Kahden tulen välissä.
Vene kuuden vahvan matruusin soutamana kiiti nyt lentävällä vauhdilla
eteenpäin ankkuripaikalle. Sumu sakeni sakenemistaan, ja James
Playfairin oli vaikea pitää oikeata suuntaa. Crokston oli istunut
keulaan ja mr Halliburt peräpuolelle kapteinin viereen. Halliburt
joka alussa oli hämmästyksissään nähdessänsä palvelijansa, yritti
puhutella häntä, mutta tämä antoi käden viittauksella hänen ymmärtää,
että tuli pysyä äänetönnä.
Kun vene muutamain minuuttien perästä oli avoimella ulkosatamalla,
päätti Crockston ruveta pakinoimaan. Hän ymmärsi hyvin kyllä että
Halliburt kantoi sydämmessään kysymyksiä, joihin hän halusi vastausta.
"Niin, rakas herrani" -- sanoi hän -- "vanginvartija on nyt minun
paikallani kopissani, jossa, hänen juuri tuodessa minulle illallista,
annoin hänelle nyrkilläni pari oivallista puustia, toisen niskakuoppaan
toisen vatsaa vasten huumauskeinoksi. Ajatelkaas mikä kiitollisuuden
osoitus! Sitte otin hänen vaatteensa ja avaimensa, hain teidät ja vein
teidät linnasta ulos sotamiesten nenäin edessä. Ei se ollut sen
vaikeampaa!"
"Mutta missä tyttäreni on?" -- kysyi Halliburt.
"Laivassa, joka on viepä teidät Englantiin."
"Tyttäreni täällä!" -- huudahti amerikalainen, hypäten ylös
paikaltansa.
"Hiljaa vain!" -- vastasi Crockston. -- "Muutamia minuuttia vielä, niin
olemme pelastuneet."
Vene kiiti nuolen nopeudella pimeässä, vaikka hiukan onnen kaupalla.
James Playfair ei voinut sumulta eroittaa Delphinin lyhtyjä. Häntä
epäilytti mitä suuntaa hänen tulisi noudattaa, sillä oli niin pimeä,
että soutajat eivät nähneet edes airon kärkiä.
"Kuinkas käy, herra kapteini?" -- kysyi Crockston.
"Kaiketi olemme jo soutaneet enemmän kuin puolitoista peninkulmaa" --
vastasi kapteini. "Ettekö näe mitään, Crockston."
"En mitään, ja kuitenkin on minulla hyvät silmät. Mutta olkaa huoleti
kyllä perille tulemme, ja linnassa ne eivät mitään aavista."
Nämä sanat olivat tuskin lausutut, kun raketti halkasi ilmaa ja räjähti
suunnattoman korkealla.
"Merkki!" -- huudahti James Playfair.
"Tuhat tulimmaista!" -- arveli Crockston, "se varmaankin tulee
linnasta."
Toinen ja vielä kolmaskin raketti viskattiin samaan suuntaan kuin
ensimäinen, ja miltei samassa silmänräpäyksessä annettiin yhdenlainen
merkki peninkulman päästä keulan puolella.
"Tuo tulee Fort Sumterista" -- äännähti Crockston -- "ja on merkkinä
että joku on karannut, Soutakaa, soutakaa, pojat! Kaikki on ilmi."
"Vetäkää kaikin voimin, ystäväni", -- huusi James Playfair kehoittaen
matruusiansa. -- "Nuo raketit ovat näyttäneet minulle tien. Emme ole
seitsemää sataa metriä Delphinistä. Hiljaa, minä kuulen kellon äänen
laivasta. Saatte kaksikymmentä puntaa, jos olemme viidessä minuutissa
perillä."
Matruusit kiidättivät venettä semmoisella vauhdilla, että se tuskin
näytti viistävän laineita. Kaikkein sydämmet sykkivät levottomina.
Kanuunanlaukaus kuului kaupungista päin, ja kahdenkymmenen sylen päässä
veneestä Crockston paremmin kuuli kuin näki jonkun kappaleen, joka
arvattavasti oli kuula, kiitävän nopeasti ohitse.
Samassa silmänräpäyksessä soitettiin kaikin voimin Delphinin kelloa.
Päämäärää tultiin yhä likemmä. Vielä muutamia aironvetoja, ja vene
laski laivan kylkeen. Moniaita sekuntia vielä ja Jenny oli isänsä
sylissä.
Vene hinattiin heti ylös, ja James Playfair riensi komantosillalle.
"Mathew, onko meillä tarpeeksi asti höyryä?"
"On, kapteini."
"Ankkuritouvi poikki ja eteenpäin täydellä voimalla!"
Muutamia silmänräpäyksiä sen perästä työnsivät molemmat propellit
laivaa pääväylää kohti kiidättäen sitä siten loitommaksi
Sumter-linnasta.
"Mathew" -- sanoi Playfair -- "me emme voi ajatella mennä väylää
myöten Sullivan-saaren vieritse, sillä silloin tulemme suoraan
liittoutuneitten tulen alle. Siis purjehdimme niin liki ulkosataman
oikeata puolta kuin mahdollista, valmiina ottamaan vastaan kuulan
yhdysvaltalaisten pattereista. Onko teillä luotettava mies
peräsimessä?"
"On, kapteini."
"Antakaa sammuttaa valkeat ja lyhdyt laivassa. Kovin vahva valo hohtaa
jo koneestakin, mutta sitä ei voi estää."
Tämän puhelun aikana meni Delphin eteenpäin tavattomalla nopeudella,
mutta liikehtiessään päästäksensä Charlestonin sataman oikean rannan
puolelle, oli sen täytynyt seurata väylää, mikä joka silmänräpäys vei
sen yhä likemmä Sumter-linnaa, eikä se ollut enempää kuin puolen
peninkulman päässä siitä, kun kaikki ampumareiät yhdellä haavaa
välähtivät ja kuulasade hirmuisten pamausten seuraamana lensi aluksen
keulan editse.
"Liika varhain, poropeukalot! -- äännähti James Playfair naurahdellen.
Lämmittäjä, lisää höyryä! meidän täytyy syöksyä kahden ampuvan patterin
välitse!"
Lämmittäjät ahtoivat uunit täpötäyteen, ja Delphin tärisi jokaisessa
saumassansa, koneen tehdessä työtä niinkuin olisi se ollut vimmattu.
Samassa kuului vielä pamaus ja uusi projektiili-sade viuhahti
höyrylaivan perän sivutse.
"Liika myöhään, naudat!" -- huudahti kapteini oikein ärjäisten.
Crockston, joka silloin juuri tuli perän puolelta, arveli:
"Se oli numero yksi! -- Muutamia minuuttia vielä niin olemme kuitit
liittoutuneista."
"Ettekö siis luulekaan meillä olevan enää mitään peljättävänä
Sumter-linnasta?" -- kysyi James Playfair.
"En, ei vähintäkään sieltä, mutta kyllä sitä vastoin Moultrie-linnasta
Sullivan saaren viimeisessä niemennenässä. Mutta siellä taas niillä
vain on puolen minutin aika siepataksensa meidät, ja silloin täytyy
heidän pitää varansa oikealla silmänräpäyksellä ja tähdätä oikein,
muuten eivät osaa meihin. Me lähenemme linnaa yhä."
"Sumter-linnan asema sallii meidän laskea suoraan pääväylälle.
Paahtakaa päälle enemmän tulta."
Näyttipä melkein siltä kuin James Playfair itse olisi komentanut tulta,
sillä juuri samassa silmänräpäyksessä valaisi linnaa kolmenkertainen
viiru tulenleimauksia. Hirmuinen pamaus kuului, jota seurasi kauhea
ratina laivalla.
"Tällä kertaa osasivat" -- sanoi Crockston.
"Mathew" -- huusi kapteini ensimäiselle perämiehelle, joka seisoi
keulan puolessa -- "kuinka kävi?"
"Klyyväri-puomi meni mereen."
"Haavoittuiko kukaan?"
"Ei, kapteini."
"No, sitte huolin lempoja taklingista. Pidä suoraan pääväylälle päin ja
laske saarta kohti!"
"Saittepa pitkän nenän, eteläläiset" -- huudahti Crockston -- "ja jos
meidän välttämättömästi pitää saada muutamia kuulia runkoomme, niin
pidän Yhdysvaltojen kuulia parempina. Ne ovat helpommat sulattaa."
Kaikki vaara ei kumminkaan vielä ollut ohitse, eikä Delphin saattanut
vielä luulla päässeensä eheänä tästä leikistä, sillä jos Morris-saari
ei ollutkaan varustettu niin hirvittävillä tykeillä, kuin muutamia
kuukausia myöhemmin, niin sen kanuunat ja mörssärit yhtähyvin taisivat
helposti ampua aluksen semmoisen kuin Delphin upoksiin.
Yhdysvaltalaiset saarella ja piirityslaivat olivat Sumter- ja
Moultrie-linnain tulesta tulleet hälytetyksi. Piirittäjät eivät voineet
millään muotoa käsittää syytä tähän yölliseen hyökkäykseen, joka ei
näyttänyt heitä tarkoittavan. Mutta yhtähyvin luulivat he pitävänsä
olla ja olivatkin valmiit vastaamaan.
Tätä James Playfair ajattelikin mennessään noiden ahtaiden vesien
kautta Morris-saaren vieritse, ja hänellä oli syytä peljätä, sillä
neljännestunnin päästä nähtiin pimeällä taivaalla tulijuovia. Pieniä
pommia porahteli sateena höyrylaivan ympärille veteen, joka pärskyi
laivanpartaan yli. Muutamia niistä putosi Delphinin kannellekin, mutta
kannallensa, mikä pelasti aluksen tietystä häviöstä.
Näiden pommien olisi, kuten sittemmin tultiin havaitsemaan, pitänyt
räjähtää sadoiksi kappaleiksi ja peittää sadankahdenkymmenen neliöjalan
alan kreikkalaisella tulella, jota ei kukaan olisi voinut sammuttaa ja
joka olisi palanut kaksikymmentä minuuttia. Yksi ainoa sellainen pommi
olisi pistänyt aluksen tuleen. Onneksi Delphinille olivat ne äskettäin
keksityt ja siis vielä sangen vajanaiset. Kun pommi kerta oli viskattu,
pysyi sen akseli kiepomisliikuntonsa voimasta alinomaa yhtäsuuntaisena
ja siis kallellaan vedenpintaa kohti, joten se pudotessaan iski
kannallaan sen sijaan että se olisi iskenyt huipullaan, johon
räjähdysaine oli pantuna. Tämä vaillinaisuus keksinnössä yksistään
pelasti Delphinin varmasta häviöstä. Nämä vähäpainoiset pommit eivät
tehneet pudotessaan alukselle mitään mainittavaa vahinkoa, vaan se
pitkitti korkealle pingoitetulla höyryllä tyynesti matkaansa ahtaassa
kulkuväylässä.
Sinä hetkenä ja vasten kapteinin kovaa kieltoa tulivat Mr Halliburt ja
hänen tyttärensä ylös James Playfairin luo peräkannelle. Kapteini
tahtoi pakoittaa heitä palaamaan hytteihinsä, mutta miss Jenny selitti
tahtovansa jäädä hänen luoksensa.
Halliburt, joka juuri oli saanut tiedon pelastajansa jalomielisyydestä,
puristi vaan liikutettuna hänen kättänsä voimatta saada sanaakaan
sanotuksi.
Delphin meni nyt suurella nopeudella aavaa merta kohti. Sen ei
tarvinnut enempää kuin kolme peninkulmaa vielä laskea tätä väylää
ollaksensa Atlantin ulapalla. Jos salmessa ei olisi risteilijöitä, kun
Delphin purjehti sinne, niin se olisi pelastunut, James Playfair tunsi
ihmeellisen hyvästi Charlestonin lahden ja hän ohjasi laivaansa
ihmeteltävällä tarkkuudella pimeydestä huolimatta. Hänellä oli siis
täysi syy toivoa että hänen rohkea yrityksensä onnistuisi, kun samassa
eräs matruusi keulanpuolelta huusi:
"Purjehtija!"
"Purjehtijako?" -- huudahti kapteini.
"Vasemman puolisen looringin puolella."
Nyt näkyi sumun läpi iso regatti, joka näytti aikovan sulkea sataman
suun ja estää Delphinin kulun. Siis oli, maksoi mitä maksoi, parempi
vauhti saatava, muuten oli kaikki hukassa.
"Ruori oikeaan!" -- huusi kapteini.
Sitte hyökkäsi hän komentosillalle, joka oli koneen päällä. Hänen
käskystään tehtiin toinen potkuri vaikuttamattomaksi, ja Delphin teki
yhdellä ainoalla propellilla ihmeellisen jyrkän pyöräyksen. Se oli
sillä tavoin välttynyt hyökkäämästä yhdysvaltalais-regattia kohti ja
meni niin kuin sekin kulkuväylän suulle päin. Nyt se oli nopeus vaan,
jonka piti ratkaista asia.
James Playfair ymmärsi, että siinä riippui hänen, miss Jennyn, tämän
isän ja laivaväen pelastus. Rekatti oli melkoisen matkaa edellä
Delphiniä. Sen mustasta savusta, joka savutorvesta tuprusi, saattoi
nähdä, että se voimansa mukaan ponnisti höyryä. James Playfair ei ollut
se, joka tahtoi jäädä alakynteen sellaisessa.
"Kuinka korkealla on höyry?" -- kysyi hän koneenhoitajalta.
"Mahdollisen korkein ponnistus" -- vastasi tämä -- "höyry pursuaa ulos
varaventtiilien kautta."
"Venttiilit kiinni!" -- komensi kapteini.
Hänen käskynsä noudatettiin säntilleen, vaikka alus olisi voinutkin
ilmaan lentää.
Delphinin kulku kävi yhä nopeammaksi ja pistonit kävivät hirvittävällä
nopeudella, kaikki koneen osat ja levyt tärisivät näitten kiihkeitten
sysäysten vaikutuksesta; se oli nähtävä, joka olisi voinut saattaa
paatuneimmankin sydämmen kauhistumaan.
"Kivottakaa höyryä, kivottakaa!" -- huusi James Playfair ehtimiseen.
"Mahdotonta" -- vastasi koneenhoitaja, "venttiilit ovat hengen
pitävästi suljetut. Uunit ovat täynnä aina luukkuihin asti."
"Mitä se tekee? Mättäkää sisään väkiviinassa kastettua pumpulia. Meidän
täytyy mistä hinnasta hyvänsä päästä tuon kirotun fregatin edelle."
Nämät sanat kuultuansa katsahtivat rohkeimmatkin matruusit toisiansa
silmiin, kuitenkin he eivät häikäilleet. Muutamia pumpulipakkoja
viskattiin alas konehuoneeseen, kostutettiin läpimäräksi väkiviinalla
ja työnnettiin sitte ei ilman vaaratta, tulipunaisiksi kuumennettuihin
uuneihin. Liekkien räiske esti lämmittäjät kuulemasta toisiansa. Ennen
pitkää olivat paahto-uunit tulipunaiset, pistonit tekivät työtä kuin
rautatien veturi-pistonit, manometerit osoittivat suunnatonta painoa,
alus lensi aaltojen päällitse, saumat natisivat, ja savutorvista
tuprusi tulta ja savua kauheasti. Delphin oli joutunut hirvittävään,
huimaavaan vauhtiin, mutta se pääsikin fregatista sivu ja jätti sen
kauas jälkeensä, ja kymmenen minutin päästä oli se ulkona väylästä.
"Pelastunut!" -- huudahti kapteini.
"Pelastuneet!" -- vastasi laivaväki taputellen käsiänsä.
Charlestonin valotorni alkoi jo kadota lounaasen. Sen tulien välke
himmentyi, ja jo luultiin oltavan kaukana kaikesta vaarasta, kun pommi,
viskattu eräästä aukealla merellä risteilevästä kanuunaveneestä,
viuhahti pimeässä ilmassa. Helppo oli seurata sen rataa, sen
tulipyrstön johdolla, jonka se jätti jälkeensä.
Tässä silmänräpäyksessä nousi kauhu ja levottomuus, jota on mahdoton
selittää. Kaikki olivat ääneti, kauhistuksella katsellen projektiilin
tekemää kaarta. Ei mitään voitu tehdä sen välttämiseksi, ja puolen
minuutin perästä putosi se Delphinin keulalle.
Matruusit säikähdyksissään pakenivat perän puoleen, eikä yksikään
uskaltanut askeltakaan liikahtaa tuliputken purskuttaissa hirvittävää
tultansa.
Mutta yksi ainoa, urhein heistä kaikista, hyökkäsi tätä peljättävää
hävityskonetta kohti.
Se oli Crockston! Hän kaappasi pommin vahvoihin käsiinsä, jolla aikaa
tuhansia kipinöitä räiski tuliputkesta ulos, ja viskasi sen melkein
yliluonnolliselta näyttävällä voimalla mereen.
Pommi oli tuskin ennättänyt vedenpintaan, kun se räjähti hirmuisella
paukauksella.
"Hurraa; hurraa!" -- huusi yhteen ääneen koko laivaväki, ja Crockston
hieroi vaan kämmeniänsä.
Kohta sen jälkeen kynti höyryalus Atlantin meren laineita. Amerikan
rannikko katosi katoamistansa pimeään, ja kaukaiset tulet, jotka
risteilivät taivaanrannalla, osoittivat, että ottelu oli yleinen
Morris-saaren patterien ja Charlestonin sataman linnoitusten välillä.