Jo jonkun aikaa ennen häitä oli Yrjö Pietarinpoika neuvonut
kuningasta lähettämään luotettavan henkilön herttua Juhanan luo
pitämään silmällä hänen toimiaan ja jos mahdollista saamaan selville
jotakin syytä häntä vastaan. Kuningas suostui tähän heti ja antoi
tehtävän Pontus de la Gardielle, samalle, joka oli saatu vangiksi
Varbergin tappelussa. Prokuraattori ei hyväksynyt vaalia, vaan
arveli, että oli parasta lähettää Pontus herra takaisin kotimaahansa,
"jossa hänen ei käy suvustaan kopeileminen eikä kerskuminen". Mutta
kuningas vastasi: "Minä tarvitsen vielä Pontusta miehenäni ottamaan
selvää, mitä veljeni toimiskelee tähän aikaan valkeine päineen, joka
sittenkin kerran tulee onnettomuudekseni."
Pontus de la Gardie, joka lapsuudestaan asti oli määrätty luostariin
ja saanut huolellisen kasvatuksen, vaihtoi pian kaapunsa kypärään
ja rukousnauhansa miekkaan. Urhoollisena ja pelkäämättömänä hän
etsi vain mainetekoja ottaen osaa useimpiin sotiin ja selkkauksiin,
joita siihen aikaan oli Euroopassa. Huolimatta siitä, mihin
puolueeseen kuului, hän seurasi Skotlannissa niitä joukkoja, jotka
avustivat Guisen Mariaa, ja kun rauha oli tehty, rupesi hän Tanskan
sotapalvelukseen.
Varbergin tappelun jälkeen hän meni heti Ruotsin palvelukseen ja
saavutti pian kuninkaan suosion. Oikeaan ranskalaiseen eloisuuteen
yhtyivät hänessä sekä hyvät ammattitiedot että harrastukset.
Kuninkaan hänelle antama toimi ei häntä ensinkään arveluttanut;
parhaan kykynsä mukaan hän lupasi toimittaa sen.
Vieraan on tavallisesti helppo tunkeutua jonkun valtakunnan
sisällisiin oloihin. Hänelle ollaan avomielisempiä kuin omille
maanmiehille, joita mahdollisesti voidaan katsoa epäluuloisesti, ja
Pontus herra osasi käyttää hyvin huomiokykyänsä asettuessaan oleviin
olosuhteisiin. Jo ennen Sturein murhaa oli ylemmissä säädyissä ollut
huomattavana yhä kasvava tyytymättömyys kuninkaaseen; senjälkeen se
tuli äänettömämmäksi, mutta ei suinkaan heikommaksi.
Ulkomailla puhuttiin Eerikin syöksemisestä valtaistuimelta varmana
asiana. Hänen avioliittonsa huovin tyttären kanssa teki hänet
mahdottomaksi; mikään eurooppalainen hovi ei enää voinut pitää
häntä vertaisenaan. Ruotsin ylpeä ylimystö oli suutuksissaan niin
tavattomasta rohkeudesta; se katsoi itsensä häväistyksi ja himoitsi
kostoa.
Herra Pontukselle ei myöskään veljesviha ollut tuntematon, ja hän
tiesi, että Juhana talvisotaretkellä tanskalaisia vastaan oli
ymmärtänyt voittaa sotaväen puolelleen. Oli aivan varmaa, että
hänellä oli salaisia tuumia, mutta hän oli mahdollisimman varova,
vieläpä arkakin.
Nyt jos koskaan oli aika toimia. No niin, Pontus herra päätti, ettei
vakoilisi häntä, vaan yllyttäisi häntä kapinaan.
Pieni hovi vietti suljettua elämää Eskilstunassa, ja herttua otti
kuninkaan lähettilään vastaan yhtä kohteliaasti kuin kylmästi.
Eihän ollut vaikea arvata hänen tulonsa tarkoitusta, ja Juhana
oli itse liian epäluuloinen ollakseen noudattamatta tavallista
varovaisuuttaan, samoin kuin ranskalainen oli liian viisas ollakseen
sitä oivaltamatta.
Mitä avomielisimmällä hävyttömyydellä Pontus herra kertoi omasta
itsestään, miten kunnianhimo pakotti hänet etsimään onneaan,
missä tahansa se olikin saavutettavissa, ensin Ranskassa, sitten
Skotlannissa, Tanskassa ja nyt viimeksi Ruotsissa. Tänne toivoi hän
myöskin saavansa jäädä.
"Onhan teillä kuninkaan suosio?" vastasi herttua.
"Minä pyrin teidän armonne suosioon", kuului vastaus.
"Halvan ruhtinaanko?"
"Tulevan kuninkaan."
Herttuatar oli myös saapuvilla. "Te olette kavaltaja", sanoi hän.
"Niin, kuningasta vastaan."
"Ketä vastaan ovat aikeenne rehelliset?"
"Omaa itseäni ja teidän armojanne kohtaan."
Molempain täytyi nauraa.
"Kuningas on saanut takaisin terveytensä, ja minä toivon hänelle
pitkää hallitusaikaa", sanoi Juhana.
"Onnelliseksi se ei tulle nyt, kun hän on saanut sekä aatelin että
kansan vastaansa."
"Sitä en ole kuullutkaan."
"Ruotsi vaatii kuningasta, joka kelpaa sotapäälliköksi ja korottaa
valtaistuimelle kuningattaren, joka sen ansaitsee."
Herttua siveli pitkää partaansa; sanat kuuluivat suloisilta, mutta
uskaltaisiko niitä kuunnella?
"Oletteko tullut tänne sanomaan tätä meille?" kysyi herttuatar.
Ranskalainen kohautti olkapäitään. "Minä matkustin tänne kuninkaan
käskystä ottaakseni selvän siitä, mitä herttua ajattelee", vastasi
hän; "mutta tulin tänne aikoen täydellä todella tarjota palvelustani.
Nykyisellä kannalla olot eivät voi kauan pysyä."
"Valtakunnanneuvokset voivat hallita niinkuin tähänkin asti."
"Jos _he_ pääsevät valtaan, ei liene sitten enää niin helppo saada
muutosta aikaan."
"Siitä minä vähät huolin."
"Valtakunta on nyt kuin laiva ilman perämiestä. Jonkun täytyy tarttua
peräsimeen; teidän armonne on lähin siihen, mutta halullisia voi olla
monta muutakin."
Herttua seisoi ikkunassa katsoen ulos. "Se ei ehkä liene niin
helppoa", sanoi hän epäröiden.
"Ei mikään ole helpompaa. Pankaa kutsunta käymään kautta valtakunnan,
määrätkää kokouspaikka, esim. Vadstena, kootkaa muutama sata
ratsumiestä ja valloittakaa linna sekä varastot. Puhukaa kansalle,
luvatkaa heille Rauha Tanskan kanssa sekä Yrjö Pietarinpoika hengiltä
pois, niin he lankeavat teidän armonne jalkoihin."
Puolisot iskivät silmää toisilleen, mutta kumpainenkaan ei virkkanut
sanaakaan.
"Lähdettekö täältä takaisin Tukholmaan?" kysyi herttuatar ivallisesti.
"En. Menen Tanskaan tarjoamaan kuningas Fredrikille palvelustani,
ellen voi olla herttualle hyödyksi."
Juhana ei enää miettinyt; hän ojensi kätensä de la Gardielle.
Tämä suuteli sitä kunnioittavasti. "Vannotteko tulevanne meille
uskolliseksi?" kysyi herttuatar.
"Kuolemaan asti!"
"Minä kirjoitan heti Kaarle veljelleni ja pyydän häntä tulemaan
tänne."
Pontus herra jäi sinne siksi aikaa, kun vastausta odotettiin.
Keskusteluissa hän osoitti sellaista keksimiskykyä ja asiain
käytännöllistä käsitystä, joka on ranskalaisille ominaista.
Hän vakuutti, että ne 6,000 skottilaista, jotka olivat hänen
komennossaan, ilolla ja kiitollisina tulivat palvelemaan uutta
herraansa.
Kaikki hänen neuvonsa ilmaisivat, että hän oli taitava soturi ja
päällikkö.
Voimakkailla todisteluilla hän puolteli niitä syitä, joiden
tähden hallitsijan vaihtoa koko valtakunnassa toivottiin ja joita
herttualliset puolisot satoja kertoja olivat toisilleen toistaneet.
Ensimäinen seuraus siitä oli rauha Tanskan kanssa, ja hän oli sitä
mieltä, että herttuan ensimäisinä toimina tulisi olla juuri sen
hankkiminen.
Kaarle herttua vastasi kirjeeseen tulemalla itse.
Nähdessään de la Gardien hän synkistyi.
Mutta Juhana herttua tarttui veljensä käsivarteen ja talutti
hänet jonkun matkaa loitommalle, jossa he saattoivat olla ilman
kuuntelijoita.
"Muistatko Knappforsia Vermlannissa?"
"Muistan, sehän on Bjurkärnin pitäjässä", vastasi Kaarle ivallisesti,
kysyvästi silmäillen veljeänsä.
"Muistatko, että pitkän ajan istuimme yhdessä kuningastammen alla?
Luullakseni olimme siinä puolen päivää."
"Miksi muistutat minulle sitä?"
"Luulen, että hetki on tullut."
"Se on jo kauankin ollut."
"Etenkin tämä viimeinen..."
"Hm, sehän se on vain koko toiminnan kruununa."
"Asema on epäilyttävä."
"Niin on."
"Mitä tarkoitat?"
"Sinulla on kokemusta; sano minulle ajatuksesi."
"Pontus de la Gardie arvelee, että meiltä odotetaan toimintaa."
"Vai niin, hän arvelee..."
"Että se kävisi helposti päinsä."
"Mikä?"
"Valtaistuimelta syökseminen."
"Entä sitten...?"
"Aluksi kunniallinen vankeus."
"Sitten?"
"Yhteiskuninkuus."
"Minulle herttuakuntani semmoisenaan takaisin?"
"Sen vannon!"
Kaarle istui pitkän aikaa miettien, sitten hän ojensi veljelleen
kätensä.
"Jumalan nimeen sitten!"
Tuuhealatvainen tammi oli läheisyydessä. Juhana taittoi siitä
muutamia oksia, pani yhden niistä hattuunsa ja ojensi toisen
Kaarlelle, joka teki samoin.
"Tämä olkoon puoluelaistemme merkkinä", huudahti Juhana.
De la Gardie kutsuttiin saapuville.
Aseiden hankkimisesta sovittiin.
Herttuat antoivat heti kaiken hopeansa.
Pyytämättä antoi Katariina Jagellotar kaikki kalliit kivensä ja
koristeensa, mitä hänellä oli jäljellä.
"Ne ovat vapautemme hintana", sanoi hän.
Pikku hovissa alkoi erinomainen toimeliaisuus.
Rahoja ja kalleuksia päätettiin lainata kirkoista ja yksityisiltä.
Heikkomieliseltä Maunu herttualta Kungsbrosta päätettiin ottaa rahoja
ja kalleuksia.
Kaarle osoitti sellaista ajatuskykyä ja viisautta, että se herätti
hämmästystä.
Mutta mitä tehtiinkin, se tehtiin niin nopeasti ja äkkiarvaamatta,
ettei huhu siitä ehtinyt leviämään.
Pontus herra ehdotti yhtäkkistä hyökkäystä Vadstenaan, jossa
luultavasti ei ajateltukaan yllätystä eikä puolustusta.
Kaarle hyväksyi ehdotuksen, ja kolmensadan ratsumiehen etunenässä hän
marssi Eskilstunasta.
Juhana seurasi hitaasti; hän oli levoton asian onnistumisesta. Mutta
silloin hän huomasi sanansaattajan, joka täyttä karkua tuli häntä
vastaan.
Hän toi mukanaan sen tiedon, että herttua oli tavannut koko miehistön
aamiaispöydässä ja että Vadstena oli valloitettu ilman miekan iskua.
Hän oli samalla sanonut tahtovansa kuninkaan puolesta tarkastaa
varastot, ja ne oli vastaväitteittä jätetty hänelle.
Juhana tuli tästä tiedosta niin iloiseksi, että sulki sanansaattajan
syliinsä.
Nyt joudutettiin matkaa.
Huhun siivillä lensi uutinen tapahtumasta yli maan.
Vadstena tuli yhtäkkiä kaikkien niiden yhtymäpaikaksi, jotka olivat
tyytymättömät Eerikin hallitukseen, ja niiden joukossa olivat Sten
Eerikinpoika Lejonhufvud, Ture Bielke, Kustaa ja Eerik Stenbock,
Kustaa Banér, Yrjö Gyllenstjerna y.m.
Kaikki toivat mukanaan rahaa ja kalleuksia.
Suuri oli hämmästys, kun surusta kumara, nyt aivan valkohapsinen
Märta Sture itse tuli tuomaan apuansa.
"Kas tässä", sanoi hän, "verirahat puolisostani ja pojastani."
Ne olivat ne tuhat hopeamarkkaa, jotka kuningas oli hänelle
lähettänyt.
Lisäksi hän antoi kaiken puhtaan rahan, mitä hänellä oli, sekä
muutamia tykkejä ja ampumavaroja.
Kun Juhana herttua kiitti häntä hänen uhrauksistaan isänmaan hyväksi,
keskeytti hän kiivaasti:
"Ettekö käsitä, että teen sen yksinomaan ja ainoastaan saadakseni
kostaa!"
Kaikesta kerääntyneestä hopeasta päätettiin lyödä rahaa sotaväen
palkkaamiseksi.
Näitä rahoja nimitettiin unioniklippingeiksi, ja leimana oli niissä
kuninkaallinen kruunu ja herttuain nimien alkukirjaimet J ja K, joita
tammenlehtiseppele yhdisti, merkiten veljesten liittoa, että he muka
hallitsevat yhteisesti, jos saavat valtakunnan haltuunsa.
Samanlaatuisiksi rahoiksi käytettiin myöskin ne yllämainitut 1,000
markkaa, jotka Märta rouva oli lahjoittanut, mutta niitä sanottiin
veriklippingeiksi.
De la Gardien toimesta kutsuttiin rahvas määrätyksi päiväksi
Vadstenaan. Juhana astui silloin linnan pihalle puhuen heille
lujalla, miehekkäällä äänellään:
"Toisin olivat täällä olot kahdeksan vuotta sitten, rakastetun
isävainajani, suuren Kustaa Vaasan hallitessa. Silloin olivat
kaikki aarreaitat täynnä, nyt ne ovat tyhjennetyt. Silloin oli
meillä rauha, nyt sota joka puolella, silloin oli sekä yleinen
että yksityinen varallisuus hyvä, nyt on valtakunta köyhdytetty,
kaupungit ja maa hävitetyt, asukkaat rutiköyhiä, kodittomia,
haavoitettuja ja vankeina. On tuskallista syyttää kuningastaan
ja veljeään, mutta vielä tuskallisempaa on nähdä isänmaansa
rappeutuvan. Omat kärsimiseni tahdon kernaasti unhottaa. Kauan olen
sietänyt isänmaanikin riuduttamista, mutta nyt en sitä enää voi;
viattomain alamaisten veri huutaa kostoa. Kaikki sopimiskokeet ovat
turhia. Kuningas Eerik on itse monta kertaa rikkonut sopimukset.
Ei kukaan voi luottaa häneen, ei kukaan toivoa parempia aikoja
semmoisen hallitessa, joka pitää neuvonantajinaan halpasäätyisiä
ja halpamielisiä henkilöitä. Ei kukaan valtakunnassa eikä sen
ulkopuolella voi kunnioittaa semmoista kuningasta, joka Ruotsin
kuningasistuimelle ja äitinsä sijalle on asettanut halpasukuisen
jalkavaimon.
"Kaikesta tästä järkytettyinä olemme me, veljeni ja minä, päättäneet
erottaa kuningas Eerikin hallituksesta. Maa ja valtakunta voivat
silloin saada takaisin rauhan ja entisen varallisuutensa. Hän on
myöskin levittänyt minusta sen huhun, että puolisoni on houkutellut
minut katoliseen uskoon. Se on häpeällinen valhe, ja jos joskus
omaksuisin paavin opin, toivon minä, että Ruotsin kansa silloin
ajaisi minut ja poikani valtakunnasta."
Juhana oli komeavartaloinen herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa,
mutta se vaiva oli tässä melkein tarpeeton. Kokoontuneet olivat
Eerikin kiivaimpia vihollisia; he huusivat suostumuksensa kaikkeen,
mitä ikinä sanottiinkin.
Sitten puhuttiin "kunniattomasta, ovelasta kavaltajasta ja
verikoirasta Yrjö Pietarinpojasta, jonka kuningas oli ottanut
suojaansa ja huomaansa", sekä lopuksi siitä, että "Eerik oli tahtonut
luovuttaa kristillistä, kuninkaista ja keisareista polveutuvaa verta
-- herttuatar Katariinan -- jumalattomille venäläisille". "Ne, jotka
semmoisissa olosuhteissa eivät luopuneet kuninkaasta, ansaitsivat
tulla kohdelluiksi kiivaina ja kiukkuisina vihamiehinä."
Kaikki kuulijat olivat myötämielisiä, ja toimeen päätettiin ryhtyä
vielä suuremmalla voimalla.
Mutta kukaan ei toiminut viisaammin eikä suuremmalla huolellisuudella
kuin nuori Kaarle herttua.
Ehkäpä hän oli jo ennen ajatuksissaan hautonut sitä, mikä nyt oli
tapahtunut, vai hänen päällikköneronsako ehkä jo pilkisti esiin.
Hänen kehotuksestaan astuivat heti herttuain palvelukseen ne
kolmesataa saksalaista ratsumiestä, joita Eerik oli rangaissut
Svarterån tappelussa osoitetusta pelkuruudesta.
Samoin siirtyivät heidän puolelleen Itägöötanmaan sotajoukot, jotka
eivät pitkään aikaan olleet saaneet mitään palkkaa.
Vadstenassa oli runsaasti hopeaa ja rahaa, ja minkäpä muun tähden
palkkasoturi sotisikaan?
Miten toisenlainen olikaan Juhana herttua; arkana ja hätäilevänä hän
tahtoi vain niittää mitä toinen kylvi.
Kaarle olikin sentähden johtajana kaikissa sotaisissa yrityksissä;
Juhana tuli jäljessä ja niitti kunnian.
Mutta diplomaattisissa toimissa, kun oli kysymyksessä esiintyminen
vierasten ruhtinasten suhteen, hän kyllä piti asianansa olla
ensimäisenä.
Oli tärkeätä saada aikaan pysyvä rauha kuningas Fredrik II:n
kanssa. Mutta pitääkseen aina selkänsä vapaana esiintyi Juhana
puolueettomana, itsenäisenä ruhtinaana sanoen ryhtyneensä valtakunnan
säätyjen kanssa yksiin tuumiin ja näiden yksimielisestä pyynnöstä
päättäneensä pyhän kolminaisuuden nimessä itse ottaa hallituksen.
Herttuan suuresti rakastettu veli, kuningas Eerik, ei ollut raivoavan
pöyhkeytensä vuoksi koskaan elänyt rauhassa naapuriensa kanssa. Se
oli sitävastoin herttuan suurin ja sydämellisin toivo.
Sentähden hän ehdotti, että kaikki vangit vaihdettaisiin ja
ensi aluksi tehtäisiin rauha kolmeksi kuukaudeksi, jolla aikaa
riitakysymyksistä sovittaisiin.
Fredrik vastasi vältellen, mutta Juhanan valtuutetut saivat
turvalupauksen käydäkseen Tanskassa, ja heidän toimensa saivat
todellakin aikaan vihollisuuksien keskeytymisen, jonka johdosta
herttuat saivat tilaisuuden viedä joukkonsa Etelä-Ruotsista Tukholmaa
kohden.
Juhanan pitäessä huolta diplomaattisista toimenpiteistä puuhaili
Kaarle kapinan edistämiseksi. Kaikkialla hän oli johtavana henkilönä,
kun aseellisen vastarinnan kukistaminen oli kysymyksessä.
Hän marssi heinäkuun 17 p:nä Stegeborgiin, joka antautui
miekaniskutta, ja muutamia päiviä myöhemmin valloitettiin Norrköping.
* * * * *
Hääilo häiriintyi nopeasti.
Olikohan sitä koskaan ollutkaan?
Mitä Eerikkiin tuli, niin hän oli vain tyydyttänyt oikkujaan,
heikkomielisiä päähänpistojaan.
Entä nuori kuningatar?
Eikö hän huomannut, että kaikki nuo, jotka kumarrellen, liehakoiden,
madellen ympäröivät häntä, sydämessään toivoivat salamaa taivaasta
musertamaan halpasukuisen, joka oli ollut niin tavattoman rohkea,
että oli pannut päähänsä kuningattaren kruunun.
Anteeksi voitiin antaa se, että kuningas Eerik oli saattanut maan ja
valtakunnan rappiolle; huonoja neuvonantajia syytettiin siitä, että
hän oli surmannut maan jaloimmat miehet; sormien läpi katsottiin
sitä, että hän oli päästä vialla; mutta se oli enemmän kuin sietää
voitiin, että hän oli ottanut Kaarina Maununtyttären puolisokseen.
Ja toinen morsian, ylpeä prinsessa Sofia, hän, joka kerran oli
alentunut lahjoittamaan sydämensä alhaiselle miehelle ja ainoastaan
toisen välityksellä pelastunut siitä, eiköhän hänen olisi pitänyt
tuntea sääliä?
Pois se, pois mielestä heikkous, jonka hän jo ammoin oli tallannut
jalkoihinsa!
Syytön ei ollut myöskään Elisabet, ja molemmat sisaret olivat --
vaieten kyllä -- sopineet siitä, että ainaiseksi poistavat sen
mielestään.
Ehkäpä tällä asialla oli jotakin yhteyttä sen kanssa, että taipumus
evankeliseen uskoon niin äkkiä alkoi liekehtiä heissä. He tahtoivat
kernaasti keskustella arkkipiispan kanssa siitä ja olivat yleensä
mielipiteiltään niin ankaria, ettei se juuri ollut kristillisintä
laatua.
Nyt he luonnollisesti olivat täysin yksimielisiä siitä, että jotakin
tavatonta oli tapahtunut.
Tuo naikkonen, jalkavaimo, oli kohonnut prinsessoja korkeammalle.
Se oli jotakin niin tavatonta, että melkein saattoi pelätä maailman
olevan perikatoon menossa.
Ja kuitenkin arkkipiispa sääli Kaarinaa sanoen, että hän oli
kuninkaan hyvä enkeli, joka jo oli torjunut paljon pahaa ja
vastedeskin tuli tekemään samoin. Niinkuin se muka olisi varmaa,
että sitä tulisi vastedes tapahtumaan. Herttuat eivät olleet
saapuneet häihin. Heillä oli jotakin muuta mielessä; heihin oli toivo
kiinnitetty.
Prinsessa Sofia ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, vaan hän
tahtoi päästä suurempaan riippumattomuuteen sekä ainakin joksikin
aikaa Ruotsista pois.
Maunu herttua oli nuori, kevytmielinen herra, jolla oli hyvin mitätön
herttuakunta. Hän pyrki valtaan ja arvoon; prinsessa Sofian kautta
hän toivoi saavuttavansa molemmat ja sentähden hän halusi saada
avioliiton pian vahvistetuksi.
Kolme päivää kesti hääjuhlallisuuksia ilman häiriöitä. Surkuteltiin
vain valtiokanslerin kohtaloa, hän kun oli pyörtymisensä jälkeen
tullut niin raukeaksi, että piti käydä vuoteeseen.
"Mikä vahinko, ettei hän saa olla mukana", sanottiin.
"Ei se ole syypää, joka on sairas", jupisi hän itsekseen salaa
naureskellen.
Neljäntenä päivänä saapui ja levisi nopeasti huhu, että herttuat
olivat lähteneet Eskilstunasta.
"He ovat paenneet valtakunnasta!" huudahti Eerik. "Mitä nyt on
tehtävä?"
"Parasta on vangita heidät", kuiski suosikki. "Kirjoitettakoon
satamiin, että heidän pakonsa on estettävä."
"Heidät vangittakoon elävinä tai kuolleina", kirkui kuningas.
"Mieluummin kuolleina", lisäsi Yrjö.
Teeskennelty juhlatunnelma oli nyt mennyttä. Jokainen lähti pois,
joka saattoi sen tehdä epäluuloa herättämättä.
Muutamat kuninkaan ystävistä neuvoivat häntä heti lähettämään
sovintolähettejä herttuain luo.
Se tapahtui silloin kun saapui tieto, että Vadstena oli valloitettu
ja kapina alkanut.
"Senpä tahdonkin tehdä", vastasi kuningas iskien silmää Yrjö
Pietarinpojalle. "Kas tuossa, kukkaro on täynnä kultarahoja."
"Suurimmassa salaisuudessako?"
"Tietysti; tahtovathan veljeni ilmeisesti ottaa minut hengiltä."
"Niinpä kyllä. Lisäksi tulee Åke Ferlan joutuisasti kehottaa kaikkia
linnanvouteja uskollisuuteen ja valppauteen."
"Sitä juuri minäkin ajattelin."
"Estäköön hän myöskin kuninkaan huoveja Itägöötanmaassa menemästä
vihollisen puolelle."
"Joudu, joudu!"
Ja Yrjö Pietarinpoika kiiruhti matkaan. Nyt hän oli oikein omalla
alallaan.
Itse kirjoitti kuningas veljilleen kauniita ja sovintoauhkuvia sanoja.
Sven Elovinpoika ja Eerik Holgerinpoika lähetettiin sovinnonvälitystä
yrittämään.
He tapasivat Kaarle herttuan ja muutamia ylhäisiä herroja
Norrköpingissä.
Kaarle luki kirjeen ja käski sitten lähetystön mennä Juhana herttuan
luo, joka edelleen oleskeli Vadstenassa.
Sinne oli kokoontunut joukko valtakunnan vihaisimpia herroja:
leskikuningattaren isä, vanha valtiomarski Kustaa Stenbock, Yrjö
Gyllenstjerna, yksi valtiokansleri Niilon pojista, Ture ja Juhana
Bielke sekä jälkimäisen poika Aksel. Eerik Stenbock, Kustaa Banér ja
lopuksi Pontus de la Gardie.
Lähettiläät esittivät asiansa, mutta heille vastattiin, ettei
kukaan voinut luottaa kuninkaan suloisiin sanoihin ja petollisiin
vakuutuksiin.
Syyt, miksi herttuat olivat tarttuneet aseisiin, tulivat
julistettaviksi kaikkialla valtakunnassa. Ne olivat: Juhana herttuan
pitkällinen vankeus "ilman syytä", murhat Upsalassa, Eerikin naiminen
ja hänen tsaarille antamansa lupaus luovuttaa tälle Katariina, sekä
lopuksi Yrjö Pietarinpojan asettaminen entiseen valtaansa.
Nyt Eerik joutui vimmoihinsa; kaikki oli häntä vastaan. Salamurhaajat
pitivät rahat ja antoivat herttuain olla hengissä.
Åke Ferla tuli liian myöhään, huovit olivat jo menneet herttuain
puolelle; vaivoin hän sai pelastetuksi oman henkensä.
Ollen vallan suunniltaan kysyi kuningas tohtori Lemniukselta, mikä
suoni olisi aukaistava, jotta helpoimmin kuolisi, ja kun lääkäri
vastasi, että kuninkaan velvollisuus oli säilyttää eikä lyhentää
elämäänsä, niin hän koetti kuristaa tuon rehellisen miehen.
Kuinka mielellään hän olisikaan nyt tehnyt rauhan Tanskan kanssa, jos
olisi sieltä saanut apua veljiensä kukistamiseksi. Yksi mahdollisuus
oli jäljellä -- erottaa heidät toisistaan.
Hän kirjoitti yksityisesti Kaarlelle elokuun 16 p:nä selittäen
hänelle, että hän, herttua, hyökkäsi sokeasti perikatoonsa. Arveliko
hän, ettei vanhin veli muka ollut täysin järjissään? "Ymmärtäköön
teidän armonne", kirjoitti hän, "että me hyvin tiedämme, ketkä ovat
etevimmät vihollisistamme."
Lopuksi hän pyysi tietoa, "tahtoiko Kaarle olla hänen ystävänsä
vai vihollisensako". Jälkimäisessä tapauksessa hän tarjoutui
mieskohtaiseen taisteluun, "joko mies miestä tai joukko joukkoa
vastaan, miten herttua vain halusi".
Torvensoittaja saapui elokuun 18 p:nä kirjeineen Nyköpingiin, missä
herttua oleskeli.
Tämä antoi vastauksensa samana päivänä.
Hän ei ollut tarttunut aseisiin, kirjoitti hän, isänmaata vastaan,
vaan kuninkaan epäkristillistä hallitusta ja verenhimoista Yrjö
Pietarinpoikaa vastaan. Mitä tuli mieskohtaiseen kamppailuun, niin
hän ei kieltäytynyt; kuningas tiesi missä hän oli ja saattoi tulla
häntä tapaamaan joko yksin tai suurella joukolla.
Enempää hänellä ei ollut sanottavaa, ennenkuin oli tiedustellut
Juhana herttuan mielipidettä.
Yrjö Pietarinpojan neuvosta kutsuttiin kokoon valtiopäivät.
Ainoastaan Pohjois-Ruotsista saapui koko joukko, joka valitteli
kapinaa rikolliseksi ja pyysi kuningasta kaikin voimin sitä
tukahuttamaan.
Sillä välin herttuat valloittivat koko Itägöötanmaan ja Leckön
Länsigöötanmaalla.
Nyköping oli ollut veljestaistelujen näyttämönä Folkunga-suvun
aikana; nyt alkoivat samanlaiset taistelut Vaasa-suvun kesken.
Kun Eerik huomasi, ettei voinut päästä sovintoon veljiensä kanssa,
lähti hän heitä vastaan Nyköpingiin.
Linna oli Kaarle herttuan hallussa; kuningas valloitti ja poltti
kaupungin.
Muutamia päiviä he seisoivat melkein tasaväkisinä vastakkain, mutta
tappelua ei syntynyt.
Eerik määräsi silloin Iivar Stjernkorsin päälliköksi ja palasi itse
Tukholmaan.
Pian senjälkeen Kaarle sai lisäväkeä ja kävi ahdistamaan vihollista
lyöden sen ensin Svartan niityillä ja sitten Hölön metsässä.
Kuninkaan väki pakeni pitkin Tukholmaan vievää tietä, ja herttuat
seurasivat jäljessä.
Saatuaan tästä tiedon kokosi Eerik väkensä ja kiiruhti vihollista
vastaan.
Botkyrkan luona hän kohtasi Pontus de la Gardien johtamat etujoukot.
Kuningas itse johti hyökkäystä hämmästyttävällä rohkeudella ja
kuolemanhalveksimisella. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi
etsinyt kuolemaa. Kaikki, jotka hän kohtasi, kaatuivat; olipa
vähällä, ettei de la Gardiekin päässyt hengestään.
Eerikin valkea kypärinharja liehui aina kiivaimmassa kahakassa, ja
monta herttuain miestä hänen kätensä kaatoi.
Pian he kääntyivät yleisesti pakoon; ja monet menettivät henkensä
tungoksessa järven ja lähellä olevan vuoren välillä.
Kuningas asettui väkineen Born-järven ja Aspenin väliselle
kannakselle.
Herttuat päättivät nyt ahdistaa Tukholmaa pohjoispuolelta.
He marssivat Mälarin ympäri, valloittivat Gripsholman, Vesteråsin ja
Upsalan, josta he Uplannin halki taas palasivat Tukholman edustalle.
* * * * *
Hovissa vallitsi sillä aikaa mitä suurin levottomuus ja pelko.
Hyvin monet neuvoivat Eerikkiä pakenemaan Liivinmaahan ja
puolustaumaan siellä.
Tsaari tarjosi hänelle kymmenentuhatta miestä apuväkeä, mutta Eerik
hylkäsi tarjouksen; hän ei tahtonut laskea valtikkaa kädestään.
Mitä hurjimpia huhuja pääsi nyt liikkeeseen. Kuiskailtiin kuninkaan
aikovan lähettää leskikuningattaren ja prinsessa Elisabetin Venäjän
tsaarin luo pakottaakseen täten molemmat veljet suostumaan parempiin
ehtoihin.
Kuninkaalliset naiset olivat suunniltansa kauhusta eivätkä tienneet,
mihin toimiin ryhtyä.
Maunu herttua, joka jo alkoi huomata kuninkaan joutuvan tappiolle,
neuvoi heitä pakenemaan.
Eräänä päivänä sanoivat leskikuningatar ja prinsessat tahtovansa
lähteä Mälarille huvittelemaan.
He laskivat maalle ennakolta määrättyyn paikkaan. Siellä oli Maunu
herttua heitä vastassa 90 ratsumiehen kera; matkaa jatkettiin maitse,
ja puolimatkassa Upsalan ja Tukholman välillä tavattiin herttuat.
Moni muukin karkasi vihollisen puolelle.
Niin teki Klaus Fleming eräässä hyökkäyksessä Gripsholmaa vastaan.
Eerik lähetti Iivar Stjernkorsin Suomea vartioimaan. Tämä otti
haltuunsa Turun linnan ja kokosi sotaväkeä herttuain varalle. Moni
teki samoin.
Onneton Eerik pingotutti silloin köyden Suurtorin yli sekä ripustutti
siihen kaikki kapinallisilta herttuoilta ja herroilta saamansa
kirjeet, joissa oli uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksia.
Hän näytti porvareille niissä riippuvia suuria sinettejä ja sanoi:
"Tuosta voitte nähdä, onko minulla ollut syitä epäluuloihini."
Syyskuun 17 p:nä saapui tieto, että vihollinen oli lähellä.
Eerik ja Yrjö Pietarinpoika menivät silloin "Kolmen kruunun" torniin
katsomaan, miten asian laita oli.
Herttuain liput häämöttivät siellä tosiaankin, ja joukko toisensa
perästä marssi eteenpäin Rörstrandin tietä pitkin Brunkebergin
pohjoispuolella.
Kuningas kalpeni; hän ei nähnyt enää mitään mahdollisuutta.
"Armollisin herra", virkkoi suosikki, "jos olisitte seurannut
neuvoani ja heti tuomion jälkeen pannut Juhana herttuan pään hänen
jalkainsa väliin, niin olisi tämä jäänyt tekemättä."
"Sanoppa muuta!" vastasi kuningas. Vihollisvoima eteni aina
Brunkebergille asti; sinne se pysähtyi.
Vielä tahtoi onneton hupsu tehdä yhden hyökkäyksen, vielä piti
useamman ihmishengen hukkuman, ja niin järjestettiin taistelu; sekä
sanoillaan että esimerkillään hän kehotti miehiään.
Itse hän johti joukkojaan taistellen erinomaisella urheudella.
Hurjassa raivossaan hän etsi Juhana herttuaa, mutta tämä ei ollut
mukana tappelussa. Sitten hän etsi de la Gardieta, mutta nähdessään
Eerikin vimmaisen murhakiihkon tämä vetäytyi takaisin Brunkebergiltä
Rörstrandiin. Eerik palasi kaupunkiin.
Tällä välin tuli herttuoiden lähetti kaupungin porvariston luo.
Herttuat uhkasivat hyökätä Tukholmaan eivätkä sanoneet ryhtyvänsä
mihinkään keskusteluihin, ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli annettu
heidän haltuunsa.
Porvaristo vihasi suosikkia; nyt tuli siihen lisäksi pelko kaupungin
ryöstämisestä. Etevimmät heistä veivät kuninkaalle herttuain viestin
vaatien päättävästi prokuraattorin luovuttamista.
Taalalaiset pitivät vartiota linnassa ja he yhtyivät tähän
yksimielisesti.
Eerik vastusteli. Hän arveli kyllä, että Yrjö Pietarinpoika oli
piiloutunut niin hyvin, ettei kukaan löytäisi häntä; mutta hän ei
kuitenkaan tahtonut suostua jättämään häntä. Mutta vaatimukset
tulivat yhä ankarammiksi; hän ei uskaltanut kauempaa vastustaa, ja
niin saivat taalalaiset luvan etsiä Yrjön ja jättää hänet herttuoille.
Eikö vain olisi löytynyt kavaltajan kavaltajaa? Moni tiesi jo hänen
piilopaikkansa, ja nyt hänet tuotiin esiin ja vietiin kaupungista.
Tuo katala joutui kiduttavan kuulustelun alaiseksi ja kärsi syyskuun
28 p:nä mitä julmimman kuolemanrangaistuksen.
Piiritystä kesti viikon ajan; "Kolmen kruunun" ja Brunkebergin tykit
jymisivät yhtämittaa toisiaan vastaan, ja Eerik teki hyökkäyksiä sekä
maitse että meritse, mutta menestyksettä.
Tällä välin kerrottiin kaupungissa, miten linna toisensa jälkeen
antautui herttuoille.
Sanottiinpa koko valtakunnan joutuneen heidän käsiinsä ja että
Tukholma yksin puolusti hyljättyä, puoleksi hourupäistä kuningasta.
Pian senjälkeen saapui herttuoilta lähetti luvaten, että porvaristo
vapautetaan kaikesta rangaistuksesta ja sen etuoikeudet säilytetään,
jos he vapaaehtoisesti antautuvat.
Nyt he rupesivat epäröimään.
Kohta senjälkeen tuli herttuoiden lähetti sovintoa hieromaan.
Eerik sai luvan pitää Ahvenanmaan ja Porvoon läänin niin kauan kuin
eli, jos hän suostui omasta ja lastensa puolesta luopumaan kaikista
oikeuksistaan kruunuun.
Porvaristo neuvoi kuningasta suostumaan tähän, samoin arkkipiispa
ja hänen jäljelläolevat ystävänsä; he huomasivat sen hänen ainoaksi
pelastuksekseen.
Mutta Eerik kieltäytyi; hän lupasi kaivaa maahan johonkin 50,000
dukaattia ja joukon hopeaa, sitten piiloutua ja sopivassa
tilaisuudessa ottaa aarteensa esiin, värvätä sotilaita ja
puolustautua.
Nyt huomattiin, että hän oli auttamaton.
Kaksi valtakunnanneuvosta, Niilo Gyllenstjerna ja Niilo Gylta,
lähetettiin herttuoiden luo välittämään parempia ehtoja.
Sitä ennen he pitivät salaisen neuvottelun komentajan Antti Rålambin
kanssa, joka lupasi seuraavana aamuna aukaista Eteläportin kuninkaan
ollessa aamusaarnaa kuulemassa.
Tuli sitten kuningas Kustaan kuolinpäivän, 29:nnen vastainen yö.
Äänettömästi meni osasto herttuain sotajoukkoa Sten Lejonhufvudin ja
de la Gardien johdolla veneissä yli Munklideista Långholmaan ja siitä
Södermalmille; komentaja oli vastassa ja aukaisi portit.
Esteettömästi he marssivat Suurkirkolle.
Siellä istui Eerik saarnaa kuulemassa.
Joku ilmoitti hänelle uhkaavasta vaarasta; hän kutsui henkivartijansa
ja riensi ulos.
Viholliset olivat jo Suurtorilla, ja Eerik juoksi ehtiäkseen ennen
heitä linnan portille; mutta Sten Lejonhufvud, joka oli ratsain, ehti
ennen häntä. Ojentaen pistoolinsa kuningasta kohti hän käski häntä
heti antautumaan sanoen, että muuten oli henki kysymyksessä.
Eerik laski miekkansa ja ojensi kätensä sanoen: "Minä olen teidän
vankinne, herra Sten."
Juuri silloin tuli muuan henkivartijoista ja lävisti herra Stenin,
niin että hän putosi hevosen selästä ja kuoli heti.
Samassa tuokiossa, päästyään näin vapaaksi, kuningas huomasi de
la Gardien, kiiruhti häntä vastaan ja survaisi miekkansa hänen
käsivartensa läpi. Myöskin Antti Rålamb tuli haavoitetuksi. Hyökkäys
hidastui täten, ja Eerik henkivartijoineen pääsi linnaan, ehtipä
sulkemaan portitkin jäljessään.
Linnassa hän pyysi taalalaisilta apua sanoen mieluummin tahtovansa
räjähyttää itsensä ilmaan "Kolmessa kruunussa" kuin mennä vankeuteen.
Silloin saapui sana, että Kaarle herttua oli ulkopuolella pyytäen
puhutella kuningasta.
Tämä kiipesi muurille, ja keskustelut alkoivat. Kaarle antoi hyviä
lupauksia, ja niin saatiin tuo onneton astumaan alas ja seuraamaan
Suurkirkkoon, jossa oli keskusteluja jatkettava.
Siellä syntyi veljesten kesken kiivas sananvaihto, joka päättyi
siihen, että Eerikin täytyi luopua hallituksesta ja antautua
kunnialliseen vankeuteen.
Tämä tapahtui samana päivänä, melkeinpä samana hetkenäkin, kuin
Kustaa Vaasa kahdeksan vuotta aikaisemmin oli kuollut.
Kuningas pantiin heti vankeuteen, ensin omiin huoneisiinsa ja sitten
tyhjiksi tulleisiin Eskilinkamareihin.
Kun kaupunki oli valloitettu, katsoi sotaväki oikeudekseen ruveta
ryöstelemään, ja Yrjö Pietarinpojan asunnossa odotettiin tavattavan
aarteita kasoittain.
Venäläinen lähetystö asui sen läheisyydessä; sitäkin oli aikomus
ryöstää.
Ei kukaan estellyt, ja niin jatkui ryöstelemistä melkein koko päivä.
Sattumalta sai Kaarle herttua tiedon tästä. Hän huomasi heti, että
voisi seurata paljon pahaa, jos lähetystöä loukattaisiin, ja hän
kiiruhti oitis paikalle tekemään väkivallasta loppua.
Huovit eivät tahtoneet ottaa hänen sanojaan kuuleviin korviinsa, vaan
jatkoivat niinkuin ennenkin.
Kun hyvät puheet eivät tehonneet, tiesi Kaarle varman keinon.
Miekka lensi tupesta. Toinen sai lappeesta, toinen terästä, kukin
vuorostaan, kunnes kaikki pakenivat.
Näin hän palautti hiljaisuuden ja rauhan kaupunkiin ennen iltaa.
Tavallisuuden mukaan oli nuori herttua kulkenut edellä
sotajoukkoineen ja valloittanut linnan; hän se myöskin hävitti
kuninkaan sotajoukot ja pakotti hänet itsensä antautumaan vangiksi.
Juhana sitävastoin tuli jäljessä valtakunnanneuvoston ja herrain
seuraamana.
Matkalla hän puhutteli heitä kehotellen heitä valitsemaan hänet yksin
kuninkaaksi. Vadstenassa tehdyille sopimuksille ei muka tarvinnut
antaa mitään merkitystä. Herrat kumartelivat ja suostuivat. Kaarle
arvasi nämä salahankkeet. Juhanan uskottomuus ja hänen petollinen
käytöksensä harmittivat häntä enimmän. Mitä hänen pitäisi tehdä?
Hän ei ollut kyllin mahtava vaatimaan osaansa valtakunnasta ja
hallituksesta, mutta jos hän olisi voinutkin, olisiko hän tahtonut
panna maata alttiiksi uusille eripuraisuuksille. Pois se! Jos Juhana
tahtoi yksin korjata mitä maa oli saanut kärsiä, niin pitäköön
kernaasti valtikan. Kaarle oli kyllä mies pitämään silmällä häntä.
Mutta herttuakuntansa, isän testamentin mukaan, ilman mitään vallan
rajoituksia, joita Eerik oli tehnyt Arbogan sopimuksessa, sen hän
tahtoi saada. Jalankaan leveyttä ei siitä saanut ottaa; siitä hän
piti tiukasti kiinni.
Juhana suostuikin siihen heti. Kaarlen katseessa oli jotakin, joka
vei häneltä halun tekemään vastaväitteitä.
Ja sitäpaitsi tulihan hän, Juhana, yksin kuninkaaksi; olihan Kaarle
suostunut siihen.
Vihdoinkin hän oli päässyt siihen päämaaliin, johon niin kauan oli
pyrkinyt.
Eerikin vangitsemisen jälkeisenä päivänä tapahtui kuningas Juhanan
tulo Tukholmaan.
Airut huusi hänet kuninkaaksi, ja Kaarle herttua, neuvosto ja
porvaristo osoittivat hänelle kunnioitustansa.
Mutta Kaarina, tuo hyljätty naisraukka, kehenkä tuli hänen turvautua
kaiken tämän sekasorron aikana? Ollen vielä itsekin melkein lapsi
kietoi hän tuskaisessa äidinrakkaudessaan käsivartensa pienokaistensa
ympäri; kun sotamelske, laukaukset ja huudot kuuluivat hänen
suojiinsa, asettui hän suojelevasti heidän eteensä, ikäänkuin tahtoen
uhrata henkensä heidän puolestaan.
Tiehensä kaikkosivat kaikki palvelijat, Benediktus oli ainoa, joka
oli jäljellä. Hän välitti viestejä hänen ja ulkomaailman välillä,
ja niin säälivinä kuin suinkin saapuivat kaikki surulliset sanomat.
Vihdoin saapui tieto, että kuningas oli vankina.
"Sallikaa minun mennä hänen luokseen", pyyteli hän kiihkeästi.
Se sallittiin, ja hän kiiti sinne, painoi povelleen hänen päänsä,
kuiskaili hänen korvaansa lohduttavaisia rakkaudensanoja. Mitä
voikaan uskollinen, rakastava nainen tällaisina hetkinä! Vähitellen
hälveni se kauhea jännitys, jossa kuningas oli; hän saattoi itkeä,
valittaa ja -- katua.
Mutta sellaista mielentilaa ei kestänyt kauan. Harmi, häpeä ja
veljesviha palasivat ankarampina kuin koskaan ennen; hän kirosi
heikkouttansa, että oli säästänyt herttuan hengen, ja työnsi luotaan
Kaarinan sentähden, että tämä oli petollisesti viekoitellut hänet
antamaan pahimmalle viholliselleen vapauden.
Kärsivällisesti sieti Kaarina kovia sanoja ja syytöksiä. Olihan
Eerik niin sairas, epätoivoinen ja hyljätty. Joskin kaikki luopuivat
hänestä, mitäpä siitä; olivathan he aina viettäneet onnellisimmat
hetkensä kahdenkesken ja lastensa kanssa. Nyt he saivat aina olla
niin, erillään maailmasta. Niin onnellisia he eivät olleet koskaan
olleet kuin nyt tulivat olemaan.
Näin kuvaili Kaarina tulevaisuutta sellaiseksi kuin hänen oma
mielikuvituksensa sen loi; siinä ilmeni, miten vähän hän tunsi
maailmaa, tuota julmaa, rautakouraista todellisuutta, joka pian tuli
kääntämään katkerat kasvonsa hänelle.
* * * * *
Eerik vedettiin oikeuteen alkupuolella vuotta 1569 kokoontuneiden
säätyjen eteen. Itse hän ajoi asiaansa puhjeten ankariin
mielenpurkauksiin aatelistoa vastaan.