Suomen elämän keskustasta, matkustamaan kauas erämaiden uusiin
pitäjiin. Kun piispa heille heti aamulla tämän tiedon antoi,
hämmästyivät nuorukaiset aluksi kovasti, yrittivätpä vastaankin
väittämään. Heistä oli arvotonta ja raukkamaista, että heidät, jotka
selkeästi ja rohkeasti olivat esiintyneet puhdistetun opin puolesta ja
olivat valmiit sen puolesta edelleenkin taistelemaan, näin vivuttiin
tapahtumapaikoilta kuin pahantekijät syrjään, kauas sydänmaille. Mutta
he alistuivat kuitenkin kuuliaisina piispan virkamääräykseen, he olivat
häntä tottuneet aina tottelemaan ja kunnioittamaan. Ja ennen pitkää
olivat he jo innostuneetkin päästessään vaikuttamaan sinne kirkon
ulkosaroille, itse kansan keskuuteen, siellä kylvöä tekemään, sieltä
päin herättämään ja nostattamaan innostusta puhdistettua oppia kohtaan,
jonka innostuksen virittäminen Turusta päin kävi niin työläästi. Ja
tosiasiassa heistä tuntui helpoitukselta myöskin päästä eroon
pääkaupungissa punotuista monista juonista, jotka varsinkin Mikkoa
inhottivat. -- Riehukoot juonet Turussa, sydänmaalta nousee
vastavaikutus, intoilivat pian toverukset. Ja piispan käskystä
ryhtyivät he heti matkalle valmistautumaan.
Mutta piispan luota oli Martti kiirehtinyt Turun iltapimeitä katuja
myöten kotiinsa lopettamaan kirjeensä vanhimmalle pojalleen. Siihen hän
nyt lisäsi pari lausetta päivän uusimmista tapahtumista, sekä
tiedonannon siitä, että Mikko-veli piakkoin matkustaa Sisä-Suomeen,
kulkien sinne heidän alkukotansa, Sysmän pitäjän, kautta ja viipyen
siellä muutaman viikon. Ja hän kehoitti Juhanaa jos mahdollista
asettamaan syysmatkansa niin, että hän voisi Karmalan vanhassa kylässä
tavata veljensä, jota hän ei ollut pariin vuoteen nähnyt.
Nyt oli kirje vihdoinkin valmis aamulla lähtevälle airuelle
joudutettavaksi.
II.
VELJESTEN KOHTAUS.
Karmalan vanha, laajamainen talo, joka oli Päijänteen itärannan
ensimmäisiä viljelyspaikkoja, oli joku miespolvi sitten jakautunut
kahtia. Lahdenpohjassa, Mustanahon alla, oli vanha, matala,
ruskeakylkinen tupa vielä jokseenkin niillä paikoilla, mihin suvun
kantaisä kerran ensimmäisen kalasaunansa rakensi, ja siellä isännöi
tuosta alkuperäisestä korvenraatajasta suoraan polveutuva, juureva,
harvasanainen mies, Tuomas, joka väsymättömänä puski maata ja piti
kovan työkurin perheessään, muusta maailmanmenosta välittämättä. Mutta
synkkämetsäisen Mustanahon taakse, sen toiselle, alavammalle,
paisteiselle rinteelle, oli syntynyt uusi, korkeampi ja komeampi
pirtti, jonka muuan Karmalan nuorempi, yritteliäs perillinen oli
rakentanut siihen Leinosen salmen rannalle. Siitä oli varsinkin sen
nykyisen isännän, Matin, aikana paisunut vauraampi, elävämpi talo kuin
vanha kantatalo olikaan, -- se oli nyt koko pitäjän pulskimpia.
Matti Leinonen, roteva, voimakas, korkeaotsainen uros, oli paljo
maailmalla liikkunut, olipa käynyt seurakuntansa puolesta
valitusmatkoilla Ruotsissa asti, ja hän oli näillä matkoillaan kuullut
ja oppinut enemmän kuin useimmat pitäjäläisensä. Nyt oli hän Sysmän
nimismiehenä sekä johto- ja luottamusmiehenä kotikulmansa kaikissa
asioissa, -- hänen neuvojaan kysymään he tulivat kaikissa
pulmapaikoissaan.
Tämän heimolaisensa tilavaan tupaan oli nuori turkulainen pappi Mikael
Martinpoika nyt poikennut, ollessaan syyskuun lopulla matkalla uuteen
kappalaisenpaikkaansa Rautalammen erämaille. Isänsä neuvosta oli hän
kyllä ensiksi ajanut vanhaan Karmalaan, mutta tästä matalasta tuvasta,
jonka isäntä oli ylen harvasanainen ja yksivakainen turpeenpuskija, oli
hänet kohta opastettu nimismiehen luo ja tämän vierasvaraisessa talossa
hän viihtyi viipymään useampiakin päiviä. Siellä odotteli hän veljeään,
jota isä oli kehoittanut nyt Sysmässä käymään, siellä piti talon
pyylevä emäntä häntä ruokien puolesta hyvänä ja siellä toimekas
Matti-isäntä pidätteli häntä mieluisana vieraanaan ja tarinatoverinaan.
Matti halusi tarkoin kuulla kaikki Turun kuulumiset ja kertomukset
Klaus Flemingin ja Ruotsissa valtaapitävän Kaarlo-ruhtinaan välisistä
riitaisuuksista ja sotavalmistuksista. Pitkään he juttelivatkin pimeinä
syysiltoina takkatulen ääressä ja heidän ajatuksensa maailman menosta
kävivät pääasiassa samaan suuntaan. Ei olleet nyt asiat Suomessa
oikealla tolallaan...
Matti-isännälläkin oli näet vihiä tai aivoitusta siitä, että jotakin
myryä on ennen pitkää tämän kaiken johdosta tuleva, -- ennen kaikkea
siitä, että Klaus-herran komento käy maassa sietämättömäksi. Hän oli jo
viime talvena, valitusmatkallaan ollessaan, tavannut miehiä maan eri
osista, varsinkin Pohjanmaalta, ja kaikki he olivat olleet lopen
tuskastuneet maakuntiin sijoitetun sotaväen majoittamisesta. Asema oli
sen jälkeen kuukausi kuukaudelta yhä kärjistynyt hänen omallakin
paikkakunnallaan, missä Flemingin raaistuneet sotilasparvet yhä
tiheämpään kulkivat vaatimassa ja viemässä talonpojilta aina vain uusia
veroja. Hän itse oli nimismiehenä alituisesti joutunut niiden kanssa
rettelöihin. Talonpojat nääntyivät tuon rasituksen alle ja napisivat,
sotaväki uhkasi tutkaimella, jos ei sille heti muonaa annettu, -- sitä
ei voinut iankaiken jatkua!
-- Onko siis tännekin ryttäreitä majoitettu, kyseli Mikko heidän näistä
asioista tarinoidessaan.
-- On niitä majoitettukin, mutta rasitus ei ole vielä raskain niistä,
jotka taloihin vakituisesti majoitetaan ja jotka sentään aina voisi
mitenkuten saada ruokituksi. Mutta enimmät huovit ja nihdit, jotka
väittävät tämän pitäjän olevan heille linnaleiriksi jaetun, eivät
täällä asusta, -- he elelevät lipullisissaan Hämeen tai Savon linnoissa
taikka aateliskartanoissa ja tulevat monasti vuodessa joukolla täältä
mukamas saataviaan perimään, tulevat yhä useammin, eikä meillä ole
selkoa siitä, kuka heistä on oikeutettu täältä kappojaan kantamaan ja
kuinka paljon. Mutta he vievät mitä tahtovat, -- tapparaa kun
heristävät, niin anna vain pois...! Pahin kiusa on sittenkin näistä
oman pitäjän vapaamiehistä ja knaapeista. Maansa on heillä verottomana,
itse eivät he ruunulle mitään maksa, mutta meiltä, naapureiltaan, he
ryttäreineen ja renkeineen alituisesti vaativat viljaa ja särvintä, --
näitä syöpäläisiä on mahdoton täyttää!
-- Mitä miehiä ne ovat, ihmetteli Mikko, joka ei ollut kuullut
sellaisista mainittavan -- aatelisia, vai...?
-- Aatelisiako lienevät vai mitä, kiivaili Matti, -- sodan siittämiä
syöpäläisiä he joka tapauksessa ovat. Ovat entisiä voudinrenkejä,
värvääjiä ja muita seikkailijoita, jotka ovat hankkineet itselleen
hevosen ja sillä sitten lähteneet sotaan; siellä ovat he ävertyneet
ryöstöllä, ostaneet talonpojilta maita ja saaneet niihin
knaappivaltakirjan, -- kaikki pitää heille nyt olla vapaata! Nyt he
kiskovat toisia talonpoikia, kunnes saavat heidät mailtaan, jotka he
sitten anastavat ja taas muuttavat verottomiksi. Juovat ja reuhaavat ja
ryöstävät yhtenään...
-- Mutta onhan maassa laki, tuumi Mikko.
-- Ei ole nyt lakia heille. Täälläkin on naapurissani, Koskipäässä,
sellainen mahtimies, joka meidät saattaa epätoivoon -- roisto!
-- Vai oikein roisto?
-- Päätä itse, kyllä kai hänestä pian taas kuullaan!
Parin päivän perästä saikin Mikko nähdä tuon pitäjän pahimman
kiusanhengen ja tutustua häneen. Leinosesta oli väet nuotalla, Mikko
odotteli heitä rannassa juuri kotiin palaaviksi. Silloin ratsasti kolme
asestettua ryttäriä pihaan, yksi heistä oikein sulkahatussa ja
vallasviitassa, -- Mikko arvasi, että tuossa se vihattu naapuri nyt
tuli. Se oli herrasteleva, mutta karkeanaamainen ja raakaliikkeinen
mies. Helposti siinä tunsi entisen voutirengin, joka oli keinotellut
itsensä knaapiksi ja nyt vain tavoitteli oikeata aatelisvaakunaa. Hän
astui, veräjällä hevosenselästä noustuaan, komeilevin elein pihalle ja
vaati kovalla äänellä isäntää puheilleen. Ja kun Matti-isäntä ei ollut
pihassa, astui hän kutsumattomana tupaan, jossa vain pari naista oli
kotosalla. Ennen pitkää rupesi sieltä kuulumaan ensin naureskelevaa ja
sitten kovenevaa puhetta ja tuokion kuluttua juoksi talon nuori tytär,
Elisa-neiti, pelokkaana kuin ahdistettu tevana ulos ja riensi
hätäyksissään ikäänkuin Mikon suojaan turvautumaan. Mikko katseli sitä
menoa kummissaan, heti älyämättä, mistä oikein oli kysymys. Hän ei tätä
talon nuorta neitosta, jonka hän oli lukenut pirtin muihin lapsiin
kuuluvaksi, ollut näihin asti paljo huomannutkaan, -- nyt hän yhtäkkiä
näki, että sehän oli kukoistukseensa puhkeamassa oleva immyt, suloinen
ja viehkeä, -- häntä se siis oli Koskipään herra tuvassa kiusannut!
-- Pakoonko juoksit, Elisa, kysyi Mikko melkein kiihtyneenä neitoselta.
-- Niin, kun rupesi ryttäri minua siellä syliinsä istuttamaan...
-- Tuoko höyhenhattu! Kosiiko hän sinua morsiamekseen?
-- Julmuri, pelkään häntä...
Sillävälin oli jo ratsuherrakin saapunut ulos tuvasta ja käveli nyt
alas rantatielle, suoraan neitosta kohti taaskin, puhutellen häntä nyt
imelällä äänellä ja tyttöä peipposekseen mairitellen. Mikko oli hiukan
neuvoton, kun Elisa taas puoli-itkuisena hänen taakseen hiipi,
ikäänkuin suojaa hakien, jotavastoin ahdistaja ei vieraasta vähintäkään
välittänyt.
Mutta samassa kuului ääniä nuottarannasta ja ensimmäisenä astui sieltä
Tahvo, Elisan nuorempi veli, Matin silmäterä-poika törmälle. Hän
kapsahti, niin hentonen kuin vielä olikin, teerevänä pöyhkeilevän
ratsumiehen eteen ja kivahti:
-- Sisartani herkeä ahdistelemasta, herra!
-- Mikäs sinä olet, nassakan tappi, tiehesi siitä! ärähti ratsumies yhä
lähennellen uhkaavasti.
Mutta poika seisoi topakasti paikoillaan, ikäänkuin valmiina
vastarintaa käymään, ja vastasi rauhallisesti:
-- Olen Matti Leinosen poika, ja tässä pysyn.
Ratsumies oli tällä välin jo hiukan talttunut ja hölmistynyt ja virkkoi
nyt vain käskevästä:
-- Kutsu siis isäsi puheilleni, hänelle minulla on asiaa.
-- Tuolta isä tulee.
Matti Leinonen astui silloin juuri esiin rantalepikosta ja Mikko näki
vihan tumman varjon laskeutuvan hänen kasvoilleen, kun hän vieraansa
näki ja ymmärsi hänen yrityksensä. Terävällä äänellä, mutta liiaksi
kiivastumatta, hän, Koskipään Sipiä kohden kävellen, lausui:
-- Elä kiusaa tytärtäni, ei hän sinuun kumminkaan suostu.
Ratsumies rämäytti raa'an naurun:
-- Eikö suostu, sepähän nähtäneen, jahka tässä asiaa vähän
kypsytellään! -- Ja kun Elisa arkaillen vetäytyi pois huoneiden taa,
lisäsi hän voitonvarmana:
-- Tyttö vain vähän kainostelee, mutta sellaisista ne juuri hempeimmät
morsiamet saadaankin!
Matti ei ruvennut enempää väittelemään. Hän kääntyi taas kutsumattoman
vieraansa puoleen ja puhui kylmällä äänellä:
-- Oliko sinulla asiaa minulle?
Koskipää lienee tuntenut jäisen kylmyyden henkäisevän vastaansa tuosta
Matin kysymyksestä, sillä hänen äänensä muuttui heti viralliseksi ja
käskeväksi, kun hän vastasi:
-- Oli, juuri sinulle oli asiaa. -- Hänen karkeat kasvonsa kävivät
samalla ivallisen näköisiksi. -- Kymmenen ratsumiestä, jotka ensi
viikolla tulevat Viipurista, on nyt majoitettava näihin Karmalan kylän
taloihin. Kun sinä olet nimismies, niin on selvintä, että lähetän ne
suoraan tänne.
-- Tänne, meille! huudahti Matti ihmeissään, ja kävi yhä punakammaksi
niskakarvojaan myöten. -- Meidän kylästähän on linnaleiri juuri
maksettu...
-- Ryttärit ovat majoitettavat ... ja'a ne muualle tai pidä ne itse! --
Sipin ääni oli ilkkuva. Hän tiesi hyvin, että kylän toiset, köyhemmät
talot eivät jaksa uusia sotamiehiä semminkään elättää, jotavastoin
Leinosen talossa kyllä vielä varoja on -- ryöstäkööt nyt sen!
-- Mutta tämä pitäjähän on jaettu Hämeen huoveille, Ivar Tavastin
lipulliselle, yritti Matti vielä inttämään. Mutta Koskipää nauraa
röhötti kiukkuäänellä vastatessaan:
-- Vaikka liekin, -- nämä Viipurista tulevat Laukon lipullisen miehet
tarvitsevat ensi viikosta alkaen täällä majoituksen, niidenkin täytyy
elää.
Matti-isännän rinta aaltoili valtoinaan. Hän tiesi, että kymmenen
huovia söisi ja hävittäisi lyhyessä ajassa kaiken sen, mitä hän
edellisistä verotuksista oli saanut perheelleen talven varaksi
säästetyksi. Tuo knaappiraakimus oli nyt kostoksi ja kiristykseksi
keksinyt tämän uuden näännytyskeinon, mutta siihenpä hän ei aikonut
alistua.
-- Siitä majoituksesta ei tule mitään, vastasi hän tuokion kuluttua
päättävästi ilkkuvalle ryttärille.
-- Kun Laukon miehet saapuvat tänne, niin katsonevat he itse, tuleeko
heille täällä murkinaa vai eikö. -- Mahtailevana kohotteli Koskipää
olkapäitään ikäänkuin merkiksi, että asia on nyt selvä ja että hän
aikoo lähteä.
Jopa hän astuikin hevostaan kohti. Mutta tuokion kuluttua kääntyi hän
taas tuttavana naapurimiehenä Matin puoleen, rupesi lipevämmällä
äänellä kyselemään muikunsaantia ja oravain runsautta sekä virkkoi
sitten melkein kuin nuhteleva ystävä:
-- Tiedäthän sinä, Matti, että tuo majoitusasiakin voidaan järjestää,
jos tässä ruvetaan järkevästi puhumaan. Voidaanhan ne Kurjen huovit
tästä saattaa edelleenkin Päijänteen taa, jos niin sovitaan.
-- No niin, sinnehän ne kai ovatkin matkalla kotiinsa, Satakuntaan ...
vastasi Matti hiukan epävarmasti. Mutta ratsumies jatkoi vielä
mairittelevampana:
-- Kunhan asiat puhutaan ja sovitaan. Tiedäthän sen, että Koskipää ei
ole mikään köyhä talo emäntääkään pitämään...
Mikko-pappi, joka oli pysähtynyt vähän alemmas vesakon laitaan,
katsahti silloin Matti-isäntää, jonka kaulajäntereiden hän näki
pingoittuvan ja joka nähtävästi salaa hammastaan puraisi, vielä mitään
vastaamatta. Nyt vasta oli Mikolle oikein selvinnyt, minkälaisesta
kiristyksestä siinä oli kysymys, miten tuo hento tyttö oli siihen
juoneen punottu. Mutta Koskipään isäntä jatkoi vain imelästi, ikäänkuin
tuon hetkisen äänettömyyden rohkaisemana:
-- Tyttö vain kainostelee ... nuori tuo onkin vielä, mutta se vika
lähtee. Ehkä hän arkailee siirtymistään vallassukuun ... siihenkin
tottuu!
Matti tuijotti maahan, näytti taistelevan, mutta hillitsi väkipakolla
luontonsa ja vastasi rauhallisesti:
-- Elisa on lapsi, hän saa vielä täällä kotonaan kasvaa. Turhaan häntä
yhä uudelleen ryöstötaloosi emännäksi tavoittelet. Näet itse, hän sinua
väistää ja pelkää...
-- Se tauti on ohimenevää, urahti Sipi taas rajummin. -- Eikä tässä
muuten pitkiä puheita tarvita, nostan hänet satulaan ja lähden ajamaan.
Jo liikahtivat silloin uhkaavasti sekä isä että poika eikä Mikkokaan
enää voinut pidättäytyä virkkamasta:
-- Naisrauha on valtakunnassa lakina, joka on pyhänä pidettävä...
Ensi kerran kääntyi silloin Sipi talon pappisvieraan puoleen, jota hän
ei ollut näihin asti ollut näkevinäänkään, ja kivahti kärttyisästi:
-- Mikä se on täällä tämä papinsälli, joka sekaantuu toisten
asioihin...?
-- Hän on talon vieras, vastasi Matti kipakasti, -- ja sellaisena on
häntä kohdeltava.
Mutta ratsumies oli jo, älyten epäonnistumisensa, käynyt
kärsimättömäksi; hän helisti miekkahelyjään, pyörähti Mattiin päin ja
tiukkasi vihaisesti:
-- Olkoonpa mikä tahansa. Sinulta nyt kysyn viimeisen kerran: Annatko
minulle mielisuosiolla tyttäresi vaimoksi vai etkö?
-- En, vastasi Matti nyt samaan äänilajiin, -- en koskaan! Olenhan sen
jo ennen sanonut.
Koskipää remahti taas ilkeään nauruunsa:
-- Ka, olkoon asia sitten niin, -- toistaiseksi, pian kyllä älysi
kasvaa! Kuten sanottu, ensi viikolla ovat Kurki-herran ryttärit täällä.
Näin uhkailevana ja enempiä hyvästejä sanomatta käveli ratsumies
ylvästelevin askelin veräjälle, jossa hänen heitukkansa hevosia
pitelivät. Mutta vielä satulasta hän Leinoselle ilkkuen huusi:
-- Jos niitä ratsumiehiä sattuu tulemaan parikin kymmentä, niin on
sinun ne majoitettava ja ruokittava, muista se!
Raa'an naapurin lähdettyä ei hänen käynnistään kotvaan aikaan puhuttu
mitään. Kukin meni ääneti töihinsä ja nuori turkulainen jäi itsekseen
tuota näkemäänsä kohtausta mielessään harkitsemaan. Se hänelle vasta
oikein havainnollisesti osoitti, minkälaisen, kuinka moninkertaisen
kirouksen Klaus Flemingin linnaleiri kansalle oli tuottanut. Kansan
valituksia oli kaupunkilaisväki joskus pitänyt talonpoikain
tavallisena, liioiteltuna ruikutuksena, nyt hän näki, kuinka törkeästi
heitä todella kohdeltiin ja sydämettömästi kiristettiin...
Mutta Mikon mietteet lähtevät tuosta pihakohtauksesta kulkemaan
toisillekin poluille. Talon nuori tyttö, joka niin säikähtyneenä äsken
oli hänen turviinsa paennut Koskipään raakaa kosintaa, se oli
tosiaankin hempeä, herttainen tyttö ... pian naiseksi kehittynyt
neitonen, -- omituista, ettei Mikko sitä ennen ollut huomannut!
Nyt olivat häneltä silmät ikäänkuin yhtäkkiä revenneet auki!
Sulavamuotoinen, älykkäät kasvot, hiukan veitikkaa silmäkulmassa ...
hänpä olisi hauska emäntä jossakin toisessakin kuin Koskipään talossa.
Maalaistyttö, mutta esiintymiseltään noin viehkeä ja hieno...
Istuessaan siinä syyspäivän paisteessa tuvan rappusilla, josta naisväki
alituiseen touhuissaan juoksi ohitse, tuli Mikko samalla ajatelleeksi
omaa kohtaloaan siellä, jonne hän oli lähdössä, -- kovin yksinäiseksi
oli elämä hänelle epäilemättä käyvä. Emäntä on siellä ajan oloon
välttämätön. Kuinka ei Mikko ollut tuota jo Turusta lähtiessään tullut
ajatelleeksi? Hän oli siellä kotona, alituisissa pappistoimissa ja
kirkonkiistoissa hääriessään, verrattain vähän joutunut naisten
seuraan, eikä hän vielä kertaakaan ollut polttanut siipiään. Nyt tuntui
melkein ... no, no, eihän ollut toki vielä mitään tapahtunut. Mutta
hänestä tuntui nyt yhä selvemmin, että jos hän pariksi, kolmeksikaan
vuodeksi joutuu jäämään erämaille, niin kieltämättä hän siellä emännän
tarvitsee!
Yhtäkkiä hän sitten ikäänkuin havahtui ja miltei häveten totesi, että
nehän ovat kovin lennokkaita tuumia, joihin hän siinä hetken
mielijohteen vaikutuksesta antautuu ... mistä ne oudot ajatukset nyt
yhtäkkiä tulivat ja kenen luvalla...! Raaka ratsujunkkari ahdistelee
talon nuorta tyttöä ja peloittelee tuota herttaista lasta... Elisa
pakenee luottavaisena hänen, Mikon turviin, -- eikö siihen
pikiintymiseen muuta tarvitakaan...!
Tällaiset uudet pikamietteet ne rupesivat tuon pihakohtauksen jälkeen
yhä useammin palaamaan ativotalossa viipyvän nuoren papin mieleen, ja
näistäpuolin tapasi Mikko itsensä tuon tuostaankin talon nuoren
neitosen seurasta, milloin tämä kaivolla pesi maitoastioita tai
kesannolla viritti lehmisavua, ja heillä oli silloin omituisen paljon
keskenään juteltavaa. Eikä hän kiirehtinyt lähtöään Leinosen salmelta,
vaikka näyttikin siltä, ettei Juhana-veli nyt sinne saavukaan, ei
hätäillyt saattomiehen hankkimista erämaille, -- hän viihtyi talossa
yhä paremmin ja antoi päivän mennä toisensa perästä. --
Mutta vastoin odotusta saapui kuitenkin eräänä iltana taloon vieras
Savosta, ratsastaen pihaan saattohuovin seuraamana. Ratsumestari Juhana
Martinpoika oli todella isänsä neuvosta lähtenyt Savonlinnasta
tarkastamaan Savilahteen sijoitettua lipullisensa osastoa ja sieltä nyt
poikennut metsätaipaleen poikki Sysikorpeen, sukulaisiinsa. Tämä uusi
vieras jatkoi yhä Mikon viipymistä Leinosen talossa, sillä veljekset
eivät olleet vuosikausiin toisiaan tavanneet. Juhanan saattomies, joka
oli hiljainen ja harvapuheinen, heittäytyi tuvassa nukkumaan ja näytti
siellä viettävän enimmät aikansa, mutta veljekset istuivat pitkään
törmällä tai tuvassa pärevalkean ääressä, keskustellen kotioloistaan ja
yksin jääneistä vanhemmistaan.
Juhana Martinpoika oli harteikas, vaaleaverinen, mutta ruskeaksi
ahavoittunut, rotevaliikkeinen soturi, jonka kasvoja kellertävä parta
reunusti. Kasvot olivat avonaiset ja iloiset; otsassa oli isonlainen
arpi, Viron sodassa saatu, mutta ei sekään noita nuorteita kasvoja
rumentanut. Hänen rinnallaan oli Mikko hintelä ja heikonnäköinen,
kalvahko ja sileänaamainen mies, jonka olemuksessa oli hänen
ikäisekseen liiaksi vakavuutta. Veljeksiksi heitä tuskin olisi tuntenut
muusta, kuin ruskeain silmäin vilkkaasta välkkeestä. Talonväki piti
Mikkoa, hiljaista rauhanmiestä, paremmin omaan joukkoonsa kuuluvana
kuin ratsumestaria, jota se aluksi pelon sekaisella kylmyydellä
kohteli. Näet miekkamiestä, huovipäällikköä, vihatun sotaväen
edustajaa, -- sellaistahan talonpoikaistuvissa kartettiin, vaikkei
Juhana esiintynytkään millään sotilaallisella ylimielisyydellä.
Matti-isäntäkin tervehti häntä ensi näkemällä, töistä palatessaan,
jurosti ja epäillen ... eikö lie niitä yksiä linnaleirin vaatijoita...!
-- Oletko veromatkoilla sinäkin, kysyi hän Juhanalta kylmästi. -- Ethän
vain tästä pitäjästä!
-- En, elatukseni saan linnan varoista, vastasi ratsumies
röyhkeilemättä, talonpoikain epäilyksen ja kammon hyvin ymmärtäen. --
Se meidän linnaherra, Götrik Fincke, ei olekaan kansan kiskojia...
-- Tiespä hänet, murisi Matti, -- mistäpä se hänkään muonansa muualta
saanee kuin rahvaalta...
Linnasta tullut ratsumieskin huomasi pian, että täällä niinkuin muualla
talonpoikain joukossa yksi ainoa ajatus, yksi suuri suuttumus, täytti
mielet: kiukku sotaväen pakkomajoituksen, linnaleirin johdosta ruunun
edustajia kohtaan, jotka alituiseen vaativat talonpojilta uusia veroja,
kyytejä ja muita rasituksia. Hän koetti rauhallisesti selittää asiaa,
osoittaa, että täytyihän niidenkin sotilasten, jotka sotatantereelta
palattuaan olivat toistaiseksi Suomeen majoitetut, elää, kunnes heidät
lasketaan sotapalveluksesta. Tätä rahvaalle kylläkin kiusallista
tilannetta ei kestäne kauan ... ainoastaan siksi, kunnes rauha ryssän
kanssa on lopullisesti saatu vakiinnutetuksi ja rajat käydyiksi.
Mutta Matti-isäntään eivät Juhanan rauhoittavat selitykset tepsineet.
-- Hän rupesi kiivaasti väittämään vastaan:
-- Älä koeta meitä pimittää, -- liian paksua pajunköyttä on itsellesi
syötetty! Rauhahan on ryssän kanssa tehty jo toista vuotta sitten,
sotaväki joutaisi jo kotiinsa. Mutta se mahtava marski, joka nyt maassa
isännöi, ei laske sitä hajalleen, hän pitää sen koossa oman valtansa
tukena, -- hän tahtoo olla herrana maassa ja sotavoimalla puolustaa
valtaansa.
Juhana koetti tyyneesti siihenkin vastailla, että marski Klaus
Fleminghän on Suomessa nyt kuninkaan edustajana, hän puolustaa täällä
vain kuninkaan laillista valtaa. Mutta Matilla oli siitä oma, hyvin
määrätty, käsityksensä, ja hän kiivaili vastaan:
-- Kuningas on kaukana missä lie Puolan maalla, maan hallitus on
Ruotsissa, Tukholman linnassa, mutta sitä ei tämä teidän mahtava
marskinne tahdo totella. Hän tahtoo olla itsevaltias, olla itse täällä
kuninkaana, ja siihen varoja saadakseen hän meitä ryöstelee ja
ryttäreillään säälittä rasittaa.
-- Hän on ehkä liian kova, myönteli Juhana, -- mutta taitava ja
tarmokas herra hän on.
Näin viimeksi tullut vieras hienoksittain puolusteli Klaus Flemingiä,
jonka kuntoa ja voimaa hän sotavuosinaan oli oppinut ihailemaan, mutta
jota hän huomasi kansan katkerasti vihaavan ja johon Mikko-velikin
karsaasti, jopa kauhulla suhtautui. Häneen oli jäänyt ylpeä muisto
tuosta voimakkaasta esimiehestään, varsinkin Ruotsin matkalta, jossa
Klaus suomalaisineen niin tiukasti ja loisteliaasti esiintyi, ja
hänelle selvisi nyt vasta vähitellen, kuinka syvällinen katkeruus
maassa vallitsi tätä liian jäykkänä esiintynyttä ylimystä kohtaan.
Varsinkin kuvasi Matti hänelle vaikuttavasti kansan kärsimykset
nykyisen mielivallan alla, osoittaen siihen kärsimysten mitan monin
paikoin olevan aivan täyttymäisillään.
Näistä asioista he usein keskustelivat ja varsin vakavana kuunteli
Savonlinnan huovipäällikkö, kun omakohtaisenkin uhan synkistämä isäntä
kerrankin puhkesi lausumaan:
-- Te sotaherrat ette usko, että meiltä talonpojiltakin saattaa maltti
taittua, mutta se hetki voi olla lähempänä kuin luulettekaan. Kun
tuonaan olin valitusmatkallani Ruotsissa, oli siellä miehiä Suomen
muistakin maakunnista. Siellä pidettiin, herttuan luota palattua,
yhteistä neuvottelua siitä, että meidän ei lopulta auttane muu, kuin
itse vapauttaa talomme ja kylämme tuosta painajaisesta. Varsinkin
Pohjanmaan miehet uhkasivat tarrata huoviensa niskaan ... ja herttua
meitä varmasti auttaa, jos kerran se rytinä alkaa...
-- Mikä rytinä, kysyi Juhana kummissaan, voimatta kuvitellakaan, että
talonpojat todella ryhtyisivät omankäden oikeuteen marskia ja sotaväkeä
vastaan.