Eiköhän Eerik arvannut heidän ajatuksiaan, ja miten tämä jäytikään
häntä! Mutta odota, odota! Hän alkoi tulla enemmän entiselleen; suru
ja tuska Upsalassa vuotaneen veren tähden näytti menneen menojaan.
Hänellä ei ollut ketään, johon luottaisi. Kaarina oli Svartsjössä ja
Yrjö Pietarinpoika vankeudessa.
Mutta siellä hän ei olekkaan kauan. Kuningas tarvitsi häntä, ja
kuninkaalla oli valta vapauttaa hänet.
Rantzow oli jo aikaa sitten mennyt Juutinrauman poikki. Jonkinlainen
kosto piti Eerikin saada, ja hän käskikin joukkojensa hyökätä Skåneen
ja hävittää maata. Olihan sekin jotain.
Sillä välin oleksi hän enimmäkseen yksin, hautoen omia synkkiä
tuumiaan.
Kapinan pelosta hän oli surmannut Niilo Sturen. Jos tämä oli tehnyt
majesteettirikoksen, niin hän oli vain saanut ansaitun palkkansa.
Senjälkeen olivat hänen palvelijansa vastoin hänen tahtoansa
tappaneet sekä syyllisiä että syyttömiä. Kun hän kaikkien
hylkäämänä oli paennut metsiin, oli hän luullut itsensä vangituksi
ja valtaistuimelta syöstyksi, ja tässä tilassa oli hän joutunut
epätoivoon sekä valtakunnastaan että ikuisesta autuudestaan.
Sillä aikaa olivat hallitustoimet laiminlyödyt ja valtakunta joutunut
rappiolle; mutta nyt on Jumala auttanut hänet entiseen terveyteensä
ja voimiinsa sekä antanut hänelle takaisin hänen kuninkaallisen
valtansa. Siksi hän tahtoo koko Ruotsissa vietettäväksi yleisen
kiitosjuhlan, ja sitten hän valmistuttaa julistuksen kaikista niistä
tapahtumista, joita nyt yhden vuoden kuluessa oli tapahtunut.
Hän tulee toimittamaan suuria asioita, sen hän tunsi itsessään.
Aatelin, tuon vihatun aatelin hän käskee pitämään paremmin huolta
ratsupalveluksestaan. "Minä tahdon heille huomauttaa", jupisi hän
itsekseen, "että he ja heidän vanhempansa eivät ole korotetut
aatelissäätyyn siinä tarkoituksessa, että he vain pitäisivät hyviä
päiviä eivätkä tekisi mitään Ruotsin valtakunnan hyväksi."
Mutta hänen pahat taipumuksensa kuiskivat hänelle alati Yrjö
Pietarinpojasta, ja hän halusi kiihkeästi saada taas luokseen tuon
hengenheimolaisensa, jolla oli kykyä arvaamaan hänen salaisimmatkin
ajatuksensa ja joka ei pelännyt panna toimeen mitä hän hiljaisuudessa
toivoi, mutta ei uskaltanut käskeä, vaikka mielellään, hyvin
mielellään näkikin, että ne toimitettiin.
Kun hän tulee Tukholmaan, käskee hän airuen kautta katujen ja torien
kuuluttaa, että Yrjö Pietarinpoika oli kunniallinen, viaton mies, ja
että Upsalassa surmatut herrat olivat kavaltajia, jotka ansaitsivat
kuolemansa.
Tukholmassa hän voi vapaasti tehdä sen, onhan siellä Yrjö
Pietarinpoika hänen tukenaan, ja tämä antaa kyllä henkensäkin
herransa pelastukseksi.
Mutta ajatukset liitelivät asiasta toiseen hänen levottomassa
sielussaan; toimessa hänen täytyi olla, ja hänen toimintansa oli
kulloinkin hänen mielenlaatunsa ilmaisijana.
Eerik oli aina ollut yhtä innokas äkseerauttaja kuin huono
sotajoukon johtaja. Geijer sanoo, että "kun kekseliäisyyttä ei vielä
oltu käytetty univormujen muodostelemiseen, käytti hän kykyänsä
sotamerkkien keksimiseen; hänen tiedetään määränneen ei ainoastaan
punaista verkaa ja vihreätä ja keltaista palttinaa, vaan myöskin
punaisiksi värjättyjä hanhensulkia, niin monta ketun- ja oravanhäntää
kuin saada voitiin ja monta tuhatta suomalaista puupikaria, joista
nimenomaan sanottiin, että ne olivat aiotut sotamerkeiksi."
Että kuninkaan terveys parani ja vahvistui leirillä, näkyy siitäkin,
että hän käski Tukholmasta lähettää leiriinsä Smålantiin omalle
varalleen "viiniä ja maustimia, hyvää, makeata kreikkalaista viiniä,
muskatellia (väärentämätöntä), Reinin viiniä ja muuta viiniä, joka
on suloista nauttia, toppasokeria, kanelia, inkivääriä, muutamia
korillisia rusinoita y.m."
Kaarina oli seurannut Svartsjöstä Söderteljen kautta Nyköpingiin,
mutta siellä hän sairastui ja synnytti pojan.
Sanomaton oli kuninkaan ilo, kun hän tämän kuuli. Nyt oli hänellä
poika, joka voi olla hänen vanhuutensa turva ja ylpeys sekä kantaa
Kustaan nimeä.
Kuningas toivoi, että äskensyntynyt pian kastettaisiin, sekä pyysi
kummeiksi kreivi Pietari Brahen ja vapaaherra Sten Eerikinpoika
Lejonhufvudin.
Sodan jatkuminen pakotti kuitenkin jättämään sen tuonnemmaksi,
mutta poissa ollessaan hän kirjoitti useita kirjeitä "korkeasti
kunnioitetulle ruhtinattarelleen ja rakkaalle, lemmitylle
puolisolleen".
Tällä välin alkoi lumi sulaa, ja tiet ja polut kävivät pohjattomiksi;
sentähden kuningas käski lakkauttaa vihollisuudet ja matkusti itse
pohjoiseen päin takaisin Svartsjöhön.
Siellä hän vietti muutamia viikkoja yhdessä Kaarinansa kanssa,
työskennellen puutarhassaan, jota hän itse hoiti, mutta osoitti
sen ohessa sellaista uhkamielisyyttä, että koko hänen ympäristönsä
pelkäsi.
Yrjö Pietarinpoika sai taas vapautensa, ja airuet kuuluttivat, että
hänet oli tuomittu syyttä, mutta että Upsalassa murhatut herrat
olivat ansainneet kuolemansa.
Suosikki sai viettää ainoastaan muutamia päiviä Svartsjössä. Hänen
tuli oleskella Tukholmassa voidakseen pitää tarkoin silmällä kaikkea.
Maaliskuussa kuningas itse matkusti sinne.
Silloin hän määräsi, että Sturein kaikkien sukulaisten piti maksaa
takaisin kuninkaan suorittamat sakot, sekä myöskin että Odensalan
talonpoikain tuli antaa takaisin kullat ja hopeat, joita hän
sairautensa aikana oli siellä jaellut.
Eniten kaikesta hän katui sitä, että Juhana oli päässyt vapaaksi.
Oli luonnollista, että Yrjö Pietarinpoika tässä suhteessa kiihotteli
hänen mieltään. "Vaalea pää" oli taas uhkaamassa häntä. Niilo Sture
oli poissa, mutta herttua oli jäljellä.
Huhtikuun 29 p:nä 1568 hän kirjoitti Juhanalle vaatien takaisin
kirjeitä, jotka hän edellisen sairautensa aikana oli lähettänyt
herttualle, sekä niitä "artikkeleita", jotka tämä oli saanut
Ventholmassa.
Lopuksi hän pani ehdoksi, jotta se asiakirja, joka koski Juhanan
vapauttamista vankeudesta, edelleen olisi voimassaan, että
herttuan täytyi tarkoin tehdä selvää, tahtoiko hän liittyä Puolan
kuninkaaseen, Ruotsin viholliseen, vaiko Eerikkiin itseensä ja
isänmaahan.
Herttua noudatti mahdollisimman suurta varovaisuutta, oleskellen
milloin Arbogassa, milloin Eskilstunassa, antamatta mitään
puheenaihetta itsestään.
Kuninkaan kirjeisiin hän vastasi nöyrästi, mutta varoi tarkoin
ottamasta vastaan niitä suurempia tai pienempiä lahjoja, joita Eerik
tahtoi hänelle antaa. Yrjö Pietarinpojan vapauttaminen oli hänelle
persoonallisesti suuri vaara, mutta yhtä uhkaavalta näytti se, että
suuri venäläinen lähetystö oli saapunut Tukholmaan Eerikin lupauksen
mukaan noutamaan hänen puolisoansa. Temmattaisiinko Katariina
todellakin häneltä villeille barbaareille annettavaksi? Se näytti
uskomattomalta, mutta olihan nykyisissä oloissa kaikki mahdollista.
Mainittu lähetystö, johon kuului 200 henkilöä, jotka tsaari oli
lähettänyt noutamaan herttuatarta, tuotti kuninkaalle paljon huolta
ja kiihotti hänen ennestäänkin ärtyisää luonnettaan. Nykyisissä
olosuhteissa oli mahdotonta suostua heidän pyyntöönsä, mutta he eivät
hyväksyneet mitään syitä, eikä kuningas keksinyt muuta keinoa, kuin
sen, että -- niinkuin tavallisesti -- viivytteli asiaa.
Heti Yrjö Pietarinpojan vapauttamisen jälkeen sattui tapaus, joka
osoitti, kuinka helposti Eerikin viha saattoi kuohahtaa. Kuninkaan
sihteeri Mårten Helsing, kielitaitoinen ja valtion toimissa paljon
käytetty mies, oli prokuraattorin kanssa kuninkaan luona. Silloin
kuului tykinlaukaus ulkoa.
"Oi", huudahti kuningas, "jospa tuo kuula menisi suoraan tuon
uskottoman punaparran lävitse."
"Olkoon sellainen onnettomuus kaukana teidän majesteettinne
veljestä", virkkoi Mårten Helsing; "parempi sittenkin, että se menisi
Yrjö Pietarinpojan läpi, joka taas saa aikaan eripuraisuutta."
Vimmastuneena näistä sanoista Eerik hyökkäsi pystyyn, tempasi
hiilihangon ja lävisti sillä uskollisen palvelijansa, joka vähän
myöhemmin kuoli haavastaan.
Eerik katui pikaisuuttaan, mutta -- liian myöhään.
Sellaista oli tapahtunut, vaikka Eerik oli saanut entisen
terveytensä, toisin sanoen hän oli nyt samassa tilassa kuin Upsalassa
ennen mielenhäiriön puhkeamista; mutta mitä silloin oli tapahtunut,
se voi uudistua taaskin, ja etenkin tuli kaikkien, joita oli syytetty
rikollisesta yhteydestä Sturein kanssa, ottaa huomioonsa, että nämä
uudelleen selitettiin kohtalonsa ansainneiksi.
Eerik oli siis kypsynyt lankeamaan, joskin hänen parempi minuutensa
vielä oli voitolla.
Paljon ja yleisesti puhuttiin siitä, että maa oli hävitetty ja
elinkeinot mitä kurjimmassa rappiotilassa; rutto ja nälänhätä
vallitsivat kaikkialla, niin pohjoisissa kuin eteläisissäkin
maakunnissa.
Mutta herrojen täytyi ennen kaikkea ajatella omaa turvallisuuttaan.
Ruotsin aatelistossa hehkui ankara viha Sturein murhaajia vastaan;
mitta oli täynnä, ja heidän täytyi saada kostaa. Eerik ei
aavistanutkaan sen tulivuoren olemassaoloa, jonka aukon reunalla hän
seisoi.
Tyytymättömät loivat silmänsä Juhana herttuaan, mutta hän oli
kerran onnistunut huonosti ja arkaili; sentähden hän ei tahtonut
tai ei uskaltanut ryhtyä mihinkään, ennenkuin ulkonaiset olosuhteet
pakottaisivat hänet siihen. Ja sellaisia ilmestyikin.
Kesäkuun alussa tapahtui pikku prinssin juhlallinen kaste, ja
seuraavan heinäkuun 4 päiväksi kuningas määräsi omat häänsä. Mutta ei
siinä kyllin. Hän tahtoi, että prinsessa Sofian ja Saksin herttuan
vihkiäiset vietettäisiin samassa tilaisuudessa.
Prinsessa oli vimmoissaan. Tuo halveksittu naikkonen tuli saamaan
korkeamman paikan kuin hän, joka oli ruhtinatar synnyltään.
Kaikki ne ylhäiset rouvat ja neitoset, jotka tulivat heitä
onnittelemaan, ilmaisivat katseillaan ja eleillään, miten syvästi
säälivät hänen nöyryytystänsä, mutta niin suurta pelkoa oli kuningas
herättänyt heissä, ettei kukaan uskaltanut sanoin ilmaista sitä.
Jo huhtikuun keskipalkoilla oli Eerik lähettänyt kutsut
"kunnioitettaville ja jalosukuisille rouville", joiden tuli
neuvoillaan ja toimillaan olla apuna hääjuhlallisuuksissa ja joiden
sentähden ensi tilassa piti saapua kuninkaan hoviin.
Muutamia viikkoja myöhemmin lähetettiin julistuksia valtakunnan
ylhäisemmälle papistolle niistä suurista hääjuhlallisuuksista, joita
nyt tuli toimeenpantavaksi.
Lopuksi kutsuttiin häävieraat, ennen kaikkia herttuat Juhana, Maunu
ja Kaarle.
Valtakunnanneuvos Gabriel Kristerinpoika Oxenstjerna sekä sihteerit
Krister Pietarinpoika ja Sven Elovinpoika lähetettiin viemään
kutsukirjeitä herttuoille. He toivat sen vastauksen, että sekä Juhana
että Kaarle saapuvat kuninkaan vihkiäisiin.
Hoviräätäli ja hänen monet apulaisensa hääräilivät hääpukujen
valmistamisessa. Kuningattaren puvuksi oli valittu valkoista,
kullalla kirjailtua silkkikangasta, prinsessan puvuksi samaa
kangasta, mutta hopealla kirjailtua.
Ei ole koskaan morsian ollut huonommalla tuulella kuin Sofia. Tämä
meni niin pitkälle, että Maunu herttua kysyi, tahtoisiko Sofia,
että hän tekeytyisi sairaaksi, jotta vihkiminen siten lykkäytyisi,
mutta prinsessa vastasi, että kun se nyt kerran oli siksi päiväksi
päätetty, niin hän kernaasti voi kärsiä häväistyksen täydelleen.
Tietämättä mitään kaikesta siitä eripuraisuudesta ja
harmittelemisesta, jota hänen tähtensä syntyi, nautti Kaarina täysin
määrin lyhyestä onnestaan. Jo pojan ristiäisissä oli hänet ja koko
hänen sukunsa korotettu aatelissäätyyn, vaakunassa puolikuu, ja nyt
oli kuningas kutsunut häihin sekä varustanut sitä varten sopivilla
vaatteilla hänen molemmat enonsa, jotka olivat yksinkertaisia
talonpoikia.
Aikaisin hääaamuna Kaarina pyysi päästä leskikuningattaren pakeille,
ja tämä otti hänet heti vastaan.
Kevyt pilvi varjosti hänen nuoria kasvojaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Katariina Stenbock lempeästi ojentaen
hänelle kätensä.
"Minulla on suuri suru."
"Voinko minä huojentaa sitä?"
"Saanko ilmaista sen?" kysyi hän rukoilevasti.
"Tietysti."
Kuningatar istui sohvaan ja tahtoi, että Kaarina olisi asettunut
hänen viereensä, mutta tämä lankesi hänen jalkoihinsa.
"Antakaa minun olla tässä", sanoi hän, "niin voin lukea teidän
silmistänne."
"Se on siis jotakin vakavanlaatuista?"
"Niin on, ja siinä suuressa onnessa, joka tulee osalleni, tekee
muiden suru kaksinkertaisesti pahaa."
"Mitä tarkoitat?"
"Prinsessa Sofiaa. Hän suree jotakin eikä tahdo, että minä huomaisin
sitä. Joka kerta kun tapaamme, kääntyy hän poispäin. Sanokaa minulle
mitä se on, että pyytäisin kuningasta täyttämään hänen toiveensa;
tällaisena päivänä kuin tämä on, ei hän voi kieltää minulta mitään."
Hän syleili kuningattaren polvia ja katsoi häneen kyynelsilmin,
rukoilevasti.
Hyväillen veti Katariina hänen päätään povelleen. "Jos sen sinulle
sanoisin, et sinä ymmärtäisi minua", sanoi hän.
"Oi, minä kyllä jo ymmärrän hyvin hyvästi."
"Prinsessa suree sitä, ettei kuningas ole terve."
"Sentähden hän siis kääntyy toisaalle minut nähdessään; hän säälii
myöskin minua. Oi, miten hyvä hän on; kiittäkää häntä ja sanokaa,
että niin totta kuin tahtoisin antaa henkeni kuninkaan edestä, niin
totta teen sen ollakseni kokonaan hänelle avuksi ja iloksi!"
"Kyllä sanon", vastasi Katariina liikutettuna.
"Ehdoin-tahdoin en ole koskaan tehnyt kenenkään mieltä vastaan",
jatkoi Kaarina miettivästi, "mutta jos tietäisin jonkun, joka on
minulle pahoillaan, en lakkaisi rukoilemasta, ennenkuin saisin
anteeksi."
"Ei kukaan voi olla kaikkien mieliksi."
"Voi kyllä, kaikki hyvät! Luuletteko, ettei kukaan ole pahoillaan
minulle?"
"Ei heidän ainakaan pitäisi olla pahoillaan."
"Pahat ja ilkeät ihmiset eivät voi olla hyvillään, sillä heidän
toimiaan tahdon aina tehdä tyhjäksi. Voi tuota Yrjö Pietarinpoikaa!"
"Onko hän taas ollut esillä?"
"Hän tahtoo mielistellä minua ja halpoja omaisiani, mutta minä olen
varoittanut heitä. Tiedättekö, että herttuat eivät tule häihin?"
virkkoi hän äkkiä iloisesti ja hilpeästi.
"Kun olin siellä ristiäisissä, oli herttuatar hyvin heikko, enkä
luule hänen tahtovan jättää pikku tytärtään luotansa."
"Sen hyvin kyllä ymmärrän."
"Mutta eikö ole kummallista", jatkoi kuningatar tutkivasti silmäillen
Kaarinaa, "että samassa tilaisuudessa annettiin herttuattarelle
nimetön kirje, jossa sanottiin: 'Älkää tulko häihin, älkää ainakaan
ottako pikku Sigismundia mukaan!'"
Kaarina punastui otsasta kaulaan asti. "On hyvin kummallista", sanoi
hän.
"Sehän merkitsisi, että jokin vaara on uhkaamassa."
"Ilkeät ihmiset voivat saada paljon pahaa aikaan, ja muut saavat syyn
niskoilleen."
"Herttuattarella ja Sigismundilla on siis hyvä ystävä."
"En voisi koskaan saada lohdutusta, jos Sigismundille tapahtuisi
jotakin pahaa", virkkoi Kaarina vilkkaasti.
Katariina syleili häntä hellästi. "Ole edelleenkin, niin kauan kuin
voit, hyvänä haltijattarena kaikille", sanoi hän. "Hyvä Jumala on
kädellään sinua suojeleva, ja ihmisten pahat ajatukset ja arvostelut
ovat senjälkeen sinusta vähäpätöisiä."
Kaarina suuteli hänen kättänsä. "Te olette poistanut raskaan kuorman
sydämeltäni", sanoi hän ja riensi pois.
Katariina katsoi säälivästi hänen jälkeensä. "En voinut sanoa
totuutta", ajatteli hän. "Nauttikoon hän häiritsemättä lyhyen
onnensa."
Sitten hän meni prinsessain luo, osittain ollakseen saapuvilla
morsianta puettaessa, osittain kertomaan Sofialle sen osan
keskustelusta, joka koski häntä.
Tukholman Suurkirkko oli upeasti koristeltu. Eerik tahtoi viettää
vihkiäisensä niin loistavasti kuin suinkin. Kaikkia kaupungin kelloja
soitettiin, ja tuhansittain ihmisiä aaltoili niillä kaduilla, joita
pitkin juhlakulkue tuli kulkemaan.
Oli kirkas ja säteilevä heinäkuun päivä.
Ensin tuli neljä valtakunnanneuvosta kantaen vallanmerkkejä, kruunua,
miekkaa, omenaa ja valtikkaa; senjälkeen kuninkaan serkku, kreivi
Pietari Brahe, taluttaen kuninkaan morsianta, joka ei vielä ollut
täyttänyt kahdeksaatoista; neljä aatelismiestä kantoi kallisarvoista,
kultakankaasta tehtyä telttaa heidän päällänsä. Sitten tuli
leskikuningatar kuninkaan taluttamana, Maunu, Saksin herttua,
taluttaen prinsessa Sofiaa, sitten prinsessa Elisabet ja pitkä jono
ylhäisiä herroja ja rouvia.
Vanha arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika toimitti vihkimisen, ja
sen kestäessä pidettiin Kaarinan lapsia, Sigridiä ja Kustaata, teltan
alla heidän laillisuutensa merkiksi ja vahvistamiseksi.
Ennen ja jälkeen vihkimisen lauleli lukuisa, nuorista miehistä
muodostettu kuoro.
Seuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä, Kaarina kruunattiin Ruotsin
kuningattareksi, ja kaikilla julkisilla paikoilla julistivat airuet
hänen lapsensa laillisiksi kruununperillisiksi.
Samassa tilaisuudessa vihittiin prinsessa Sofia ja herttua Maunu.
Sitten seurasi lukuisia, loistavia kestejä. Eerik tahtoi tällaisissa
tilaisuuksissa esiintyä kaikella sillä loistolla, jonka hän arveli
kuninkuuteen kuuluvaksi.
Ruumiillisestakaan kestityksestä ei ollut puutetta. Vanhat tilikirjat
kertovat, että Pietari Kock ja Herman Kock Suurtorilla paistoivat
kokonaisen härän, ja samalla kuin se syötiin, tyhjennettiin monta
viini- ja olut-ammetta kuningas Eerikin ja kuningatar Kaarinan
menestykseksi.
Kaiken tämän komeuden kestäessä odottivat useat ennustellen lähenevää
rajuilmaa, mutta kuningas ei tiennyt siitä mitään. Hän oli itse
iloisin iloisten joukossa; joskaan hänen veljensä eivät olleet
saapuneet häihin, niin mitäpä siitä. Hänen onnensa ei siitä tullut
suuremmaksi eikä pienemmäksi, ja mihin tahansa hän katsoikin, näki
hän vain kasvoja, joista hänen oma mielihyvänsä näytti heijastuvan.
Hän, joka muuten kaikkialla vainuili kavaltajia, oli unohtanut, että
kaunisten, hymyilevien naamarien taakse voi piiloutua paljon julmaa
ja uhkaavaa.
Prinsessat Sofia ja Elisabet olivat katkeran harmin vallassa. Rahvaan
joukosta otettu halpasukuinen naikkonen kohosi arvossa kuninkaan
sisaria, synnynnäisiä prinsessoja korkeammalle. Mitäpä merkitsi se,
että hän oli vaatimattomin ja ihanin! Hänen olemassaolonsa oli rikos,
vaikkapa hän olisikin ollut puhtain naisista.
Aateliset vieraat tunsivat sydämessään samaa harmia; tukahutetulla
tyytymättömyydellä he katselivat kuningattaren kolmea enoa, köyhiä
Uplannin talonpoikia, jotka olivat kutsutut häihin ja niissä
esiintyivät sellaisissa puvuissa, joita ainoastaan aateliset
käyttivät. Kiehuva harmi kuohui jokaisen mielessä.
Herra Åke Bengtinpoika Ferla, joka heti kruunauksen jälkeen oli
yhdessä Kaarinan kahden enon kanssa lyöty ritariksi, oli yhtä vähän
mielissään tästä kunniasta kuin siitä seurastakin, jossa se oli hänen
osalleen tullut, mutta hän ei uskaltanut vetäytyä siitä pois.
Tämän jälkeen pidetyllä juhla-aterialla tapahtui, että
valtakunnanneuvos Niilo Gyllenstjerna, joka aterian aikana piti
kruunua kuninkaan edessä, pyörtyi uupumuksesta, joten hänen
kallisarvoinen kannettavansa putosi. Onnettomuutta ennustava jupina
kuului koko vierasseurueesta; se oli kaikkien mielestä onnettomuuden
enne, joka teki syvän vaikutuksen ja pysyi kauan mielessä.
"Paha enne äskenkruunatulle", kuiskailtiin miehestä mieheen.
20.