Karkaaminen.
Miss Jenny istui Delphinin peräkannella odotellen kuumeentapaisella
levottomuudella kapteinin tuloa. Tämän palattua hänen luoksensa, ei hän
kyennyt sanaakaan virkkamaan, mutta silmänsä kysyivät James
Playfairilta kiihkeämmin kuin hänen huulensa olisivat sen tehneet.
Crockstonin avustamana ilmaisi kapteini nuorelle tytölle, että hänen
isänsä istui vankilassa ja että hän varovasti oli kuulustellut kenraali
Beauregardilta sotavangeista. Mutta kun hän oli huomannut, ettei
kenraali ollut suopea heitä kohtaan, oli hän vaan hyvin varovasti
kajonnut asiaan ja päättänyt menetellä aivan asianhaarain mukaan.
"Koska mr Halliburt ei saa vapaasti liikkua kaupungilla" -- sanoi James
Playfair -- "niin hänen karkaamisensa käy vaikeammaksi, mutta minä olen
pääsevä tarkoitukseni perille ja vannon teille, miss Jenny, että
Delphin ei ole lähtevä Charlestonin rediltä ilman isäänne."
"Kiitos, mr James" -- sanoi tyttö -- "minä kiitän teitä kaikesta
sydämmestäni."
Nämä sanat kuultuansa James Playfair tunsi sydämmensä hypähtävän
rinnassaan. Kyynelsilmin ja värähtävin huulin hän lähestyi tyttöä.
Hänen teki mieli puhua ja ilmaista tytölle tunteensa, joita ei kauemmin
voinut hillitä, kun Crockston astui väliin sanoen:
"Kas niin nyt ei olekaan aikaa olla noin hellätunteinen. Sen sijaan
tuumikaamme, ja neuvotelkaamme järkevästi asiasta."
"Onko sinulla siis jotakin neuvoa, Crockston?" -- kysyi miss Jenny.
"Minulla on aina joku neuvo varalla" -- vastasi amerikalainen. -- "Se
juuri on erikoisalani."
"Mutta onko se hyväkin neuvo" -- sanoi James Playfair.
"Oivallinen eivätkä edes ministerit Washingtonissa voisi parempaa
keksiä. Onpa niin kuin mr Halliburt jo olisi täällä laivassa."
Crockston sanoi nämä sanat semmoisella varmuudella ja niin hyvillä
mielin, että heikkouskoisimpaankin olisi sama varma vakaumus tarttunut.
"Annapas kuulla tuumasi!" -- sanoi James Playfair.
"Annan, kapteini; teidän pitää mennä kenraali Beauregardin luokse ja
pyytää hänen apuansa erääseen hyvään asiaan, jota hän ei ole teiltä
kieltävä."
"Ja mikähän hyvä asia se olisi?"
"Teidän pitää sanoa hänelle, että teillä on laivassanne eräs kehno
ihminen, oikea ilkiö, joka on teille haitaksi ja joka matkalla on
koettanut yllyttää laivaväkeä salakapinaan, sanalla sanoen ilkeä
roisto. Sitte pyydätte lupaa saada lukita hänet linnaan, kuitenkin
ehdolla että ennen lähtöänne saatte noutaa hänet takaisin viedäksenne
Englantiin ja jättääksenne hänet oikeuden käsiin, rangaistavaksi maan
lakien mukaan."
"Hyvä, hyvä!" -- vastasi James Playfair puoleksi naurusuin. -- "Minä
teen kaikki mitä tahdotte, ja Beauregard on heti mielellään myöntyvä
pyyntööni."
"Siitä olen minäkin täydellisesti vakuutettu" -- jatkoi amerikalainen.
"Mutta minulta puuttuu yksi asia" -- virkahti vielä Playfair.
"Mikä se olisi?"
"Tuo roisto."
"Seisoohan hän juuri silmäinne edessä, kapteini."
"Mitä? Sekö ilkeä lurjus?"
"Se olen juuri minä, ellette pahaksi pane."
"Oi, mikä jalomielisyys, mikä uhrautuva sydän!" -- huudahti miss Jenny,
puristaen pienillä käsillään amerikalaisen karkeita käsiä.
"Crockston, ystäväni" -- sanoi James Playfair -- "ymmärrän teidät
täydellisesti, ainoastaan yhdestä asiasta olen pahoillani: etten voi
astua sijaanne."
"Itsekullakin on tehtävänsä tässä maailmassa" -- vastasi Crockston. --
"Jos te astuisitte minun sijaani, niin varmaankin joutuisitte moneen
pahaan pulaan, mikä ei minulle voi tapahtua. Te sitävastoin saatte
kyllin tekemistä siinä miten pääsette ankkuripaikalta yhdysvaltalaisten
ja liittoutuneitten kanuunain ahdistamina, jossa yrityksessä minun
huonosti kävisi."
"Jatkakaa Crockston?"
"Päästyäni kerran onnellisesti linnaan, jonka tunnen kuin viisi
sormeani, voin kyllä nähdä miten on meneteltävä, mutta olkaa varma,
että hyvä siitä tulee. Sillä aikaa pitäkää Te vaan huoli laivanne
lastaamisesta."
"Niin tosiaan! Ne kauppahommat!" -- sanoi kapteini -- "ne tulevat nyt
vaan toiseen sijaan."
"Ei suinkaan! Muistakaa setä Vincentiä. Mitähän setä sitte sanoisi?
Antakaa tunteiden ja kauppatointen käydä rinnatusten. Sillä keinoin
vältätte kaikki epäluulot. Mutta pitäkää kiirettä vain. Voipiko kaikki
olla kuudessa päivässä suoritettuna?"
"Voipi kyllä."
"Siis on Delphin lastannut ja valmis lähtemään 22 päivänä."
"Aivan valmis."
"Kuulkaa sitte. Tammikuun 22 päivän illalla, ymmärrättekö, te lähetätte
veneen ja muutamia paraita matruusianne White-Pointin luokse kaupungin
äärimmäisessä päässä. Odottakaa siellä kello 9:ään asti, ja te saatte
nähdä mr Halliburtin ja nöyrimmän palvelijanne tulevan saapuville."
"Mutta kuinka menettelette auttaaksenne mr Halliburtia karkaamaan ja
samalla päästäksenne itsekin pakoon?"
"Se on minun asiani."
"Rakas Crockstonini" -- sanoi Jenny -- "te aiotte siis panna henkenne
alttiiksi pelastaaksenne isäni?"
"Älkää minun tähteni olko huolissanne, miss Jenny, minä en laisinkaan
pane mitään alttiiksi. Saatatte uskoa mitä sanon."
"Mutta" -- kysyi James Playfair -- "milloin pitää minun panettaa teidät
linnaan?"
"Jo tänä päivänä. Ymmärrättehän sen, että minä turmelen kaiken
laivaväkenne ja ett'ei ole aikaa hukata."
"Tarvitsetteko rahaa? Olisivatko ne teille joksikin hyödyksi linnassa?"
"Rahaako lahjoakseni vanginvartijan? Eikö mitä! Se tulisi sekä kovin
kalliiksi että olisi tyhmästi tehty. Jos niin sattuu, niin
vanginvartija pitää sekä rahat että vangin, ja siinä tekee hän oikein.
Ei, minulla on muita paljoa parempia keinoja. Kuitenkin saatatte antaa
muutamia dollareita. Täytyyhän toki jos tarvis vaatii, saada ryyppy."
"Ja päihdyttää vanginvartija?"
"Ei suinkaan, päihtynyt vanginvartija pilaisi koko juonen. Ei, ei, minä
sanon teille, että minulla on tuumani, ja antakaa minun hoitaa asia."
"Kas tässä, urhea Crockstonini, tässä on teille kymmenen dollaria."
"Se on liiaksi, mutta jäännöksen annan takaisin."
"Oletteko siis valmis?"
"Aivan valmis astumaan esiin oikeana pääkonnana."
"Matkaan siis!"
"Crockston" -- sanoi tyttö liikutetulla äänellä -- "oletpa kumminkin
paras ihminen maanpäällä."
"Eipä se minusta kumma olisikaan" -- vastasi amerikalainen nauraa
hohotellen. -- "Mutta olipa unhottua, herra kapteini, minulla on jotain
tähdellistä teiltä pyydettävänä."
"No mitä?"
"Jos kenraali ehdottaisi, että antaisitte hirttää tuon ilkiönne, sillä
tiedättehän että soturit eivät häikäile!..."
"Mitä tarkoitatte?"
"Niin sanokaa että teidän pitää asiaa ajatella."
"Sen lupaan."
Samana päivänä suureksi kummastukseksi laivaväelle, joka salaisuudesta
ei mitään tiennyt, vietiin Crockston sidottuna kahleisiin maihin, ja
puoli tuntia sen jälkeen huolimatta hänen rajuista vastustuksistaan,
hän kapteinin pyynnöstä sulettiin Charlestonin linnaan.
Tänä ja seuraavina päivinä purettiin Delphiniä suurella touhulla.
Höyryranat nostivat taukoamatta koko europalaisen lastin pois
sisäänpantavan uuden lastin tieltä. Charlestonin väestö auttoi tässä
mieluisessa tehtävässä ilolla ja riemulla laivaväkeä. Voitiinpa melkein
sanoa että merimiehet olivat silloin kuten sanotaan, korkeimmat kukot
linnalla, niin ystävällisiä ja kohteliaita olivat kaupunkilaiset heitä
kohtaan. Mutta James Playfair ei antanut heille aikaa vastaanottaa
amerikalaisten kohteliaisuudenosotuksia. Hän kehoitteli ja kiirehti
mitä kiihkeimmällä innolla, johon Delphinin matruusit eivät voineet
oikeata syytä arvata.
Kolme päivää sen jälkeen eli tammikuun 18 päivänä aljettiin ensimäisiä
pumpulipakkoja lastata ruumaan. Vaikka James ei enää ollut
kauppavoitosta millänsäkään, teki kauppahuone Playfair ja Kumpp.
oivallisen kaupan, se kun sai polkuhinnalla kaiken pumpulin, mikä
rojuna oli kasaantunut Charlestonin varville.
Sillä aikaa ei ollut saatu mitään tietoja Crockstonista. Mitään
virkkamatta oli Jenny alinomaisessa pelossa. Hänen kasvonsa, jotka
olivat levottomuudesta tuntuvasti muuttuneet, puhuivat hänen
puolestansa, ja James Playfair koki hyvillä sanoilla rauhoittaa häntä
niin hyvin kuin taisi.
"Minulla on mitä suurin luottamus Crockstoniin" -- sanoi hän. "Hän on
uskollinen palvelija, ja te, miss Jenny, joka tunnette hänen paremmin
kuin minä, saatatte siis olla aivan huoleti. Kolmen päivän perästä on
isänne painava teidät sydäntänsä vasten, uskokaa minun sanani."
"Oi, herra kapteini, kuinka voinen koskaan osoittaa teille
kiitollisuuttani tuommoisesta uhrautuvaisuudesta? Millä tavoin voimme
me, isäni ja minä, palkita teidän jalomielisyytenne?"
"Sen olen sanova teille tultuamme Englannin vesille" -- vastasi reipas
kapteini.
Jenny tarkasteli häntä hetkisen aikaa, loi sitte kyynelillä täytetyt
silmänsä alas ja palasi hyttiinsä.
James oli toivonut että tämä nuori tyttö ei saisi mitään tietää isänsä
hirvittävästä tilasta, ennenkuin isä olisi hyvässä turvassa; mutta tänä
viimeisenä päivänä sattui eräs matruusi vastoin tahtoansa virkahtamaan
jotakin, mikä hänelle ilmaisi koko totuuden. Vastaus Richmondin
keskushallitukselta oli näet tullut edellisenä päivänä ratsastavaa
kuriiria myöten, joka oli onnistunut pääsemään vihollisten
etuvartijarivin läpi. Tämä vastaus sisälsi Jonathan Halliburtin
kuolemantuomion, jonka mukaan tämä onneton kansalainen oli seuraavana
aamuna ammuttava. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin uutinen tästä tuomion
täytäntöönpanosta levisi kaupungille ja viimein erään Delphinin
matruusin muassa laivaan. Tämä mies kertoi uutisen kapteinille
aavistamatta, että miss Halliburt seisoi niin likellä että kuuli
kaikki. Neito päästi sydäntä vihlovan huudon ja kaatui tainnoksiin
kannelle. James Playfair kantoi miss Jennyn hänen hyttiinsä, ja vasta
pitkien ja vaivaloisten ponnistusten perästä onnistui hänen saada neiti
jälleen tajuntaan virkoamaan.
Kun hän taas avasi silmänsä, näki hän nuoren kapteinin seisovan
kumartuneena ylitsensä antaen sormi huulillansa merkin pysyä aivan
ääneti. Hänellä oli vielä siksi itsensä hillitsemisvoimaa, että hän voi
vaieta ja hillitä niitä tuskanhuutoja, jotka tahtoivat tunkeutua hänen
rinnastaan. James Playfair kuiskasi hänen korvaansa:
"Jenny, kahden tunnin perästä isänne on turvassa luonanne, taikka myös
olen minä saanut surmani koetellessani pelastaa häntä!"
Sitte lähti hän hytistä ja sanoi itsekseen:
"Ja nyt täytyy minun millä hinnalla hyvänsä pelastaa Halliburt, vaikka
vapauttamisensa maksaisinkin omalla ja koko laivaväkeni hengellä!"
Ratkaiseva hetki oli nyt lähellä. Delphin oli jo aamulla saanut
pumpulin ruumaansa, ja hiilihinkalotkin olivat täynnä. Alus, joka oli
valmis lähtemään kahden tunnin perästä, oli jättänyt North Commercial
varvin ja oli ankkurissa avoimella redillä. Se oli valmis käyttämään
nousuvettä hyväksensä, ja nousuvesi oli tuleva kello 9 aikana illalla.
Kun James Playfair jätti miss Jennyn, löi kello 7 ja hän alkoi tehdä
lähtöä. Aina tähän asti oli salaisuus mr Halliburtin suhteen ollut
yksinomaisesti hänen, Crockstonin ja miss Jennyn hallussa, mutta
kapteini näki nyt tarpeelliseksi antaa Mathewille tiedon asioista,
minkä hän hetikohta tekikin.
"Niinkuin suvaitsette käskeä" -- vastasi Mathew tekemättä minkäänlaisia
esteitä -- "siis kello 9 aikana?"
"Kello 9! Antakaa hetikohta lämmittää ja lämmittäkää aika lailla."
"Se on tapahtuva, kapteini."
"Delphin makaa varppi-ankkurissa. Me hakkaamme köyden poikki ja
lähdemme heti, sekuntiakaan hukkaamatta."
"Aivan niin, kapteini."
"Panettakaa lyhty ison maston huippuun. Yö on pimeä ja me saamme sakean
sumun. Meidän täytyy pitää varamme, ettemme eksyisi paluumatkallamme.
Teidän täytyy siis vähäväliin soittaa kelloa 9:sästä alkaen."
"Käskynne noudatetaan säntillensä, kapteini."
"Ja nyt, rakas Mathew" -- lisäsi James Playfair -- "antakaa laittaa
kevy-vene valmiiksi ja asettakaa siihen kuusi vankinta soutajaamme.
Minä menen viipymättä White-Pointille. Minä jätän Jennyn teidän
huostaanne niin kauaksi kuin olen poissa, ja Jumala meitä nyt
auttakoon!"
"Jumala meitä auttakoon!" -- vastasi Mathew.
Heti sen perästä antoi hän tarpeelliset käskyt virittää tuli koneuuniin
ja laittaa vene lähtövalmiiksi. Muutamissa minuuteissa oli tämä tehty.
Sanottuansa viimeiset jäähyväisensä miss Jennylle, astui James Playfair
veneesen ja laskiessaan laivasta ulos näki hän isoja, mustia
savutupruja katoavan taivaan sakeaan sumuun.
Kaikki oli synkän pimeyden peitossa. Tuuli oli tyyntynyt.
Kuolonhiljaisuus vallitsi avaralla ankkuripaikalla, jonka laineet
näyttivät uneen vaipuneen. Muutamia tuskin nähtäviä valoja tuikki
siellä ja täällä pimeässä. James Playfair oli ottanut peräsimen ja
ohjasi venettänsä vakavalla kädellä White-Pointia kohti. Tätä matkaa
oli noin kaksi peninkulmaa. James Playfair oli päivän kuluessa mitä
tarkimmasti laskenut asemansa ja tutkinut kaikki karit, niin että hän
suoraa linjaa osasi laskea Charlestonin nientä kohti.
Kello löi 8 Saint Philippissä, kun veneen keula-kokka törmäsi
White-Pointia vasten. Siis piti vielä tunnin ajan odottaa, ennenkuin
Crockstonin määräämä kellonlyönti oli kuuluva. Rantalaituri oli aivan
tyhjä ihmisistä. Ainoastaan vahtimiehet etelä- ja itäpattereilla
astuskelivat edes ja takaisin. James Playfair luki minuutit, mutta aika
ei kulunut niin nopeasti kuin hänen malttamattomuutensa vaati.
Kello 8.30 kuului askeleen kapsetta. Kapteini jätti miehensä, jotka
jäivät odottamaan airot valmiina lähtöön, ja astui itse maihin. Mutta
tuskin oli hän astunut kymmentä askelta, ennenkuin yhdytti yövahdiston,
jossa oli yhteensä kaksikymmentä miestä. James sieppasi vyöltään
revolverin, lujalla päätöksellä käyttää sitä tarpeen vaatiessa. Mutta
mitä hän olisi voinut tehdä kaikkia näitä sotilaita vastaan, jotka
tulivat alas aina rantakaijille saakka.
Patrullin johtaja tuli häntä vastaan ja kysyi, nähdessään veneen:
"Mikä vene tuo on?"
"Delphinin soutuvene" -- vastasi kapteini.
"Ja kuka te olette?"
"Kapteini James Playfair."
"Kah, kun luulin jo teidän menneen ja olevan jo Charlestonin vesien
ahtailla salmilla."
"Ei, vaan minä olen valmis purjehtimaan... ja minun pitäisi jo olla
matkallakin... mutta..."
"Mutta?..." kysäsi patrullin johtaja kiihkeästi.
James Playfairin päähän pisti yhtäkkiä ajatus ja hän vastasi:
"Eräs matruuseistani istuu vankina linnassa ja minä olin tosiaankin
unhottaa hänet tänne. Onneksi johtui se mieleeni, niin kauan kun vielä
aikaa oli, ja minä olen lähettänyt muutamia miehiä häntä noutamaan."
"Vai niin, sekö veijari, jonka aiotte viedä Englantiin."
"Se juuri."
"Mutta olisihan sopinut hirttää hänet täällä yhtähyvin kuin kotonakin"
-- sanoi johtaja naurahdellen sukkeluudelleen.
"Sen hyvin teidänkin" -- vastasi James Playfair -- "mutta parempi on
että kaikki käy laillista menoansa."
"Onnea siis, kapteini, mutta varokaa itseänne Morris-saaren
pattereilta."
"Olkaa huoleti! Koska olen tullut sisään ilman esteettä, niin toivon
pääseväni uloskin samalla lailla."
"Onnea matkalle, kapteini."
"Kiitos!"
Tuo vähäinen joukko meni sitte tiehensä, ja taas oli kaikki hiljaa
rannalla.
Samalla kello löi 9. Tämä oli määrätty aika. James tunsi sydämmensä
lyövän ikäänkuin olisi se ollut haljeta. Vihellys vingahti ilman läpi.
James vastasi siihen samalla lailla. Sitte odotti hän kuunnellen ja
antoi kädellä matruuseille merkin pysyä hiljaa. Eräs mies ilmaantui,
puettuna avaraan skotlantilais-kaapuun. Hän katseli ympärilleen
kaikille suunnille. James Playfair riensi häntä vastaan.
"Mr Halliburt?" -- kysyi kapteini.
"Minä se olen" -- vastasi kaapuun puettu mies.
"Jumala olkoon kiitetty!" -- huudahti James Playfair.
"Lähtekäämme laivaan silmänräpäystäkään viipymättä. Mutta missä
Crockston on?"
"Crockston?" -- kysäsi Halliburt kummastuneella äänellä. -- "Mitä
tarkoitatte?"
"Miestä, joka vapautti teidät ja toi teidät tänne, uskollinen
palvelijanne Crockston."
"Mies, joka saatti minut tänne, on vanginvartija linnassa" -- vastasi
Halliburt.
"Vanginvartija!" -- huudahti James Playfair.
Selvästi näkyi ettei hän ymmärtänyt puheesta niin mitään, ja tuhannet
pahat aavistukset alkoivat häntä ahdistaa.
"Se on tietty, se on tietty, että se oli vanginvartija!" -- virkahti
eräs hyvin tunnettu ääni. "Vanginvartija nukkuu kuin pölkky minun
kopissani."
"Crockston! Sinäkö se olet?" -- kysyi Halliburt.
"Minä se olen, herra, mutta hiljaa nyt! Sitte saatte tietää kaikki.
Henkenne on vaarassa! Heti laivaan!"
Kaikki kolme astuivat veneesen.
"Ulos maasta!" -- huusi kapteini.
Kuusi airoa työnnettiin ulos yhtä aikaa.
"Eteenpäin!" -- komensi James Playfair, ja vene viilsi kuin kala
tietänsä Charlestonin sataman pimeillä laineilla.