"Niin olin silloin, kun päästin sinut vankeudesta", vastasi hän
kiihkeästi.
Syytöksessä olisi tarvinnut mainita ainoastaan, että Eerik usein
oli ollut heikkomielinen, mutta tähän tyytyäkseen oli mielikarvaus
liian suuri. Sentähden sotkettiin sekaisin todellisia ja valheellisia
syytöksiä.
Hän aikoi häissään murhauttaa veljensä, ja kun he eivät tulleet,
ajatteli hän ottaa hengiltä Saksin herttuan, panna sen aatelisten
syyksi ja surmauttaa sitten heitä niin monta kuin saapuvilla oli.
Kapinan aikana hän tahtoi ryöstää ja polttaa Tukholman, polttaa
huoneeseensa äitipuolensa ja sisarensa tai myöskin viedä heidät
Venäjälle. Hän oli alkanut sodan Tanskaa vastaan saattaakseen
ruotsalaisille kärsimyksiä ja ehdoin-tahdoin toiminut niin, että
he joutuivat tappiolle. Omin käsin oli hän surmannut viisi-,
kuusikymmentä henkilöä ja tekeytynyt hourupäiseksi saadakseen sitä
vapaammin riehua.
Sekä Juhana että säädyt tiesivät kyllä, miten paljon näissä
syytöksissä oli perätöntä, mutta näiden perusteella tuomio kuitenkin
allekirjoitettiin.
Eerikin lapsilta riistettiin kruununperimys-oikeus heidän
halveksittavan ja epälaillisen sukuperänsä vuoksi; itse oli hänet
pidettävä alituisessa, mutta kuitenkin ruhtinaallisessa vankeudessa.
Vankila, n.s. Eskilinkamarit, oli linnan lounais-osassa, ja siinä oli
neljä holvia; karkeat rautakalterit olivat ikkunoissa, jotka olivat
"korkeat kuin kirkon ikkunat" ja joista runsaasti tulvi huoneisiin
päivänvaloa; seinät olivat laudoitetut.
Myöhemmin muurattiin ikkunat Juhanan käskystä osaksi umpeen, ja
Eerikin täytyi tyytyä yhteen ainoaan huoneeseen. Tämäkin oli talvella
niin kylmä, että hän valitti partansa aina olevan huurteessa.
Ensi aikoina hän kirjoitti yhtämittaa kirjeitä veljelleen ja tämän
puolisolle. Hän kerjäili ja pyyteli päästä vapauteensa luvaten
autuutensa kautta, ettei ryhtyisi mihinkään, joka olisi herttuoille
ja valtakunnalle haitaksi; olipa hän suostuvainen vaikka matkustamaan
Puolaan, kuningas Sigismundin luo. Silloin voitaisiin ainakin olla
varmat siitä, ettei hänellä ole mitään hommia.
Mutta kun tästä ei ollut toivottua tulosta, joutui hän hurjaan
epätoivoon; hänen huutonsa ja kirkunansa kuuluivat usein yli
linnanpihan. Ummehtunut vankila-ilma, joka ikkunain umpeenmuuraamisen
jälkeen oli tullut vielä pilaantuneemmaksi, oli kaksin verroin
vastenmielistä sille, joka oli tottunut matkusteluun ja ruumiillisiin
harjoituksiin, ja sellaisen hillittömän itsevaltaisuuden jälkeen,
jota Eerik oli osoittanut, täytyi vankilan tulla hänelle todelliseksi
helvetiksi.
Mutta kaikissa vaiheissa oli Kaarina uskollisesti hänen rinnallaan,
niin kauan kuin se oli hänelle sallittu. Kirjeissään Eerik usein
puhui vaimostaan ja lapsistaan, mutta liian itsekäs kun oli ollakseen
huolissaan heidän tähtensä, hän ajatteli enimmäkseen vain omia
kärsimyksiään.
Odota, odota, kuningas Eerik, vielä saat kirjoittaa ja soittaa
luuttuasi, lukea ja piirustella; vielä saat päivin keskustella
Benediktus Olavinpojan kanssa, joka on pysynyt uskollisena sinulle
tai ainakin Kaarinalle. Sinä saat kuunnella lasten viatonta
jokellusta ja aina avoimessa sylissä lepuuttaa väsynyttä päätäsi.
Toinen aika on tulossa, katumuksen ja parannuksen aika. Kiitä
Jumalaa, että hän jo täällä maan päällä vaatii sinut tilille;
ajattele kaikkia niitä nöyryytyksiä, kaikkea sitä häpeää ja
häväistystä, sitä rajatonta surua ja toivottomuutta, jota olet
saattanut muille, ja taivuta pääsi koston ankaran lain alaiseksi,
taivuta kuolemaan asti.
Mutta miksi pitää hänen, joka on ollut ainoana kukkana poluillasi,
kärsiä siitä ja sovittaa sitä, mitä sinä olet rikkonut? Onkohan aina
niin, että täytyy olla joku sovitus-uhri, taivaallinen sanansaattaja,
joka kuivaa kyyneleet syyllisten silmistä, hajoittaa taajat usvat
heidän ympäriltään ja sitten rukoillen, lohdutellen osoittaa tietä
Jumalan tykö?
Kuningas Juhana huomautti valtakunnan aatelistolle ja piispoille
pelkäävänsä, että Eerik kirjeiden ja lähettien tai muiden
juonittelujen kautta hommaili jotakin sen _naisväen_ ja muun seurueen
välityksellä, joka hänellä oli luonansa, ja pyysi neuvoa, miten olisi
meneteltävä tämän vaarallisen vangin suhteen. Vastaukseksi hän sai,
"ettei olisi sallittava kenenkään muun oleskella hänen luonansa kuin
niiden, jotka ainiaaksi jäävät vankeuteen, sekä että naisväki ja muu
seurue olisi toimitettava pois sieltä muihin huoneisiin linnassa,
jossa heistä kohtuullisten tarpeiden mukaan pidettäisiin huolta.
Ja jos kuningas Eerik rupeaisi jotenkin huolehtimaan siitä, että
lapset olivat hänestä erotetut, niin olkoon heidän sallittu johonkin
aikaan muutamaksi lyhyeksi hetkeksi tulla hänen luokseen; kuitenkin
tapahtukoon tämä tarkan vaarinpidon ja valvonnan alaisena."
Kaarinan siirtäminen vankilasta pois jäi siis riippumaan kuningas
Juhanan mielivallasta.
Jonkinlaisen muutoksen olikin täytynyt tapahtua, sillä tilikirjat
vuodelta 1570 osoittavat, että kuningatar Kaarina toisinaan oli
sellaisessa tilassa, ettei siitä puute ollut kaukana; hänen kun esim.
täytyi käyttää lastenvaatteiksi pöytäliinoja ja lakanoita. Katariina
Stenbock, joka aina oli ollut hänelle hyvä, otti usein hänen lapsensa
luokseen antaakseen heille sitä hoitoa, jota he eivät voineet
vankilassa saada.
Myöskin Katariina Jagellotar lähetti usein ruokaa hänelle omalta
pöydältään: jokainen oivalsi ja käsitti mitä hän kärsi.
Luonnollisena seurauksena Eerikin epätoivosta oli, että hän, vaikka
turhaan, koetti päästä vapauteensa. Ensimäisen yrityksen hän teki
koettamalla viilata poikki ikkunakalterit; se havaittiin ja ikkunat
muurattiin umpeen.
Sitten hän yritti kirjeiden ja sanankuljettajain avulla päästä
yhteyteen ulkopuolella olevain ystäväinsä kanssa. Aatelistossa ei
Eerikillä ollut ketään semmoista, mutta alhaisemmassa kansassa oli
useita, jotka olivat olleet hänen palveluksessaan ja nyt jääneet
leivättömiksi, mutta jotka hänen pelastumisensa kautta toivoivat taas
kohoavansa. Näistä mainittakoon eräs Tuomas Jaakonpoika ynnä useat
muut, jotka olivat kuuluneet kuningas Eerikin henkivartijaväkeen,
mitä ei vielä oltu laskettu hajalle. Heidän onnistui todellakin
saada aikaan kapina Smålannissa, mutta heidät yllätettiin ja kapinan
johtajat mestattiin.
Vaarallisempi oli de Mornayn yritys Eerikin vapauttamiseksi. Hän oli
astunut kuningas Juhanan palvelukseen ja nousi nopeasti suosiossa,
mutta siitä huolimatta hän ei voinut tunteettomana katsella entisen
herransa kovaa kohtelua.
Hänet lähetettiin Englantiin huoveja pestaamaan. Matkalla kypsyi
hänessä päätös Juhanan kukistamisesta ja Eerikin vapauttamisesta.
Väitetään kuningatar Elisabetin, entisen kosijansa kohtaloa säälien,
kehottaneen Mornayta tähän.
Oli miten oli, hän palasi Tukholmaan 1573, mukanaan 5,000
skottilaista ja useita reippaita päällikköjä. Vaivatta Mornay
viekoitteli heidät salaliittoon. Useat tyytymättömät valtakunnassa
yhtyivät siihen.
Mornay puhui kuninkaalle skottilaisesta miekkatanssista, joka oli
hyvin mainio. Sitä esitti joukko miehiä kypärään ja haarniskaan
puettuina paljastetuin miekoin, ja sitä pidettiin hyvin komeana ja
reippaana.
Kuningas halusi nähdä sitä, ja niin päätettiin, että se esitettäisiin
eräänä iltana linnassa.
Salaliittolaiset tekivät nyt suunnitelmansa. Mornayn piti itse ottaa
osaa tanssiin, ja kaikkien silmäin tuli olla tähdätyt häneen. Kun hän
laski kypäränsä silmikon, tuli kaikkien tehdä samoin ja senjälkeen
surmata ne herrat, joita pidettiin vihamielisimpinä kuningas Eerikkiä
vastaan.
Juhanan surmaamisen otti Mornay omalle osalleen. Toisen osaston piti
rientää Gripsholmaan, missä Eerik silloin oleskeli, vapauttamaan
hänet. Sellainen oli suunnitelma.
Mutta Juhanaa varoitettiin ja tanssi jätettiin.
Salaliittolaiset kielsivät niin kivenkovaan, että ilmiantaja sai
hengellään maksaa ilmiantonsa; mutta myöhemmin todistettiin kuitenkin
de Mornayn syyllisyys ja hänet tuomittiin kuolemaan.
Tämä jälkimäinen salaliitto ei kuitenkaan herättänyt Juhanassa samaa
levottomuutta kuin edellinen ja sen yhteydessä olevat seikat.
Smålannissa tehtiin jonkinmoisella menestyksellä työtä Eerikin
vapauttamiseksi. Huhu siitä, mitenkä hän kärsi vankeudessa, oli
herättänyt paljon sääliä; puhuttiin, että kuningas Eerikillä oli
monta salaista ystävää ja että nämä olivat päättäneet öiseen aikaan
äkkiarvaamatta hyökätä Tukholman linnaan, jonka miehistö oli hyvin
heikko, sekä että kaupungin asukkailta aivan varmaan voitiin toivoa
apua.
Kun Juhana sai tiedon tästä, kutsutti hän kiireesti kokoon
valtakunnanneuvokset, arkkipiispan ja useita piispoja. Hän esitti
heille seuraavan kysymyksen:
"Vaatiiko valtakunnan menestys, että kuningas Eerik, jos jokin kapina
syntyy, surmataan vankilassa? Monien rikostensa tähden hän olisi
täydelleen ansainnut kuoleman, ja ainoastaan kuninkaallisen arvonsa
vuoksi hän tuli säästetyksi." Kaikki antoivat tähän suostumuksensa,
paitsi Juhana Bielke. Päätös allekirjoitettiin ja varustettiin
sinetillä.
Eerikin vartijoiksi valittiin aina hänen vihollisiansa, ja nämä
saivat kiduttaa häntä melkein mielin-määrin.
Etenkin Olavi Stenbock on näistä tullut kuuluisaksi julmuudestaan.
Kuningas oli murhannut hänen veljensä Abraham Stenbockin Upsalassa,
ja hän oli vannonut kostavansa.
Vankilassa oli hyvin kylmä, ja Stenbock otti eräänä päivänä vaatteet
vangilta, jotta kylmyys häntä enemmän ahdistaisi. Eerik puhkesi
raivoon, ja heidän välillään syntyi kiivas sanakiista.
Stenbock töykkäsi Eerikkiä ankarasti.
Tämä töykkäsi takaisin, niin että Stenbock kaatui taaksepäin.
Vimmoissaan hän hypähti ylös, ja silloin syntyi käsikähmä, annettiin
korvapuusteja ja tukisteltiin.
Eerik oli yhtä voimakas kuin hänen vastustajansakin. Silloin tämä
tempasi pyssyn ja ampui. Eerikin onnistui pelastaa henkensä, mutta
luoti meni läpi käsivarren, ja hän vaipui lattialle veriinsä.
Stenbock kiiruhti tiehensä jättäen hänet makaamaan. Lyhyt vankeus oli
ainoa rangaistus, jonka Juhana antoi Stenbockille hänen julmuudestaan.
Luultavasti oli Kaarina tähän aikaan jo erotettuna kuninkaasta, sillä
muutoin ei tuommoista tekoa toki olisi tehty.
Sekä huhut kuninkaan kohtelusta että pelko hänen puoluelaistensa
tähden saivat Juhanan lähettämään Eerikin perheineen Turkuun.
Lukuisiin varokeinoihin oli ryhdytty, ettei vanki matkalla pääsisi
pakoon. Valtakunnanneuvos Ture Bielke, joka oli ylipäällikkönä, oli
hänen leppymätön vihamiehensä, ja hänen katkeruutensa ilmeni siinä
raa'assa ja ivallisessa tavassa, jolla hän puhutteli vankia.
Eerikin vankihuoneena Turun linnassa oli kuusikulmainen tornikamari,
jonka molemmista ikkunoista oli laaja näköala Linnanaukolle ja
Aurajoelle.
Hyvää huolta pidettiin pakoyritysten estämisestä. Ikkunat eivät
olleet edeltäkäsin kaltereilla varustetut eivätkä ovet raudoitetut,
mutta tämä toimitettiin heti. Ture Bielke väsyi kuitenkin
vanginvartijan toimeen ja jätti pian sen tehtävän Antti-nimiselle
Turussa asuvalle parturille. Apulaisina oli tällä kaksi nuorta,
vankkaa miestä.
Vaikkakin ankaria varokeinoja noudatettiin ja vartijatkin ehkä olivat
vihamielisiä, oli oleskelupaikan vaihdos kuitenkin vangeille suureksi
iloksi.
Jo matka Itämeren poikki, raikkaat merituulet ja oleskelu aluksessa,
jossa he saivat vapaasti liikuskella, oli sanomattoman virkistävää.
Sekä Kaarinan että lasten poskille palautui puna; hetkisen hymyili
elämä heille ja he elämälle.
Perille tultua suljettiin heidät kyllä taaskin huoneisiin, mutta
he voivat kuitenkin nähdä maata ja merta; he saivat kaikkea mitä
tarvitsivat, ja mikä parasta, he saivat aina olla yhdessä.
Kaarina olisi tuntenut itsensä onnelliseksi. Muisto menneistä
kirjavista vaiheista, niin hyvin iloisista kuin ikävistäkin,
olisi hänestä tuntunut unelmalta, kunhan vain kuningas olisi
kärsivällisesti alistunut kohtaloonsa, jota ei voinut muuttaa.
Mutta vapaus ja kuninkaan valta, niissä se ajatus, joka yhtämittaa
pyöri Eerikin aivoissa; sentähden olivat elämän viattomat riemut
hänelle merkityksettömiä, vailla viehätystä. Mutta sekin päivä oli
vielä tuleva, jolloin hän katkerasti kaipaili, turhaan toivoi niitä
takaisin.
Eräänä päivänä tuli Antti parturi heidän luokseen, eräs pieni,
kummallisen näköinen mies seurassaan. Hänellä oli silkkihuivi
kiedottuna päänsä ympäri, ja parturi sanoi, että hän oli ylhäinen
turkkilainen, joka ei ollut laskenut häntä rauhaan, ennenkuin oli
saanut nähdä kuninkaan. Tämä pahastui arvellen, ettei ollut mikään
uteliaiden katseltava.
Silloin vieras sanoi muutaman sanan latinaksi, ja ne saivat kuninkaan
heti kääntämään päänsä poispäin.
Kun he kohta senjälkeen olivat lähdössä, antoi turkkilainen
salavihkaa merkin Kaarinalle Eerikkiin katsoen.
Kaarina katsoi hämmästyneenä heidän jälkeensä.
Kuningas nousi vavisten. "Missä, missä!" huudahti hän tähystellen
ympäri huonetta.
Kaarina ei käsittänyt mitään.
"Hän on jättänyt tärkeän viestin; mistä minä sen löydän?" toisti
Eerik kärsimättömästi.
"Katso, Kustaalla on jotakin kädessään. Mitä se on?" Kaarina otti sen
häneltä. "Pergamenttiliuska!"
"Anna tänne, anna tänne!"
Hän luki, ja hänen silmänsä säihkyivät. "Kaarina", sanoi hän
kuiskaten, "se on tsaarilta".
"Tsaariltako?"
"Hän lupaa auttaa minut vankeudesta."
"Voiko hän sen?"
"Tanskan herttua Maunu tahtoo auttaa häntä."
"Mitä hän tahtoo avustaan?" kysyi Kaarina, joka jo oli oppinut niin
paljon politiikkaa, että tiesi, ettei mitään annettu eikä otettu
ilmaiseksi.
"Ruotsi asetetaan Venäjän ylivallan alaiseksi."
"Sehän ei käyne laatuun."
"Hän saa antaa paremmat ehdot."
Kuningas kiinnitti nauhan ikkunaan merkiksi, että tahtoi jatkaa
keskusteluja, ja odotti sitten mitä kiihkeimmällä levottomuudella,
että tuo luuloteltu turkkilainen tulisi takaisin, mutta häntä ei
kuulunut. Sen sijaan saapui Venäjältä huhu, että tsaari Iivana oli
aikeissa vapauttaa Eerikin.
Juhana antoi heti käskyn siirtää vangit Kastelholmaan. He olivat
olleet Turussa vuoden, verrattain onnellisen vuoden, ja kun he
lähtivät linnasta, sai Kaarina sen suuren ilon, että näki vanhan
ystävänsä Benediktuksen.
"Oletteko kauankin ollut täällä?" kysyi Kaarina. "Niin kauan kuin
tekin."
"Ja mihinkä nyt lähdette?"
"Kastelholmaan."
Kaarinan täytyi itkeä ilosta; Benediktus oleskeli heidän
läheisyydessään saamatta tavata heitä, hän vartioi heitä yhtä
uskollisesti surussa kuin ilossakin. Maailmassa oli siis
luotettaviakin ystäviä.
Mitäpä olisi Eerik kysellyt niin halpa-arvoista miestä. Hän oli
hyvin alakuloinen; Kastelholmaan hän ei voinut saada mitään uusia
tiedonantoja tsaarilta.
Juhanassa oli pelko veljensä tähden yhä kiihtymässä. Sentähden hän
ei uskaltanut antaa hänen kauan oleskella yhdessä paikassa; ja neljä
kuukautta senjälkeen, marraskuun 29 p:nä 1571, heidät siirrettiin
Ahvenanmaalta, tällä kertaa takaisin Ruotsiin ja Gripsholmaan.
Siellä oli kuningas Eerik tavallaan veljensä vieraana, ja on
tuskin luultavaa, että asuinsuojat siellä olivat huonompia kuin
viimeksikuluneina vuosina. Kaltereilla varustettuihin ikkunoihin ja
raudoitettuihin oviin he olivat ehtineet tottua. Vartijaväki oli
lukuisampi kuin ennen, jalosukuisia valtakunnanneuvoksia ja halpoja
palvelijoita, mutta kaikki semmoisia, jotka syystä tai toisesta
olivat Eerikin persoonallisia vihamiehiä.
Siellä oli sitäpaitsi erityinen saarnaaja, Olavi, häntä varten ja
vieläpä Niilo Olavinpoika Eerikin sielunpaimenena.
Aterioissa noudatettiin jonkinlaista komeutta. Kolme lakeijaa hoiti
pöytäpalvelusta, ja Juhana antoi kerran toisensa jälkeen käskyn, että
kaikenlaisia tarpeita oli lähetettävä sinne.
Eerikin mielentila ei näytä tällä aikaa käyneen paremmaksi. Niinpä
hän esim. ei koskaan voinut kirjoittaa veljelleen muuta arvonimeä
kuin valtionhoitaja, ja vapaus- sekä kostoajatukset hautuivat yhä
vielä hänen sielussaan; hänen omat muistiinpanonsa osoittavat sekä
tätä että hänen synkkää toivottomuuttaan.
Vielä oli hänellä toki luonaan vaimonsa ja lapsensa, vielä sai hän
soittaa luuttua ja lukea. Keskusteluaineitakaan ei liene puuttunut,
ei ainakaan hengellisistä kysymyksistä, nyt kun kaksi pappia oli
lähetetty hänen luokseen.
Vuosi 1572 toi mukanaan monta vaaraa Juhana kuninkaalle. Sota tsaari
Iivanan kanssa riehui täydessä liekissään. Melkein koko sotavoima
oli lähetetty tuota kauheaa vihollista vastaan; ja nyt uhkasi kapina
puhjeta kaikkialla Ruotsissa. Rutto raivosi Tukholmassa, nälänhätä
ahdisti valtakuntaa, yleinen turvattomuus vallitsi maassa, murhia
ja ilkitöitä tehtiin, ja kaupungeissa tapahtui suuria tulipaloja.
Joutuipa siihen vielä huhu liikkeelle, että kuningas Eerik oli
saanut vapautensa ja että kuningas Juhana ja herttua Kaarle olivat
riitaantuneet keskenään.
Ranskan lähettiläs Kööpenhaminassa kuvaili maan tilaa niin kauheaksi,
että oltiin aikeissa antaa valtakunnanneuvostolle takaisin kaikki se
valta, mikä sillä oli ollut ennen Kustaa Vaasan hallitusta.
Tämän johdosta Juhana kirjoitti Kaarlelle:
"Maassa on liikkeessä paljon vääriä huhuja, osittain erimielisyydestä
meidän välillämme, osittain Eerikin vapauttamisesta, jota
venäläinenkin niin sietämättömillä ehdoilla vaatii. Mitenkähän
kävisi, jos sisällinen meteli yhtyisi näihin ulkonaisiin vihollisiin?
Sentähden pyydämme me teidän armoltanne lausuntoa, mitenkä on
meneteltävä kuningas Eerikin suhteen, jos sellaista kavallusta
ilmenisi, koska hyvin huomaamme, ettei hallituksemme koskaan tule
tässä maassa olemaan mitään hauskaa, niin kauan kuin hän elää."
Kaarle vastasi, ettei hän ollut kuullut mitään semmoista; joskin
rahvas joissakuissa maakunnissa rohkenisi nousta kapinaan, niin se
Jumalan avulla kukistettaisiin, jos Gripsholmaan asetettaisiin hyvä
ja uskollinen varustusväki, niin että se voisi kestää parin kuukauden
piiritystä. Se oli hänen veljellinen neuvonsa.
Todellisuudessa kohdeltiin kuitenkin niitä huovejakin, jotka
vartioivat Eerikkiä, niin huonosti, mitä ruokaan ja vaatteisiin
tulee, että hekin lopulta kävivät kapinallisiksi. Juhana joutui
vallan suunniltaan, ja yhtenä ainoana päivänä, toukokuun 15:ntenä,
hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä Eerikin tarkasta
vartioimisesta käskien vähimmänkin vaaran uhatessa "lyhentämään
kuningas Eerikin elämän sillä tavoin kuin heidän valtakirjansa
määrää".
Toimeenpano jäi kuitenkin tuonnemmaksi, joko sentähden, ettei vaaraa
ollut tarjolla, tai siksi, että pelättiin Kaarlea, kun vanki vielä
oleskeli herttuakunnan alueella.
Kesäkuussa 1573 Eerik siirrettiin Gripsholmasta Vesteråsiin.
Kuljettiin Mälarin yli ohi saarien ja luotojen, jotka nyt olivat
kesäkomeudessaan, Svartån luona olevaan vanhaan linnaan. Siellä
vietiin vangittu kuningas ja hänen kuningattarensa huoneeseen, jonka
he jo seuraavana päivänä saivat vaihtaa pimeään vankityrmään, jonka
ikkunoissa oli leiviskänpainoiset kalterit ja ovessa rautapönkkä.
Tässä synkässä vankilassa kuningatar Kaarina ja hänen lapsensa
erotettiin puolisosta ja isästä.
Rajaton oli Eerikin epätoivo. Kaarina ja lapsethan olivat ainoa
jäännös hänen onnensa haaksirikosta, ja heidän rakkautensa oli tähän
asti ystävällisen auringonsäteen tavoin levittänyt valoa tai ainakin
jotakin viihdytystä synkkäin vankilanmuurien sisäpuolelle. Nyt oli
hänen elämäänsä pimittämässä kolkko yksinäisyys ja -- mielenhäiriö.
Hänelle sanottiin kyllä, että Kaarina rouva jäi linnaan, mutta että
hänen täytyi terveytensä tähden asua suuremmassa ja valoisammassa
huoneessa.
Vesteråsissa oli Kaarina menettänyt nuorimman poikansa, ja suru oli
ankarasti jäytänyt hänen jo ennestäänkin heikkoja voimiaan.
Ah, aina oli Eerik ensiksi ja viimeksi ajatellut itseänsä; mitä
hänen täytyi kärsiä, sen voi Kaarinakin kestää, ajatteli hän. Oli
niin sydäntäviiltävä näky, kun Kaarina erotettiin hänestä, että
sotamiehetkin vuodattivat kyyneleitä. Entä Kaarina? Tiesikö hän ehkä,
mikä oli kysymyksessä, tiesikö hän, että valitukset ja kyyneleet
eivät auttaneet mitään? Paremmin kuolleena kuin elävänä hänet vietiin
pois.
Muutamia päiviä myöhemmin hänet ja lapset lähetettiin takaisin
Tukholmaan.
Liikuttava on Eerikin kuvaus surustaan ja rakkaudestaan. Kaksi
kirjettä Kaarinalle on tallella. Niissä Eerik toivottaa hänelle
kaikkea onnea ja Jumalan siunausta sekä kyselee, onko Kaarina
kuullut, kuinka hän on huutanut häntä ikkunasta, niinkuin hän joka
päivä teki. Sitten hän kertoo, että hänet on viety ylös linnan
läntiseen torniin Kaarinan oven ohi. Kaarina oli ehkä kuullut, kun
hän huusi kovasti ja ilmoitti sen hänelle. Hän ei tiennyt, mihin
Kaarina nyt oli viety, mutta hän arvasi, että hän oli linnassa siinä
huoneessa, jossa he ensin olivat olleet yhdessä. Suokoon Jumala, että
heidän pitkä surunsa kerran vaihtuisi iloon ja että se tapahtuisi
vielä täällä maan päällä. Hän tahtoisi kirjoittaa enemmän, mutta
hänellä oli niin huonot kirjoitusneuvot. Oli se hänen käsialaansa
kuitenkin. Kirjoittakoon Kaarina vastauksen, jos jollakin tavoin
saisi siihen tilaisuuden, ja sitten hän uskoi hänet Jumalan haltuun.
Toisesta kirjeestä huokuu valitusta ja levottomuutta Kaarinan ja
lasten tähden. Siinä on sekaisin varoituksia välttämään kaikkea pahaa
ja kehotuksia ainaiseen uskollisuuteen, koska lapset, Kustaa ja
Sigrid, voisivat joutua kärsimään, jos äiti tekisi rikoksia.
Muutkin merkit osoittavat, että hän elämänsä loppuun asti oli yhtä
palavalla rakkaudella kiintynyt Kaarinaan. Erään kirjan reunuksiin
on hän ainakin seitsemään paikkaan piirtänyt naisen kuvan kantamassa
suljettua kruunua, eikä tähän ole voinut olla esikuvana kukaan
muu kuin Kaarina. Sitten kun hänen järkensä taas oli sekaantunut,
haaveili hän siitä puutteesta ja huonosta kohtelusta, jota Kaarinan
täytyi kärsiä. Hän, tuo horjuva, oikullinen kuningas, pysyi ilossa
ja surussa uskollisena sille naiselle, jolle hän kerran oli antanut
kätensä ja jonka tähden hän, joskin tietämättään, oli uhrannut
kruununsa.
Että Juhanaa vaivasi alituinen pelko vangitun veljensä tähden, sitä
osoittavat kaikki hänen toimensa. Muuta kuin pelkuruutta ei voinut
olla se, että hän yhdeksän vuotta antoi hänen kitua vankilassa, sillä
seuraava ote siitä valtakirjasta, joka annettiin kuningas Eerikin
vartijoille, todistaa, ettei hän itse tekoa kammoksunut:
"Me Juhana III y.m. y.m.... koska olemme tulleet huomaamaan
monella tavalla petollisesti vehkeiltävän kuningas Eerikin
vapauttamiseksi, jonka tähden myös muutamia juonittelevia ihmisiä
on pantu kiinni ja joutunut meidän käsiimme, ja koska hän itse
joka päivä ei ainoastaan uhkaa meitä sekä rakkaita perillisiämme,
vaan myöskin on sitä mieltä, että hän toimittaa koko Ruotsin
valtakunnan aatelin pois päiviltä... olemme sentähden määränneet
ja käskeneet tämän meille rakkaan Krister Gabrielinpojan sekä
meidän uskollisten palvelijaimme Akseli Maununpojan, Juhana
Kaarlenpojan, Juhana Sanderinpojan ja Juhana Pietarinpojan
pitämään muiden meidän uskollisten palvelijaimme kanssa, jotka
nyt ovat komennetut sinne, tarkkaa vaaria kuningas Eerikistä, ja
jos niin tapahtuisi, minkä Jumala estäköön, että olisi olemassa
joko jokin salaliitto tai joku muu voima, joka tahtoisi ja voisi
laskea vapaaksi kuningas Eerikin, eivätkä meidän määräämämme
henkilöt, joiden tulee vartioida häntä, mitenkään voisi semmoista
estää, niin olemme me meille rakkaan valtakunnanneuvoston
suostumuksella niin päättäneet ja annamme nyt tässä meidän
uskollisille palvelijoillemme täydellisen valtakirjan ja käskyn
lyhentää hänen elämänsä valmistamalla hänelle unikukka- tai
elohopeajuoman, niin väkevän, ettei hän voi elää yli muutaman
tunnin; tämä juoma tulee heidän antaa hänen juoda. Ja jos hän ei
tahtoisi nauttia mainittua juomaa, tulee heidän pakottaa hänet
siihen. Älköötkä palvelijamme viivytelkö siinä, kunnes joku
sellainen kapinallinen joukko, joka tahtoisi vapauttaa hänet,
on tullut linnan edustalle, vaan lopettakoot hänet kohta, kun
huomaavat, että siihen suuntaan on joku kapina tai kansanmeteli
tekeillä, minkä kuitenkin Jumala estäköön. Jos joku kapinallinen
joukko tulisi linnan edustalle sen ollessa ilman puolustusta,
eikä kukaan siitä tietäisi, ennenkuin he olisivat perillä, niin
asettakoot silloin palvelijamme hänet tuolille ja aukaiskoot
suonet sekä hänen käsistään että jaloistaan, jotta veri juoksee
hänestä kuiviin ja hän kuolee. Jos hän ei tahdo sallia sellaista
suonenlyöntiä, niin tulee heidän olla niin vahvat, että he
voivat väkisin pidättää hänet tai sitoa hänet käsirautoihin
siksi, kunnes se on toimitettu, tai myöskin väkivallalla tarttua
häneen, heittää hänet sänkyyn ja tukehuttaa hänet polstarilla tai
suurilla tyynyillä; antakoot kuitenkin hänen sitä ennen puhutella
pappia ja nauttia sakramenttia. Tätä älkööt palvelijamme suinkaan
laiminlyökö, jos he tahtovat, että heitä pidetään uskollisina,
kunniallisina miehinä. Kirjoitettu asunnossamme Svartsjössä 21
p:nä kesäkuuta vuonna 1573.