Sataman suu Sullivan-saaren vieressä.
Kaksi päivää sen jälkeen kuin Iroquois-korvetti tavattiin oli Delphin
Bermudas-saarien leveysasteella, jossa se sai kokea kovan myrskyn.
Näillä kulkuvesillä raivoavat usein ankarat myrskyt. Ne ovat tulleet
kuuluksi siellä usein sattuvien haaksirikkojen kautta, ja sinne onkin
Shakespeare asettanut Myrsky nimisen näytelmänsä pudistuttavat
kohtaukset, joissa Ariel ja Caliban ottelevat vallasta aaltojen yli.
Tämä tuulenpuuska oli hirmuinen. James Playfair aikoi ensin hakea
suojasatamaa Bermudas-saaristoon kuuluvassa Mainland-saaressa, jossa
englantilaisilla on sotilasasema, mutta tästä olisi voinut seurata
suuria vastuksia ja ikävyyksiä, Onneksi suoriutui Delphin myrskyssä
oivallisesti, ja vasta kokonaisen päivän ajeltuansa tuulen mukana,
osasi se jälleen asettaa kulkusuuntansa Amerikan rannikolle päin.
Mutta jos James Playfair oli alukseensa tyytyväinen, niin hän ei ollut
vähemmin ihastunut tuon nuoren tytön rohkeuteen ja kylmäverisyyteen.
Miss Halliburt oleskeli kovimmankin myrskyn aikana kannella ja hänen
rinnallansa. Kun James tutkiskeli itseänsä, tunsi hän nyt, että syvä
epäämätön ja vastustamaton rakkaus oli vallannut koko hänen olentonsa.
"Niin on" -- sanoi hän itsekseen -- "tuo uskalias tyttö on se, joka
pitää komentoa tässä laivassa! Hän heittelee minua sinne ja tänne
niinkuin merihädässä olevaa alusta. Minä tunnen etten voi häntä
vastustaa. Mitähän setä Vincent on sanova? Voi, sinä heikko
ihmisluonne! Olenpa varma siitä, että jos Jenny käskisi minua
viskaamaan koko tämän kirotun salatavaran mereen, minä rakkaudesta
häneen tekisin sen arvelematta."
Onneksi kauppahuoneelle Playfair ja Kumpp. miss Halliburt ei kumminkaan
vaatinut tätä uhria. Kuitenkin oli kapteini parka nyt kiinni, ja
Crockston, joka luki hänen sydämmestään ikäänkuin avatusta kirjasta,
hieroi käsiään tyytyväisenä niin, että nahka oli haljeta.
"Hän on kiinni, nyt hän on kiinni" -- toisteli hän itseksensä -- "ja
ennen kahdeksan päivän kuluttua on minun isäntäni huoletonna majaileva
täällä Delphinissä ja vieläpä sen paraimmassa kajuutassa."
Mitä miss Jennyyn tuli, niin ei kukaan, ja ei edes James Playfair itse
olisi tainnut sanoa, josko hän havaitsi, mitä tunteita hän herätti ja
oliko hänellä sama mieltymys kapteiniin. Tämä nuori tyttö osoitti mitä
suurinta varovaisuutta -- seuraus hänen amerikalaisesta kasvatuksestaan
ja kätki salaisuutensa sydämmeensä.
Mutta sillä aikaa kuin rakkaus näin nuoren kapteinin sydämmessä
kiihtyi, kulki Delphin täydellä höyryllä Charlestonia kohti.
Tammikuun 13 päivänä ilmoitti tähystäjä maata näkyvän kymmenen
peninkulman päässä länteen päin. Se oli matala rannikko, joka näin
etäällä näytti liittyvän melkein yhteen vedenrajan kanssa. Crockston
tarkasteli visusti taivaanrantaa, ja kello 9 aikana aamulla osoitti hän
erästä paikkaa, joka selvästi kuvastui vasten pilvistä taivasta ja
huudahti:
"Charlestonin valotorni!"
"Jos Delphin olisi tullut tänne yön aikana, olisi tämä valotorni, joka
on rakennettu Morris-saarelle ja joka kohoaa sataneljäkymmentä jalkaa
merenpinnan yli, näkynyt jo useita tuntia sitte, sillä tämän
vilkkumajakan kirkas valo näkyy neljäntoista peninkulman päähän."
Kun siis Delphinin asema tuli selväksi, ei James Playfairilla ollut
muuta tehtävää kuin ainoastaan päättää, mitä uraa hän Charlestoniin
laskisi.
"Jos meitä ei kolmen tunnin kuluessa kohtaa mikään vastus" -- sanoi hän
-- "niin olemme satamatokkain turvissa."
Charlestonin kaupunki on seitsemän peninkulmaa pitkän ja kahta
peninkulmaa leveän merenlahden perimäisessä pohjukassa. Lahden nimi on
Charleston-Harbour ja sen suu on varsin vaikea kulkea. Tämän suun
eteläpuolella on Morris- ja pohjoispuolella Sullivan-saari. Silloin kun
Delphin oli aikeessa murtaa saarrosta, oli Morris-saari jo
yhdysvaltalaisen sotaväen hallussa, ja kenraali Gillmore rakennutti
sinne pattereita, joitten kanuunat ammuskelivat ja hallitsivat
ulkopuolisia ankkuripaikkoja. Sullivan-saari sitä vastoin oli
liittoutuneilla, jotka puolustivat itseänsä sen äärimäisellä niemellä
olevassa Fort Moultrien linnassa. Delphinin oli siis edullisinta laskea
niin lähelle pohjois-rantoja kuin suinkin, välttääksensä Morris-saaren
patterein tulta.
Viittä eri tietä voidaan päästä tähän merenlahteen: Sullivan väylää,
pohjoista väylää, Overallin väylää, pääväylää, ja sitte vielä Lawfordin
väylää. Mutta tämä viimeinen ei ole muukalaisten alusten käytettävä,
jos heillä vaan ei ole erinomaisia rantaluotsia muassaan, eikä myöskään
alusten, jotka käyvät seitsemää jalkaa syvemmässä. Mitä pohjoiseen ja
Overallin väyliin tulee, niin sinne voitiin ampua Yhdysvaltalaisten
pattereista, jonka tähden niitä teitä ei voinut ajatellakaan. Jos James
Playfairilla olisi ollut mahdollisuus valita, niin olisi hän laivallaan
laskenut pääväylälle, joka on paras ja helppo kulkea, mutta hänen
täytyi ottaa huomioonsa asianhaaroja ja tehdä päätöksensä niiden
mukaan. Delphinin kapteini tunsi tämän lahden kaikki salaisuudet, sen
salakarit, sen syvyyden pako- ja nousuveden aikana sekä sen virrat. Hän
taisi siis täydellä varmuudella ohjata aluksensa, niin pian kuin se oli
laskenut johonkin näistä ahtaista väylistä. Mutta kuinka päästä niihin,
siinäpä se juuri temppu oli.
Tämä ohjaaminen vaati tavatonta merimiestaitoa ja tarkan tiedon
Delphinin ominaisuuksista.
Kaksi Yhdysvaltioitten rekattia risteili tällä hetkellä Charlestonin
kulkuvesillä, ja Mathew johdatti kapteinin huomiota niihin.
"Ne tulevat hetikohta" -- sanoi hän -- "kysymään meiltä, mitä meillä on
tekemistä näillä kulkuvesillä."
"Olkoonpa niin, mutta me emme tule antamaan heille mitään vastausta" --
huomautti kapteini -- "siis on heidän uteliaisuutensa aivan turha."
Sillä aikaa laskivat risteilijät täydellä vauhdilla suoraan Delphiniä
kohti, joka jatkoi kulkuansa alinomaa koettaen pysyä niiden kanuunain
kantomatkan ulkopuolella. Mutta James Playfair piti lounaista kurssia
pettääksensä siten vihollisten laivat. Näitä täytyi siis todellakin
saada uskomaan että Delphin aikoi käyttää Morris-saaren viereistä
väylää, mutta siellä taas oli pattereita ja kanuunoita, joiden kuulat
olisivat voineet ampua tämän englantilaisen aluksen upoksiin.
Yhdysvaltalaiset antoivat siis Delphinin purjehtia lounasta kohti,
eivätkä muusta huolineet kuin pitää silmällä sen liikkeitä,
ahdistamatta sitä sen kiivaammin.
Tunnin kuluessa laivat pysyivät yhtä kaukana toisistaan. James
Playfair, joka tahtoi pettää risteilijät Delphinin nopeuden suhteen,
oli heikentänyt sen kulkua, joten se meni vaan puolella koneella.
Kuitenkin täytyi vihollisten savutorvesta nousevasta sakeasta
savutuprusta tulla siihen luuloon, että höyrylaiva koki saada koneesen
mahdollisimman korkeinta painoa ja siis mitä vinheintä vauhtia.
"Kyllä kohta ällistyvät" -- sanoi kapteini "kun näkevät meidän
pujahtavan käsistänsä."
Kun kapteini havaitsi olevansa tarpeeksi likellä Morris-saarta ja
kanuunain edessä, joiden kantomatkaa hän ei tuntenut, käännähytti hän
yhtäkkiä ruoria, laski jälleen pohjoista kohti ja jätti risteilijät
kaksi peninkulmaa tuulen alapuolelle. Kun nämä näkivät tämän tempun,
käsittivät ne heti kapteinin tarkoitukset ja alkoivat kiivaasti ajaa
höyrylaivaa takaa. Mutta nytpä se jo oli kovin myöhäistä. Delphin,
jonka propellit tekivät työtä kahta vikevämmin kuin ennen, jätti
vihollisten alukset kauas jälkeensä ja läheni rannikkoa. Muutamia
kuulia lähetettiin kumminkin koetteeksi sen jälkeen, mutta
yhdysvaltalaisten heitokset menivät aivan hukkaan, sillä ne eivät
päässeet kuin puoliväliin. Kello 11 aikana aamupäivällä laski laiva
vähäisen uppomittansa avulla Sullivan-saaren vieritse, mennen täydellä
vauhdilla tuohon ahtaaseen kulkureittiin. Siellä oli se hyvässä
turvassa, sillä ei yksikään yhdysvaltojen risteilijä olisi uskaltanut
tälle väylälle, joka pakoveden aikana keskimäärin ei ole yhtätoista
jalkaa syvempi.
"Mitä" -- huudahti Crockston -- "eikö se olekaan sen vaikeampaa?"
"Ohoh, master Crockston" -- vastasi James Playfair -- "vaikeaa ei ole
päästä sisään, vaan kyllä tulla ulos jälleen."
"Joutavia!" -- jatkoi amerikalainen -- "se ei minua suuresti huoleta.
Laivalla semmoisella kuin Delphin ja semmoisen kapteinin johdolla kuin
James Playfairin päästään mihin tahdotaan ja ulos samalla tavalla."
Sillä aikaa tutki kapteini kiikari kädessä tarkoin tietä, jota
hänen piti noudattaa. Hänellä oli edessään oivallisia rantaveden
erikois-karttoja, joiden johdolla hän taisi mennä eteenpäin
arvelematta.
Delphinin onnellisesti päästyä tälle ahtaalle väylälle, joka ulottuu
pitkin Sullivan-saarta, otti kapteini maamerkin Moultrie-linnasta
luoteessa, siksi kun Pickney-linna, joka helposti tunnetaan tummasta
väristään ja seisoo eräällä saarella Shutes Tollyn vieressä, näkyi
pohjoiskoillisessa. Toisella puolen oli hänellä varustamaton
Johnson-linna kaksi astetta pohjoisempana Sumter-linnaa.
Tässä silmänräpäyksessä sitä nyt tervehdittiin Morris-saaren
pattereista muutamilla kuulilla, jotka eivät siihen asti kantaneet. Se
pitkitti siis menoansa, poikkeamatta minnekään päin, meni
Moultrievillen alate, joka on Sullivan-saaren äärimmäisellä niemellä,
ja laski lahteen.
Delphin jätti kohta Sumter-linnan vasemmalle kädelle ja oli nyt
suojassa Yhdysvaltojen pattereilta.
Tämä Yhdysvaltioiden sodan aikana tunnettu linna on kolmen ja
kolmanneksen peninkulman päässä Charlestonista ja molemmin puolin
peninkulman päässä maasta. Se on viisikulmainen, rakennettu
Massaschusettistä tuodusta granitista keinotekoiselle saarelle.
Rakentaminen kesti kymmenen vuotta ja maksoi enemmän kuin yhdeksänsataa
tuhatta dollaria.
Se oli sama linna, mistä Anderson ja Yhdysvaltojen sotaväki
karkoitettiin Huhtikuun 13 päivänä 1861, ja se oli tätä vastaan kuin
liittoutuneet laukasivat ensimäisen laukauksensa. Mahdotonta olisi
arvioida sitä raudan ja lyijyn paljoutta, minkä Yhdysvaltalaisten
kanuunat syytivät sitä vastaan. Yhtä kaikki piti se puoliansa kolme
vuotta. Muutamia kuukausia myöhemmin, kuin Delphin laski sen ohitse,
sen kukistivat kuulat Parratin kolmesatanaulaisista rihlatuista
kanuunoista, jotka kenraali Gillmore oli asetuttanut Morris-saarelle.
Mutta tänä aikana oli se vielä täydessä voimassaan, ja liittoutuneitten
lippu liehui tämän kivisen jättiläisviisikulmikkaan päällä.
Delphinin purjehdittua linnan sivu, näkyi Charlestonin kaupunki
Ashley- ja Coopervirtain välillä, muodostaen kärjekkään niemen
ulkosatamaa vastaan.
James Playfair meni nyt viitotun väylän välitse, ja hänellä oli
lounaisella puolellaan Charlestonin valotorni, joka näkyy Morris-saaren
multavallien ylitse. Se oli jo nostanut Englannin lipun ja liikkui
ihmeteltävällä nopeudella näissä ahtaissa solissa.
Jätettyänsä karantteeni-merkin oikealle kädelle, laski se esteettä
lahteen. Miss Halliburt seisoi peräkannella, katsellen tätä kaupunkia,
jossa hänen isänsä pidettiin vangittuna, ja tätä ajatellessa hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Kapteinin käskystä vähensi Delphin viimein vauhtiansa, meni pitkin
etelä- ja itäpuolella olevia pattereita ja seisoi ennen pitkää North
Commercial varvin rantalaiturissa.