Näytti melkein siltä, kuin Juhana olisi tuntenut nautintoa
ajatellessaan veljensä kuolintuskia ja sentähden antanut niin
tarkkoja määräyksiä siitä, millä tavoin hänet oli surmattava.
Toimeenpaneminen lykkäytyi kuitenkin vielä kaksi vuotta, luultavasti
sentähden, että ne herrat, joiden tehtäväksi Eerikin vartioiminen oli
uskottu, olivat siihen vastahakoisia. Ei ainakaan Maurits Yrjönpoika,
Djulan herra, joka oli yksi heistä, seuraavana vuonna ottanut
huomioonsa saamiaan muistutuksia, jotka koskivat sekä kirjallisen
valtuutuksen että niiden "suullisten" ohjeiden täytäntöönpanoa, joita
hän oli saanut.
Murhan täytyi siis jäädä Juhanan omain palvelijain toimeksi, ja
useinmainitun valtakirjan sisällys toistetaan kuninkaan omassa
kirjeessä 19 p:ltä tammikuuta 1577 hänen hovimestarilleen Eerik
Antinpojalle, Bjurumin herralle, joka silloin oli päällikkönä
Örbyhusissa. Sitäpaitsi uskottiin vartijantoimi, samalla kuin
Maurits Yrjönpoika kokonaan syrjäytettiin, tunnottomalle Juhana
Henrikinpojalle, joka hyvin tunsi Juhanan salaisimmatkin ajatukset ja
tuumat.
Juhana Henrikinpoika oli aivan sopiva mies siihen toimeen, jonka
hän oli ottanut tehdäkseen. Hän oli murhannut miehen ja mennyt
sitten naimisiin hänen vaimonsa kanssa, josta rikoksesta hän sai
jesuiitoilta syntinsä anteeksi. Lopuksi hän joi itsensä kuoliaaksi.
Kuningas Juhanan oma kamaripalvelija Filip Kem valmisti myrkyn. Kun
Henrikinpoika helmikuussa tuli Örbyhusiin, näytti hän päällikölle
kuninkaan allekirjoittaman käskyn Eerikin surmaamisesta.
Mitään väkivaltaa ei tarvinnut käyttää. Eerik huomasi, että kaikki
vastustus oli turhaa, ja valitsi myrkyn.
Hän ripitti itsensä ja nautti pyhää ehtoollista helmikuun 24 p:nä,
käyttäytyi arvokkaasti ja vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin, paitsi
kun oli kysymyksessä anteeksi antaminen vihollisilleen. Sitä hän ei
tahtonut.
Helmikuun 25 p:nä hän nautti myrkyn hernerokassa. Pian senjälkeen hän
tuli koviin tuskiin. Kun kuolema oli lähellä, kysyi pappi uudelleen,
eikö hän tahtonut sydämestään antaa anteeksi vihollisilleen.
"Tahdon", vastasi hän, "kaikesta sydämestäni."
Tuntia myöhemmin hän kuoli. Se tapahtui kello 2 aamulla helmikuun 26
p:nä 1577, hänen 44:nnellä ikävuodellaan ja yhdeksännellä vankeutensa
vuodella.
Pikaviesti lähetettiin Juhanan luo.
Tämä julistutti maaliskuun 1 p:nä Tukholman saarnastuoleista Eerikin
kuoleman käskien lisätä siihen, että se oli seurauksena pitkällisestä
sairaudesta, Örbyn maaherra ja Eerikin hovisaarnaaja vahvistivat sen
todistuksellaan.
Todistuksessa mainittiin, että kuningasta olivat vaivanneet
katumuksen tuskat, jotka usein olivat kiihtyneet heikkomielisyyteen
ja raivoon asti; ilma Örbyhusissa oli epäterveellistä, ja linnassa
liikkui vaarallisia tarttuvia tauteja. Kuningas oli ollut jalkeilla
muutamia päiviä, mutta pian täytyi hänen mennä vuoteeseen.
Todistuksen jäljennöksiä lähetettiin julistusten mukana.
Kun nämä paperit saapuivat Kaarlelle, tuli hän hyvin pahalle mielelle
ja kirjoitti Juhanalle:
"Vaikka me puolestamme emme ensinkään epäile, että veljemme on
kuollut oikealla, luonnollisella kuolemalla, pelkäämme me kuitenkin,
että monet sekä koti- että ulkomailla luulevat aivan toisin, että
nimittäin pahat ihmiset ovat jouduttaneet hänen loppuansa. Meidän
arvelumme mukaan olisi sentähden sekä teidän majesteetillenne
että meidän ja useain muiden hyvän nimen ja maineen vuoksi ollut
hyvää ja suotavaa, että siihen aikaan, kun veljemme heikkous alkoi
lisääntyä, olisi lähetetty Örbyhyn joitakuita arvossapidettyjä miehiä
neuvostosta ja sen ulkopuolelta näkemään hänen kärsimisensä vaiheita.
Mutta kun niin ei ole tapahtunut, niin olkoon se sillänsä. Odotamme
kuitenkin täydellä luottamuksella, että teidän majesteettinne
toimittaa hänen ruumiilleen kunniallisen hautauksen, joka on hänen
arvonsa mukainen. Ennenkuin se tapahtuu, soisimme halusta, että
teidän majesteettinne ilmoittaisi siitä meille."
Tähän Juhana vastasi, että hän kyllä olisi lähettänyt neuvosherroja
Eerikin kuolinvuoteen ääreen, jos hän olisi ajoissa saanut siitä
tiedon (ennen oli hän kuitenkin puhunut Eerikin pitkällisestä
sairaudesta). Hautauksesta hän kirjoitti, että se oli jo
asianmukaisesti toimitettu Vesteråsissa, joka lepokammio ei liene
Eerikille liian halpa-arvoinen, koska niin monta muuta kuningasta
lepää vähemmänarvoisissa paikoissa, niinkuin Alvastrassa, Vretassa,
Varnhemissa y.m. Eerik ei tullut haudatuksi Upsalaan eikä semmoisilla
kunnianosoituksilla kuin heidän autuaasti nukkunut herra isänsä,
sentähden että heidän sekä elämässään että hallituksessaan oli ollut
niin suuri erotus. Kuitenkin toivoi Juhana niin toimittaneensa
Eerikin hautaamisen, että se kaikkien mielestä, jotka olivat sen
nähneet, oli tapahtunut moitteettomasti.
Tämän asian laita oli niin, että joukko pappeja, aatelisia ja
ylioppilaita seurasi ruumista Örbystä Vesteråsiin. Siellä se
asetettiin julkisesti nähtäväksi, jotta jokainen tulisi täysin
vakuutetuksi siitä, että se todellakin oli kuningas Eerik. Sitten
vietettiin hautajaiset maaliskuun 13 p:nä.
Ruumisarkku, joka oli tehty höyläämättömistä laudoista, pantiin
oikealle puolelle matalaan, siistimättömään komeroon, joka sitten
muurattiin umpeen. Sen päälle kiinnitettiin levy, jossa oli seuraava
kirjoitus:
"Mutta nyt on valtakunta kääntynyt ja tullut minun veljeni omaksi:
Herralta on se hänelle tullut. 1 Kun. kirj. 2:15."
Taaskin kirjoitti Kaarle Juhanalle:
"Meille on kerrottu totena, että kuningas Eerikin ruumis on
pantu mitättömään holviin höyläämättömistä laudoista tehdyssä
arkussa j.n.e. Meidän mielipiteemme mukaan näyttää siltä, kuin
veli-vainajamme ruumiin olisi pitänyt saada säädyllisempi hautaus.
Olihan veljemme kuitenkin kuninkaallista sukuperää ja itsekin
voideltu ja kruunattu kuningas, joka oli toimittanut hallitessaan
paljon hyvää ja miehekästä, joskin, Jumala paratkoon, hän tuli
vaikuttaneeksi paljon pahaakin. Vaikka hän, ikävä sitä muistellakin,
on ollut teidän majesteettinne ja meidän vihollisemme, niin luulemme
kuitenkin puolestamme, että kaikkien vihollisuuksien tulee täydelleen
unohtua, kun sielu eroaa ruumiista. Ei ole suinkaan kiitettävää
vihamielin vainota kuollutta ruumista, eikä vainaja siitä tiedä;
mutta ne, jotka ovat elossa, kiinnittävät siihen huomionsa ja
käyttävät tilaisuutta panetellakseen ja häväistäkseen sukulaisia.
Sellaisen olisimme kernaasti estäneet, jos meidän neuvoamme
olisi pyyntömme mukaan edeltäpäin kuulusteltu. Mutta kun niin ei
tapahtunut, antanevat Jumala ja ihmiset tämän meille anteeksi, minkä
toivomme heidän tehneenkin. Mielipiteemme on nyt, että kuningas
Eerikin olisi tultava uudelleen ja asianmukaisemmin haudatuksi joko
Upsalaan tai harmaaveljesten kirkkoon Tukholmassa, mikä kyllä voi
vielä tapahtua. Jos teidän majesteettinne ei haluaisi ryhtyä asiassa
mihinkään kustannuksiin, tahtoisimme me kernaasti varojemme mukaan
antaa siihen apuamme."
Kirje ei luultavasti ollut tervetullut; mitään vastausta ei annettu,
ja Eerik sai jäädä ahtaaseen kammioonsa vielä kahdeksisadaksi
vuodeksi.
Näin päättyy kuningas Eerikin historia. Paljon, hirveän paljon hän
oli rikkonut, eikä suinkaan vähimmin omaa itseänsä vastaan, mutta
ihmissilmissä näyttää kuitenkin siltä, kuin hän jo tässä elämässä
olisi saanut sovittaa osan rikoksistaan.
Luokaamme nyt viimeinen silmäys Kaarina Maununtyttäreen.
Mitä hän tunsi ja kärsikään erotessaan hänestä, jolle oli antanut
koko lämpimän ja rikkaan lempensä! Liian nöyränä ja kainona
maailmalle suruaan näyttääkseen hän kätki sen kalliimpana aarteenaan;
se oli hänen päiviensä ajatus, hänen öittensä unelma.
Hän oli kuin viaton karitsa pyöveliensä käsissä, ja hänen
vihollisensa saattoivat pistellä ja haavoittaa häntä mielinmäärin.
Hän, tuo halveksittu ja pilkattu, ei voinut muuta kuin vaieta ja
kärsiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkeutunut huoneeseensa
lapsineen, kietonut käsivartensa heidän ympärilleen, kuiskaillut
heille isän nimeä, pannut heidän pikku kätösensä ristiin ja opettanut
heitä lastenhuulillaan lausumaan rukouksia laupeuden ja rakkauden
Jumalalle sen onnettoman puolesta, joka kitui Örbyhusin julmassa
vankilassa.
Kaksi vuotta Kaarina oleskeli lapsineen Tukholmassa tarkan
vartioimisen alaisena. Hänen kohtalonsa herätti monessa sääliä, ja
sitäpaitsi, hänellä oli poika, joka saattoi tulla vaaralliseksi, jos
ei Juhanalle, niin Sigismundille. Sentähden pois!
Molempine lapsineen lähetettiin Kaarina rouva Suomeen. Hänen tuli
oleskella Turussa, jossa hänen vankeutensa oli verrattain lievää.
Hän tuli kyllä täten erotetuksi vielä kauemmaksi Eerikistä, mutta
mitäpä oli lähemmyydestä hyötyä, kun he eivät kuitenkaan saaneet
tavata toisiaan.
Kuningas Juhana oli aikaisemmin suunnitellut tuumansa; hän tiesi
kyllä mitä tarkoitti.
Kaarina oli ollut vuoden Turussa, kun keväällä 1577 saapui tieto
Eerikin kuolemasta.
Mitenkähän hän otti sen vastaan?
Voimme otaksua, että hän ensin vuodatti katkeria kyyneleitä. Toivo
oli kyllä kuiskinut hänelle, että heidän olisi mahdollista tavata
toisensa vielä tässä elämässä, ja miten olikaan hän iloinnut siitä!
Mutta sitten hän tietysti kiitti Jumalaa koko sielustaan siitä,
että Eerik, jota hän oli niin suuresti rakastanut, nyt oli päässyt
vapaaksi kaikista maallisista kahleista, ja hän toivoi varmaan
hiljaa sydämessään, että Eerik lopulta oli tullut tyytyväisemmäksi,
nöyremmäksi, kärsivällisemmäksi.
Tästälähin oli Eerik oleva vielä enemmän kuin ennen hänen omansa;
heidän ajatuksensa kohtaisivat usein toisensa, ja hän tuntisi
toisinaan Eerikin olevan luonansa.
Ah, hän tiesi kyllä, että Eerik oli ollut rikollinen syntinen, mutta
mies ja vaimo ovat yhtä. Sentähden hän tahtoi ottaa hartioilleen niin
suuren osan syntikuormasta, kuin jaksoi kantaa, ja olla valittamatta,
vaikkakin uudet koettelemukset kohtaisivat häntä. Maallinen matka
päättyy kerran, ja hän kohtaa lopulta Eerikin siinä valtakunnassa,
jossa ei enää mikään ero tule kysymykseen.
Ja koettelemus tulikin, kovempi, sydäntäsärkevämpi kuin hän oli
voinut ajatellakkaan.
Muutamia kuukausia kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai täydelleen
vapautensa ja hänelle annettiin neljä maatilaa.
Mutta lähetti, joka toi hänelle lahjoituskirjeen, oli saanut käskyn
viedä pois hänen poikansa. Kuningas tahtoi muka itse pitää huolen
hänen kasvatuksestaan.
Hänen poikansa! -- Aluksi Kaarina tuskin uskoi korviaan. -- Mihin
hänet tahdottiin viedä?
Kuningas ei ollut sanonut sitä.
Ei, ei, se oli mahdotonta. Kuningas ei voinut vaatia sitä! -- Ja
kyynelten virtaillessa hän kietoi käsivartensa poikansa ympäri.
Hänelle ei tehdä mitään pahaa, vakuutti lähetti, mutta kuninkaan
tahto pitää täytettämän.
Silloin äidin käsivarret vaipuivat hervottomina alas, kyynellähteet
herkesivät vuotamasta, ja hän kysyi tyynesti, melkeinpä kuolon
tyyneydellä: "Milloin se tapahtuu?"
Tuo muuten kovasydäminen mies oli itsekin liikutettuna kyyneliin
asti, kun vastasi:
"Minä voin viipyä huomiseen."
"Sitten saan järjestää hänen pikku matkalaukkunsa." Itse oli hän
neulonut jok'ainoan vaatekappaleen. Kaikki olivat ne valmistetut
hänen entisistä vaatteistaan, ja jokainen niistä voi kertoa oman
jutelmansa; mutta kaikki sai nyt käydä hyvin lyhyesti, sillä Kustaa
seurasi häntä, mihin tahansa hän meni.
Nähdessään äitinsä surun oli poika itkenyt yhtä kovasti kuin hänkin.
Nyt piti äidin lohduttaa häntä ja vastata kaikkiin hänen
kysymyksiinsä.
"Minkätähden, rakas äiti, minä matkustan pois?"
"Päästäksesi kouluun tietoja saamaan."
"Täytyykö minun oleskella vallan vierasten joukossa?" kysyi hän
tukahtuneella äänellä.
"Kaikki ovat hyviä ja kilttejä sinulle."
"Lupaatko kirjoittaa minulle usein?"
"Ethän sinä osaa lukea, rakas lapseni."
"Toiset lukevat sen minulle."
"Mutta minä en tahdo, että muut näkevät miten huonosti minä
kirjoitan. Sitä eivät saa nähdä muut kuin minä."
"Minä koetan kiireesti oppia; kirjoitatko _sitten_?" kysyi hän
uupumatta.
"En, ennenkuin voin tehdä sen paremmin kuin nyt. Et sinä voisi
lukeakkaan variksenvarpaitani."
Poika katseli häntä ihmetellen; kirkkaat lapsensilmät täyttyivät
kyynelillä.
"Emmekö me saa kuulla mitään toisistamme?" kysyi hän murtuneella
äänellä.
Silmänräpäyksen katsoi Kaarina lohduttomana poikaan; sitten hän sulki
hänet kiihkeästi syliinsä.
"Yksi keino on olemassa, jonka avulla voimme olla yhteydessä
keskenämme, mutta se on salaisuus, jota et saa kenellekään
ilmaista."
"Luota siihen, että minä voin olla vaiti."
"Joka kerta kun kello lyö kuusi, aamulla tai illalla, sanon minä
aivan hiljaa: Kustaa! ja sinä sanot: äiti! Jumalan luona kohtaavat
ajatuksemme silloin toisensa; me rukoilemme hartaan rukouksen
toistemme puolesta, ja niin tapaamme toisemme kahdesti päivässä,
vaikka olisimme tuhat penikulmaa toisistamme."
Pojan silmät säihkyivät. "Sen tahdon tehdä", sanoi hän.
Sitten Kaarina muistutti häntä, että hänen tuli aina olla
tottelevainen ja nöyrä, ahkera ja uuttera sekä ennen kaikkea olla
tekemättä mitään, jota luuli tai pelkäsi äitinsä paheksuvan.
Kustaa lupasi kaikki, mitä äiti häneltä pyysi, ja äiti pyyhkäisi
hiukset poikansa otsalta ja suuteli pientä syntymämerkkiä oikealla
ohimolla, niinkuin oli tehnyt tuhansia kertoja ennenkin.
"Nyt olemme hyvin tyyninä huomenna emmekä ole tietääksemmekään, että
eronhetki on katkera", sanoi hän.
"Minä tahdon katsoa sinuun, rakas äiti, niin pysyn kyllä jäykkänä",
vastasi rohkea poika.
Yönsä hän nukkui lapsuuden ja viattomuuden rauhaisaa unta eikä
aavistanutkaan, että äitinsä virui syvästi masentuneena polvillaan
hänen vuoteensa ääressä suudellen hänen käsiään ja kasvojaan sekä
kostuttaen niitä kyynelillään.
Seuraavana aamuna hän oli ehkä tavallistaan kalpeampi mutta tyyni,
melkeinpä kylmähkö.
Kustaan matkatoveri ei tahtonut, että Kaarina olisi seurannut alas
veneelle.
"Se vain tarpeettomasti liikuttaisi teitä", sanoi hän säälien.
"Ei", vastasi Kaarina, "minä tahdon nähdä hänet niin kauan kuin
mahdollista."
Sitten he menivät pitäen toisiaan lujasti kädestä.
"Ole lujana, Kustaa", kuiskasi hän jäähyväishetkellä niellen
kyyneleitään.
Ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin saattoi nähdä pienen valkean
liinan liehuvan aluksesta.
Kun hän taas tuli kotiin, lankesi hän polvilleen huudahtaen:
"Herra, tahdotko antaa tämän koettelemuksen pyyhkiä pois jonkun osan
suuresta syntikuormastani! Kärsivällisesti tahdon tyhjentää pohjaan
murheiden katkeran kalkin; älä vain anna hänen kärsiä vanhempainsa
syntien tähden."
Näin tuli hänen mieleensä, että Jumala ehkä tahtoi sitä.
Silloin hänen ajatuksensa hämmentyivät; äidinsydän ei tahtonut
sallia sitä, mutta nöyryys pääsi taas pian valtaansa, ja hän sanoi
lohdullisesti:
"Herra ei pane meidän päällemme suurempaa kuormaa, kuin me kantaa
voimme."
Mutta haava tihkui verta, ja toisinaan ahdisti häntä ankara tuska.
Mitä olikaan tapahtunut hänen Kustaalleen, oliko hän vielä elävien
joukossa?
Oi, hän ei uskaltanut kysyä, rukoilla vain. Sitten hän kirjoitti
kuninkaalle pyytäen armoa itselleen ja lapsilleen.
Vastaus, jonka hän sai, oli päivätty 29:ntenä elokuuta 1577 ja kuului
seuraavasti:
"Olemme saaneet kirjoituksenne, rouva Kaarina, jossa alamaisesti
pyydätte, että me tahtoisimme ottaa teidät ja ne, jotka teille
kuuluvat, kuninkaalliseen suosioomme ja suojaamme, kuin myöskin,
että tahtoisimme teidän poikanne parasta, jonka olette kuullut
lähetetyksi pois valtakunnasta. Me olemme pitääksemme teistä
huolta antaneet teille tiluksia ja taloja ja me tahdomme niitä
vielä lisätä tilaisuuden sattuessa, jos te käyttäydytte meitä,
meidän rakasta emäntäämme ja perillisiämme kohtaan niinkuin tulee.
Mitä tulee lapsiinne, joista kirjoitatte, tahdomme toimia
niin, että he eivät kärsi mitään puutetta, olkootpa sitten
valtakunnassa tai sen ulkopuolella."
Tässä se selvitys, minkä hän sai.
Vierasten henkilöiden kautta sai hän kuitenkin tietää, että Kustaa
oli lähetetty Olmütziin, jossa häntä kasvatettiin luostarissa.
Juhana, joka tahtoi päästä kaikesta, mikä oli yhteydessä hänen
onnettoman veljensä kanssa, lähetti pojan ensin Preussiin
kasvatettavaksi. Siellä hän aluksi kävi jesuiittain koulussa
Braunsbergissä, ja nämä aikoivat saada hänestä välikappaleen
tuumiensa toteuttamiseksi.
Luultavasti hänellä ei ollut tarpeellisia edellytyksiä, sillä hänet
lähetettiin sittemmin Vilnaan ilman mitään toimeentulon avustusta.
Opintojaan ei hän kuitenkaan tahtonut keskeyttää, ja voidakseen
ansaita elatuksensa täytyi hänen iltaisin käydä yltympäri
ravintoloissa harjaamassa matkustajain kenkiä ja hoitamassa heidän
hevosiaan. Jos hän jolloinkulloin oli niin onnellinen, että oli
saanut kokoon muutaman äyrin, käytti hän ne heti lähettääkseen
kirjeen äidilleen, mutta kirjeet otettiin aina takavarikkoon, joten
ne eivät tulleet äidin käsiin.
Yhdessä tyttärensä kanssa eleli Kaarina rouva hiljaista ja
rauhallista elämää.
Nuori Sigrid sai kaikin puolin huolellisen kasvatuksen, mutta hänen
olennossaan oli jotakin arkaa, aivan kuin äidissä muinoin.
Monet seikat kehottivat Juhana kuningasta osoittamaan kaikkea
mahdollista suopeutta veljensä leskelle.
Vaikuttavin niistä oli ehkä se suuri sääli, jota hänelle yleensä
osoitettiin.
Mitään harmia ei hän enää saanutkaan Kaarinan tähden, ja
senvuoksi hän tahtoi osoittautua jalomieliseksi lahjoittamalla
hänelle maaliskuussa 1578 Liuksialan kartanon ja kuusikolmatta
talonpoikaistaloa Satakunnassa.
Monet pyrkivät Kaarinan tuttavuuteen, ja hän oli kaikkia kohtaan
ystävällinen ja hyväntahtoinen.
Hän oli laajalti ympäristössä tunnettu hyväntekeväisyydestään sekä
nöyryydestään ja hiljaisuudestaan, jolla oli ihmeellinen voima
vetämään kaikkia surullisia ja tarvitsevaisia hänen luokseen, ja
kaikille tiesi hänen lämmin ja rakkaudesta rikas sydämensä neuvon,
kaikki saivat häneltä apua.
Mutta hänen sielunsa sisimmässä asui alituinen, voittamaton kaipuu.
Rakastettu poika oli hänen mielessään.
Kun hän sitten vihdoinkin eräältä matkustavaiselta sai hänen
omakätisen kirjeensä, oli hänen rintansa melkeinpä ilosta ratketa.
Se oli päivätty Thornissa. Kustaa oli oleskellut siellä muutamia
vuosia; hän lueskeli ahkerasti, mutta kärsi puutetta ja sai usein
mennä nälkäisenä levolle.
Ja äidillä oli yltäkyllin.
Miten onnellinen hän olikaan voidessaan auttaa poikaansa hänen
huolissaan!
Mutta jälleennäkemisen halu tuli yhä voimakkaammaksi, etenkin äidissä.
Nuori Kustaa Eerikinpoika edistyi hyvin opinnoissaan; hän puhui
melkein kaikkia eläviä kieliä ja harrasti lämpimästi kemiallisia
tutkimuksia, jotka anastivat suuren osaan sekä hänen ajastaan että
ajatuksistaan.
Hän oli perinyt isänsä opinhalun, mutta hän oli siveellinen ja
hyväntapainen nuorukainen, joskin hyvin helläsydäminen ja helposti
viekoiteltava.
Jo hyvin nuorena hän joutui salaisten juonittelujen esineeksi.
Jesuiitat toivoivat hänen kauttansa voivansa saada Ruotsin uudelleen
katoliseksi. Kun Juhana sittemmin alkoi kääntyä pois katolisuudesta,
yrittivät Eerikin vanhat ystävät yhdessä katolisten kanssa syöstä
Juhanan valtaistuimelta.
Yritys tuumailtiin panna toimeen Ranskan rahallisella kannatuksella,
ja Kustaan oli tultava hallitsemaan Ruotsia ranskalaisena
alakuninkaana.
Mutta Kustaa hylkäsi kaikki semmoiset ehdotukset.
Hänen lyhyet elämänvaiheensa esitämme tarkemmin vastedes; nyt
pysyttelemme vain siinä, mikä lähemmin koskee hänen äitiään.
Kustaata oli kuoleman uhalla kielletty tulemasta Suomeen, mutta
vihdoin sallittiin Kaarinan matkustaa Rääveliin häntä tapaamaan.
Kaarina ei tästä antanut edeltäkäsin tietoa pojalleen. Hän lähti
matkalle heti luvan saatuaan.
Räävelissä hän ei tuntenut ketään. Mutta se oli yhdentekevää;
poikansa hän kyllä arveli löytävänsä.
Hän tarkasti jokaista, jonka kohtasi, mutta häntä ei ollut heidän
joukossaan.
Väsähtäneenä ja alakuloisena hän palasi illalla majataloon, johon oli
asettunut asumaan.
"Missä opiskelevaiset enimmäkseen oleskelevat?" kysyi hän isännältä.
"Täällä minun luonani on heillä tapana tyhjentää oluthaarikkansa
iltaisin", vastasi tämä. "Ovatko he jo tulleet?"
"Suuri joukko on tullut, mutta eivät kaikki."
"Saanko minä mennä sinne?"
"Kyllä, jos etsitte jotakin heistä." Kaarina rouva meni. Tarkastellen
siirtyivät hänen silmäyksensä miehestä toiseen; -- ei, kehenkään
heistä ei hänen sydämensä kiintynyt, kukaan heistä ei voinut olla
hänen Kustaansa.
Surullisena ja kaihomielin hän taas kääntyi huoneeseensa. Silloin hän
kuuli tutun äänen, joka sai hänen sydämensä sykkimään, ja melkein
mielettömänä hän tempasi erään oven auki.
Huone oli melkein täynnä savua; henkilö, joka teki jotakin
kemiallista koetta, seisoi kumarassa muutaman palavan lampun ääressä
puhuen kovalla äänellä latinaksi.
Miten sykkikään äidin sydän! Hän ei voinut selvästi erottaa pojan
kasvojen piirteitä. Hän meni varovasti ikkunan luo ja aukaisi sen;
-- savu tupruili ulos, mutta kokeentekijä ei kohottanut päätäänkään.
Oliko se hän vai eikö? Sanomaton tuska valtasi äidin.
Samassa silmänräpäyksessä löi kello kirkontornissa kuusi. Juuri
kun viimeinen lyönti kaikui, nosti poika vähäsen päätänsä ja sanoi
leppeällä äänellä: "Äiti!"
"Kustaa!" huudahti äiti ilon huumaamana.
Ennenkuin Kustaa ehti huomatakkaan, tunsi hän olevansa kahden
käsivarren syleilemänä; hiukset otsalta työnnettiin syrjään, ja
kuumat suutelot peittivät pienen syntymämerkin.
Nyt hänkin ymmärsi kaiken. Äiti ja poika olivat taas löytäneet
toisensa.
Miten paljon olikaan kumpaisellakin kyselemistä, miten paljon
vastailemista! Ei ole toista sellaista suhdetta maailmassa kuin
äidin ja pojan välinen. Äiti yksin voi täysin käsittää poikansa
ajatusjuoksun ja ohjata sitä; poika taas voi äitinsä katseesta lukea
anteeksiannon ja nähdä siinä rakkauden, jonka säteilystä taivas
kirkastuu.
Mutta kauan he eivät saaneet olla yhdessä. Kaarinan täytyi palata
Suomeen, Kustaan Puolaan Ja tämän jälkeen he eivät enää toisiaan
nähneet.
Hiljaa ja vaieten Kaarina palasi. Joskin kaipaus pilvenä lepäsi
hänen otsallaan, loisti kuitenkin kaikkialle ulottuva rakkaus hänen
lempeistä silmistään.
Tämä rakkaus ulottui hänen entisiin vihollisiinsakin, kun he häntä
tarvitsivat.
Muistanemme Olavi Stenbockin, joka oli vankilassa kohdellut
Eerikkiä sydämettömällä julmuudella ja lopuksi ampunut hänen
käsivartensa läpi; monta vuotta senjälkeen asetti Sigismund hänet
puolalaispuolueen johtajaksi.
Kaarle herttua törmäsi yhteen hänen kanssaan Liuksialan lähistössä,
löi hänen sotajoukkonsa ja otti johtajan vangiksi.
Itse hän oli riehunut kuin villipeto, ja villipedon kohtelukin hänen
osalleen tuli.
Hänet sidottiin puuhun ja ammuttiin; sitten kaivettiin kuoppa, johon
hänen ruumiinsa heitettiin.
Tästä tiedon saatuaan Kaarina lähetti muutamia palvelijoita,
jotka korjasivat ruumiin ja pukivat sen; se haudattiin sitten
kunniallisesti vihittyyn maahan.
Viisineljättä vuotta Kaarina eli puolisonsa jälkeen.
Tyttärensä, vävynsä ja tyttärensä lasten ympäröimänä hän
eli Liuksialassa hiljaista, vaatimatonta elämäänsä kaikkien
kunnioittamana ja rakastamana.
Hän kuoli 1612 ja haudattiin Tottien hautaholviin Turun
tuomiokirkkoon.
Tulipalo hävitti vanhan temppelin raunioiksi. Silloin Ruotsi ja
Suomi ojensivat toisilleen kätensä yhdessä kohottaakseen hänelle
muistomerkin.
Komeassa hautaholvissa nähdään jalovartaloinen kuningatar Kaarina,
joka jättää kruununsa ruotsalaiselle hovipojalle seuratakseen itse
suomalaista poikaa uuteen kotiinsa.
Aseet ja vaakunakilvet ovat taiteellisesti järjestetyt, ja
valo lankee mustalle, kuninkaallisella kruunulla koristetulle
marmoriarkulle.
Arkun kylkeen on hakattu nimi Kaarina Maununtytär.
Toinenkin, vielä kallisarvoisempi ja katoomattomampi muistopatsas on
pystytetty kuningatar Kaarinalle. Sen hän on itse vaatimattomalla
olennollaan ja rakkaudesta rikkaalla sydämellään luonut itselleen
Ruotsin ja Suomen historiassa.