Crockston osoittaa valtioviisaan kykyä.
Kohta tuli koko laivaväestö tietämään miss Halliburtin historian, eikä
Crockstonikaan ujostellut sitä kertoa. Kapteinin käskystä oli hän
päästetty kelavintturista irti, ja yhdeksänhäntäinen kissa oli jälleen
päässyt tavalliselle paikallensa.
"Kaunis eläin" -- sanoi Crockston -- "erittäinkin kun se piiloittaa
kyntensä."
Irti päästyänsä meni Crockston kanssiin, otti pienoisen kapsäkin, jonka
vei miss Jennylle. Tämä nuori tyttö sai nyt jälleen pukeutua naisen
vaatteisiin, mutta pysyi hytissään eikä näyttäytynyt kannella.
Mitä Crockstoniin tulee, niin oli selvästi ja silminnähtävästi
todistettu, ettei hän ollut merimies enemmin kuin mikä tallirenki
tahansa, jonka vuoksi hän vapautettiin kaikesta palveluksesta laivassa.
Sillä aikaa kynti Delphin aika vauhtia Atlantin yli, pieksäen aaltoja
kaksinkertaisella propellillaan ja ainoana tehtävänä laivassa oli
tarkka vahdinpito. Seuraavana päivänä sen perästä, joka teki lopun miss
Jennyn inkognitosta eli tuntemattomana olosta, käveli James Playfair
nopeilla askeleilla edes takaisin peräkannella. Hän ei ollut kertaakaan
koettanut saada jälleen nähdä tuota nuorta tyttöä jatkaakseen päivää
ennen keskeytynyttä puhelua.
Kävellessään tuli hän ehtimiseen astumaan Crockstonin sivu, joka
silmäluomiensa alta katseli häntä jonkunmoisella tyytyväisyydellä.
Selvästi näkyi, että hän halusi saada puhutella kapteinia, ja hän
katseli häntä niin väsymättömästi, että kapteini viimein tuskastui.
"Mitä nyt taas tahdot minulta?" -- sanoi James Playfair
amerikalaiselle. -- "Sinä kuljet kuin kissa kuuman puuron ympärillä,
eikö siitä loppua tulekaan?"
"Suokaa anteeksi, herra kapteini" -- vastasi Crockston, katsoa
tihruttaen toisella silmällään, "asia on niin, että minulla on jotakin
teille sanomista."
"Mitähän se olisi?"
"Noh, se on hyvin mutkaton asia. Minua haluttaa toden teolla sanoa
teille, että olette perin pohjin kelpo mies."
"Minä tulen toimeen ilman sinun imartelujasi."
"Nämä eivät ole imarteluja. Ne jätän siksi, kuin olette perille asti
asiassa päässeet."
"Minne perille?"
"Tarkoituksenne perille, tietystikin."
"Onko minulla siis tarkoitus täytettävänä?"
"Tottapa kai! Te olette laivaanne ottaneet meidät, tuon nuoren tytön ja
minut. Te olette antaneet hyttinne miss Halliburtille. Hyvä sekin! Te
olette säästäneet minut patukasta. Jalomielisemmin ei saata kukaan
menetellä. Te tulette viemään meidät perille Charlestoniin. Se on
hyvin, hyvin hyvä asia! Mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki."
"Mitä, eikö siinä ole kaikki?" -- huudahti James Playfair
hämmästyksissään Crockstonin ynseistä vaatimuksista.
"Ei, ei millään muotoa" -- vastasi tämä viimemainittu viekkaasti
virnistellen.
"Tytön isä on vankina siellä!"
"Entäs sitte?"
"Entäs sitte? Hän tietystikin on pelastettava."
"Miss Hallihurtin isä pelastettava?"
"Se on tietty. Hän on kunnian mies, uskalias kansalainen. Maksaneehan
vaivaa uskaltaa jotakin hänen puolestansa."
"Master Crockston" -- sanoi James Playfair, vetäen kulmiansa ryppyyn --
"te näytte olevan ensiluokan leikinlaskija. Mutta muistakaa, etten nyt
olekaan sillä tuulella että leikkipuhetta suvaitseisin."
"Te erehdytte, herra kapteini" -- väitti amerikalainen siihen. -- "Minä
en puhu leikkiä laisinkaan, vaan puhun kanssanne täyttä totta. Asia
minkä ehdoitan, voi tosin ensi alussa näyttää teistä mahdottomalta,
mutta likemmin asiata ajateltuamme tulette huomaamaan, ett ette saata
toisin tehdä."
"Vai niin! Minunko siis pitäisi pelastaa mr Halliburt?"
"Niinkuin olen sanonut. Teidän pitää kenraali Beauregardilta anoa, että
hän lasketaan vapauteen, ja kenraali ei ole hylkäävä anomustamme."
"Mutta jos hän sen tekee?"
"Sitte" -- vastasi Crockston, joka ei antanut itseänsä keskeyttää, --
"käytämme voimakkaampia keinoja ja viemme vangin pois liittoutuneitten
nenäin edessä."
"Siis" -- sanoi James Playfair, joka alkoi suuttua -- "ei siinä kyllä
että menen Yhdysvaltojen laivastojen keskitse ja murran Charlestonin
saarroksen, vaan että minun täytyisi vielä mennä merelle, alttiina
linnoitusten kanuunatulelle, ja tehdä tämä pelastaakseni herran, jota
en tunne, yhden noita orjuuden vastustajia, joita inhoan, yhden noita
paperin tuhraajia, jotka vuodattavat kirjoitusmustettaan verensä
asemesta."
"No, yksi kanuunankuula enemmän tahi vähemmän, mitä se tekee?" --
päätti Crockston.
"Master Crockston, ottakaa tarkka vaari siitä mitä nyt sanoin: jos
kerran vielä rohkenette puhua minulle tästä asiasta, niin lähetän
teidät ruuman alimmaiseen osaan koko matkan ajaksi, niin saatte oppia
pitämään suunne kiinni."
Näin sanottuansa laski hän amerikalaisen menemään ja tämä meni
mumisten:
"Kas niin! Minulla ei ole syytä olla tyytymätön keskusteluumme. Noppa
on nakattu ja asia on menestyvä."
Sanoessaan "orjuuden vastustaja, jota inhoan" James Playfair
ymmärrettävästi sanoi enemmän kuin hän ajatteli. Hän ei ollut orjuuden
puolustaja, mutta hän ei tahtonut myöntää, että kysymys orjuudesta,
vaikka presidentti Lincoln nimenomaan olisi sitä vakuuttanut, olisi
tärkein Yhdysvaltioiden kansallisessa sodassa. Väittikö hän siis,
että eteläisillä valtioilla -- kahdeksalla kuudestaneljättä --
periaatteellisesti oli oikeus ruveta eri yhdyskunnaksi sen tähden että
olivat vapaa-ehtoisesti yhdistyneet? Ei suinkaan! Hän vihasi
pohjoisvaltioiden miehiä, siinä kaikkityyni. Hän vihasi ja kammosi
heitä sellaisina vanhempina veljinä, jotka olivat eronneet yhteisestä
heimokunnasta, oikeina englantilaisina, jotka olivat nähneet hyväksi
tehdä sen minkä hän, James Playfair, nyt hyväksyi liittoutuneissa
valtioissa. Tällaiset olivat Delphinin kapteinin valtiolliset
mielipiteet, mutta erittäinkin oli amerikalaissota tikkuna hänen
silmissään ja hän tahtoi tehdä jonkun kepposen niille, jotka kävivät
tätä sotaa. Helppo on siis ymmärtää, kuinka hän oli vastaanottanut
tämän esityksen orjaystävän pelastamisesta ja liittoutuneiden
loukkaamisesta, joiden kanssa hän aikoi asioihin antautua.
Mutta Crockstonin viekkaat esitykset eivät antaneet hänen ajatuksilleen
enää rauhaa. Hän koetti niin paljon kuin mahdollista karkoittaa niitä,
mutta ne palasivat ehtimiseen hänen mieleensä, ja kun miss Jenny
seuraavana päivänä vähäksi aikaa tuli kannelle, ei hän uskaltanut
katsoa häntä silmiin.
Se oli tosiaankin suuri vahinko; sillä tämä nuori valkeaverinen, älykäs
ja lempeäsilmäinen tyttö ansaitsi kyllä kolmenkymmen-vuotiaan nuoren
miehen katsomista. Mutta James Playfair tunsi itsensä ujostelevaksi
hänen läsnä ollessaan ja ymmärsi, että tällä lumoavalla olennolla oli
luja ja jalo sielu, joka oli puhdistunut onnettomuuden koulussa. Hän
huomasi, että hänen vaitiolonsa tyttöä kohtaan merkitseisi kieltäymistä
myöntymään tytön hartaimpiin toiveisiin. Paitsi sitä miss Jenny ei
koskaan koettanut saada tavata James Playfairiä, mutta ei hän häntä
vältellytkään, ja ensi päivinä he aivan vähän taikka eivät ollenkaan
puhutelleet toisiansa. Miss Halliburt tuskin astui hytistään ulos eikä
hän suinkaan olisi koskaan virkkanut sanaakaan Delphinin kapteinille,
ellei Crockston olisi käyttänyt erästä juonta, joka saattoi heidät
toistensa puheille.
Tämä rehellinen amerikalainen oli uskollinen palvelija Halliburtin
perheelle. Hän oli herransa talossa kasvatettu ja hänen harras
uskollisuutensa oli rajaton. Hän oli yhtä älykäs kuin vahva ja rohkea.
Niinkuin jo olemme havainneet, oli hänellä oma tapansa katsella ja
arvostella asioita ja seikkoja, samoin kuin hänen älynsäkin oli perin
omituinen. Ei hänen rohkeutensa hevillä lannistunut ja pahimmastakin
pulasta taisi hän ihmeteltävällä tavalla selviytyä.
Tämä kelpo mies oli päättänyt vapauttaa mr Halliburtin ja käyttää
kapteinin laivaa ja kapteinia itseänsä pelastaaksensa hänet sekä palata
Englantiin. Tämmöinen oli hänen tuumansa, kun sitä vastoin nuorella
tytöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin tavata isäänsä ja olla hänen
vankeuteen osallisena. Crockston koettikin kaikin mahdollisin keinoin
ahdistella James Playfairiä. Hän oli jo lauaissut ensi laukauksen,
kuten olemme nähneet; mutta vihollinen ei ollut vielä antaunut.
Päinvastoin.
"Hitto vieköön" -- arveli hän itsekseen, "miss Jennyn ja kapteinin
täytyy välttämättömästä päästä hyviin väleihin toistensa kanssa, sillä
jos he yhä edelleenkin muljottavat noin koko tämän pitkän matkan, niin
emme pääse tuosta paikasta päkähtämään. Jos he edes puhelisivat,
neuvottelisivat, vaikkapa kiistelisivät keskenänsä, niin menenpä vaikka
hirteen, ellei James Playfair itse keskustelun kestäessä ehdottaisi
sitä, mitä hän tänäpäivänä kieltää minulta."
Mutta nähdessään kapteinin ja tytön miltei välttelevän toisiansa,
Crockston alkoi epäillä.
"No, sitte täytyy minun ryhtyä asiaan" ajatteli hän.
Neljäntenä päivänä aamulla astui hän miss Halliburtin hyttiin, hieroen
käsiänsä oikein tyytyväisenä ja suutansa mutistellen.
"Hyviä uutisia, hyviä uutisia!" -- huudahteli hän. -- "Ette
ikäpäivinänne saata arvata mitä kapteini on minulle ehdottanut. Se on
oiva mies tuo kapteini!"
"Niin todellakin!"
"Mitä hän sitte on ehdottanut teille?" -- kysyi miss Jenny, jonka sydän
nyt ankarasti sykähteli.
"Sen että hän vapauttaa mr Halliburtin, ryöstää hänet liittoutuneitten
vallasta ja tuo hänet Englantiin."
"Tosiaanko?" -- huudahti Jenny.
"Niinkuin olen sanonut, miss. Sillä miehellä on sydän oikealla
paikalla, tuolla kapteini James Playfairillä. Mutta semmoisia
englantilaiset aina ovat: joko sulaa hyvyyttä tahi pelkkää pahuutta.
Hän saa ollakin kiitollisuudestani vakuutettu, ja minä olen valmis
hänen tähtensä hakkauttamaan itseni palasiksi, jos sillä voin hyvittää
hänen mielensä."
Jennyn ilo oli rajaton, kuultuansa nämä Crockstonin sanat. Vapauttaa
hänen isänsä! Tämä oli asia, jota hän ei koskaan ollut uskaltanut
ajatella. Delphinin kapteini tahtoi siis hänen tähtensä panna laivansa
ja laivaväkensä alttiiksi!
"Kiitos, herra kapteini, kiitos jalomielisyydestänne."
"Niin niin, niin se on" -- lisäsi Crockston ja sanoi lopuksi -- "ja
juuri se, miss Jenny, ansaitsee kaiken kiitollisuutenne."
"Enemmän kuin kiitollisuuden" -- puhkesi tyttö sanomaan -- "ikuisen
ystävyyden!"
Hän lähti heti hytistään lausumaan James Playfairille niitä tunteita,
jotka nyt valtasivat hänen sydämmensä.
"Yhä paremmaksi ja paremmaksi asia koituu" -- jupisi amerikalainen
itsekseen. -- "Se menee miltei täyttä laukkaa, se on onnistuva."
James Playfair käveli edes takaisin peräkannella ja, niinkuin hyvin
arvata voipi, suuresti kummastui, melkeinpä hämmästyi, nähdessään tuon
nuoren tytön lähenevän ja kiitollisuudesta kyynelehtivin silmin
ojentavan hänelle kätensä sanoen:
"Kiitos, herra kapteini, kiitos jalomielisyydestänne, jota en ikänäni
olisi rohjennut odottaa vieraalta."
"Miss" -- vastasi kapteini, joka ei ymmärtänyt vähintäkään mitä tyttö
tarkoitti -- "mutta minä en tiedä"...
"Te tulette" -- jatkoi miss Jenny -- "minun tähteni kokemaan monia
vaaroja ja kentiesi panemaan omat etunne alttiiksi. Paljon olette jo
tehneet siinä, että olette täällä laivassa osoittaneet minulle
vieraanvaraisuutta, jota minulla ei olisi oikeus"...
"Suokaa anteeksi, miss Jenny" -- vastasi James Playfair -- "mutta en
tosiaankaan ymmärrä sanojanne. Minä olen kohdellut teitä niinkuin
jokainen säädyllisesti kasvatettu mies olisi kohdellut naista ja
käytökseni ansaitsee yhtä vähän tunnustusta kuin kiitollisuutta."
"Herra kapteini" -- sanoi Jenny -- "se on tarpeetonta, että kauemmin
teeskentelette. Crockston on sanonut minulle kaikki."
"Vai niin" -- sanoi kapteini -- "Crockston on sanonut teille kaikki?
Sitte voin vieläkin vähemmin käsittää syytä, joka sai teidät lähtemään
hytistänne ja tulemaan tänne puhuaksenne sanoja, jotka"...
Tätä sanoessaan tämä nuori kapteini suuresti hämmästyi, hän kun
muisteli sitä raakamaista tapaa, millä hän oli vastaanottanut
amerikalaisen esityksen: mutta miss Jenny ei antanut hänelle aikaa
lähempään selitykseen, mikä olikin kapteinille suureksi onneksi, vaan
keskeytti hänet sanoen:
"Herra kapteini, astuessani laivaanne minulla ei ollut muuta
tarkoitusta kuin tulla Charlestoniin, ja kuinka julmat orjuuden
puoltajat lienevätkin, niin he eivät olisi kieltäneet tyttöparkaa
käymästä isänsä vankeuteen osalliseksi. Niin on asia, ja minä en
rohjennut vähimminkään toivoa voivani sieltä palata; mutta koska
jalomielisyytenne on niin suuri, että tahdotte vapauttaa vangitun isäni
ja tehdä kaikki mitä voimissanne on pelastaaksenne hänet, niin saatatte
olla vakuutettu minun syvästä kiitollisuudestani ja sallinette minun
puristaa kättänne."
James Playfair ei tiennyt mitä vastata eikä miten hän käyttäytyisi. Hän
pureskeli huuliansa eikä rohjennut tarttua tytön tarjoamaan käteen.
Hän hyvin kyllä älysi Crockstonin panneen hänet pulaan semmoiseen, että
hänen nyt olisi mahdotonta siitä peräytyä. Kumminkaan ei hänen
tuumiinsa soveltunut ruveta avulliseksi mr Hallihurtin vapauttamiseksi
ja hankkia tukala asia niskoillensa. Mutta voisiko hänellä olla sydäntä
antaa tämän tyttöraiskan pettyä toiveissaan? Voisiko hän sysätä
luotaan tuon käden, jonka tyttö ojensi hänelle noin todellisella ja
sydämmellisellä ystävyyden tunteella? Voisiko hän huoleti nähdä noiden
kiitollisuuden kyynelten, jotka kiiluivat tytön ihanoissa silmissä,
muuttuvan mielikarvauden kyyneliksi?
Nuori mies koetti sen tähden antaa kiertäviä vastauksia, voidaksensa
pelastaa toimintavapautensa ja ollaksensa vapaa kaikista sitovista
lupauksista tulevaisuuteen nähden.
"Miss Jenny" -- sanoi hän -- "uskokaa minua, minä olen tekevä kaikki
maailmassa että"...
Hän otti nyt miss Jennyn pienen hienokaisen käden omaansa, mutta
puristaessaan sitä hiljaa, tunsi hän sydämmensä olevan vaarassa. Hän
joutui hämmennyksiin ja häneltä puuttui sanoja, millä olisi ajatuksensa
ilmaissut. Hän soperteli muutamia sekavia sanoja:
"Miss... miss Jenny... minä tahdon teidän edestänne..."
Crockston, joka piti häntä silmällä, hieroi käsiään ihastuksesta ja
jupisi itsekseen:
"Hyvin on asia! Tiesinhän sen, kun kerran pääsevät alkuun."
Vaikeata olisi ollut sanoa, mitenkä James Playfair suoriutuisi tässä
pulmallisessa tilassa, kun kaikeksi onneksi hänelle itselleen, ellei
juuri Delphinille, kuultiin tähystäjän huutavan: "Perämies, ohoi!"
"Mikä on asiana?" -- kysyi Mathew.
"Purjehtija tuulen päällä."
James Playfair erosi heti tytöstä ja juoksi perämaston vanttitouviin.