Ei ollut mikään vähäpätöinen asia hoitaa tähän aikaan valtakunnan
hallitusta. Henki ja omaisuus saattoivat siinä olla kysymyksessä, ja
sentähden valtakunnanneuvokset lähettivätkin kirjelmiä kuninkaalle
ja itse kävivät hänen luonaan pyytämässä, että kuninkaallinen
majesteetti taas ryhtyisi hallitukseen; mutta hän kieltäytyi aina
sanoen tahtovansa, että he edelleen hoitaisivat sitä.
Mitä tuli nyt n.s. sturelaisesta salaliitosta? Hallitus oli useita
kuukausia ollut aateliston käsissä; Eerik oli mielenhäiriössä,
Juhana vankilassa, Kaarle liian nuori ja kokematon, mutta kukaan ei
liikahdakkaan, ei kukaan ryhdy yleisen tyytymättömyyden johtoon.
Mitähän odotetaan?
Kaiketi sitä, että veljekset ruhjoisivat toinen toisensa, että
kauhea kostotar paljastettuine miekkoineen katkoilisi kauloja kuin
ruohonkorsia valmistaen sopivaa maa-alaa uudelle aikakaudelle.
Jokainen nuorekas mieli oli kyllä kuohuksissa. Kunnioitus kuninkuutta
kohtaan ei suinkaan estänyt miekkaa paljastamasta, ei, sen teki
pelkuruus, raukkamaisuus; ei kukaan ollut mielestään kyllin voimakas,
eikä kukaan luottanut toiseen.
Jospa vain olisi ollut jokukaan voimakas, päättävä mies, joka olisi
asettunut liikkeen etunenään, niin moni olisi epäilemättä yhtynyt
häneen, etenkin jos hän olisi ollut nimeltänsä Sture, mutta ketään
sellaista ei ollut.
Maa oli mitä suurimmassa kurjuudessa, mutta Kustaa Eerikinpoikia ei
synny joka viidessäkymmenessä vuodessa, ja nyt ajatteli jokainen
etusijassa oman nahkansa pelastamista.
Raukkamaisuus oli ajan hengessä, ja tuo raukkamaisuus tuli saamaan
hyvin ansaitun verisen palkkansa.
Tukholman linnassa elettiin tähän aikaan suuressa tuskassa ja pelossa.
Cecilia oli poissa, ja molemmat jäljelläolevat prinsessat turvausivat
leskikuningattareen.
Hänkin olisi kyllä mieluimmin vetäynyt erilleen kaikista, mutta
Kustaa Vaasan leskenä ei hän katsonut sitä korkean arvonsa
mukaiseksi. Ja niin piti hän velvollisuutenaan ottaa vastaan
jokaisen, joka sitä halusi, kuunnella heidän huolestuneita
valituksiaan ja tukahutettua, mutta kuitenkin huomattavaa
tyytymättömyyttään ja vaikeroivaa suruaan sekä loppumattomia huhuja
kaikesta siitä surkeudesta, jota odotettiin.
Tarvittiin terävää älyä, jotta voi luovia tuosta lävitse antamatta
moittijoille puheen ainetta; ei saanut kieltää, ei myöntää, mutta
murheellisia piti lohduttaa, tyytymättömiä tyynnyttää, vahvistaa
epäilijöitä ja antaa kullekin lohdutuksen sana.
Monelle hän ei ehkä onnistunut sitä antamaan, mutta ei kukaan
lähtenyt hänen luotaan syvää kunnioitusta ja sääliä tuntematta. Ei
kenenkään asema ollut niin vaikea ja vastuunalainen kuin hänen, ja
miten ihmeteltävästi hän osasikaan täyttää tehtävänsä!
Juhana herttua ja hänen puolisonsa lähettelivät hänelle kirjeitä.
Alussa ne olivat vaikeroivia, he pelkäsivät henkeänsä, sitten he
rukoilivat häntä yhä innokkaammin toimimaan heidän vapauttamisekseen.
Katariina Jagellotar kirjoitti, ettei hän rukoillut omasta, vaan
molempien lapsiensa puolesta, jotka olivat syntyneet vankilassa ja
joiden hän pelkäsi siellä kärsivän sekä henkensä että terveytensä
puolesta. Jos hän olisi varma siitä, ettei heille tapahtuisi mitään
pahaa, niin hän olisi taipuvainen lähettämään heidät pois luotansa.
Saksin herttua Maunu puheli avioliitostaan prinsessa Sofian kanssa;
hänellä oli nyt juuri paras tilaisuus myötäjäisten sijoittamiseen.
Kaarle herttua kirjoitti, että juuri nyt olisi sopivin aika tehdä
jotakin Juhanan vapauttamiseksi. Hän aikoi tulla Tukholmaan
neuvottelemaan siitä korkean äitipuolensa ja rakasten siskojensa
kanssa.
Prinsessat olivat epätoivoissaan siitä avioliitosta, johon Eerikin
sanottiin jo menneen. Se ei tosin ollut vielä täysin laillinen, mutta
arkkipiispa oli sanonut heille sitoutuneensa vahvistamaan sen heti,
kun kuningas niin tahtoi.
"Ei kukaan Euroopan ruhtinattarista, olkoonpa kuinka mahtava ja
korkeasukuinen tahansa, olisi epäillytkään tulla hänen puolisokseen",
huudahti prinsessa Sofia. "Olen iloinen, että pääsen täältä, niin
saan olla näkemättä sitä ihmistä."
"Tokko hän muistanee niitä aikoja, jolloin seisoi Suurtorilla
korttelinmitta kädessä", lisäsi Elisabet.
He eivät tahtoneet muistaa, että tämä pieni, vaatimaton tyttö oli jo
saanut paljon hyvää aikaan.
Katariinalla oli täysi työ koettaessaan saada heidät pitämään
semmoiset puheet hammastensa takana; hyötyä niistä ei lähtenyt
mitään, mutta paljon pahaa ne saattoivat vaikuttaa.
Kaarle herttua ei ainoastaan tullut Tukholmaan, vaan toipa vielä
onnettoman veljensä Maununkin mukanaan.
Hänet nähdessään puhkesivat kaikki kyyneliin. Hän oli yhtämittaa
kuin unelmissa: suloiset utukuvat väikkyivät hänen silmäinsä edessä;
niiden kanssa hän puhui, niille hän hymyili.
Entisyyden hän sitävastoin oli kokonaan unohtanut.
Niinkuin ennenkin vetäytyi hän äitipuolensa läheisyyteen; tämän piti
puhua hänen kanssaan käynnistä, jonka he aikoivat tehdä Svartsjöhön.
Kaarle oli hyvin halukas siihen, mutta sekä äitipuoli että sisaret
epäröivät. Kaikki riippui Eerikin mielentilasta; hän oli yhtä
kärkäs iskemään miekalla kuin puhkeamaan kyyneliin. Oli siis oltava
varoillaan.
Lopulta jäätiin siihen päätökseen, että leskikuningattaren piti
kirjoittaa, mutta kenelle?
Parhaat tiedot voisi saada Kaarinalta, mutta voisiko leskikuningatar
-- pitäisikö hänen...
Prinsessat arvelivat sen alentavan hänen arvoaan.
Kun he vielä neuvottelivat ja kiistelivät tästä, annettiin
kuningattarelle kirje.
"Kuninkaalta!" huudahti hän.
Yleinen hälinä nousi tästä. Mitä hän tahtoi?
Suuri vahasinetti leikattiin varovasti pois, ja Katariina aukaisi
kirjeen.
"Kaarina Maununtyttäreltä", sanoi hän.
"Että se hävytön lutka rohkeneekin!" huudahti Sofia. "Poltetaan se,
ei lueta!"
"Käyttää kuninkaan sinettiä; sehän on majesteettirikos", jatkoi
Elisabet. "Häntä täytyy rangaista."
"Kun kirje kerran on aukaistu, on syytä lukea se ensin", sanoi Kaarle
tyynesti.
Uteliaisuus oli vähintään yhtä suuri kuin närkästyskin, ja niin
sovittiin siitä, että edellinen olisi ensiksi tyydytettävä.
"Miten hän kirjoittaa; tuommoisia kirjaimia!" sanoi Sofia.
"Voiko tuollaiselta parempia odottaakaan!"
Leskikuningatar luki kirjeen ääneen.
Kaarina alkoi nöyrästi pyytämällä anteeksi kuningattarelta, että
rohkeni kirjoittaa hänelle, mutta mitä hänellä oli sanottavaa, se
oli vain todistuksena siitä, että hän uskollisesti oli seurannut
kuningattaren kerran hänelle antamaa opetusta, että hänen pitäisi
sovittaman ja yhdistämän erotetut sydämet. Hän ei tiennyt, kumpi
puoli oli väärässä, hän tiesi vain sen, että kuningas halusi
sovintoa Juhana herttuan kanssa. Kun hän kuitenkin oli sanonut
tämän ainoastaan alamaiselle palvelijattarelleen, arveli hän
tarpeelliseksi, että jotkut kuninkaan korkeista omaisista tulisivat
Svartsjöhön neuvottelemaan tästä asiasta kuninkaan kanssa. Kun tämä
vielä oli hyvin heikko, voisi tapahtua, ettei asia tulisikaan yhdessä
keskustelussa ratkaistuksi; mutta -- niin lopetti hän -- hyvillä
puheilla ja sävyisyydellä voisi voittaa hänen epäluulonsa. Ja hän
lisäsi, että kuningas itse oli kirjoittanut Juhana herttualle kaikin
puolin suopean ja nöyrän kirjeen.
"Enkö sitä tiennyt!" huudahti kuningatar. "Hän on oikeamielinen
nainen."
"Mutta kuitenkin jalkavaimo", lisäsi Elisabet.
"Semmoinen voi olla ilman oikeamielisyyttäkin", arveli Kaarle
katsahtaen seinällä riippuvaan Cecilian kuvaan.
Molemmat sisaret punastuivat.
"Hän on halpasukuinen", tuumaili Sofia; "sentähden ei ole
mahdollista, että hän lähentelee meitä."
"Kuitenkin on nyt minun mielipiteeni, että niin pian kuin suinkin
matkustatte Svartsjöhön. Tulisin mielelläni mukaan, ellei minua
tarvittaisi täällä", sanoi Katariina.
"Tulkaa jäljessä, kun asia on ratkaistu", virkkoi Kaarle. "Maunu ja
minä matkustamme kahden."
"Mutta onkohan viisasta, että hän tulee sinne?"
"Arvelin, että Eerik hänet nähdessään..."
"Se ei koskaan vaikuttane hyvää; jätä hänet minun luokseni. Tahdotko
jäädä, Maunu?"
"Niinkuin tahdot, ihana vedenneitoni!"
Keskustelun aikana oli Saksin herttua Maunu tullut sisään. Kun hän
sai tietää, mistä oli kysymys, pyysi hän päästä mukaan. Hänellä oli
muka yksityistä asiaa kuninkaalle.
Asia oli nyt ratkaistu, mutta Katariina oli sitä mieltä, että matka
olisi lykättävä muutamia päiviä tuonnemmaksi, kunnes hän ehtisi
kirjoittaa Kaarinalle ja ilmoittaa heidän tulostaan.
Prinsessat pitivät sitä liikanaisena kohteliaisuutena; Kaarinahan oli
vain tehnyt velvollisuutensa, arvelivat he.
Kuningattaren tahto jäi kuitenkin ratkaisevaksi.
Mutta lähdön edellisinä päivinä prinsessat kehottelivat saksalaista
herttuaa ottamaan tarkan selon "tuosta naikkosesta", mutta hänen
huomaamattansa. Hänen ei pitänyt kertaakaan alentua puhuttelemaan
häntä, mutta hänen tuli kuunnella, eikö hän käyttänyt kömpelöä
puhetapaa.
Mitä hän kuuli ja näki, sitä hän ei saanut unohtaa. Kotia tultuaan
täytyi hänen tehdä kaikesta tarkkaan selkoa.
He lähtivät.
Olemme jo sanoneet, että siihen aikaan oli tavattoman hiljaista ja
rauhaisaa Svartsjössä. Ovia availtiin hiljaa ja äänettömästi, ja
portaat olivat matoilla peitetyt; kaikesta sai sen käsityksen, että
täällä sairastettiin.
Muutamat hovijunkkarit sekä kuninkaan henkilääkäri Lemnius ottivat
herttuat vastaan; kaikkiin kysymyksiin kuninkaan terveydentilasta
he vastasivat puoliääneen ikäänkuin peläten, että ääni kuuluisi
kuninkaan huoneeseen.
Prinssi Kaarlea tämä näytti kiusoittavan, ja hän kysyi, voisiko
kuningasta tavata nyt heti.
Se myönnettiin, ja hän riensi sisään.
Eerik istui yksin huoneessa, pää käsien varassa. Hän oli
huomattavasti laihtunut; hänen kalpeat kasvonsa olivat käyneet
vieläkin kalpeammiksi, silmät olivat raukeat ja puoliksi ummessa, ja
käsi, jonka hän ojensi veljelleen, oli kylmä ja veltto.
"Eerik!" huudahti Kaarle kauhistuneena, ja suuret kyyneleet valuivat
hänen silmistään.
Tämän nähdessään rupesi kuningaskin itkemään. "Minä olen hyvin
onneton", sanoi hän, "sekä Jumalan että ihmisten hylkäämä."
"Kaikki tulee hyväksi taas, kun sinä voimistut."
Hän hypisteli Kaarlen takkia. "Tiedättekö, rakas veljeni, syyn
turmiooni?" kysyi hän.
"Ilkeät ihmiset, jotka ovat puhuneet sinulle kaikkea pahaa; mutta tuo
on kaikki nyt mennyttä."
"Minä olen käskenyt jakaa suuria rahasummia, mutta he tahtovat joka
tapauksessa minun turmiotani."
Miten Kaarle koettikin vaihtaa puheenainetta; palasivat Eerikin
ajatukset aina vain luuloteltuihin vihollisiin; olipa se sitten
tahallista taikka ei, mutta muusta hän ei tahtonut puhua. Juhana
herttuaa ei mainittu.
Hetkisen kuluttua hän taas vaipui mietteisiinsä ja näytti kokonaan
unohtaneen veljensä.
Tämä seisoi neuvottomana ja lähti sitten huoneesta. Lemnius odotti
häntä ulkopuolella.
"Eihän hänen kanssaan ole mahdollista puhua", sanoi Kaarle. "Hän on
huonompi kuin luulinkaan."
"Ei hän ole aina samanlainen; ajatellessaan teidän armonne tännetuloa
hän tuli liikutetuksi."
"Luuletteko hänen huomenna olevan paremman?"
"Kyllä, jos Kaarina rouva on saapuvilla."
"Minä tahdon puhua veljeni kanssa ilman kuulijoita", vastasi herttua.
Lääkäri kumarsi ja kysyi, saisiko hän näyttää ne huoneet, jotka
olivat järjestetyt korkeita vieraita varten. Prinssi seurasi
ajatellen itsekseen, ettei se toimi, johon hän oli ryhtynyt,
lienekkään niin helppo kuin hän oli luullut.
Herttuoille oli annettu linnan kauniimmat huoneet, joista oli ihana
näköala puistoon. Maunu herttua oli jo siellä. Hän seisoi nojallaan
komeasti katetun pöydän ääressä ja huudahti Kaarlen nähdessään:
"Olipa hyvä, että tulit; minä en mene vastuuseen siitä, että olen
saanut odottaa."
"Pitääkö meidän syödä kahden?" kysyi Kaarle.
"Täällä on ainoastaan kuninkaan hovijunkkareita."
"Entä te, Lemnius?"
"Minä poistun harvoin kuninkaan luota."
"Pyytäkää sitten hovijunkkareita tulemaan."
Lääkäri kumarsi ja meni.
Vasta kun viinikannut olivat muutamia kertoja kiertäneet pöydässä,
pääsi keskustelu vauhtiin. Sitä ylläpitivät oikeastaan Maunu herttua
ja hovijunkkarit; Kaarle herttua oli edelleenkin synkkänä ääneti.
Useimmat kysymykset koskivat luonnollisesti Kaarina rouvaa. Oliko
hänen vaikutuksensa todellakin niin suuri kuin puhuttiin?
Sen myönsivät kaikki.
Maunu herttua ei ollut kiinnittänyt paljon huomiota häneen. Oliko hän
todellakin niin kaunis?
Hovijunkkarit katselivat toisiaan ja mutisivat jotakin, jota ei
voinut kuulla.
"Täytyykö se pitää salassa?" kysyi herttua nauraen. "Minä juon
kauneuden maljan... pohjaan!" Näin sanoen hän tyhjensi lasinsa ja
käänsi sen ylösalaisin.
Hovijunkkarit seurasivat esimerkkiä.
"Kuningas ei pidä siitä, että hänestä puhutaan", sanoi vanhin
tähystellen ympärilleen, olisiko palvelijoita saapuvilla. Kun niitä
ei ollut, jatkoi hän puoliääneen:
"Me emme saa edes pukeutua niinkuin pitäisi. Hän sanoo, että teemme
sen muka mielistelläksemme Kaarinaa."
"Koska täällä ei ole ketään muuta", lisäsi toinen hovijunkkari.
"Suosikkinsa on kai toki hänelläkin?"
"Siinä tapauksessa se on Benediktus Olavinpoika; hän on ainoa, jonka
kanssa Kaarina puhuu."
"No, mitä hän sanoo?"
"Että olisi tapahtunut paljon enemmän pahaa, jos Kaarinaa ei olisi
ollut."
"Vai niin, no, oletteko te samaa mieltä?"
Taaskin sekavaa jupinaa.
"Mitä hittoa, ettekö voi puhua suutanne puhtaaksi!"
"Se voisi tulla kuninkaan korviin!"
"Ritarikunniani kautta, se ei tule!"
Kaikkien silmät kääntyivät Kaarle herttuaan.
"Kunniasanani", sanoi tämä nähtävästi uteliaana.
Taaskin rupesi vanhin puhumaan:
"Kaarina rouva ei ole ainoastaan ihanin, vaan myöskin lempein ja
helläsydämisin naisista. Köyhät hän vaatettaa, nälkäiset hän ruokkii;
täältä ei lähde avutta kukaan, jota hän voi auttaa ja jokaiselle on
hänellä ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Kuningas on antanut hänelle
sinettinsä, ja hän tallettaa sen estääksensä häntä käyttämästä sitä
mihinkään asiakirjaan, joka ei ole oikeudenmukainen. Toisinaan
kuningas torailee, vieläpä lyökin häntä, mutta kuitenkin on hän
yhtä lempeä ja rakastava. Sentähden hän onkin ainoa, johon kuningas
luottaa, ja niin kiihkeästi hän rakastaa Kaarinaa, ettei yksikään
meistä olisi varma hengestään, jos hän tietäisi, mitä nyt olen
sanonut."
Herttuat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.
"Minä olen utelias näkemään häntä", huudahti Maunu herttua.
"Jos kuningas suostuu siihen", vastasi hovijunkkari.
"Pidetäänkö häntä vankina?"
"Ei, mutta hän vetäytyy niin paljon kuin mahdollista erilleen muista."
"Me tahdomme sekä nähdä hänet että puhua hänen kanssaan", virkkoi
Kaarle.
Seuraavana päivänä pyysivät ja pääsivät molemmat herttuat kuninkaan
luo.
Kaarle esiintyi välittäjänä Juhanan puolesta ja kysyi, eikö Eerik
suosiosta ja armosta tahtoisi antaa hänelle anteeksi.
Tämä vastasi, että oli tehty paljon vastoin hänen tahtoansa ja
tietoansa, sentähden ettei hänellä itsellään ollut mitään valtaa.
"Teidän majesteettinne käskystähän valtakunnanneuvokset nyt
hallitsevat", huomautti Kaarle.
"Omasta puolestani on minulla niin paljon tekemistä perkeleen kanssa,
etten ehdi muuhun." Sitten hän huomasi Maunu herttuan. "Mitä te
haluatte?" kysyi hän.
"Sofia neiti arvelee, että myötäjäiset..."
"Vaivataanko minua semmoisillakin?"
"Uskollinen rakkauteni sekä lupaus, että saan hänen kätensä..."
"Teidän täytyy odottaa. Me menemme naimisiin molemmat samana päivänä.
Oletteko nähneet Kaarinaani?"
"Emme vielä."
Hän hymyili tyytyväisenä. "Sen voin kyllä uskoa; hän on siveellinen
eikä juokse miesten perässä."
Kohta senjälkeen he poistuivat kuninkaan luota, ja Kaarle kääntyi
heti Lemniuksen puoleen kysyen mitä olisi tehtävä.
"Käykää hänen luonansa, kun Kaarina rouva on saapuvilla", vastasi hän.
"Hänkö sitten määrää asiat?"
"Sen tekee kuningas itse, mutta silloin hän vastaa kysymyksiin."
"Kuinka se on ymmärrettävä?"
"Hän teeskentelee teidän armollenne."
"Mistä syystä?"
"Päästäkseen teistä. Kaarina rouva on ainoa, jonka kanssa hän puhuu
totta."
"Olkoon menneeksi! Pitääkö meidän käydä Kaarinan luona?"
"Sitä en luule; jos kuningas saisi sen tietää, niin hän rupeaisi
epäilemään."
"Ilmoittakaa meille sitten, milloin on sopiva aika."
"Kaikkien pyhimysten nimessä, tahtoisinpa tietää miten tämä päättyy!"
huudahti Maunu herttua.
"Saammepa nähdä", jupisi Kaarle.
Seuraavana päivänä jotenkin aikaisin aamulla Lemnius ilmoitti heille,
että kuningas oli tavattoman reipas ja hyvällä tuulella.
"Onko rouva sisässä?"
"On, teidän armonne, sekä hän että lapsi."
"Tietääkö hän tulostamme?"
"Ei, ja parempi onkin, ettei hän tiedä."
"Vai niin. Me seuraamme teitä."
"Minä ilmoitan teidän armonne."
Kaunis näky kohtasi heitä heidän astuessaan kuninkaan huoneeseen.
Suuri valkea räiskyi uunissa, ja matolla uunin edessä makasi pieni
tyttö leikkien koiran kanssa. Kaarina istui tuolilla, ja Eerik seisoi
telineittensä ääressä maalaamassa hänen kuvaansa.
"Tulettepa onnelliseen aikaan", huusi hän heille vastaan. "Katsohan,
onko suu onnistunut... älä liikahda, Kaarina... Tule tänne, Kaarle!"
Tämä ei vitkastellut. "On, erinomaisesti", vastasi hän, mutta hänen
huomionsa ei kiintynyt telineillä olevaan kuvaan, vaan itse Kaarinaan.
Hän ei luullut koskaan nähneensä mitään ihanampaa kuin tämä nuori
nainen, joka punastuen herättämästään ihastuksesta turhaan koetti
osoittaa hänelle kuuluvaa arvokkaisuutta.
Eerik katseli häntä viehättyneenä; hän oli unohtanut, ettei ollut
yksin, ja sanoi puoliääneen: "Sinä olet ihana, ihanampi kuin kukaan
maailmassa; sentähden säätkin kantaa kruunua ja valtikkaa, ja sinua
on tervehdittävä kuningas Eerikin kuningattarena."
Kaarle synkistyi, mutta Maunu herttua huudahti kiihkeästi: "Miekkani
kautta, sen hän ansaitsee paremmin kuin kukaan muu, ja minä tahdon
olla ensimäinen osoittamaan hänelle kunnioitustani!"
Näin sanoen hän polvistui ja vei Kaarinan käden kunnioittavasti
huulilleen.
Kaarina ei vetänyt kättään pois, vaan katsoi kuninkaaseen, silmissään
ilon ja kiitollisuuden ilme, joka teki hänet vielä viehättävämmäksi.
"No, Kaarle veliseni", huudahti ihastunut Eerik, "sinun olisi pitänyt
olla ensimäinen ja nyt tulet toiseksi!"
Hän hillitsi itsensä ja astui eteenpäin. Silloin kohtasi häntä
Kaarinan katse niin rukoilevana, että hän heti polvistui hänen
eteensä ja kuiskasi suudellessaan hänen kättänsä: "Sydämen hyvyys on
parempi kuin ihanuus, rukoilkaa puolestamme."
Kaarina puristi hiljaa hänen kättään ja nousi.
"Tämä on onnen päivä", huudahti kuningas; "viettäkäämme se juhlana."
"Joka kestää päivästä toiseen!" lausui Maunu herttua hilpeästi.
"Jos kuninkaan terveys sen sallii", lisäsi Kaarle.
"Ei, sinä olet oikeassa, terveyteni ei sitä salli", huokasi Eerik.
"Lemnius on kieltänyt sen. Keksikäämme jotakin muuta. Sano sinä,
Kaarina."
"Mikäpä juhla voisi olla ihanampi kuin se, että kuningas ja Juhana
herttua ojentavat toisilleen kättä sovinnoksi", vastasi tämä.
Eerikin muoto muuttui; epäillen hän katseli läsnäolijoita ja löi
kovasti Kaarinaa käteen.
Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan, läheni vain kuningasta sanoen
sanomattoman tunteellisesti.
"Tänään olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi; jakakaamme tästä
muillekin. Mikä on ihanampaa kuin rakkaus ja anteeksiantamus; anna
kaikille anteeksi!"
Hän oli vaipunut polvilleen kuninkaan eteen.
"Armoa, armoa!" toisti herttua polvistuen.
Eerik taisteli nähtävästi kovaa taistelua.
"Minä olen kirjoittanut hänelle", sanoi hän.
"Hän on istunut vankeudessa neljä vuotta; sehän on kauheaa", sanoi
Kaarina.
"Mutta jos hänen sydämensä ei ole kristillisen veljellinen meitä
kohtaan."
"Kuningas voi määrätä ehdot", lausui Maunu.
"Olen varma, että hän suostuu niihin", jatkoi Kaarle.
"Hänen täytyy tunnustaa minun ja Kaarinan pojat valtaistuimen
perillisiksi."
"Niin, hänen täytyy."
Epäilevänä siirtyi hänen katseensa taas toisesta toiseen. Lopuksi hän
sanoi: "Kirjoittakoon hän ehdot, niin minä suostun."
Kaarle otti heti esiin paperin, jossa kuningas Eerik suostui
Juhana herttuan vapauttamiseen määrätyillä ehdoilla. Nämä olivat
varsinaisesti alamainen uskollisuus ja kuuliaisuus Arbogan sopimuksen
mukaan sekä lasten laillistuttaminen. Kuningas allekirjoitti
kirjelmän.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti kynän luetaan. "Mitä vielä
tahdotte?" kysyi hän vihaisesti.
"Katsokaa Sigridiä!" huudahti Kaarina.
Lapsi melkein makasi koiran päällä nauraen ja leikkien sen kanssa.
Kuningas meni hänen luokseen.
"Menkää!" kuiskasi Kaarina herttuoille ja meni kuninkaan jäljessä.
Heille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa; he hävisivät melkein
kuulumattomasti.
"Toivoisin, että voisimme heti lähteä matkaan", sanoi Kaarle
Lemniukselle, joka tuli heitä vastaan.
"Se kyllä olisi viisainta", vastasi hän.
"Mutta hän, Kaarina rouva, saa ehkä kärsiä siitä."
"Hän on siihen tottunut."
"Kuningas löi häntä."
"Sen hän tekee usein."
"Ja hän sietää sitä?"
"Valittamatta."
"Viekää hänelle terveisemme."
"Hän on oleva niistä kiitollinen."
"Sanokaa hänelle, ettemme unohda, että saamme kiittää häntä Juhana
herttuan vapauttamisesta."
"Hän on jo kauan hiljaisuudessa työskennellyt siihen suuntaan."
18.