"Oikeinpa ajattelen, enköhän kuningas Eerikkinä tekisi niinkuin
hänkin", sanoi Maunu herttua, kun he olivat jääneet kahden.
"Toisin sanoen, jos olisit menettänyt järkesi."
"Voihan se tapahtua sellaisen naisen tähden."
"Älä vaan puhu semmoista sisarelleni Sofialle."
"Leskikuningatar ei siitä olisi pahoillaan."
"Hänessä ei olekkaan kuninkaallista verta. Sen sanon, Maunu, että
tämä naiminen on Vaasa-nimelle häpeätahra, joka tekee Eerikin
arvottomaksi Ruotsin kruunua kantamaan."
"Niinpä kyllä..."
"Hän voi pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoo, kenelläpä niitä
ei olisi; mutta tehdä tuo nainen vertaisekseen, asettaa kruunu hänen
päähänsä, se on kuninkuuden lokaan-polkemista."
"Hänellä on enemmän arvokkuutta ryhdissään kuin monella
korkeasukuisella kuningattarella."
"Sitä en kiellä; hän tosiaankin hämmästytti minua. Mutta älä sano
sitäkään Sofialle", lisäsi hän varoittaen.
"Minä punnitsen kyllä sanani, etten sanoisi liian paljon enkä liian
vähän."
Maunu herttua palasi Tukholmaan kertomaan merkillisestä
Svartsjössä-käynnistä. Mutta niin varova kuin hän olikin
lausunnoissaan, väitti prinsessa kuitenkin hänen rakastuneen tuohon
yksinkertaiseen naikkoseen, jonka kanssa hän ei tahtoisi olla samassa
huoneessa. Joskin hän oli puhunut Juhana herttuan vapauttamisen
puolesta, niin se oli vähäpätöinen asia kaiken sen häväistyksen
suhteen, jota heidän täytyi hänen tähtensä kärsiä; ja mitä siihen
tuli, että häät vietettäisiin samaan aikaan, niin arveli prinsessa
paremmaksi pysyä naimattomana.
Kaarle herttua matkusti Svartsjöstä suoraan Gripsholmaan.
* * * * *
Gripsholmassa oli Katariina Jagellotar synnyttänyt esikoisensa,
joka kasteessa oli saanut nimen Sigismund, hänen veljensä, Puolan
kuninkaan mukaan.
Puolisojen viettämä yksinäinen elämä, jota ainoastaan tulevan
suuruuden unelmat kiihottivat, oli hermostuttanut Juhana herttuaa ja
tehnyt hänet epäluuloiseksi, jommoisena hän sitten pysyi koko ikänsä.
Katariina sitävastoin oli entisellään; innokkaammin vain kuin ennen
hän antautui uskonnollisiin hartausharjoituksiinsa vetäen vähitellen
Juhanankin niihin. Se salaperäisyys, johon katolinen oppi kietoutuu,
sopi oivallisesti Juhanan mielentilaan, erittäinkin kun sen sallima
salakähmäisyys oli hänessä itsessään luonteenomainen piirre. Hän oli
valmis nöyrtymään kuinka syvälle tahansa Eerikin edessä voidakseen
sitten jännitetyn jousen tavoin antaa sitä tarmokkaamman iskun, kun
taas tunsi itsensä vapaaksi.
Katariinaan oli juurtunut mitä kiihkein vastenmielisyys tätä
tuntematonta sukulaista kohtaan, joka oli saattanut niin synkkää
varjoa hänen nuoreen avio-onneensa. Olipa toinenkin syy, jonka tähden
hän vihasi Eerikkiä ja oli sielussaan vannonut, ettei koskaan anna
hänelle anteeksi.
Venäjän tsaari, joka häntä kosiessaan oli niin häpeällisesti
tullut syrjäytetyksi, oli ryhtynyt keskusteluihin kuningas Eerikin
kanssa Katariinan luovuttamisesta hänelle. Hän oli pannut sen
yhdeksi rauhanehdoksi, ja kuningas, jonka olisi luullut inholla
hylkäävän tuollaisen kataluuden, olikin käynyt neuvottelemaan
asiasta. Katariina tiesi varmaan, että Niilo Gyllenstjerna kuninkaan
valtuuttamana oli luvannut hänet tsaarille. Tsaarin lähettiläät
saattoivat tulla milloin tahansa, hänet temmattaisiin miehensä ja
lapsensa luota ja hän saisi seurata heitä. Petollinen kuningas
oli sanonut tahtovansa tehdä mitä kristillistä ja soveliasta oli,
pysyäkseen naapurien kanssa hyvissä väleissä. Eikö hänen tullut
vihata sellaista kuningasta? Tietysti, kuolemaan asti. Mutta hän
tahtoi juonitella ja harjoittaa petosta; hänen uskontonsa myönsi sen,
ja se oli välttämätöntä hänen ja hänen miehensä pelastukseksi.
Että vapautuksen hetki oli lähellä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja
he puhuivat alati siitä, kuinka viisaasti sen käyttäisivät.
Kuitenkin oli Kaarle herttuan tulo suuri yllätys.
Aluksi he eivät tienneet, ennustiko hänen tulonsa jotakin vielä
pahempaa kuin mitä siihen asti oli ollut, mutta kun hän sanoi heidän
vapauttamisensa olevan kysymyksessä, nousi ilo ylimmilleen. Juhana
oli heti valmis allekirjoittamaan kaikki kuninkaan vaatimukset; hän
ei kiinnittänyt huomiota edes vallanperimykseen.
"Mutta ajattelehan", sanoi Kaarle, "sinulla on poika itselläsikin."
"Kaikki perintöruhtinaat eivät tule kuninkaiksi", vastasi Juhana
kirjoittaen nimensä papereihin.
Katariina otti tarkan selon siitä, ettei ketään kuuntelijoita
ollut läheisyydessä. Sitten kävivät nämä kolme tuttavalliseen ja
avomieliseen keskusteluun.
Kaarlea hämmästytti, että heillä olivat asiat yhtä selvillä kuin
hänellä itselläänkin.
"Niin käy, kun on ystäviä", sanoi Juhana.
Veljekset olivat yksimielisiä siitä, ettei nykyinen hallitus voinut
kauan pysyä pystyssä; mutta siitä ei ollut puhetta, miten ja milloin
se kaatuisi.
Juhana vain huomautti, että he molemmat, Kaarle ja hän, kyllä tulevat
sopimaan. Puhutaanhan entisinä aikoinakin olleen kuninkaita, jotka
yhdessä hallitsivat maata ja valtakuntaa sovussa ja rauhassa; miksikä
semmoista ei voisi nytkin tapahtua?
Tuli puhe myöskin Kaarina rouvasta, ja silloin Katariina puuttui
puheeseen. Halveksivasti hän puhui "halpasukuisesta" lausuen, ettei
koskaan voisi alentua ojentamaan kättänsä hänelle.
Juhana sanoi tahtovansa suudellakkin sitä, jos niin vaadittaisiin.
"Minä olen sen jo tehnyt", huomautti Kaarle ja kertoi
Svartsjössä-käynnistään.
"Onko hän todellakin niin kaunis?" kysyi Juhana huvitettuna.
"Hän on rikkatunkiosta löydetty helmi", vastasi Kaarle.
"Sentähden hän paraiten miellyttääkin", tuumi Katariina, silmät
liekehtivinä. "Lika, joka on tarttunut siihen, tekee sen
viehättäväksi."
"Älkäämme olko huomaavinamme sitä; ajatelkaamme vain mitä hyötyä
meillä on hänestä. Osoittaa hyvää sydäntä, että hän on suopea meille."
"Tai myöskin kavaluutta ja omia pyyteitä."
Jotenkin ärtyisästi sanoi Kaarle, että kauneutta oli tavattavana
kaikissa kansankerroksissa ja että se kaikkialla oli vaikuttavana.
Juhana herttua iski merkitsevän silmäyksen puolisoonsa, ja tämä
muutti heti suuntaa myöntäen, että heidän oli viisainta tukahuttaa
kaikki yksityiset tunteet ja mielihalut sekä mukautua oleviin oloihin.
Oli välttämätöntä, että he saivat tavata kuninkaan. Pitäisiköhän
herttuan matkustaa Svartsjöhön?
Täytyi saada tietää Eerikin tahtokin tässä asiassa. Kaarle tuumi,
että sopimus oli tehtävä niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Siten
se tulisi sitovammaksi, arveli hän.
Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei kukaan voinut järjestää
asioita paremmin kuin leskikuningatar; hänen neuvoaan piti siis ennen
kaikkea kysyttämän.
"Muistakaa", sanoi Katariina hyvästeltäessä Kaarlelle, "muistakaa,
että me laskemme tunnitkin."
"Ei viivy kauan, ennenkuin saatte kuulla minusta", vastasi hän
lohdutellen.
Muutaman päivän kuluttua tuli tosiaankin tieto, että Ventholma oli
kunnossa herttuaa ja hänen puolisoansa varten ja että heidän oli
määrä sieltä lokakuun 8 p:nä mennä veneellä Svartsjöhön.
Viimeisenä päivänä syyskuuta, sateisena ja kylmänä syyspäivänä,
he lähtivät Gripsholmasta. Oi, milloinkaan ei ilma ollut tuntunut
suloisemmalta, ei sade virkistävämmältä. He olivat iloisia,
onnellisia, kiitollisia, ehkäpä tämän ainoan kerran.
Ventholma oli aiottu vain tilapäiseksi oleskelupaikaksi sentähden,
että se oli Svartsjön läheisyydessä. Herttuan molemmat veljet, Maunu
ja Kaarle, tulivat sinne; leskikuningattaren ja prinsessain oli määrä
saapua heitä tapaamaan Svartsjöhön.
Juhana herttuan kuolemantuomio oli ollut syynä Maunun mielenhäiriöön;
nyt hän ei tuntenut häntä, itki hänet nähdessään sanoen hänen
muistuttavan jotakin rakasta vainajaa.
Vihdoinkin oli lokakuun 8:s päivä tullut. Oli kirkas,
auringonpaisteinen päivä, ja Ventholman laiturin ääressä oli
huolellisesti varustettu jahti, jossa oli kymmenen juhlapukuista
soutajaa.
Juhlapuvussaan oli myöskin seurue, joka astui siihen. Herttuattarella
oli musta samettipuku, sekä päällys- että alushame; kaulus oli
leikattu nelikulmaisesti, jotta siitä jäi näkyviin häikäisevän valkea
kaula, minkä ainoana koristeena oli kapea, musta nauha ja siinä
Juhana herttuan kuva riippumassa. Päähine oli mustasta sametista
tehty sekä valkealla silkillä vuorattu ja reunustettu.
Herttua oli samoin mustiin puettu. Hänellä oli korkea, pyöreä
valkealla sulalla koristettu hattu, parta ulottui rinnoille asti ja
oli samoinkuin viiksetkin vähäsen harmahtava.
Heidän jäljessään kantoi imettäjä heidän pientä lastaan.
Sitten tulivat herttuat Kaarle ja Maunu ja senjälkeen heidän
gripsholmalainen vartijakuntansa.
Äänettöminä kaikki asettuivat paikoilleen veneeseen. Matkallakaan ei
syntynyt mitään keskustelua; jokaisella oli tarpeeksi ajattelemista.
Mutta kun he lähenivät Svartsjötä, jonka laiturille oli kokoontunut
paljon väkeä, osoitteli Juhana heitä puolisollensa toista toisen
perästä.
"Tuo on kuningas, joka noin levottomana liikkuu puolelta toiselle.
Tuolla oikealla on leskikuningatar ja hänen vieressään Elisabet:
tuolla, kauimpana oikealla Sofia, ja hänen vieressään Maunu, Saksin
herttua. Mutta kuka on tuolla vasemmalla, tuo, joka on muita pitempi?
Kuningas puhuu nyt hänen kanssaan."
"Se on jalkavaimo, etkö ymmärrä", kuiskasi Katariina.
"Mutta kautta partani, kaunis hän on."
"Kaunis kuin synti."
"Ajattelehan, Katariina!"
"Älä pelkää, minä taidan osani."
Vene laski rantaan, ja Juhana ojensi kätensä puolisolleen noustakseen
maihin.
"Tähän narripeliin kuuluu myös polvilleen lankeaminen", sanoi
Katariina kuiskaten.
"Niin, tehkäämme se."
Mutta Eerik melkein ennätti ennen heitä tai ainakin lankesivat he
polvilleen toistensa eteen melkein samaan aikaan.
"Herrani ja kuninkaani!" huudahti Eerik.
"Minä olen vain köyhä vanki, joka rukoilen teidän majesteettiinne
kuninkaallista armoa", vaikeroi Juhana.
"Ei, ei: teidän armonne se hallitsee ja vallitsee minua ja meitä
kaikkia."
"Antakaa minulle armonne ja anteeksiantonne!"
Näin he puhuivat ehtimiseen toisilleen.
Katariina oli jo aikoja sitten noussut; hän seisoi jäykkänä ja
suorana katsellen heitä.
Useimmilla läsnäolijoista leikitsi ilvehymy suupielissä; kohtaus kävi
yhä naurettavammaksi.
"Me emme pyydä muuta kuin saada jäädä valtakuntaan luvaten tulla
uskollisimmaksi alamaiseksenne", nyyhki Eerik.
"Meidän puoleltamme ei koskaan ryhdytä mihinkään teidän armoanne ja
perillisiänne vastaan", vakuutteli Juhana.
Leskikuningatar meni heidän luokseen ja sanoi hiljaa, kumartuen
heidän puoleensa: "Nouskaa, rakkaat pojat; te saatatte itsenne
läsnäolevain ivan esineiksi."
He tottelivat heti.
"Menkäämme linnaan", sanoi kuningas.
He lähtivät yhdessä, ääneti ja epäluuloisina.
Katariina Stenbock ja prinsessat ympäröivät äskentulleen
ruhtinattaren. He suutelivat ja hyväilivät pienokaista; ei kukaan
huomannut tai ollut huomaavinaan Kaarinaa. Herroilla oli kyllä halua
siihen, mutta he eivät rohjenneet.
Onneksi oli hänelläkin seurassaan yksi ystävä, joka ei jättänyt häntä
ja joka nyt sanoi hänelle: "Menkäämme linnaan; kuningas voi tarvita
teitä."
Joskin suruisa ajatus omasta itsestään hetkiseksi tahtoi hiipiä hänen
sydämeensä, hälveni se kuitenkin heti. Toinen tarvitsi häntä, ja tuo
toinen oli Jumalan edessä hänen puolisonsa.
Niin hän lähti tohtorin seuraamana ajattelemattakaan, mitä muut
hänestä sanoivat.
"Häpeämätön lutka, kuinka hän kehtasi tulla tänne!" huudahti
prinsessa Sofia.
"Varmaankin kuninkaan käskystä", sanoi leskikuningatar.
"Niin hän sanoi minulle", lausui Elisabet. "Hän olisi kernaammin
suonut, ettei hänen olisi tarvinnut tulla."
"Hän häpesi meidän seurassamme", väitti Sofia, "vai mitä sinä luulet,
Maunu?"
"Voidakseni asettua hänen ajatuskannalleen pitäisi minun oppia
tuntemaan hänet paremmin."
"Se on vallan tarpeetonta; minä inhoan häntä, nyt sen tiedät." Sofia
keikautti pöyhkeästi päätään.
"Yksi asia on varma", sanoi Kaarle. "Ilman häntä emme nyt olisi
koossa täällä."
"Onko se mahdollista!" huudahti herttuatar. "Olkaamme sitä
ystävällisempiä hänelle päivällisillä", sanoi leskikuningatar.
Kaikki lähtivät nyt linnaa kohden. Ikkunan ääressä seisoi Eerik,
Kaarina vieressään, heitä vastapäätä Juhana suudellen Kaarinan kättä.
Katariinan silmät säkenöivät, hän otti pikku poikansa imettäjältä ja
meni saliin.
Heidät molemmat nähdessään Eerik joutui saman tuskan valtaan kuin
ennenkin. Hän juoksi heidän luokseen, heittäytyi ruhtinattaren
jalkoihin ja rukoili, että hän ja hänen pieni poikansa antaisivat
hänelle anteeksi sen, että he hänen tähtensä olivat saaneet kärsiä
vankeutta.
Turhaan Katariina koetti tyynnyttää häntä; hän suuteli hänen käsiään
itkemistään itkien.
Katariina silitteli hänen hiuksiaan, taputteli hänen poskiaan ja
puhutteli häntä osaaottavasti, mutta hänen silmänsä säkenöivät, ja
hän näytti tuhat kertaa mieluummin tahtovan lyödä häntä.
Tohtori Lemnius läheni heitä. "Teidän majesteettinne on väsynyt ja
tarvitsee lepoa", sanoi hän. "Mutta kun taloni on täynnä vieraita."
"He suovat sen kyllä anteeksi."
"Jääkö Kaarina tänne?"
"Jos kuningas niin tahtoo."
"Ei, hän seuratkoon minua, muuten en mene."
Samassa seisoi Kaarina hänen rinnallaan säteilevine hymyilyineen ja
kirkkaine, viattomine silmineen.
"Tässä olen", sanoi hän.
"Sinä et saa pitää kenestäkään muusta kuin minusta, Kaarina."
"En pidäkkään."
"Anna käsivartesi; Lemnius tahtoo, että käyn lepäämään."
Yhdessä he menivät ulos.
Monet eivät olleet kiinnittäneet huomiota tähän pikku kohtaukseen,
mutta Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat tehneet sen. On
luultavaa, että he ajattelivat samaa, mutta kummallakin oli omat
mielipiteensä, joita he eivät ilmaisseet toisilleen.
Perhejuhla vastasi täydelleen päivän merkitystä. Kuningas
Eerikillä oli oiva viinikellari, ja hän oli vieraanvarainen
isäntä. Leskikuningatar piti emännyyttä, ja hänen silmäyksensä ja
huolenpitonsa ulottuivat kaikkiin.
Mieliala oli kenties vähän painuksissa, etenkin alussa; olisi ehkä
pikemmin luullut olevansa hautajaisissa kuin kesteissä. Sovintojuhla,
jota vietettiin, oli, kuten ruhtinatar vastikään sanoi, narripeliä,
jossa toinen puoli oli lyönyt esiin melkeinpä viimeisetkin korttinsa
toisen sitä myöten ottaessa ne kaikki huostaansa.
Mutta viini oli liian hyvää ollakseen tekemättä tarpeellista
vaikutusta; kielen siteet irtaantuivat, ja kun ateria oli lopussa,
antoi kuningatar Lemniukselle viittauksen, että palvelijat oli
käskettävä poistumaan.
Sitten hän tarttui maljaan sanoen: "Juokaamme kuninkaan malja
kiittääksemme häntä hänen meille valmistamastaan ilosta, vaikkei hän
olekkaan läsnäolollaan tätä iloamme lisäämässä."
Kaikki yhtyivät maljaan.
Mutta Katariina Stenbock antoi merkin, että maljat täytettäisiin
uudelleen.
"Sydämeni kehottaa minua", sanoi hän, "lähinnä kuningasta ehdottamaan
maljan hänelle, joka on kuninkaan sydäntä lähinnä ja josta voimme
sanoa, että hän on hänen jalkainsa kynttilä, hänen silmäinsä
valo. Että hän hyvänä enkelinä seisoo suojelevana, ohjaavana ja
varoittavana hänen sivullaan, sen voin vakuuttaa; että hän on
pelastanut monen hengen ja elänyt enemmän muita kuin itseään
varten, sen tietävät kaikki, joiden turvana hän on ollut hädässä ja
ahdistuksessa; ja sentähden tyhjennän nyt Kaarina Maununtyttären
maljan."
Salissa nousi sorina. Miespuoliset vieraat tyhjensivät kaikki
maljansa, useatkin kunnioittavasti osoittaen suostumustaan. Katariina
Jagellotar ja prinsessa Sofia panivat maljansa pois maistamatta
niistä.
Elisabet kosketti maljallaan Lemniuksen maljaa lausuen: "Sanokaa
hänelle minun puolestani, että pidän hänestä."
Prinssi Kaarle puhui tämän jälkeen herttua Juhanalle ja hänen
puolisolleen toivottaen heille onnea kaikissa heidän yrityksissään.
Mutta päivällisen jälkeen seurue hajaantui moneen pikku ryhmään.
Keskusteltiin innokkaasti, oliko kuningattaren malja oikeutettu vai
eikö; herttuatar väitti innokkaimmin sitä vastaan. Olihan jotakin
kuulumatonta, että langennut nainen, halpasukuinen, oli semmoisen
kunnioituksen esineenä, ja jollei kuningatar itse olisi ollut niin
korkealla kaikkien muistutuksien yläpuolella, olisi moite kohdannut
häntä.
"Sen, joka on pelastunut hengenvaarasta, ei ole tapana kysyä, oliko
pelastukseksi ojennettu käsi äsken pesty vai eikö", sanoi Lemnius
lyhyesti tapansa mukaan.
Sillä välin keskusteli Juhana herttua vilkkaasti kuningattaren
kanssa. Hän näytti suurella luottamuksella kiintyneen häneen ja sanoi
pelkäävänsä, että kuninkaan hyväntahtoisuus ja huomattava tuska
muuttuisi raivoksi, jolloin ei kukaan olisi varma hengestään.
Kuningatar myönsi pelkäävänsä samaa.
"Voi olla vaarallista jäädä tänne ainoaksikaan yöksi", lisäsi
herttua; "mieluimmin lähtisin vielä tänä iltana takaisin Ventholmaan."
"Minä tahtoisin neuvotella Kaarinan kanssa."
"Hän sanoi minulle: Lähtekää!"
"Ei kukaan tunne kuningasta niinkuin hän; mikähän estää kirjallisesti
sopimasta ehdoista."
"Niin minäkin ajattelen."
"Toivokaamme, että tästä seuraa pitempiaikainen parannus, jolloin
pelotta ja epäilyksettä voitte puhua keskenänne."
Epäilevä hymy levisi Juhanan kasvoille; hän tunsi kyllä, että
sydämeen piiloutunut veljesviha on kuin maanalainen tuli, joka
puhkeaa raivoon ilman pienintäkään syytä.
Herttuatarta oli prinsessa Sofia ruvennut miellyttämään, eikä
kumpainenkaan ollut hyvillään tästä äkillisestä lähdöstä. Mutta se ei
auttanut; lähtö tapahtui vielä samana iltana. Kaarle seurasi heitä.
Prinsessa Sofialla olisi ollut hyvä halu seurata heitä. Mutta hänen
sulhasensa oli osoittanut liian vilkasta huomaavaisuutta Kaarinaa
kohtaan, ja vaikka hän ei suinkaan tahtonut myöntää olevansa
mustasukkainen, piti hän kuitenkin paraana jäädä.
Oli päätetty, että kaikki lähtisivät seuraavana päivänä; mutta
kuningatar halusi sitä ennen keskustella Kaarinan kanssa. Tämä sai
määrätä sopivimman ajan.
Hän tulikin aamulla, kuninkaan vielä maatessa.
Niinkuin ennenkin tahtoi hän suudella kuningattaren hametta.
"Ei, Kaarina", sanoi tämä, "sinun asemasi ei ole sama kuin ennen.
Etkö sinäkin tule kuningattareksi?"
"Minä en kunnioita kuningatarta, vaan korkeata, jaloa kuninkaan
äitiä", sanoi Kaarina.
"Etkö tiedä, että korkeat herrat ovat vain poikapuoliani?"
"Minä tiedän myöskin, että te olette heille hellä äiti ja kaikkien
hyväntekijätär."
"Etkö sinäkin tahdo käydä samaa tietä?"
"Teidän esimerkkinne ja opetustenne mukaan."
"Kaarina, näytä minulle lapsesi."
Hän riensi pois, mutta tuli heti takaisin taluttaen tyttöä kädestä.
"Hänen nimensä on Sigrid", sanoi hän, "eikö hän ole kuninkaan
näköinen?"
"Hän on enemmän sinun näköisesi."
"Se onkin yhdentekevä, kun hän vain on hyvä. Minä rukoilen joka päivä
Jumalaa suojelemaan ja varjelemaan häntä ja ettei häntä rangaistaisi
minun syntieni tähden."
"Sinä pidät siis itseäsi vikapäänä?"
"Niin", sanoi Kaarina vakavasti; "nyt sen huomaan, ennen en sitä
ymmärtänyt. Mutta jos tulen oikein hyväksi ja voin olla monelle,
monelle hyödyksi, silloin ei kuningas kärsi mitään häpeää siitä, että
ottaa minut puolisoksensa."
"Ja Ruotsin kuningattareksi."
"Jos voisin tulla paraaksi kaikista, niin se olisi kaikkien alhaisten
ja halveksittujen kunniaksi."
"Sinullakin on kunnianhimosi, mutta se on sinulle kunniaksi. Sanoppa
nyt, miten on kuninkaan laita?"
"Aina paras, kun ei ole vieraita."
"Uskon sen. Oletko huomannut hänessä mitään muutosta parempaan päin
nyt muutaman kuukauden kuluessa?"
"Lemnius sanoo, että minä vaikutan häneen hyvää, niin kauan kuin..."
Hän loi silmänsä maahan.
"Miksi keskeytit?"
"Niin kauan kuin tuo kauhea on poissa."
"Sinä tarkoitat Yrjö Pietarinpoikaa; hän on vankeudessa ja pääsee
tuskin vapaaksi."
"Ellei kuningas tahdo", kuiskasi Kaarina.
"Luuletko, että..."
"Hän on muutamia kertoja puhunut hänestä ja sanoo, että hän on
uskollisin palvelija."
"Pahastuuko hän, kun sinä vastustat häntä?"
"En minä vastusta, vaan puhun muuta."
"Tapahtuuko se usein?"
"Yhä useammin; toisinaan minun täytyy olla hänen luonaan koko päivät."
"Onko hän aina hyvä sinulle?"
"Ei aina", vastasi Kaarina punastuen; "mutta se on pieni asia. Hän
kärsii kovin ja se on pahempi."
Katariina syleili ja suuteli häntä. "Jumala antakoon sinulle voimia,
hurskas ristinkantaja", sanoi hän.
Kaarinan suureksi iloksi hän syleili ja suuteli myöskin tyttöä ja
lupasi käydä katsomassa häntä, kun he palaavat Tukholmaan.
Ylhäinen herrasväki lähti, ja Svartsjö tuli yhtä hiljaiseksi ja
rauhalliseksi kuin ennenkin.
Mutta leskikuningatarta muistellessaan oli Kaarina hyvin iloinen.
"Hänellä, joka on niin ylevä ja ylhäinen rouva, on ollut suuria
suruja", arveli hän. "Mitä olenkaan minä, näin alhainen, velvollinen
kärsimään!"
Seuraavana päivänä täytyi Juhana herttuan puolisoineen palata
Gripsholmaan, missä neuvosherrain oli määrä lopullisesti panna
sopimus voimaan.
Juhana herttua myöntyi kaikkeen, mitä pyydettiin, ja lupasi heti
antaa anteeksi kaikille, jotka olivat rikkoneet häntä ja hänen
puolisoansa vastaan, paitsi Yrjö Pietarinpojalle, Herman Flemingille
ja Henrik Hornille. Molempien viimemainittujen hän väitti saaneen
aikaan Suomessa erimielisyyden hänen ja kuninkaan välillä.
Veljekset tapasivat toisensa taas lokakuun 19 ja 21 p:nä, ja
kuninkaan päiväkirja sisältää: "Minä pyysin veljeäni nöyrimmästi,
että hän sanoisi minulle totuuden, oliko hän kuningas, jota seikkaa
minä en voinut ymmärtää muuten kuin hämäräin kulkupuheiden kautta.
Kuitenkin antoivat sekä hän itse että hänen puolisonsa, herttuatar,
sydämestään minulle anteeksi minun epäystävyyteni, ja he pudistivat
kättäni; he lupasivat minulle myöskin, että saisin enemmän vapautta
ja pääsisin jokapäiväisistä kiusauksista."
Päiväkirjaansa on Eerik myöskin pannut muistiin sovinnon ehdot.
Niistä ilmenee selvästi hänen onneton sieluntilansa. Toisinaan hän
luulee itsensä kuninkaaksi, toisinaan vangiksi; hän pyytää saada
vapaasti keskustella Juhanan kanssa uskonnosta... saada kirjoittaa
oman historiansa... saada pystyttää marmorisen triumfikaaren j.n.e.
Vuoden lopulla näyttävät häiriintyneet ajatukset jonkun verran
heränneen selvyyteen.
Hän määräsi, että Juhana ja hänen ruhtinattarensa oli siirrettävä
Kungsöriin, jonka kauniissa ympäristössä herttua saattoi huvitella
metsästellen ja kalastellen.
Joulun tienoissa kuningas Eerik palasi Tukholmaan ja ryhtyi siellä
toimenpiteeseen, joka ehkä enemmän kuin muut oli jouduttamassa hänen
elämän vaiheittensa surullista kehittymistä.
Uudenvuoden-aattoiltana hän esitti neuvostolle, että aikoi mennä
naimisiin Kaarina Maununtyttären kanssa.
Tästä hän kirjoittaa päiväkirjaansa:
"Neuvosherrat vahvistivat sinetillänsä aviosopimuksen minun ja
vaimoni välillä ja lupasivat pitää hänet todellisena laillisena
kuningattarenaan sekä tunnustaa hänen poikansa naimisen jälkeen
Ruotsin valtakunnan todellisiksi ja laillisiksi perillisiksi."
Näin päättyi Eerik kuninkaan onnettomin vuosi.
19.