Etelävaltioitten kenraali.
Laskiessaan Charlestonin rantalaituriin tervehti lukuisa ihmislauma
Delphiniä eläköön-huudoilla. Asukkaat tässä meren puolelta tarkasti
saarretussa kaupungissa eivät olleet tottuneet näihin aikoihin näkemään
europalaisia aluksia. Suurella hämmästyksellä he kysyivät mitä tällä
isolla höyryaluksella, joka noin uljaasti kantoi Englannin lippua
kahvelin alla, oli tekemistä heidän kulkuvesillään. Mutta kun saatiin
kuulla sen matkan tarkoitus, miksi se oli tunkenut Sullivan-saaren
viereisten ahtaiden vesien kautta, ja kun huhu levisi, että se sisälsi
kokonaisen lastin sotakieltotavaroita, nostettiin kahta innokkaampia
eläköön- ja riemuhuutoja.
Viipymättä läksi James Playfair heti tapaamaan kenraali Beauregardia,
joka oli kaupungin ylin sotapäällikkö. Tämä vastaanotti avosylin
Delphinin nuoren kapteinin, joka tuli varsin sopivaan aikaan tuomaan
hänen sotamiehilleen vaatteita ja ruokavaroja, joista heillä oli mitä
kovin puute. Päätettiin viipymättä ryhtyä laivan purkamiseen, ja joukko
jänteviä käsiä tuli Englannin matruuseille avuksi.
Ennenkuin James Playfair lähti laivastaan, oli miss Halliburt mitä
kiihkeimmästi kehoittanut häntä rupeamaan hänen isänsä puoltajaksi
kenraalin luona. Nuori kapteini oli luvannut kokonansa antautua tämän
nuoren tytön palvelukseen.
"Miss Jenny" -- oli hän sanonut -- "te saatatte luottaa minuun. Minä
olen tekevä mahdottomiakin pelastaakseni isänne, ja minä toivon, että
tämä asia ei ole tuottava vaikeuksia. Minä käyn kenraali Beauregardin
luona jo tänä päivänä ja, vaikken jyrkästi voi vaatia häneltä mr
Halliburtin vapaaksi laskemista, koetan saada selvän tiedon isänne
tilasta, josko hän on vapaana kunniasanallaan vaiko vankina."
"Isä raukkani!" huudahti miss Jenny huo'aten. -- "Hän ei tiedä, että
tyttärensä on häntä näin lähellä. Oi, jos voisin rientää hänen
syliinsä!"
"Hiukan malttia vain, miss Jenny, ja te saatte kohta syleillä isäänne.
Luottakaa siihen, että olen menettelevä mitä suurimmalla alttiudella,
mutta myös taitavan ja ajattelevan miehen tavalla."
Sittenkuin James Playfair oli suorittanut kauppahuoneensa asiat,
jättänyt Delphinin lastin kenraalille ja tehnyt välipuheen
suunnattomasta määrästä pumpulia polkuhintaan, käänsi hän uskollisena
lupaukselleen, keskustelun päivän tapauksiin.
"Te luulette siis" -- sanoi hän kenraali Beauregardille -- "orjuuden
puollustajain pääsevän voitolle?"
"En epäile hetkeäkään, että viimein voitamme, ja mitä Charlestoniin
tulee, niin on kenraali Lee'n armeija kohta pelastava sen saarroksesta.
Ja mitä voitte sitä paitse odottaa orjuuden vastustajilta? Jos niin
kävisikin -- mikä ei ole tapahtuva että kauppakaupungit Virginiassa,
pohjois- ja etelä-Carolinassa, Georgiassa, Alabamassa ja Mississipissä
joutuisivat heidän valtaansa, mitäs se tekee? Voisivatko he päästä
herroiksi maassa, jota eivät koskaan kykene miehittämään? Eivät
suinkaan, ja vaikka pääsisivätkin voitolle, niin he minun mielestäni
joutuisivat suureen pulaan voittonsa tähden."
"Saatatteko varmaan luottaa sotamiehiinne?" -- kysyi kapteini -- "ja
ettekö pelkää Charlestonin väsyvän piiritykseen, joka saattaa kaupungin
häviöön?"
"En pelkää kavallusta, ja paitsi sitä, jos kavaltajia olisikin, niin ne
armahtamatta uhrattaisiin, ja minä hävittäisin tulella ja miekalla itse
kaupunginkin, jos havaitsisin pienintäkään yhdysvaltalaisliikettä.
Jefferson Davis on uskonut minulle Charlestonin, ja saatte olla huoleti
siitä, että kaupunki on hyvissä käsissä."
"Onko teillä vankia pohjoisvaltioista?" kysyi James Playfair, joka nyt
vihdoin pääsi haluamaansa keskustelu-aineeseen.
"On, kapteini" -- vastasi kenraali. -- "Täällä Charlestonissa
erimielisyys ensiksi puhkesi ilmi. Täällä olevat orjuuden vastustajat
tahtoivat asettua vastarintaan ja kun tulivat voitetuiksi, jäivät he
sotavangeiksi."
"Onko teillä niitä monta?"
"Sadan paikoilla?"
"Saavatko he oleskella vapaina kaupungissa?"
"He olivat vapaalla jalalla siihen asti kuin keksin salaliiton. Heidän
johtajallensa oli näet onnistunut saada toimeen salainen yhteys
piirittäjäin kanssa, jotka siten saivat tietoja siitä mitä kaupungissa
tapahtui. Minun täytyi sulkea lukon taakse nämä vaaralliset vieraat ja
useat heistä tulevat jättämään vankeutensa ainoastaan kiivetäksensä
linnanpalteelle, jossa kymmenen meikäläisten kiväärikuulaa on tekevä
lopun heidän yhdysvaltalaismietteistänsä."
"Mitä? Ammutaanko he kuolijaaksi?" -- kysäsi kapteini säpsähtäen.
"Ammutaan ja ensiksikin heidän johtajansa, joka on ylen rohkea ja
vaarallinen mies piiritetyssä kaupungissa. Minä olen lähettänyt hänen
kirjevaihtonsa presidentille Richmondissa, ja kahdeksan päivän kuluessa
on hänen kohtalonsa peruuttamattomasti ratkaistu."
"Kuka siis on se mies, josta puhutte?" kysyi James Playfair,
teeskennelty väliäpitämättömyys äänessään.
"Sanomalehden toimittaja Bostonista, raivostunut orjuuden vastustaja ja
sokeasti Lincolniin kiintynyt."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Jonathan Halliburt."
"Miesparka!" huudahti James, hilliten liikutustansa. -- "Mitä hän nyt
lieneekin tehnyt, ei saata olla häntä surkuttelematta. Luuletteko
tosiaankin hänen tulevan ammutuksi?"
"Siitä olen varma" -- vastasi Beauregard. -- "Mitäpäs sille voidaan?
Sota on sota ja puollustautua täytyy miten parhaiden taidetaan."
"No, tämäpä ei juuri minuun koske" -- vastasi kapteini huoletonna --
"ja rangaistusta toimeen pantaessa minä jo olen kaukana."
"Mitä? Aiotteko jo palata?"
"Aion, herra kenraali, minä olen ennen kaikkea kauppias. Heti pumpulin
lastattuani lähden purjehtimaan. Minä olen tullut tänne sisään, se on
hyvä, mutta minun täytyy tulla täältä uloskin, ja siinäpä se vaikeus
onkin. Delphin on hyvä laiva ja uskaltaa nopeuden suhteen lähteä minkä
yhdysvaltalais-laivan kanssa hyvänsä kilpailemaan; mutta vaikka se
kulkeekin nopeasti, ei se sentään voisi rientää pakoon kanuunan
laukauksen tieltä ja luoti sen runkoon tai koneeseen tekisi koko minun
kauppasuunnitelmani mitättömäksi."
"Kuten haluatte, kapteini" -- vastasi Beauregard. -- "Koska asiat niin
ovat, ei minulla ole yhtään neuvoa teille antaa. Te hoidatte
ammattianne, ja siinä teette oikein. Teidän sijassanne tekisin samalla
tavalla. Paitsi sitä olo Charlestonissa ei ole suloista, ja
ankkuripaikka, jossa kuulia sataa ehtimiseen, ei anna alukselle
luotettavaa suojaa. Te lähdette siis, milloin hyväksi näette. Mutta
olkaa hyvä ja sitä ennen antakaa minulle vähäinen tieto. Kuinka monta
ja kuinka suuria ovat ne yhdysvaltalais-alukset, jotka risteilevät
Charlestonin ulkopuolella?"
James Playfair vastasi kenraalin kysymyksiin niin hyvin kuin taisi ja
jätti hänelle hyvästit mitä ystävällisimmillä sanoilla. Mutta kun hän
palasi Delphiniin, oli hän sangen levoton ja murheellinen siitä mitä
oli kuullut.
"Mitä pitää minun sanoa miss Jennylle?" mietti hän. -- "Pitääkö minun
ilmoittaa hänelle, missä hirmuisessa tilassa mr Halliburt on? Ei,
parempi on että jätän hänet tietämättömyyteen hänen isäänsä uhkaavasta
vaarasta. Lapsi parka!"
Hän ei ollut astunut viittäkymmentä askelta kuvernöörin asunnosta,
ennenkuin kohtasi Crockstonin. Tämä kunnon amerikalainen oli vartonut
häntä aina hänen laivasta lähdettyänsä.
"No, kuinkas asiat ovat, kapteini?"
James Playfair katsoi Crockstoniin vakaisesti, ja tämä ymmärsi siitä,
että kapteinilla ei ollut hyviä uutisia hänelle ilmoitettavana.
"Oletteko nähneet kenraali Beauregardia?" kysyi hän.
"Olen" -- vastasi James Playfair.
"Ja te olette puhutelleet häntä mr Halliburtista?"
"En ole, vaan hän on puhunut minulle hänestä."
"Entäs sitte, kapteini?"
"Entäs sitte? Voinko teille sanoa kaikki?"
"Voitte, herra kapteini!"
"Niin, kuulkaapas! Kenraali on sanonut minulle, että herranne tulee
ammuttavaksi kahdeksan päivän kuluessa."
Tämän kuultua olisi joku muu kuin Crockston raivosta hypähtänyt tahi
päästänyt hillitsemättömän tuskan tunteen valtoihinsa; mutta
amerikalainen, joka ei hätäillyt ja näki kaikki parhaimmassa valossa,
ikäänkuin myhäili ja sanoi vain:
"No, mitä se tekee?"
"Mitäkö tekee?" -- huudahti James Playfair. -- "Minä sanon teille, että
mr Halliburt ammutaan kahdeksan päivän kuluessa, ja te vastaatte: mitä
se tekee!"
"Niin, mitäpä se tekee, jos hän kuuden päivän kuluessa on Delphinissä
ja me seitsemän päivän kuluttua aavalla valtamerellä."
"Minä ymmärrän sinut kunnon ystävä", vastasi kapteini ja puristi
Crockstonin kättä. "Sinä olet rohkea mies, ja minä olen, huolimatta
setä Vincentistä ja Delphinin lastista, antava vaikka räjähyttää itseni
ilmaan miss Jennyn tähden."
"Ei sentään kenenkään tarvitse ilmaan lentää" -- vastasi amerikalainen.
-- "Siitä olisi vaan kaloille hyötyä, mutta tärkein asia on saada mr
Halliburt vapautetuksi."
"Mutta tiedättekö se asia on vaikeata."
"Eipä niinkään!" -- vastasi Crockston.
"Pää-asia on päästä yhteyteen vangin kanssa, joka on ankarasti
vartioituna."
"Se on tietty."
"Ja toimittaa hänet onnellisesti karkuun, mikä miltei olisi ihmetyö."
"Voi olla" -- sanoi Crockston. -- "Mutta vanki ajattelee yleensä
enemmän karkaamista, kuin hänen vahtinsa vartioimista. Sen tähden
täytyisi vangin aina onnistua karkaamisyrityksessään. Kaikki
asianhaarat ovat hänen puolellaan, ja sen tähden on mr Halliburt meidän
avullamme pelastuva."
"Kenties olette oikeassa, Crockston."
"Aina oikeassa, kapteini."
"No, mutta mitenkä aiotte menetellä? Pelastussuunnitelma on keksittävä
ja kaikenmoisiin valmistuksiin on ryhdyttävä."
"Minä tahdon tarkemmin asiaa ajatella."
"Mutta jos miss Jenny saa kuulla, että hänen isänsä on tuomittu
kuolemaan ja että käsky rangaistuksen toimeenpanemisesta voi tulla minä
päivänä hyvänsä..."
"Hänen ei pidä saada mitään tietää, siinä kaikki."
"Te olette oikeassa, asia on salattava häneltä. Se on parempi sekä
hänelle että meille."
"Missä mr Halliburtia pidetään vangittuna?" -- kysyi Crockston.
"Linnassa kaupungin sisällä" -- vastasi James Playfair.
"Hyvä! Ja nyt menkäämme laivaan!"
"Niin, nyt laivaan, Crockston!"