ERÄMAAN NUIJAMIEHET
Historiallinen romaani
Kirj.
SANTERI IVALO
WSOY, Porvoo, 1922.
SISÄLLYS:
I. Isän kirje pojalleen.
II. Veljesten kohtaus.
III. Erämaan miehet.
IV. Pohjanmaan viestit.
V. Ison riistan pyyntiin.
VI. Vanha ylimys.
VII. Kuolevan rouvan talossa.
VIII. Ensi taistelu.
IX. Kun selkäranka katkesi.
X. Pitkät hiihdot.
XI. Eristetyssä linnassa.
XII. Metsäkylässä.
XIII. Pakosaunaan.
XIV. Taistelu Leskisen talossa.
XV. Putkilahden pidot.
XVI. Keskeytetty saarna.
XVII. Hullulle retkelle.
XVIII. Klaus Flemingin sotaleirissä.
XIX. Sydänmaalle.
XX. Kaksi hakumiestä.
XXI. Pojan kirje isälleen.
I.
ISÄN KIRJE POJALLEEN.
Matalassa mutta viihtyisässä tuvassaan Turun Aningaisten
kaupunginosassa istui eräänä syyskuun päivänä 1596 sotavanhus ja
entinen Turunlinnan alivouti Martti Pietarinpoika Silta kirjoitustyöhön
vaipuneena. Hän kirjoitti kirjettä pojalleen, joka palveli
ratsumestarina kaukana Savon uudessa linnassa, minne hän tiesi airuen
Turusta seuraavana aamuna lähtevän. Sellaisen kirjeen tekohan oli
hänelle, vanhalle kirjamiehelle, oikeastaan vain hetken asia, mutta
Martti oli tätä kirjettä kirjoitellut monta tuntia. Hän oli näet sen
varrella sotkeutunut pieneen, visaiseen juttuun, joka pakotti hänet
alituisesti pysähtymään ja kaivelemaan muistinsa vanhoja komeroita. Hän
sysäsi paperille rivin ja kaksi, mutta vaipui taas miettimään, sukien
hanhensulalla hopealta välkähtävää, harvahaivenista tukkaansa.
Tuo poika, Juhana -- kuningasvainajan kaimaksi ristitty, Martin
esikoinen, -- oli näet viime kirjeessään ohimennen kertonut, että
heillä siellä Olavin linnassa oli vankina muuan erämaan talonpoika,
jonka puheista oli käynyt selville, että mies oli peräisin samasta,
Sysikorven Karmalassa kasvaneesta juuresta, josta oli Martin oma
sukukin, ja poika oli isältään kysynyt, mihin suvun haaroista tämä,
Rautalammen erämaille Savosta päin myöhemmin muuttanut perhe mahtoi
kuulua. Saattoikohan tuo vanki, Erkki Pentinpoika nimeltään, olla
heille läheistäkin sukua? Hänen isänisänsä oli muiden savolaisten
mukana aikoinaan siirtynyt -- Erkki ei muistanut tarkemmin mistä --
sinne pohjoisille sydänmaille, jonne nyt oli kasvanut laajahko
erämaanpitäjä, ja tuossa suvussa kuuluu kulkevan tarina, että se
alkujaan oli Karmalasta peräisin. Jos Erkin puheet sukulaisuudestaan
pitävät paikkansa, aikoi Juhana, niin oli hän isälleen kirjoittanut,
koettaa vapauttaa tuon laatuisan miehen linnan pakkotöistä, joihin hän
oli pari, kolme vuotta sitten joutunut osallisuutensa vuoksi johonkin
erämailla sattuneeseen verokahakkaan.
Tähän sukujuttuun oli nyt Martti-vanhus kiintynyt ja hän koetti sitä
selvitellä vanhojen muistojensa ja niiden vähien kirjallisten
sukutietojen avulla, joita hän aikoinaan oli perinyt isältään, Turun
viimeiseltä arkkiteiniltä, ja joita hän myöhemmin itse oli Sysikorvessa
käydessään täydentänyt. Hän oli luullut tuntevansa sukupuunsa, olipa
joskus ylpeillytkin siitä, mutta sangen mutkikkaaksi se nyt kuitenkin
osoittautui. Se runko, joka parisataa vuotta sitten oli Mustanahon
rinteellä lähtenyt vesomaan »Karmalan ukosta», latvahämäläisten
kuulusta noidasta ja eräpäälliköstä, se oli tällävälin jo levinnyt niin
monihaaraiseksi, oli viskellyt vesoja niin monille tahoille, että eri
oksain lukuisia haaraantumisia oli Martin vajavaisilla apuneuvoilla
miltei mahdoton eritellä ja hallita... Tuo Erkki Pentinpoika saattoi
polveutua Karmalan joko vanhemmista tai nuoremmista oksista, saattoi
yhtä hyvin olla perin etäinen heimolainen kuin jonkun oman orpanan
poika tai pojanpoika.
Hänen isänisänsä muutti siis erämaille Savosta, -- sieltähän niitä
erämiehiä vuosisatain varrella on tullut paljo hämäläisten vanhoille
kalavesille ja kaskimaille, -- otapas niistä selko! Mutta katsotaan!
Yksi vanhan Karmalan pojanpojista, Pentti-niminen, joka sotilaana paljo
maailmaa kulki ja oli mukana Viipurin pamauksessakin, hän joutui sitten
puolustamaan Savon uutta linnaa ryssiä vastaan ja jäi sinne, --
akoittui ja asettui Savonmaahan vanhuuttaan elämään, -- tämän muinaisen
Pentin pesäkuntaa saattaa Vanki-Erkki hyvinkin olla. Mutta se on vallan
epävarmaa, hän voi yhtä hyvin olla toista, nuorempaa haaraa. Eräs
Vahvajärven erämaille asettuneen Karmalan oksan pojista, siis myöhempää
polvea, nai Olavin linnan päällikön, Kylliäisen, tyttären, ja otti
tämän kotitalon Suur-Savossa viljelläkseen. Molemmat suvut ovat
nähtävästi olleet liikkuvaa, seikkailevaa väkeä, -- hyvin on niistä
sirpaleita voinut eksyä erämaillekin, missä lopulta ovat tapelleet
verovoutien kanssa, eivätkä ne ole kumpikaan kovin läheisiä sukulaisia.
Martti-vanhus heitti kynän pöydälle, näihin tutkimuksiinsa jo hiukan
tuskastuneena. Olavin linnan vanki tietää sukunsa juontuvan Karmalasta,
-- hän voi siis olla sieltä paljo myöhemmin lähtenyttä haaraa. Olihan
esimerkiksi Martin omalla isoisällä, Juuritaipaleen Manu-isännällä,
kymmenkunta poikaa, joista yksi, Sillan Pietari, Martin isä, joutui
Kurki-piispan ottopoikana Turkuun lukutielle, mutta toisia veljeksiä
lähti maailmalle, tiettävästi joku Savoonkin päin. Ne joutuivat näet
siellä Sysikorven syrjäkulmalla Juhana-herttuan aikoina ruunun
vihoihin, kun olivat erämailla tapelleet, ja saivat paeta mikä
minnekin. Ehkä on joku näitä poikia tai pojanpoikia sitten kulkeutunut
Savon kautta erämaille, jossa he lopultakin ovat ruvenneet hämäläisten
kanssa sovinnossa elämään ja yhdessä vouteja vastustamaan. Maltapas:
nämä pojat olivat siis setiäni ja Vanki-Erkki voisi niin ollen todella
olla oman serkkuni poika. Mutta noiden veljesten nimethän olen itse
aikoinaan kirjoittanut Agrikolan testamentin kanteen...
Työhönsä innostunut kirjoitusmies hypähti istuimeltaan, sukelsi
vieressä olevaan suureen arkkuun ja läimäytti sieltä auki
paksukantisen, vaskisäpeillä vannehditun kirjan. Lehteili sitä
hellävaroen, jatkaen mietelmiään:
-- Kas niin! Aivan oikein! Yksi nuorempia setiäni oli Pentti-niminen,
-- Erkki Pentinpoika, totta tosiaan, niinhän se olikin! Mene tiedä,
vaikka lie serkkuni poika, Juhanan oma pienserkku, se pakkotöissä
ahertava erämaanmies, joka pari vuotta sitten on joutunut Olavin
linnaan, tarmokkaan Götrik Fincken tyrmään.
Kiireesti tempaisi Martti taas kynänsä ja rupesi tätä oletustaan
pojalleen selittämään. Kotvasen tuota juttua kehiteltyään hän kuitenkin
jatkoi:
»Varmaanhan en tiedä, onko Erkkisi näin läheinen sukulainen. Mutta
olipa hän orpanasi taikka kuinka etäinen heimolainen hyvänsä, vapauta
sinä vain mies tyrmästä, jos voit, ja laske hänet kotiinsa raatamaan.
Verovoudit eivät ole enkeleitä, ja johan tuo miesraukka on kolmatta
vuotta pakkotöissä rikostaan sovittanut. Talot tarvitsevat nyt kylläkin
kotiin miehensä, joita liiankin paljo on sotaväkeen viety, -- raskas on
rahvaalle tämä aika...»
Martti jäi taas sulka kädessään kotvaksi istumaan, miettien niitä
seikkoja, joihin hänen viime sanansa viittasivat. Ja nämä vakavat
muistot suuntasivat hänen ajatuksensa vähitellen sukututkimuksista
aivan toisiin asioihin. Ulkoa, talon edustaiselta mäkiaukealta, kuuluva
rähinä oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Pienestä ikkunastaan hän näki
sotamiesparven, jotakin ryysyistä jalkaväkeä, meluten marssivan
soramäen yli pohjoista maantietä kohden. Näkyi olevan ryhmäkunta tuota
villiä, ulkomaalaista palkkaväkeä, jonka kenttäelämä oli raaistanut ja
jolta, jäätyään sovittua palkkaa vaille, kaikki kuri oli höltynyt.
Kaupungissa remutessaan on tuokin parvi tietysti nyt myönyt asepukunsa
ja aseensa -- siitä ryöstösaaliistaan puhumattakaan, jota nuo Viron
sodista palanneet joukot alkujaan toivat mukanaan --, nyt kai se on
matkalla suomalaiselta maalaisrahvaalta ryöstämään niitä
palkkasaataviaan, joita ei ruunu kykene sille säännöllisesti maksamaan.
Eipä epäilystä, tämäkin ryysyjoukko on varmasti matkalla
»linnaleiriin», s.o. talonpoikain luona itsensä elättämään, eikä se
kysy, kuka on velvollinen sille jotakin maksamaan, kuka ei. Se ottaa
sieltä, missä ruokaa tai vaatetta on, kansa saa tyytyä ja -- maksaa!
Meluava ja kiroileva joukko, jota katupojat oppivaisina loitompaa
seurasivat, hupeni Multavierun taa ja Martti painautui taas
papereihinsa. Ja nyt hyppeli hanhensulka keveästi karkeaa paperinpintaa
vastaan, sillä ukko kirjoitti taas innostuneena:
»Vankinne on luultavasti yksi niitä satoja Suomen talonpoikia, jotka
ovat joutuneet epätoivoon ja menettäneet malttinsa sen rajattoman
rasituksen ja raatelun kautta, jota sotaväen pakkoruokinta ja sen
elostelu rahvaan taloissa tälle tuottaa. Se on kaikki vielä tuon
pitkällisen, viheliäisen Viron sodan perintöä, johon kuningas-vainaja
takertui ja jossa mekin, sinä ja minä, vuosikausia olimme mukana.
Siellähän suomalainenkin sotaväki lopulta ja pakosta tottui ryöstämään
elantonsa, -- se tekee nyt samat temput omassakin maassaan, sillä tuo
linnaleirin nimellä kulkeva majoitus-veroitus ei ole muuta kuin
tunnotonta ryöstämistä. Jumala armahtakoon sitä kansaraukkaa ja
niitäkin sotureita, joiden on pakko tuollaiseen elatukseen turvautua.
Muistakaa tekin siellä kansan kärsimyksiä, sen keskuudessa
liikkuessanne, kunnes mahtava marskinne kerrankin laskee tuon kansan
painajaisena olevan sotaväkensä hajalleen...»
Tuosta Suomessa isännyyttä pitävän marski Klaus Flemingin
»mahtavuudesta» oli vanhus vielä lisäämäisillään muutamia kirpeitä
sanoja, mutta hän hillitsi kynänsä ja nielaisi särmikkäät mietteensä.
Niitä on varovaisinta olla paperille panematta, varsinkin hänen...
Klaus Fleming oli näet ollut karsas häntä, Marttia, kohtaan heidän
nuoruudestaan asti, jolloin sattuma oli viskannut köyhän, orvon teinin
ylhäisen, rajun ja raa'an aatelispojan tuttavuuteen, -- Kuitian herra
oli pitkämuistoinen ja pitkävihainen.
Hanhensulkaa heilutteleva vanhus hymähti. Hänelle muistui yht'äkkiä
mieleen, miten nuori, ylpeä ylimys kerran Innamaan pidoissa oli
raivonnut huomatessaan, että häneltä oli hänen iltahempukkansa, kaunis
Kaarina, siepattu pois, -- marski sen kyllä vielä vanhanakin muistaa ja
epäilee, että siinä pelissä olivat hänenkin, Martin, sormet mukana...
Kirjavat ovat olleet senjälkeiset kohtalot niin kauniille Kaarinalle,
joka herttuallisen lempijänsä hylkäämänä jo on toisen aviomiehen leski,
kuin Klaus-herrallekin, josta on paisunut kuninkaan sijainen Suomessa,
-- mutta tuota silloista nöyryytystään ei Kuitian herra unohda...
Tuvassa vallitseva hiljaisuus ja syyspäivän harmaja tuntu vaivutti
Martti-vanhuksen taas näihin uusiin mietteisiin.
Harvoin oli hän noiden nuoruusvuosien jälkeen joutunut marskin
kosketuksiin, joita hän olikin väistänyt. Juhana-herttuan ja sittemmin
kuninkaan hallitusaikana ja hänen jatkuvaa suopeuttaan nauttien oli
Martti elänyt Turun linnassa, jossa hänellä oli ollut erilaisia toimia,
ja hyvin hän olikin siellä menestynyt, ylennyt asteissa, jopa lopulta
linnan alivoudiksi. Sittemmin, kun kaikki Suomen sotaväki tarkoin
tarvittiin Virossa käytyyn pitkään sotaan, oli hänkin taas tarttunut
miekkaan ja turkulaisen neljänneslipullisen päällikkönä, johon hänen
Juhana-poikansakin oli kuulunut, ottanut osaa moniin vaivaloisiin
sotaretkiin. Narvan taistelussa sai hän vihdoin vaikean haavan
lonkkaansa ja palasi silloin raajarikkona, jalkarampana Turkuun,
perheensä luo, astuen taas entiseen alivoudin virkaansa. Mutta kun
Juhana-kuningas kuoli ja Klaus Fleming tuli kaikkivaltiaaksi Suomessa,
silloin oli Martin tähti laskenut -- hän oli menettänyt virkansa. Oli
muka jo liian vanha ja raihnainen... Martti oivalsi hyvin, että
kaikkivaltias marski ei tahtonut pitää nuoruudentuttavaansa
läheisyydessään ja että Klaus Fleming ikämiehenä vielä oli valmis tällä
tavoin maksamaan neljänkymmenen vuoden takaisia kalavelkoja. Mutta
ymmärtäen eropassinsa syyt ei Martti kysellytkään enempää, vaan
muutti Turun linnasta perheineen siihen pieneen taloon Aurajoen
pohjoispuolelle, minkä hänen vastoinkäymisissäkin uljas vaimonsa oli
saanut vanhemmiltaan periä.
-- Paljastaisit kyllä kyntesi pidemmällekin, karhu, jos siihen vain
aihetta saisit, mutisi mietteihinsä vaipunut vanhus itsekseen. Hänen
mielessään asui katkera kauna tuota ylen ylhäistä ja sittenkin
matalamielistä ylimystä kohtaan, mutta hän kätki sen kiukun visusti
sydämensä salaisimpaan soppeen.
Tässä pienessä talopahasessaan, valtavan kaalimaan keskellä, eleli
Martti nyt vieläkin topakan Kerttunsa kanssa, joka yrttitarhaa
viljellen ja taloutta tarkasti hoitaen piti pienen perheen pystyssä.
Lapsia heillä ei enää ollutkaan kotosalla. Heidän molemmat poikansa
olivat jo kasvaneet miehiksi ja niistä oli vanhempi, joka noina
sotaisina vuosina jo varhain tempautui sotilasalalle, ylennyt
ratsumestariksi. Hän oli saanut tulikasteensa isänsä mukana Viron
sodassa, jäänyt sinne vielä isänsä jälkeenkin palvelemaan Antti Boijen
lipullisessa, seurannut sitten esimiestään Ruotsiin, kuningas
Sigismundin kruunajaisiin, jonne Klaus Fleming kuljetti mukanaan
melkoisen suomalaisen joukon ikäänkuin takuumiehikseen, ja nyt oli hän
vihdoin joutunut sen ratsuväkiosaston päälliköksi, joka Antti Boijen ja
Aksel Kurjen osastoista oli lähetetty itärajalle äsken solmitun
Täyssinän rauhan loukkaamattomuutta valvomaan, kunnes raja lopullisesti
käytäisiin.
-- Se poika ihailee Klaus-herraa kuin mitäkin sankaria ... niin,
Fleminghän on kieltämättä voimakas ja miehevä, tehoo sotaisaan
nuorisoon, puheli vanhus itsekseen. -- Ravakka sotaherra, mutta en ole
koskaan hennonut Juhanalle oikein perusteellisesti enkä omasta
kokemuksestani selittää, mitä se mies muuten on ... itsekäs, kavala ja
vallanhimoinen. Pysyköön poika uskossaan, niin lie parempi hänen
itsensä vuoksi...!
Juuri tälle vanhimmalle pojalleen Martti Pietarinpoika nyt kirjettä
kirjoitti. Se ei ollut vielä aivan valmis, mutta hän aikoikin sen
lopettaa vasta sitten, kun hänen nuorempi poikansa Mikael --
piispavainajan, Agrikolan, kaima -- oli tapansa mukaan illan suussa
käynyt vanhempainsa kodissa ja kertonut hänelle päivän uusimmat
kuulumiset, joita Martti vielä tahtoi tuoreiltaan kirjeeseen lisätä. Se
oli pappi, tämä nuorempi poika, isoisänsä ammatin jatkaja ja niinkuin
tämä aikoinaan tuomiokirkon pappeja, piispa Sorolaisen oppilas ja
apulainen. Hän asuikin siellä piispan pappilassa, mutta kävi sentään
joka päivä Aningaisissa vanhuksiaan tapaamassa.
Tuokion kuluttua rupesi jo pihalta kuulumaankin tuttuja, iloisia ääniä.
Siellä kuului Kerttu-äiti, palaten markkinoilta, kaaliksiaan myömästä,
rattoisasti rupattelevan Mikko-pojan kanssa, joka siis jo oli saapunut
iltapäiväkäynnilleen. Ja olihan siellä vielä kolmaskin tarinoimassa,
Mikon pappistoveri ja hyvä ystävä Eero Markonpoika, joka häntä usein,
kirkon asioista innokkaasti keskustellen, saatteli Aningaisiin asti.
Jo kuuluivat rupattajat astuvan tupaan ja nuori, sileäksi ajettu,
vilkaseleinen pappi tuli vanhusta ikkunapöydän ääreen tervehtimään.
-- Terveisiä markkinoilta, isä, sieltä me jo äidinkin kotiin toimme,
virkkoi hintelämpi tupaan tulleista nuorukaisista. -- Kaalit on menneet
hyvin kaupaksi!
-- Hyvä on, poikani, mutta kerroppas nyt päivän kuulumiset, että saan
tähän pistää Olavinlinnaa varten tuoreita uutisia.
-- Vai Juhanalle kirjettä kirjoitat. Niin, nämä Maarian markkinat ovat
tänä vuonna tavallista suuremmat, maalaisia on paljo kaupungissa.
Kerrotaanpa itsensä marskinkin saapuvan nyt Turkuun tiloiltaan
Uudeltamaalta, missä hän kiireellä on rakennuttanut itselleen yhä uusia
sotalaivoja. Monet markkinamiehet kuuluvat aikovan taas pyrkiä hänen
puheilleen, -- valituksille, tietysti.
-- Vai sotalaivoja, matki ukko, Mikon toveriakin, reipasta, tanakkaa
miestä, tervehdittyään. -- Mutta lieneehän toki vielä rauha maassa?
-- Rauha on vielä, mutta kuinka kauan, sitä et osaa sinä, isä,
kirjeessäsi Juhanalle taata. -- Nuoret papit olivat istahtaneet ukon
ääreen arkun kannelle ja eräänlainen alakuloisuuden ilme näytti, ehkäpä
jälkimuistona heidän äskeisestä keskustelustaan, varjostavan molempain
nuorekkaita kasvoja. -- Kuohuntaa kuuluu joka taholta, paukahtaakin voi
minä hetkenä tahansa.
-- Mitä kuohuntaa se nyt taas on? kysyi Martti, jonka vanhat sotaveret
vilkastuivat.
-- Sitä vanhaa vain. Puolasta tulee kuningas Sigismundilta ehtimiseen
tänne määräyksiä, ja toisia, vastakkaisia, tulee Ruotsista,
Kaarlo-herttualta. Joka asiassa yhä isketään ristiin. Kaarlo-herttuan
lähetystölle, jonka oli tarkoitus saada täällä kiinteämpi järjestys
toimeen, antaa marski palttua. Hän julistaa noudatettaviksi Puolan
käskyt, jotka hän on sieltä itse hankkinut, ja hallitsee täällä siten
kuin itsevaltias. Sotaväkeä, jota pitäisi kansan kurjuuden vuoksi
vähentää, hän yhä lisää, hän varustautuu kuin sotaan, vaikka ryssän
kanssa juuri on rauha tehty, rakentaa laivoja ja korjaa linnoja, -- ja
Ruotsissa tekee herttua samoin. Tietysti siitä kerran paukahtaa!
-- Omain miesten kesken, huoahti Marttikin nyt hiukan raskaasti.
Silloin yhtyi Eero-pappikin puheeseen.
-- Ja kansa on tyytymätön. Markkinoille saapuneet talonpojat valittavat
yhteen ääneen hätäänsä, sanovat nääntyvänsä sotilasrasituksen alle,
mutta heidän valituksistaan ei täällä välitetä eikä heitä lasketa
Ruotsistakaan apua hakemaan. Taaskin ovat marskin huovit vanginneet
talonpoikia, jotka ovat yrittäneet purjehtia herttuan puheille.
Pohjanmaalla ovat muutamat jo ajaneet mäkeen lisäveroja vaativat
ryttärit, heillä kun siellä on herttuan vapauskirja. Mutta huovit
repivät, palaten suuremmalla joukolla, ne talonpoikain turvakirjat
kappaleiksi, ja kiskovat moninkertaisen veron. Näkeehän sen, mitä siitä
kehittyy!
-- Niinpä niin, huonot ovat ne oireet, myönsi ukko. -- Olipa tavallaan
onni, että Juhana joutui sinne kauas itärajalle näiltä juonien ja
myllerrysten mailta.
Tuokion istuivat miehet ääneti, katsellen kuinka Kerttu-emäntä
eteisessä juotti ympärilleen tungeksivia vuohia. Mutta Eero-pappi
virkkoi sitten taas äskeistä vakavampana ja miltei kumealla äänellä:
-- Eikä tuokaan vielä pahinta ole. Eihän anneta uskonnonkaan, Lutherin
puhdistetun opin, rauhassa kansaan vaikuttaa. Juonia punotaan,
paavillisten oppien ja menojen palauttamiseksi tehdään täällä työtä
salaa ja julkisesti, lakkaamatta...
-- Joutaako Klaus-herra siihenkin puuttumaan? ihmetteli isä.
-- Vähemmin kai itse, selitti Mikko, -- mutta hänen luvallaan ja
toimestaan täällä taas puuhataan kirkkoihin helyjä ja koristeita
takaisin ja jumalanpalvelukseen roomalaisia menoja, -- hän tahtoo
tietysti siinäkin olla katooliselle kuninkaalle mieliksi. Kansaa
vedetään harhaan...
-- Järjestelmällisesti, piispasta ja konsistoriosta välittämättä,
kuohahti Eero, pystyyn kimmahtaen. Hän näkyi vielä tulisemmin kuin
Mikko kiivailevan puhdistetun opin puolesta ja inhoavan vehkeitä sitä
vastaan. -- Ruotsissa on nyt, senjälkeen kuin Sigismund sieltä lähti,
paavin kätyrit pantu lujille, mutta täällä Suomessa ne saavat marskin
turvin sitä vapaammin temmeltää. Tuokin saksalainen tohtori Samuel,
joka tänne kesällä tuli, pitää joka päivä kokouksia tuvissa ja kujilla,
saarnaten paavillista hapatustaan, aivan piispan kielloista vähintäkään
välittämättä. Ja kun oppimaton kansa vielä vanhoilta muistoiltaan on
mieltynyt noihin koristeellisiin menoihin, jotka puhdistettu oppi
tuomitsee perkeleen keksinnöiksi, niin ei Samuelilta eikä hänen
apureiltaan sen pahempi puutu kuulijoita eikä kannattajia... Tästäkin
on tuleva ankara taistelu!
Nuori mies puhui lämpimissään, hän oli käynyt kasvoiltaan aivan
punaiseksi hiusmartoa myöten. Tämä uskonnollinen kysymys aiheutti näet
Turussa näihin aikoihin ehkä vielä enemmän mielten kiihkoa kuin ajan
valtiolliset ristiriidat. Pari vuotta sitten, pidetty Upsalan kokous,
johon Suomenkin papit olivat miehissä yhtyneet, oli jyrkästi ja
intomielisesti julistanut Lutherin opin ainoaksi maassa sallittavaksi,
ainoaksi autuaaksitekeväksi, ja kansa olisi nyt hyvällä tai pahalla
ollut saatava siihen suostumaan. Osa papistosta, varsinkin nuoremmasta,
olikin aivan tulistunutta tähän tehtävään ja siksi sitä niin
äärimmilleen ärsytti kaikki se vehkeily paavillisen opin puolesta, jota
Klaus Fleming suosi ja kannusti. Tämä uskonnollinen kiivailu ja mielten
kuumennus kärjisti osaltaan myös niitä ajan valtiollisiakin
vastakohtia, jotka ilmankin jo olivat tarpeeksi kärjekkäät.
Tuota uskonkiihkoa ei Martti kuitenkaan puolestaan oikein ymmärtänyt,
hänestä oli melkein yhdentekevää, oliko kirkoissa kuvia tai messuja
enemmän vai vähemmän, eikä hän oikein hyväksynytkään nuorukaisten uhmaa
tässä asiassa. Siksi hän virkkoi:
-- Ehkä sentään vähän liioittelette, pojat, eiköhän vanha ystäväni
Ericus-piispa rauhallisuudellaan ja maltillaan ohjanne näitä asioita
oikealle tolalle.
-- Piispa ei ole tarpeeksi kova, rupesi tuliverinen Eero edelleen
kiivailemaan. Mutta Mikko, joka tiesi, miten suuresti hänen isänsä
ihaili tuota paljo kokenutta kirkonpäämiestä, käänsi puheen toisaalle,
virkkaen:
-- Suokoon Jumala, että olisit oikeassa, isä. Mutta meidän on taas pian
lähdettävä. -- Ja pyörähtäen Kerttu-äidin puoleen, joka nyt lieden
ääressä hääräsi patojen kimpussa, puhui hän: -- Saammeko, äiti, pian
lupaamasi hunajaleivoksen?
-- Olen sen juuri lämmittänyt, maistakaa, jutteli äiti töittensä
keskeltä. -- Mutta mihin teillä on kiire, pojat, lämmittäisin teille
vähän oluttakin.
-- Piispalaan on meidän jouduttava takaisin, luulen, että vanha Ericus
vielä tänään tahtoo jotakin toimia...
Nuoret papit rupesivat hyvästelemään. Mutta Martti kapusi samassa
pöytään nojaten pystyyn kirjoitustensa äärestä, otti kainalosauvansa,
jotka olivat siinä vieressä nojallaan, ja virkkoi:
-- Odottakaa, pojat, tulen mukaanne tavalliselle iltapäiväkävelylleni,
lopetan kirjeeni sitten palattuani.
Hänellä oli toinen jalka aivan kankea ja kuivettunut tuon Narvan
puolustuksessa saamansa vamman johdosta, eikä hän ilman sauvoja päässyt
liikkumaan. Mutta niillä hän liikkuikin liukkaasti ja oli muutenkin
vielä ketterä, virkeä äijä, -- kyllä hän olisi mainiosti vielä linnan
toimissakin kelvannut, ellei häneen olisi osunut mahtajan epäsuosio.
Oli lämmin, kuulakka syyskuun päivä. Joen puoleisella rinteellä,
entisillä »piispan pelloilla», korjasivat turkulaiset vielä
kaalisatojaan ja alempaa rannalta, missä verkkoja oli kuivamassa,
tuoksahti kalantotkujen tunkeaa lemua. Mutta joen etelärinteeltä,
venhevalkamista ja aittalaitureilta, kuului markkinain melua. Sinne
olivat saaristolaiset tuoneet silakoitaan, vakkasuomalaiset
puuastioitaan ja Pohjanmaan rantalaiset lohta ja riistaa, ja Turun
porvarit, miehet ja naiset, hieroivat siellä näiden kanssa yhä
illansuussa kauppoja. Taaempana törrötti synkännäköisiä raunioita ja
alastomia savupiippuja. Täällä Turun hienoimmassa ja vauraimmassa
kaupunginosassa oli näet äsken riehunut tulipalo, eikä palaneiden
talojen tilalle oltu vielä ehditty rakentaa uusia. Mutta alempana,
vanhaa kivisiltaa vastapäätä, oli tori kivipuoteineen ja
raatihuoneineen vielä melkein entisessä, keskiaikaisessa asussaan, ja
siellä oli nytkin markkinain keskus. Väkeä tulvi kirjavanaan
rihkamamyymäläin edustalla, maalaiset tarjoilivat siellä
nahkakiihtelyksiään ja villakankaitaan ja kaikenmoiset kirjavahelyiset
tempuntekijät huutelivat väkijoukossa kääntääkseen yleisön huomion
puoleensa. Siellä torinlaidassa helisteli mustalaisjoukkokin
vaskitiukujaan ja sen vieressä kuului joku saarnamies kiihtyneellä
äänellä julistavan kovakorvaisille markkinamiehille maailman turmelusta
ja iankaikkista kadotusta.
Tätä kirjavaa vilinää katselivat Martti ja molemmat nuoret papit
hetkisen sillalta, jonne olivat tungoksen takia pysähtyneet. Mutta
samassa tempautui heidän huomionsa toisaalle, joensuuhun päin.
Linnantieltä rupesi näet kuulumaan rummutusta ja lähenevän ratsujoukon
kaviontöminää, ja tuokion kuluttua he näkivätkin isonlaisen
ratsuväkiosaston hölkkäävän rantatietä linnasta kaupunkiin päin.
-- Sieltähän taitaa itse mahtava marski ajaa, virkahti Eero Markonpoika
terävästi.
-- Niin näkyy, hän on siis todella saapunut Siuntiosta, vastasi Mikko.
-- Tuollahan hänen laivastonsa tottatosiaan kelluukin linnan selällä.
-- Ilmankos mestari Samuel päivällä olikin niin erityisessä touhussa,
jotakin kai hän valmisteli suojeluspyhimystään varten, puheli Eero
katkeralla äänellä.
Martti vanhus katseli ääneti saapuvaa komeutta, poikain keskusteluun
puuttumatta. Näin ajaa siis Klaus Fleming siinä kuin kuningas hovinsa
ja sotaväkensä keskellä, eikä ole vähäinen tuo sotalaivastokaan, jolla
hän on tänne saapunut. Ehkeivät liioittele ne, jotka väittävät marskin
valmistautuvan purjehtimaan meren yli Ruotsiin, kukistaakseen siellä
katkerimman vastustajansa, kuninkaan sedän. Hänen varustuksensa
tähtäävät pitkälle, ja väsymättä hän aina vain riuhtoo ja häärää.
-- Sillä miehellä on tosiaan suuret tuumat, virkkoi hän ääneensä
ajatuksiaan jatkaen.
-- Suuret, säesti Eero vilkkaasti. -- Se mies tietää mitä tahtoo, ja se
tahto on kova. Puolassa olevan kuninkaan asiata hän täällä ajaa
tarmolla, toimien aina hänen nimessään, mutta tosiasiassa hän sittenkin
kokoo ohjakset omaan kouraansa ja tekee täällä Suomessa mitä itse
haluaa, halliten tätä maata jo omaan lukuunsa. Eikä kukaan
uskalla täällä häntä enää vastustaa, kävipä hänen ikeensä kuinka
sietämättömäksi tahansa ja hänen tekonsa kuinka laittomiksi hyvänsä.
Jos ken yrittää, sille käy hullusti, niinkuin äsken Kankaisten uljaalle
Kaarlo-herralle, -- marskin oveluus ja raskas nyrkki musertaa hänet, ja
ne, jotka tuota uskalikkoa yrittävät kannattamaan, ne lysähtävät
polvilleen...
-- Kuinka kävi sitten Kaarlo Hornille, kysäsi Martti. -- Hän kai
tietääkseni nyt oleskelee kotonaan Kankaisissa.
-- Niin oleskelee, ehätti Mikko selittämään, -- mutta hän on siellä
kuin kotiarestissa. Etkö muista, isä, kuinka Klaus-herra tuonaan
kiepautti asiat ... julisti Kaarlo-herran arvottomaksi neuvottelemaan
kuninkaan edustajain kanssa...
Muistihan Martti tosiaan tuon sukkelan tapauksen. Kankaisten suvun
nykyinen päämies, kuuluisa sotapäällikkö ja sankari Kaarlo Horn oli
joku aika sitten saapunut Tukholmasta herttuan erikoislähetystössä
Turkuun varoittamaan Klaus-herraa hänen omavaltaisuuksistaan, ja hän
oli tässä tilaisuudessa käyttänyt verrattain voimakasta kieltä. Silloin
oli Klaus herra -- tosissaan tai tekeytyneenä -- hirmustunut, syyttänyt
Hornia kuninkaan loukkaamisesta ja käskenyt hänet neuvottelusta pois.
Ja kun kukaan läsnäolevista ei uskaltanut Kaarlo-herraa puolustaa, oli
hänen tosiaankin täytynyt vetäytyä syrjään hänelle uskotusta toimesta,
-- likeltä piteli, ettei marski häntä vangituttanut. Tätä Kankaisten
rehtiä sukua oli Martti aina kunnioittanut; hän tiesi sen kauan olleen
Fleming-suvun ainoan arvovaltaisen kilpailijan Suomessa ja uumosi nyt,
että kun tämäkin suku siis näin oli nujerrettu, oli Klaus-herra
tietenkin paisunut yhä itsevaltaisemmaksi.
Sillalla tungeksiva markkinaväki oli painautunut yhä ahtaammalle
tehdäkseen tilaa saapuvalle ratsujoukolle, ja isä ja poika katkaisivat
keskustelunsa, jääden siihen puristautuneina töllistelevän joukon
keskelle. Jo ajoi näet marski seurueineen hiljaista ravia sillalle,
tervehtien kuin ruhtinas päätään nyökyttäen katurahvasta. Martti
katseli häntä, väkijoukkoon painautuneena, eräänlaisella
uteliaisuudella, -- hän ei ollut moniin vuosiin välittänyt tulla näin
lähelle tuota ylhäistä nuoruudentuttavaansa. Sama sillä oli ryhti vielä
kuin ennen vanhaan: itsetietoinen, varma, karski. Ruumis oli tosin
patvinut, liikkeissä tuntui kankeutta, kypärähatun alta esiinpistävä
tukka loisti harmajalta ja harmaa oli ihon väri, harmaa karkea,
pörröttävä leukapartakin. Mutta siinä leuvassa oli vielä entinen,
luiseva voimansa, koko kasvot näyttivät entistäänkin kovemmilta, kuin
olisivat olleet visaan veistetyt, ja nuo pienet, terävät silmät, joita
nyt tuuheat kulmakarvat varjostivat, ilmaisivat herpautumatonta
valppautta, epäluuloa, mutta samalla ankaruutta. Suoraselkäisenä
ratsastavan marskin oikea käsi oli miekan kahvassa, vasen piteli
ohjaksia, ja sen ote oli luja ja varma.
-- Juureva mies, mies kypärästä kannuksiin asti, kuuli Martti jonkun
vieressään seisovan lausuvan, ja hänen täytyi myöntää se arvostelu
oikeaksi. -- Mutta armoton ja kylmä, lisäsi hän omissa mietteissään --
jaloutta ei ole siinä miehuudessa!
Marski ratsasti raatihuoneelle -- oli kai pormestarille ja raadille
jotakin muistutettavaa tai tiedoitettavaa. Hetken kuluttua sieltä
ilmestyivätkin raadin rummuttajat torille ja kaduille, pärryyttäen
rumpujaan ja julistaen markkinarahvaalle, että marski Klaus Fleming
kutsui ihmisiä koolle tuomiokapitulin saliin, missä ylhäinen herra
halusi rahvasta puhutella.
-- Mikä kansankokous se sellainen on kapitulin salissa, murahti Eero
Markonpoika heti julistajain kutsun kuultuaan. -- Nyt on taas joku
paavillinen juoni vireillä...
-- Tosiaankin, miksi kutsuu hän tuota oppimatonta rahvasta kapituliin,
jossa vain hengellisiä asioita käsitellään, säesti Mikkokin.
-- Tohtori Samuelin sormet ovat siinä pelissä mukana, ole varma siitä;
jotakin jalkakoukkua heitetään taas puhdistettua oppia ja papistoa
vastaan.
-- Siihen kokoukseen täytyy meidänkin mennä, Eero ... kaiketi piispakin
on siellä.
He olivat pysähtyneet kuhisevalle torille, mistä nuorukaiset, uuden
levottomuuden lietsomina, heti rupesivat raivaamaan itselleen tietä
tuomiokirkolle päin. Isä koetti heitä hiukan pidätellä ja kiellellä:
-- Menettekö sinne marskin kokoukseen ... sekaannutte vain noihin
viritettyihin juoniin. Tiedättehän, minkälaista on mennä herrain kanssa
marjaan...
-- Mutta onhan velvollisuutemme valvoa kirkon parasta ja sen opin
puhtautta, vastasi Mikko, sukeltautuen jo väkijoukkoon. -- Hyvästi,
isä, tulen illalla vielä sinulle kokouksen menosta kertomaan.
Martti jäi yksin sauvainsa varassa seisomaan ja lähti tuokion
kuluttua verkalleen ja varovasti painautumaan markkinaväen lomitse
päinvastaiseen suuntaan. Hän köpitti torilta kappaleen matkaa
Luostarinmäkeä kohden, siellä olevaan Kiltankellariin, jossa hänen pari
kertaa viikossa oli tapana tavata eräitä vanhoja aseveikkojaan,
sotavanhuksia, jotka sinne saapuivat oluthaarikan ääressä tarinoimaan.
Nämä kiltanretket olivat nykyjään vanhuksen ainoita huvin ja
virkistyksen keitaita, sen enempää hän ei juuri enää ulkosalla
liikkunut eikä elämältä vaihtelua vaatinut.
Siellä kellarissa oli nytkin vanha pöytäkunta koossa, melkein kaikki
mikä mitenkin raajarikkoisia miehiä. He olivat sotavanhuksia, jotka
olivat vuosikymmeniä olleet mukana Juhana kolmannen pitkällisissä
sodissa, minne tuhansia Suomen miehiä oli jäänyt, mutta mistä nämä
äijät olivat, joskin siipirikkoina, henkensä pelastaneet ja nyt köyhän
eläkkeensä varassa elelivät pääasiallisesti edesmenneissä muistoissaan.
Näitä sotamuistojaan he nytkin pohtivat kiltan hämärässä syvänteessä,
niiden valossa arvostellen nykyistä maailman menoa, joka heistä
tietysti oli entistä huonompaa.
-- Marski on taas Turussa laivastoineen ja sotaväkineen, saattepa
nähdä, että asiat taas lähtevät luistamaan, puhui joku juureva
harmaaviiksi kannua kalistellen. -- Tästä taas toiminta alkaa!
-- Mitä sellaisesta sotaväestä, joka on hajallaan ympäri maan
talonpoikia kiskomassa, intti toinen arpinaama sotavanhus halveksuen.
-- Se saa pian puolustaa itseään talonpoikia vastaan, jotka ovat
totisesti ärtyneet, lisäsi kulauksen otettuaan mies, joka oli
nykyiselle komennolle käärmeissään siitä, että hänenkin oli vaikea
saada vaivaisia eläkekappojaan.
-- Talonpoikain täytyy alistua, kyllä marski siitä huolen pitää,
riiteli Klaus-herran ihailija. -- Katsokaas: kun sotaväki vuodattaa
verensä esivallan puolesta, täytyy niiden, jotka saavat kotona rauhassa
raataa, antaa sille kyllin syötävää ja -- juotavaakin.
-- Minkä esivallan, tiukkasi arpinaama. -- Sehän tässä onkin
solmunpaikka, kun esivaltoja on kaksi, toinen Ruotsissa, toinen
Puolassa, ja ne hankaavat vastakkain.
-- Ja kolmas Suomessa, pisti väliin Martti, joka juuri oli seuraan
istahtanut.
-- Niin, oikein, säesti eräs silmäpuoli sankari, jonka ainoassa
silmässä paloi ihasteleva tuli. -- Meillähän on _täällä_ vain yksi
esivalta, oma marskimme, mitä me muusta välitämme. Hän on meitä
ennenkin kunnialla johtanut, hänen kouransa on luja, -- jos hän käskee,
tartun vieläkin tapparaan, vaikka en toista puolta maailmasta näekään,
tartun vaikkapa itse paholaista vastaan!
-- Ja myöskin Ruotsin hallitusta vastaan, ivaili arpinaama kirpeästi,
-- mitä sellaisesta sotakomennosta lopulta kasvaa, kurjuutta vain
kaikille!
-- Hä, väitätkö Klaus-herran vievän meidät kurjuuteen, -- luukasa,
puhupas pienemmällä suulla, kun hänestä on kysymys! Se herra tietää
mitä tahtoo!
-- Sen hän kyllä tekee, myönsivät toiset varovasti. -- Mutta mikä tästä
tulee...?
Näin ne vanhat sotakarhut siellä kellarin syvänteessä väittelivät,
usein kiivaastikin, ollen monesta asiasta eri mieltä keskenään. Toiset,
useimmat, ihailivat vanhaa sotakenraaliaan, amiraalia ja sotamarskia,
ja olivat valmiit hänen puolestaan vieläkin vaikka tuleen menemään,
toiset taas arvelivat asiain menevän hullusti ja arvostelivat terävästi
nykyistä komentoa. Väliin he siinä haarikan ääressä kimpausivat ja
saattoivat aivan suuttuneina erota, kumminkin parin päivän perästä taas
parhaina ystävinä tavatakseen toisensa samassa kellarissa ja
jatkaakseen samoja kiistojaan.
Martti-vanhusta ne kiltanretket aina virkistivät. Hän ei paljo ottanut
osaa väittelyihin. Kaikki tiesivät, miten marski oli häntä kohdellut,
eivätkä sitä hyväksyneet ja tiesivät myös, että Martin oli näistä
asioista puhuttava varovasti. Mutta hän kuunteli ja nautti, ja kerta
kerralta hänelle ikäänkuin selveni asema: Tästä menosta ei tule lopulta
mitään hyvää, asiat sotkeutuvat, olot huononevat, kerran se tulee
mahtavalle marskillekin tilinteon päivä, olipa hän kuinka kova ja
tarmokas tahansa. Mutta näistä päätelmistään ei hän mitään puhunut, hän
hautoi niitä vain yksin ja hiljakseen.
Hilpeällä mielellä, kuulemiinsa tyytyväisenä, käydä kuupitti Martti
nytkin illan hämärässä Kiltan kellarista kotiinsa Aningaisiin, söi
Kertun kanssa kaalikeittonsa ja valmistautui lopettamaan Juhanalle
Savonlinnaan menevän kirjeensä, saadakseen sen aamulla itärajalle
lähtevälle airuelle. Silloin saapui Mikko-poika kokouksesta, syöksähti
kuin rajuilma tupaan, hengästyneenä, huohottaen ja paahteissaan.
Rahille istahtaen puhkesi hän puhumaan:
-- Oikein arvasimme, isä, Eeron kanssa, taas oli punottu juoni Lutherin
oikeaa oppia vastaan. Nyt se Kuitian herrakin vasta oikean karvansa
paljasti, hän ajaa nyt aivan avonaisesti paavin oppia Suomeen!
-- Senkö tekee, hymähti isä poikansa rajattomalle kiihtymykselle. Mutta
hän huomasi samassa Mikaelin pingottuneista kasvoneleistä, että asia
oli tällä kertaa hänelle erityisen vakava. -- Paavillisuuden
palauttaminenko siis olikin asiana tuossa kokouksessa, jonne
markkinarahvasta oli kutsuttu koolle?
-- Kokous oli järjestetty piispaa ja meitä pappeja vastaan, vastasi
nuori pappi vaimenneella, tärähtävällä äänellä. -- Sen älysin
heti saapuessamme, kun kuulin, mitä eräs marskin heitukoista
markkinarahvaalle esitti. Kansaa loukkaa muka se, että kuvat on
riistetty pois sen kirkoista ja vanhoja juhlamenoja karsittu, ne
pitäisi palauttaa takaisin ... se on kuninkaankin tahto. Ovelaa
puhetta, kun kuulijoina oli vain oppimatonta kansaa, joka ei uskonnosta
paljo muuta älyä kuin ne kuvat ja ulkomuodot. Ja nämä vähätietoisimmat
rupesivatkin kannattamaan tohtori Samuelin ja marskin juonta, --
Klaus-herra itsekin suvaitsi näet puhua siellä kapitulissa tästä
»kansan oikeuksien polkemisesta». Se oli kaikki niin nurinkurista,
lopen viheliäistä...
-- Rauhoituhan poikaseni, tyynnytti isä. -- Klaus-herra on toisinaan
suuri komeljantti, sen olen kauan tiennyt! Mutta hänen paavillinen
kiihkonsa on vain pinnallista eikä sellaisena ylen vaarallista, se on
vain sekin välikappaletta hänen maalliseen mahtavuuteensa. Vanha kettu
pyrkii näillä kiusallisilla tempuilla hierautumaan oppimattoman kansan
suosioon, jonka hän julmuudellaan muuten on menettänyt, niinkuin
toisaalta kuningas Sigismundinkin suosioon, voidakseen sitten sitä
tehokkaammin täällä ajaa omapäisiä, sotaisia suunnitelmiaan. Mutta
talonpoikiin nähden se ei onnistu; kansa vihaa häntä ja hänen
komentoaan.
-- Sama käsitys on piispallakin, ja siksi hän pysyi kokouksessa varsin
rauhallisena. Mutta se on liikaa herkkäuskoisuutta...
-- Eikö Erik-piispa esiintynyt marskia vastaan, kysyi Martti uteliaana.
-- Heikosti esiintyi, muiden täytyi terästää...
-- Vai muiden ... kai siellä Eerokin taas riehahti. Entäs sinä?
Mikko katseli kainostellen ja puoleksi katuvaisena maahan.
-- Puhuinhan siellä vähän minäkin...
-- Ai, ai, poikani, nuhteli isä ihan vakavissaan. -- Sinun ei olisi
ollut mentävä Klaus-herran kanssa sanakarttua vetämään. Hän on
pitkämuistinen eikä muutenkaan rakasta meidän sukuamme. Mitä puhuit
siellä, Mikael, ethän vain kiivaillut?
Ukko uteli näitä ihan huolestuneena, vaistoten, että Kuitian herra
kyllä käyttää pienimmänkin varomattomuuden vanhan kostonsa aiheeksi.
Mutta Mikko vastasi rohkeasti ja innostuneesti:
-- Tietysti kiivastuin, kun siellä ruvettiin kansan edessä meistä
papeista pilkkaakin tekemään. Kokouksessa syystä valitettiin tätä uutta
komentoa, esimerkiksi sellaistakin raakuutta, että sotamiehet kerran
olivat viskanneet luterilaista kuvain kielto-oppia toteuttavan papin
alas kirkon kiviaidan taa. Marski sille vain nauraa hohotti ja neuvoi
viskaamaan papin vielä voimakkaammin takaisin. Minkälaista esivallan
suhtautumista maassa laillistettuun ja ainoaan lailliseen kirkkoon tämä
on! Sellainen sukkeluus tietysti huvitti kadulta kerättyä väkijoukkoa,
sekin nauraa röhötti, mutta silloinpa laukesin minä puhumaan,
osoittaen, että tämä ei ole ainoastaan pappien vaan uskonnonkin
pilkkaamista...
Isä puisteli päätään:
-- Esiinnyit siis suoraan marskia vastaan, sen hän on pistänyt
hampaankoloonsa!
-- Mitä, enkö puhunut oikein, isä...?
-- Ei ole tarvis aina puhua kaikkea, mikä on oikein, ei varsinkaan
Klaus-herraa vastaan. Hänellä on omat oikeusmittansa, ja ellen häntä
väärin tunne, tulee puheistasi vielä jälkipuheitakin...
-- Tulkoon, kärjistyköön ristiriita, sitä nyt soisinkin, voidakseni
vaikuttaa kansassa jotakin tehokkaampaa, herättää untelot ihmiset...
Muuten olen piispan enkä marskin alainen.
-- Ja luulet hänen välittävän enempää piispasta kuin valtioneuvoksista,
joita hän ajaa neuvotteluistaan ulos, huudahti isä. -- Hän pistää jos
tahtoo liian puheliaan pappismiehen linnansa tyrmään, ja siellä et
vaikuta mitään...
-- Mutta silloinpa kaikki näkevät, kuinka hän kohtelee puhdistetun opin
pappeja. Täällä on vielä taisteltava...!
Näin uhmaili nuori pappi uskonnollisessa innossaan ja siinä
taistelu-uhmassa hän lähti vanhempainsa kodista. Mutta Martti jäi
mielessään hautomaan tuota kapitulin kokousta, ja kuta enemmän hän sitä
mietti, sitä levottomammaksi hän kävi. Ja vielä syysillan hämärässä
lähti hän vasten tapojaan uudelleen ulos, suunnaten kulkunsa
piispalaan. Hän tahtoi jo verekseltään tavata vanhan, teininaikaisen
tuttavansa, itsensä Ericus-piispan, saadakseen häneltä selon, kuinka
varomattomasti nuorukaiset todellakin ovat mahtaneet marskia vastaan
esiintyä, onko Mikko ehkä puhunut päänsä puhki...
Piispa Erik Sorolainen, vanttera, karkealuinen, keski-iän mies,
istui työhuoneessaan, johon takkavalkea oli sytytetty, yksin
kirjoituspöytänsä luona, papereittensa ääressä, mutta töihinsä kiinni
pääsemättä. Taas tänään oli häntä häiritty noissa hänelle mieluisissa
kirjoitustöissään ja hänen mielenrauhansa oli särjetty, -- sitä
vartenko tuo outo kokous lie järjestettykin! Ja kun nyt jälleen hänen
ovelleen koputettiin, kävi hän itse aivan huolestuneen näköisenä
avaamaan, varoen uusia Jobin sanomia. Nähdessään Martin siinä
kainalosauvojensa varassa hän toki rauhoittui ja hänen leveille,
rehellisille kasvoilleen levisi ystävällinen hymy. Ei mikään marskin
heitukka, vanha teinituttava vain...
Mutta huolenalainen ilme hälveni vain hetkeksi piispan kasvoilta. Hän
istahti nojatuoliinsa, heitti patalakin päästään pöydälle ja harasi
harventunutta tukkaansa, -- arvasi jo, mille asialle Martti oli tullut.
Ja Martti tiesi, että tuo hänen kunnianarvoisa nuoruudentuttavansa oli
sangen onneton, monelta taholta vatvottu ja vaivattu ihminen, niin
ylhäinen piispa kuin olikin. Hän oli aikansa ristiaallokossa koettanut
sovitella ja rakentaa rauhaa, siihen oli hän elämäntehtävänsä
omistanut, mutta se hänen pyrkimyksensä oli tuottanut hänelle aina vain
uusia kärsimyksiä, pettymyksiä ja nöyryytyksiä. Monta kertaa oli hän
liian sovinnollisuutensa vuoksi ollut menettää hiippansa eikä hänellä
virassaan paljo vaikutusvaltaa ollutkaan. Hän oli opissaankin koettanut
mukautua ajan eri repiviin suuntiin niin pitkälle kuin hänen
omatuntonsa oli sallinut, mutta sillä tavoin ei hän ollut saavuttanut
luottamusta millään taholla. Takavuosina oli hän melko pitkälle
hyväksynyt ja omaksunut Juhana-kuninkaan puolikatoolisen liturgian, --
nöyryyttävää oli hänen sitten ollut siitä luopua, kun Juhanan kuoltua
taas vaadittiin selviä, luterilaisia suuntaviivoja. Upsalan kokouksessa
oli hän pari vuotta sitten ollut läsnä ja allekirjoittanut sen ankarat,
protestanttiset päätökset, mutta siitä hän tietenkin taas oli joutunut
katoolisen kuninkaan ja Klaus Flemingin epäsuosioon, -- viimemainittu
oli häntä usein ja monella tavalla nöyryyttänyt. Joku vuosi sitten oli
Fleming itsessään tuomiokirkossa, kirkkorahvaan läsnäollessa, hänet
raa'asti haukkunut, kun Ericus ei suostunut asettamaan kirkkoon
takaisin kaikkea sen entistä, paavillista prameutta, olisipa omin käsin
lyönytkin piispaa, ellei siinä joku hänen omaisistaan olisi ehtinyt
väliin. Tuo raaka kohtaus oli niin järkyttänyt rauhaarakastavan piispan
mielen, että hän vieläkin vapisi marskin lähettyville joutuessaan.
Mutta hänen uskollisuutensa Upsalan kokouksen päätöksiä kohtaan, ja se
vaino, jonka alaiseksi hän tämän johdosta joutui, ei ollut vapauttanut
häntä kiihkoluterilaistenkaan epäluuloista, jotka aiheutuivat hänen
entisestä sovittelupyrkimyksestään, ja niin oli Ruotsin uusi
arkkipiispa lähettänyt hänelle apulaiseksi, mutta samalla
jonkinlaiseksi tarkastajaksi, puhdasprotestanttisen papin, Pietari
Melartopaeuksen, jonka tuli valvoa, että Suomessa Upsalan rajuimpiakin
päätöksiä tarkasti noudatettiin. Tämä epäluottamus häntä katkeroitti,
mutta vielä enemmän kiusasi häntä se, että maltiton kirkonmenojen
karsinta teki hänen suhteensa kansaankin karsaaksi. Sille kuiskailtiin,
että Herran vitsaus, kato ja köyhyys johtuu siitä, että kirkoista oli
riistetty pyhät kuvat ja sakramentit...
Nämä vanhan teinitoverin monet kiipelit ja vaikeudet muistuivat Martin
mieleen, kun hän kuuli piisparaukan siinä yksinäisenä työhuoneessaan
huokaavan ja valittelevan, että häntä, joka tahtoi kaikille hyvää ja
koetti tasoitella aikansa tarpeettomia särmikkyyksiä, näin joka taholta
potkittiin ja revittiin ja vedettiin yhdestä ristiriidasta toiseen. Ei
ole tosiaan kadehdittava tuo korkea kirkollinenkaan asema...
Tällävälin olivat he päässeet käsiksi siihen asiaan, josta Martti oli
tullut piispan luo puhumaan. Ericus oli jo itsekin ollut levoton
nuorten apulaistensa liian kuuman esiintymisen johdosta tuossa
kapitulikokouksessa, -- se hillitön mieli on heissä Pietari
Melartopaeuksen yllytyksen tulosta, valitti hän, -- eikä hän
tosiaankaan ollut varma, ettei Mikaelin kiivas puhe voisi aiheuttaa
hänelle ikävyyksiä.
-- Marski on nyt mahtavimmillaan, hän on tänä samana päivänä jo Turun
linnassa ottanut aatelisilta ja sotaväeltä uuden uskollisuusvalan,
vaatien heitä seuraamaan itseään ketä vastaan tahansa. Hän ei nyt
suvaitse mitään tekojensa arvostelemista...
-- Mitä on siis tässä tilanteessa tehtävä, hätäili Martti, joka taas
muisti marskin erityisen epäsuosion häntä ja sukuaan kohtaan.
-- Niin, ikävä juttu! huokaili piispa. -- Haluttomasti luopuisin
luotetuimmista apulaisistani, mutta pelkään, että nämä nuoret papit
ovat nyt kiireellä toimitettavat joksikin aikaa pois Turusta, marskin
kätten ulottuvilta. Koetanhan tietysti heitä puolustaa ja suojella,
mutta tiedäthän asemani ... on varmaankin parempi ajoissa väistää
pahinta...
-- Hyvin ymmärrän, myönteli Martti, -- minnekähän sen pojan nyt
toimittaisi! Hän punoi päätään alakuloisena, sillä hän ei olisi
kernaasti eronnut nuoremmastakin pojastaan, joka oli aina ollut hänen
silmäteränsä. -- Pitäisiköhän se koettaa lähettää Ruotsiin asti?
-- Ehkei sentään, lohdutti piispa. -- Antakaamme pojille virkamääräys
joihinkin etäisempiin maalaispitäjiin ... kappalaisiksi tai apulaisiksi
sinne; oleskelu maalaisrahvaan keskuudessa voi tehdä heille muutenkin
hyvää, ja työalaa on kyllin sielläkin. Upotkoot sinne joksikin aikaa,
siellä käyttäkööt ylitsevuotavaa intoaan, kunnes olot täällä taas
rauhoittuvat.
Tuuma oli Martista hyvä, sillä eipä ollut hän varma, etteivät nuo
nuoret huimapäät Turussa sotkeutuisi vielä uusiinkin selkkauksiin, --
kovasti oli Mikko jo uhmaillut. Hän vain tiedusteli piispalta, minne
sopisi Mikon nyt lähteä.
-- Katsotaan, missä meillä onkaan nyt paikkoja auki. Niin, Rautalammen
erämaanpitäjässä on tyhjinä parikin paikkaa; emäpitäjään tarvitaan
kappalainen, se on liian laaja yhdelle papille, ja Laukaan kappeliin
tarvitaan oma pappinsa. Lähetetään pojat sinne ... ne on kyllä
kaukaisia paikkoja...
-- Ei se tee mitään, Mikolla on sielläpäin sukulaisiakin...
-- Hyvä, hän saa lähteä Rautalammelle, vaikkapa jo huomispäivänä,
laitan heti määräyksen kuntoon, -- Eero Markonpoika saa matkustaa
Laukaalle.
-- Ja siellä erämailla ovat pojat tallella?
-- Jos heitä marski kyselee, ilmoitan, että olen heitä jo rangaissut,
-- saan sitten itse taas ottaa vastaan vihat...