Saanko minäkin sanoa,
Poika parraton puhua,
Isännällen ijällisellen,
Hopeahapsellen hyvällen.
Tämän päivän päähän päässyt,
Vuosikaudet vieritellyt,
Täysikymmenten luvussa
Seitsemännen saavuttanna.
Siis on aikaa jo eletty
Albertilla aikalailla,
Tie on pitkä tallustettu,
Polku kaitainen kulettu,
Elon askeleet otettu.
Kuitenkin on kunnialla
Tämä Kukko kulkenunna
Elon teillä ahtahilla.
Ei oo viina vietellynnä,
Eikä polkenna puteli
Miehen mainetta, nimeä.
Ei oo uni uuvuttanna
Virumahan vuotehella,
Lojumahan laiskan lailla.
Ain' oli eellä ensimäissä
Töissä, toimessa todella,
Neuvomassa nuorempia
Työtä vääntämään väellä,
Hiki päässä heilumahan.
Vielä ehti ensimäisnä
Kuntalaisena kävellä,
Kokoukset koplotella,
Joiss' oli aina johtajana,
Puhujana puolestamme.
Vielä virret viimeiseksi
Laittoi aina laulettavat.
Siis nyt suonetten sanoa,
Ilmituoda mun iloni
Kaiken nuorison nimessä,
Kunniani, kiitokseni
Niistä neuvoista jaloista,
Opin oivan antamasta,
Jonka näissä nähdä saapi
Kävellessä katsomassa
Tämän talon tanhuvia;
Niissä ahkeruus näkyypi,
Työ ja toimi tunnetahan
Nuorten neuvoksi jaloksi,
Kansan kasvavan varaksi.
RUNOILIJA PENTTI LYYTISEN PATSASTA PALJASTAISSA 29 p. heinäk. 1900.
Mistä saisin nyt sanoja,
Lausehia luontevia,
Kun on alkaissa asian
Ajatukset ahtahimmat,
Kun on kielet kankeiksi
Käyneet Väinön kantelessa
Nykyajan asujillen,
Laulun mahti laulajillen
Rautalammin rantasilla.
Toista oli aika ennen,
Kun me katsomme jälellen
Kulunutta aikakautta,
Vuosisadan alkupuolta:
Ei ollut lamassa laulut,
Virret veisaten vähennä,
Ruostununna runon mahti,
Kun ne ukkoset elivät
Rautalammin rantamailla.
Niit' oli nuottue nimeltä,
Kokemass' oli kolme miestä:
Ensin kuulu Korhosemme,
Suurin laulaja Savossa,
Sitten pillit pienen Pentin,
Toimen miehen Toholahden
Kaikuivat joka kylässä;
Vielä virret Ihalaisen,
Jussin juttuja monia
Ompi mielessä monella,
Varsinkin on vanhemmilla.
Ei silloin sivuhun jäänyt,
Mit oli maassa merkillistä,
Se lauluksi laitettuna,
Runopukuhun puettu.
Siis pitäisi Suomen kansan
Muistaa maamme laulajoita,
Antaa näillen suuri arvo
Edesmenneillen monillen,
Runoilijoillen runsahillen.
Se on lahja Luojan lahja,
Se on lahja synnynnäinen;
Niit' ei synny joka päivä,
Ei vielä monta vuodessakaan.
Niinpä ovat nämä hetket
Sitä varten valmistettu,
Pienen Pentin penkereellen
Panna tässä patsas ylös,
Laulajallen muistomerkki
Hautakummun kunniaksi
Sillen maallen siunatullen,
Missä kaikki matkamiehet
Vaivoistamme väsyneenä
Saamme laskea levollen.
Vielä virkkaisin enemmän,
Lausuisinpa laulajoista,
Vaan kun puuttunen puhetta,
Laviampaa lausumista.
Kun ois miehellä minulla
Koppa Paavo Korhoselta,
Täysi tietäjän sanoja,
Eli Pentiltä puheita,
Lyytiseltä lyijypännä,
Ihalaisen innostusta,
Kyllä sitten kuulisitten,
Sanomist' ois sangen paljon.
Vaan on miehet menneet meiltä,
Tulleet turpehen omaksi;
He vaan jättivät jälellen
Perinnöksi poikasillen
Laulut suuret lapsillensa.
Siispä suosi vielä nytkin
Rautalammin rantalainen,
Kansa nuori kasvavainen,
Älä heitä hylkyteillen
Kuihtumahan runokukkaa,
Vaan sä koeta kostutella,
Tainta vielä virkistellä,
Että se eläisi henki,
Mik' oli miesten muinoisien
Eikä jäis mahti maanrakohon,
Vaikka mahtajat menevät.
Niinpä tämän laulajakin
Ompi ollut oppipoika
Pitäjässä runomiesten;
Kun on seutu synnyttännä
Niinkin monta merkillistä,
Laadullista laulajata,
Joitten muistollen mukailin,
Runorivit kirjoittelin
Patsasta nyt paljastaissa,
Itsekki ijän lopussa,
Kohta haudan partahalla.
Ehkä kohta katkeaapi
Senkin kieli kanteleesta.
Kuitenkin tään kirjottelin,
Runomuotohon mukailin,
Kun vielä vaativat minua
Lausumahan lausuntoni
Patsasta nyt paljastaissa.