Merellä.
Delphinillä oli hyvä miehistö. Siinä ei ollut merisotamiehiä, vaan
väkeä, joka ymmärsi hyvin laivalla liikehtiä, ja liikehtimisessä oli
kaikki mitä tarvittiin. He olivat navakoita, nerokkaita poikia, mutta
kaikki enemmän tahi vähemmän kauppamiehiä. He himosivat tavarata, ei
kunniata. Heillä ei ollut lippua näyttää tahi kanuunan laukauksilla
puolustettavaa. Laivan koko tykistönä oli vaan kaksi pientä, ainoastaan
merkin antoon aiottua mörssäriä.
Delphin puski hyvää vauhtia. Se oli semmoinen kuin rakennusmestari ja
kapteini olivat siitä toivoneetkin, ja kohta oli se ulkona Britannian
kultavesien rajoja. Muutoin ei voitu keksiä yhtään alusta tuolla
äärettömällä valtamerellä. Paitsi sitä Yhdysvaltojen aluksilla ei ollut
oikeutta ahdistaa Delphiniä, se kun kulki Englannin lipun turvissa. Ne
taisivat kyllä seurata sitä ja estää sitä rikkomasta piirityslinjaa,
mutta ei sen enempääkään. James Playfair olikin tehnyt kaiken mitä oli
voinut aluksen nopeuden puolesta, juuri sitä varten ettei häntä
saavutettaisi.
Kuinka lieneekin tämän asian laita ollut, niin laivalla pidettiin
kumminkin tarkkaa vahtia, ja vaikka oli kylmä, oleskeli mies alinomaa
mastossa, valmiina antamaan merkin pienimmästäkin purjeesta
taivaanrannalla. Yön tullessa antoi kapteini mitä tarkimmat ohjeet
likimmäiselle miehelleen, mr Mathewille.
"Älkää antako saman tähystäjän kovin kauan olla saalingilla" -- sanoi
hän. "Pakkanen on kiihtynyt, ja silloin ei olla tarkkoja vahdinpidossa.
Muuttakaa siis usein väkeänne."
"Se on tietty kapteini" -- vastasi Mathew.
"Minä esitän teille erittäinkin Crockstonin siihen palvelukseen. Se
veitikka sanoo itsellään olevan erinomaisen tarkan silmän, ja meidän
täytyy panna se koetukselle. Antakaa hänelle aamuvahdinpito. Hän
silloin hyvin tarvitsee valpasta silmäänsä sumussa. Jos jotakin
merkillistä tapahtuu niin antakaa minulle tieto."
Tämän sanottuansa meni James Playfair hyttiinsä. Mathew käsketti
Crockstonin luoksensa ja ilmoitti hänelle kapteinin käskyn.
"Aamulla kello 6 aikana sinä menet tarkastuspaikallesi etumaston
tankosaalingille."
Crockston antoi murinan kuulua, jonka muka piti merkitä myöntävää
vastausta, mutta tuskin oli Mathew kääntynyt häneen selin, ennenkuin
hän jupisi muutamia sanoja, mahdottomia ymmärtää, ja lopuksi huudahti:
"Mitä tuhat tulimmaista hän tarkoittaa tuolla etumaston
tankosaalingillaan?"
Samassa tuli hänen turvattinsa John Stiggs hänen luoksensa.
"No, kuinkas sinun laitasi on, rakas Crockstonini?" -- kysyi hän.
"Hyvästi kyllä" -- vastasi merimies väkinäisesti hymyillen. -- "On vain
yksi asia, joka...! Tämä laiva ruojushan puistelekse niinkuin koira,
joka vedestä nostetaan; oikein minun vatsani kääntyy aivan nurin."
"Ystävä parkani?" -- virkkoi John, silmäillen Crockstonia vilkkaalla
kiitollisuuden tunnolla.
"Niin" -- jatkoi Crockston -- "kun ajattelen, että minun tällä iälläni
pitää olla merikipeä! Mikä raukka minä olen! Mutta toisinpa se kääntyy!
Ja sitte on eräs etumaston tankosaalinki, joka saattaa sormeni korvan
taustaan."
"Rakas Crockston, ja se on minun tähteni, kuin...?"
"Teidän ja hänen tähtensä" -- vastasi Crockston. -- "Mutta siitä älkää
mitään virkkako. Pankaa toivonne Jumalaan, hän ei teitä hylkää."
Näillä sanoilla menivät John Stiggs ja Crockston matruusien kanssiin,
mutta tämä jälkimäinen ei nukkunut, ennenkuin hän näki turvattinsa
panneen levolle siihen ahtaaseen kojuun joka oli hänelle annettu.
Kello 6 aikana aamulla nousi Crockston ylös mennäksensä
vahtipaikalleen. Hän meni kannelle, ja Mathew antoi hänelle käskyn
kiivetä ylös ja pitää tarkkaa vahtia.
Crockston näytti näistä sanoista joutuvan vähän ymmälle, mutta teki
viimein päätöksensä ja lähti menemään perän puoleen.
"No minne menet?" huusi Mathew.
"Sinne minne käskitte minun mennä" -- vastasi Crockston.
"Minä käskin sinun mennä etumaston tankosaalingille."
"No, sinnehän olenkin menossa" -- vastasi matruusi vähintäkään
hätäytymättä ja astui yhä vain perää kohti.
"Näyttää kuin tekisit pilkkaa minusta?" huudahti Mathew vihaisesti. --
"Sinä aiot hakea etumaston tankosaalinkia mesaanimastosta. Näytätpä
aika maa-moukalta, joka tuskin osaa panna seisinkiä tahi tehdä
pleissiä. Millä lossilla olet seilannut? Ylös etumastoon, nauta, ja
paikalla."
Vahtimatruusit, jotka kuultuansa Mathewin sanat olivat juosseet
paikalle, eivät voineet olla nauramatta kohtikurkkua, nähdessään
keskikannen sivulle palanneen Crockstonin tyrmistyneen katsannon.
"Pitääkö minun" -- sanoi hän, katsellen mastoa, jonka huippu katosi
aamusumuun perin näkymättömäksi -- "pitääkö minun kiivetä tuonne?"
"Pitää" -- vastasi Mathew -- "ja joutuin! Pyhä Patrik auta! Joku
Yhdysvaltojen alus olisi ennättänyt syöstä keularaakansa taklinkiimme,
ennenkuin tuo laiskuri on ehtinyt paikallensa. No, sukkelaan!"
Crockston kapusi sanaakaan virkkamatta työläästi reilingille. Sitte
alkoi hän vätystellä väylingeitä myöten niin kömpelösti kuin suinkin
voi ajatella ja niinkuin se, joka ei osaa käyttää käsiään eikä
jalkojaan. Päästyänsä etumaston merssille hän tuohon paikkaan pysähtyi,
sen sijaan että olisi keveästi keikahuttanut itsensä ylös, ja kaappasi
kiinni köysistä niinkuin olisi hänen päätänsä huimannut. Mathew, jota
ensin mokoma kömpelyys hämmästytti, nousi viimein vihan vimmaan ja
käski hänen tuossa paikassa astua alas.
"Tuo jätkä" -- sanoi hän passarille -- "ei ole ikipäivinään ollut
matruusina. Johnson mene katsomaan mitä hänellä on laukussaan."
Johnson meni heti väen kanssiin.
Sillä aikaa Crockston vaivoin kapusi alas, ja kun toinen jalkansa
luiskahti, koukkasi hän kiinni erääsen juoksevaan köyteen ja niin
pudota möksähti kannelle.
"Jahnus, nauta, tyhjän toimittaja" -- huusi Mathew lohdutuksen
asemesta. -- "Mitä sinulla täällä Delphinissä on tekemistä? Sinä olet
sanonut olevasi kelpo merimies, etkä tiedä edes eroittaa perämastoa
etumastosta. Mutta siitä tahdomme hiukan puhella keskenämme."
Crockston ei vastannut mitään, vaan kääntyi selin, valmiina, niinkuin
näytti, kärsimään jos mitä. Samassa palasi kapteinin passari.
"Tämä" -- sanoi hän Mathewille -- "oli kaikki, minkä löysin hänen
kapineissaan: salkku sisältävä kirjeitä jotka näyttävät
epäluulonalaisilta."
"Anna tänne!" -- sanoi Mathew. -- "Kirjeitä, Pohjoisvaltioiden
postileimoilla varustettuja. Mr Halliburt Bostonista! Abolitsionisti!
Orjuuden vastustaja! Yhdysvaltojen puolustaja! Katala, et siis olekaan
muu kuin pettäjä? Sinä olet väärillä ilmoituksilla keinotellut itsesi
tänne laivaan meitä pettääksesi, mutta älähän, asiasi on kohta
päätökseen saatettava ja sinä saat maistaa yhdeksänhäntäisen kissan
kynsiä. [Cat of nine tails, yhdeksästä nahkahihnasta tehty patukka,
jota paljon käytetään Englannin laivastossa.] Passari, anna
kapteinille sana, ja me toiset odottaessamme pidämme tarkalla silmällä
tätä riiviötä."
Kuultuansa nämä mielilauseet Crockston irvisti rumasti, mutta ei
avannut suutansa. Hän sidottiin kelavintturiin kiinni, jossa ei voinut
liikuttaa käsiänsä eikä jalkojansa.
Muutamain minuuttien perästä sen jälkeen lähti James Playfair hytistään
ja tuli kelavintturille.
Mr Mathews ilmoitti heti kapteinille mistä oli kysymys.
"No -- mitä sinulla on vastaamista?" kysyi kapteini, joka tuskin voi
hillitä suuttumistansa.
"Ei mitään" -- vastasi Crockston.
"Ja mitä sinulla on tekemistä täällä laivassa?"
"Ei mitään."
"Ja mitä nyt odotat minulta?"
"En mitään."
"Kuka sinä olet? Amerikalainenko kuten nämä kirjeet näyttävät
osoittavan?"
Crockston ei virkkanut mitään.
"Passari" -- sanoi James Playfair -- "anna hänelle viisikymmentä
huimausta pampulla. Kenties hänen kielensä kahleet kirpoavat. Vai mitä
itse luulet, Crockston?"
"Kylläpähän nähdään" -- vastasi John Stiggs'in eno silmiänsä
räpähyttämättä.
"Työhön käsiksi!" -- sanoi passari.
Kun tämä käsky oli annettu, riensi kaksi vankkaa matruusia riisumaan
Crockstonilta hänen villapuseronsa. He olivat jo kaapanneet tuon
hirmuisen aseen käteensä ja kohottivat sen tämän onnettoman hartioita
kohti, kun John Stiggs, kalpeana ja tuskan valtaamana, hyökkäsi
kannelle.
"Kapteini!" huusi hän.
"Oh! tuossa on meillä hänen sisarensa poika"
"Kapteini" -- jatkoi nuorukainen töin tuskin voiden malttaa mieltänsä
-- "mitä Crockston ei ole tahtonut sanoa, sen sanon minä. Minä en ole
salaava, mitä hän vielä tahtoo salassa pitää. Niin, hän on
amerikalainen, ja niin olen minäkin. Kumpikin olemme viholliset
orjapuoluelaisille, mutta emme suinkaan semmoiset, jotka olisimme
tulleet pettämään Delphiniä ja jättämään sitä Yhdysvaltojen laivoille."
"Mitä siis teillä on tekemistä täällä?" -- kysyi kapteini kovalla
äänellä, tarkasti silmäillen tuota nuorta merimiestä.
Tämä oli kahden vaiheella hetkisen aikaa, ennenkun vastasi, mutta sitte
sanoi hän vakavalla äänellä:
"Kapteini, haluaisin puhutella teitä kahdenkesken."
John Stiggs'in tätä pyytäessä James Playfair piti alinomaa silmänsä
häneen luotuina. Nuorukaisen lempeät kasvonpiirteet, hänen erinomaisen
miellyttävä äänensä, hienot ja valkoiset kätensä, joita päällesivelty
nokikerros ei voinut salata, suuret, vilkkaat ja samalla uskolliset
silmänsä -- kaikki nämä saattoivat kapteinin perin toisiin ajatuksiin.
Johnin ilmoitettua pyyntönsä, Playfair katsahti terävästi Crockstoniin,
joka kohautti olkapäitänsä. Sitte loi hän kysyvän silmäyksen
nuorukaiseen, joka hämmentyi siitä, ja sanoi tämän ainoan sanan:
"Tule!"
John Stiggs seurasi kapteinia peräkannelle, ja James Playfair sanoi
avatessaan hyttinsä ovea nuorukaiselle, jonka posket olivat kalpeat
liikutuksesta:
"Olkaa hyvä ja astukaa sisään, miss?"
Kun Johnia tällä tavoin puhuteltiin, punastui hän ja kaksi suurta
kyyneltä vierähti vastoin hänen tahtoansa poskille hänen kauneista
silmistään.
"Olkaa huoleti, miss" -- sanoi Playfair lempeällä äänellä -- "vaan
olkaa hyvä ja sanokaa, mitä seikkaa minun on kiittäminen siitä, että
nyt olette tässä laivassa?"
Neiti epäröi vähän aikaa ennenkun vastasi, mutta kapteinin silmäys
rohkaisi hänen mielensä ja hän lausui:
"Herra kapteini" -- sanoi hän -- "minä haluan tavata isääni
Charlestonissa. Kaupunki on piiritettynä sekä maan että meren puolelta.
En tiennyt kuinka pääsisin, ennenkuin kuulin Delphinin aikovan murtaa
saarroksen. Miten tulin tähän laivaan sen tiedätte, ja minä pyydän
teitä antamaan anteeksi, että niin olen tehnyt ilman teidän luvattanne,
sillä varmaan ette olisi suostuneet anomukseeni."
"Aivan varmaan" -- vastasi James Playfair.
"Siis tein oikein etten teiltä sitä pyytänytkään" -- jatkoi tämä nuori
tyttö lujemmalla äänellä.
Kapteini laski kätensä ristiin, asteli kerran hytin ympäri ja seisahtui
sitte.
"Mikä nimenne on'?" -- kysyi hän.
"Jenny Halliburt."
"Niitten kirjeitten osotteesta päättäen, jotka tavattiin Crockstonin
papereissa, niin isänne on Bostonista?"
"Niin on, herra kapteini."
"Pohjoisvaltioitten mies on siis eteläisten kaupungissa, sillä aikaa
kuin valtiot käyvät tulista sotaa?"
"Isäni on otettu vangiksi, herra kapteini. Hän oli Charlestonissa,
kun ensimäiset laukaukset laukaistiin kansallis-sodassa ja kun
liittoutuneet karkoittivat Yhdysvaltojen sotaväen Sumter-linnasta.
Isäni valtiolliset mielipiteet saattoivat hänet orjapuolueen vihoihin,
ja vastoin kaikkea oikeutta hän kenraali Beauregardin käskystä
vangittiin. Minä olin silloin Englannissa käymässä erään sukulaisen
luona, joka nyt on kuollut, ja yksinäni, ilman muuta tukea kuin
Crockston, perheemme uskollisin palvelija, tahdoin hakea isäni ja hänen
kanssansa käydä vankeuteen osalliseksi."
"No, mikä mies isänne Halliburt on?" kysyi James Playfair.
"Rehellinen ja kunniallinen sanomalehtimies" -- vastasi Jenny uljaasti
-- "Tribunen etevimpiä toimittajia, joka rohkeimmin on mustain puolta
pitänyt."
"Orjuuden vastustaja" -- huudahti kapteini kiivaasti. -- "Yksi niitä
miehiä, jotka, ollen orjuutta hävittävinänsä, ovat peittäneet maansa
verellä ja raunioilla!"
"Herra kapteini" -- vastasi Jenny vaaleten -- "te puhutte pahoin
isästäni! Teidän ei pitäisi unhottaa, että olen yksinäni täällä häntä
puollustamassa."
Vieno punastus lennähti kapteinin otsalle, ja hän vihastui, mutta
häpesikin samassa. Hän aikoi juuri vastata tälle nuorelle tytölle mitä
ajatteli, mutta hänen onnistui hillitä itsensä, ja avasi hytin oven ja
huusi:
"Johnson! Tästä lähtien kuuluu tämä hytti miss Jenny Halliburtille.
Panettakaa minulle riippumatto kajutan perimmäiseen osaan. Muuta en
tarvitse."
Passari katseli suurin silmin tuota nuorta miestä, jota naisen nimellä
puhuteltiin, mutta meni James Playfairin viittauksesta tiehensä.
"Ja nyt miss, olette kotonanne" -- sanoi Delphinin nuori kapteini, ja
astui ulos hytistä.