Kirjoittanut Kaarle Krohn.
Rautalampi on kieltämättä ihanan luontonsa puolesta merkillisimpiä
seutuja Keski-Suomessa. Mutta se on merkillinen toisessakin suhteessa:
keskuksena sille talonpoikaisrunoudelle, jolla 1800 luvun
alkupuolella oli kukoistusaikansa. Rautalammilla eli tämän runouden
kuuluisin edustaja Paavo Korhonen. Kustavi Grotenfeltin julkaisussa
Kahdeksantoista runoniekkaa on näytteitä viiden Rautalampilaisen
runoista. Viimeisenä ja kaikista nuorimpana siinä esiintyy Albert
Kukkonen, joka vielä elää Rautalammilla Hinkkalan talon isäntänä ja
jonka myöhempiä runoja tarjona oleva kokoelma sisältää.
Konneveden rannalla Kivisalmen eteläpuolella kauniin lahden pohjukassa
on Hinkkalan talo, jossa Albert Kukkonen syntyi 14 p. helmik. 1835.
Hänen isänsä Gabriel Eerikinpoika Kukkonen (k. 1873) oli Vihtori
Lounasmaan kuvauksen mukaan, joka vuonna 1863 kolmen muun ylioppilaan
kera asui Hinkkalassa hyvää suomenkieltä oppiakseen, arvokas, älykäs
ja kirjallisuutta harrastava mies. Ylioppilaat olivat pahemmassa kuin
pulassa isännän kanssa keskustellessaan, sillä hän muisti kaikki, mitä
oli lukenut, ja valtiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli
hänellä selvemmät ja kypsyneemmät mielipiteet kuin heillä. —Ajatuksensa
hän lausui — selvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu
tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon
terveytensä vuoksi.
Äiti Helena Gustaava, omaa sukua Närhi (k. 1851) mainitaan Lounasmaan
muistelmissa hyväntahtoiseksi emännäksi, joka ylioppilaita kohteli kuin
omia poikiaan.
Hinkkalan asukkaita on myös Julius Krohn, joka viittä vuotta
aikaisemmin V. Öhbergin kera oli asettunut Rautalammille samassa
tarkoituksessa, kirjeessä vanhemmilleen (20/9 1858) kuvaillut. »Ensin
läksimme Hinkkalaan, missä Sanmark ja muut (neljä viipurilaista
ylioppilasta) olivat kesää viettäneet. Ihmisiä tapasimme siellä
sellaisia, ettei parempia voi itselleen toivoa: kohtelijaita,
ystävällisiä ja teeskentelemättömiä. Kaikki talossa oli hollantilaiseen
tapaan puhdasta ja huolellisesti järjestettyä. Isäntä puhui
mieltymyksellä hänen luonaan asuneista rakkaista herroistaan.» —
Myöhemmässä kirjeessään toisen talon isäntää kiittäessään hän lisää:
»vaan Hinkkalan vanhuksen veroinen hän ei ole likimainkaan.»
Yhdenikäisen Albert Kukkosen oli Julius Krohn saanut hyväksi
ystäväkseen, jonka kanssa käsitysten kävi vierailuilla. Erityisenä
ystävänään hänet mainitsee myös Lounasmaa. »Hän jo silloinkin runoja
sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja sanomalehtiä,
isällä kun oli jotenkin runsasvarainen kirjasto ja taloon tuli
Suometar sekä ainakin kolme muuta sanomalehteä. Yhdessä me haaveilimme
suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta.»
Sitä vaikutusta, joka ylioppilaista jäi nuoren Albert Kukkosen
mieleen, on hän kuvannut runossa »Nuorille oppilaisille, jotka v. 1858
Hinkkalassa kortteeria pitivät», joka usean aikaisemman runon kera on
säilynyt Julius Krohnin kokoelmissa. — Heitä, jotka eivät ole menneet
herrain huoneisiin, isoisiin ystäviin, hän on oppinut tuntemaan:
Siinä seurassa samassa,
Kun on kulettu yhessä,
Talonpoikien tavalla
Aina puheita puhuttu.
— — —
Vaan olen tuntenut tukulta,
Ett' on aina alhaisuutta,
Eikä yhtään ylpeyttä
Teissä, aivan oppilaiset.
Minä kiitän mielelläni
Alhaisuuttani alati,
Kun olen nähnyt nöyryytenne.
Alhaisuus on arvon juuri,
Joka säädyssä sopiva;
Vaan ylpeys on yksi niistä
Vihattavista vioista,
Joka Aatamin alensi
Alas onnen kukkulalta.
Ylioppilaitten vaikutus näkyy myös hänen runollisen harrastuksensa
heräämisessä. Se on Rautalammin talonpoikaisrunouden jatkoa, mutta
ulkopuolelle sen piirin kehittynyttä. Sen kehittäjinä ovat olleet
toiselta puolen uudempi kirjallinen sivistys toiselta puolen vanhempi
kansanruno, joka uudemman sivistyksen edustajain välityksellä
kirjallista tietä tuli tunnetuksi ja ymmärretyksi.
Albert Kukkonen on aikoinaan kirjoittanut »Runon teosta» sepitelmän,
joka selvästi kuvaa hänen kirjallisia vaikutelmiaan.
Rupeaisinpa runollen,
Läksisinpä laulutyöllen,
Kuin ois oppia otsassa,
Tuntoa tuolla tukan alla
Eli taitoa takana;
Vaan olen aivan oppimaton
Kirjoitusta koittamahan,
Paperille piirtämähän.
— — —
Kuin ois kaunis Kalevala,
Kantelettaret kädessä,
Niissä oppia olisi,
Oivallista ojennusta,
Kaikki kaunista tekoa,
Niissä on runot rustattuna,
Niissä laulut laitettuna,
Sananlaskutkin saneltu,
Kaikki laatunsa mukaiset,
Joka sorttihin sopivat:
llolaulut, surulaulut,
Miesten laulut, naisten laulut,
Vaimojen valituslaulut,
Laulut lapsille hyville,
Laulut päiville pahoille,
Neitosille naitaville,
Kosioillen katsottuna.
Vielä on vanhan Väinämöisen
Loihturunot runsahasti
Kalevalahan koottu,
Joissa on oppi oivallinen,
Kaikki taito tarpeellinen,
Suomen kielellen sopiva
Suomalaisten suosioksi.
— — —
Kiitän vielä viimeseksi
Niiden herrojen hyvyyttä,
Jotka ylös ottelevat,
Vanhat laulut laittelevat,
Kelpo kirjaksi kyhäävät.
Olkoon kiitos kirjoitettu,
Sanottu Savon ukolta,
Teillen taitavat tekiät,
Hyvät herrat Helsingissä,
Että ootten etsinynnä
Suomesta suloiset laulut.
Niinpä saatamme sanoa
Maamme puolelta puhua:
Ei ne herrat helpommasti
Maata, ruualle rupia,
Jotka kaikki kiertelevät,
Laajaa maata matkustavat,
Suomen sukua hakevat.
Suomella on vähän sukua,
Aivan vähä aatelia,
Vielä on Virossa vähäsen,
Venäjällä veikkosia.
Runossaan »Työn arvosta», joka samoinkuin runo »Entisistä Rautalammin
runoniekoista» on painettuna kokoelmaan Kahdeksantoista runoniekkaa,
Albert Kukkonen kuitenkin lausuu, että on »kyntömiehellä kynänä
aurankurki kämmenpäässä». Jos uutteralla maanviljelijällä lisäksi
on yhteishyvän harrastuksia ja kunnallisia luottamustoimia,
jää runoileminen syrjään, kun hän on paraissa työvoimissaan.
Vasta vanhemmalla iällä pääsevät runolliset taipumukset jälleen
oikeuksiinsa. Sillä välin on kasvanut nuori polvi, joka kansakoulussa
on oppinut panemaan arvoa vanhaan runouteen ja alkaa vaatia sen
viimeistä edustajaa virittämään kanneltansa juhlatilaisuuksissa.
Ulkopuolellakin omaa pitäjää tulee laulajavanhus tunnetuksi.
Pohjois-Hämeen kansanopiston alkajaisissa, Kylpyvieraitten iltamassa
Kuopion teatteritalolla ja Pellervon päivillä Helsingissä hänen
on esiintyminen juhlarunoilijana. Loistokohtana kuitenkin pysyvät
yliopistollisten lomakurssien lopettajaiset 20 p. elok. 1898. Tästä
juhlasta kertoo Uusi Suometar: »Mutta kun iäkäs rautalampilainen
talonisäntä Albert Kukkonen astui puhujalavalle ja lausui sepittämänsä
runon Vanhan miehen miettehiä lomakurssien lopussa, niin sitten se
vasta ilo nousi. Hyvä-huudoista ja käsientaputuksista ei tahtonut
loppua tulla. Nuoret neitoset riistivät ruusukimput rinnoiltaan ja
kiinnittivät ne ukon takin rintapieliin. Sitten miehet istuttivat
äijän tuolille ja riemukulussa kantoivat häntä ympäri salia toisten
laulaessa »Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa». Päivälehti
lausuu tapahtumasta: »Illan innostus kohosi korkeimmilleen, kuin
runoilija-vanhus lausui sepittämänsä runon. Palokunnan sali täyttyi
myrskyisistä käsientaputuksista ja hyvä-huudoista. Eläköön huudettua
riensi muutamia naisia ja miehiä runoilijavanhuksen luo. Pian istui
ukko ylhäällä, ja Arvon mekin ansaitsemme sävelten kaikuessa kannettiin
häntä ympäri salia.»
Kenties Albert Kukkonen ei vielä jääkään viimeiseksi runoniekaksi
Rautalammilla, vaan on hänen esimerkkinsä herättävä harrastusta vanhan
runomitan käyttämiseen nousevassa nuorisossa. Hänen täyttäessään 70
vuotta (14/2 1905) lausui hänen serkunpoikansa Eero Varis seuraavan
hänen kunniakseen sepittämänsä runon.