Saattaa kuvitella mielessään, miten tällaisissa olosuhteissa sotaa
käytiin.
Jo alussa vuotta 1567 kärsivät ruotsalaiset melkoisen tappion
taistelussa puolalaisia vastaan.
Pernau Liivinmaassa menetettiin.
Kuningas Eerikin ja Venäjän tsaarin välisen ystävyyden ansioksi
voinee ehkä lukea sen, ettei kaikkea menetetty, ja tämä ystävyys
perustui varsinaisesti siihen sopimukseen, jonka valtiokansleri Niilo
Gyllenstjerna allekirjoitti Moskovassa helmikuulla 1567 ja joka koski
Katariina Jagellotarta.
Ruotsin laivasto lähti liikkeelle Pietari Baggen, erään tuon mainion
Baggen sukulaisen komennossa.
Mutta Itämerellä ei enää ollut vihollisia.
Tanskan ja Lyypekin laivastot olivat jo edellisenä vuonna
perin-pohjin hävitetyt, ja alukset olivat enimmäkseen hylkyinä
satamissa.
Ruotsalaiset olivat tähän aikaan yksin herroina Itämerellä.
Maasotaa käytiin sitä kurjemmin.
Ruotsalaiset olivat useita kertoja menestyksettä tehneet hyökkäyksiä
Norjaan.
Alussa vuotta 1567 lähetettiin sinne sotajoukko Juhana Siggenpojan
(Sparren) johdolla.
Hammershus valloitettiin, mutta norjalaiset saivat apua Tanskasta,
ja Aggerhusin piiritys täytyi lakkauttaa sekä Ruotsin sotavoiman
vetäytyä takaisin mitään todellisia etuja saavuttamatta.
Kaikin puolin vaarallisempi oli se hyökkäys, jonka tanskalaiset
Daniel Rantzowin ja Frans Brockenhusenin johdolla tekivät syksyllä
itse Ruotsin sydämeen.
Etenkin edellisestä oli kuningas Fredrik saanut viisaan ja
urhoollisen päällikön, mutta hänen armeijansa sitävastoin oli pieni
ja hyvin uuvuksissa.
Mutta nyt vallitsi Ruotsissa mitä suurin levottomuus ja sekasorto, ja
sitä piti käyttää hyväkseen.
Niin suurella sotavoimalla, kuin suinkin kokoon saatiin, hyökkäsi
Rantzow marraskuun 1 p:nä Ruotsiin.
Hävittäen hän eteni halki Smålannin. Jönköping valloitettiin ja
poltettiin.
Senjälkeen jatkettiin sotaretkeä Itägöötanmaahan. Vadstenan,
Linköpingin ja Söderköpingin kaupungit, vieläpä osittain
Norrköpingkin valloitettiin ja poltettiin.
Hätä ja kurjuus olivat kauheat.
Parvittain nähtiin vaimoja ja lapsia, monet heistä raajarikkoja ja
täynnä palohaavoja, lähtevän kaupungeista maanteille ja metsiin
paetakseen vainoojiansa ja kuollakseen siellä.
Estääkseen tanskalaisten etenemistä sytyttivät ruotsalaiset itse
asuntonsa tuleen; ja monin paikoin katsottiin paremmaksi polttaa
karjat kuin jättää ne vihollisen saaliiksi.
Skeningeen, keskelle hedelmällistä vehnäseutua, Rantzow sijoitti
päämajansa.
Kuningas Eerik määräsi itse, mitä Ruotsin puolelta oli tehtävä.
Hän ei luottanut kehenkään ja pelkäsi jättää valtaa käsistään.
Vähimmin vaarallisena pidettiin Hogenskild Bielkeä, ja marraskuun 5
p:nä hänet määrättiin päälliköksi.
Mutta jo 10:ntenä marraskuuta asetettiin kreivi Pietari Brahe
neuvonantajana hänen rinnalleen.
Kuningas ei luottanut kumpaankaan ja siksi hän kaikessa
hiljaisuudessa uskoi ohjakset Tönnes Olavinpojalle, entiselle
kamaripalvelijalleen, joka oli päässyt suureen suosioon ja
jalkaväessä kohonnut everstiksi. Tämän tuli antaa sotaväelle
salaiset määräyksensä, ettei se saanut totella muita kuin Tönnesin
allekirjoittamia käskyjä.
Ollakseen oikein varma lähetti kuningas muutamia talonpojiksi
puettuja henkivartijoitaan myymään ruokavaroja leiriin, mutta samalla
tuli heidän ankarasti sanoa huoveille, ettei mitään saatu tehdä,
ennenkuin kuningas itse saapui.
Onnettomuudeksi ruotsalaiset päälliköt eivät olleet vastustajainsa
vertaisia.
He marssivat Itägöötanmaahan ja hakkauttivat Holavedenillä suuria
murroksia sekä hävittivät kaikki Motalavirran yli vievät sillat
luullen siten varmasti saavansa Rantzowin satimeen.
Mutta he pettyivät.
Vakoilijainsa kautta oli heidän kekseliäs vihollisensa saanut
tietoonsa kahluupaikan Kungs-Norrbyn lähellä.
Niin varmat olivat ruotsalaiset menestyksestään, että eivät edes
olleet varustaneet leiriään eivätkä asettaneet vartijoita.
Tammikuun 15 p:nä 1568 meni Rantzow kahluupaikasta yli ja kävi
ruotsalaisten kimppuun päivän koittaessa.
Syntyi kauhea hämmennys.
Sekä päällystö että miehistö menettivät malttinsa.
Mitään vastarintaa ei edes yritettykään.
Niin suinpäistä oli pako, ettei miehistö edes saanut saappaita
jalkaansa, vaan juoksi paljain jaloin lumessa. Ne, jotka olivat
saaneet nahkakintaansa mukaansa, vetivät ne jalkoihinsa ja juoksivat
sitten niin kauan kuin voimat ja kintaat kestivät.
Tanskalaiset saivat 150 vankia, 7 tykkiä sekä sotakassan ja koko
kuormaston.
Sillä välin oli kuningas Eerik itse lähtenyt matkaan.
Hän lähti Svartsjöstä tammikuun 8 p:nä matkustaen Söderteljen ja
Nyköpingin kautta Stora-Malmiin.
Vastoin kaikkien neuvoa hän käski koko sotajoukon vetäytyä sinne,
siis myöskin sen osaston, joka oli Rantzowin eteläpuolella hänen
paluumatkaansa estämässä. Totella täytyi, ja näin pääsi Tanskan
armeija pälkähästä.
Tällä välin olivat Smålannin ja eteläisen Itägöötanmaan talonpojat
kokoontuneet ja hakanneet suuria murroksia estääkseen tanskalaisten
paluumatkaa.
Rantzow lähti Skeningestä yöllä vasten tammikuun 24 p:ää. Hän marssi
itäisen Holavedenin halki, jossa häneltä meni kokonainen vuorokausi
tunkeutuessaan äärettömien murrosten läpi.
Tuhat muskettisoturia olisi täällä voinut perin-pohjin tuhota
tanskalaisen sotavoiman.
Ankara talvi oli vihollisille hyväksi avuksi. Sommen oli kuin lumen
peittämä lattia.
Rantzow meni sen poikki ja niin oli hän voittanut ensimäisen suuren
esteen.
Kun hän tuli Smålantiin, hyökkäsi Henrik von Minden muutaman
smålantilaishuovin ja neljänsadan talonpojan kanssa Eksjön lähellä
hänen jälkijoukkonsa kimppuun.
Vain suuren tappion kärsittyään ja tehden pitkän kierroksen pääsivät
tanskalaiset heidän ohitsensa.
Rödasjön luona syntyi ankara taistelu.
Tanskalaisten sotapappi sanoikin saarnassaan senjälkeen, että he nyt
vihdoinkin olivat tulleet Punaisen meren [Rödasjö = Punainen järvi]
yli, mutta että Jordanin virta oli vielä jäljellä.
Flishultin luona oli kolmas väijytyspaikka.
Siellä oli vahva osasto Hogenskild Bielken ja Sten Bauerin komennossa.
Mutta nämäkään eivät olleet sen paremmin varuillaan, kuin että
Rantzow yllätti heidät aikaisin eräänä aamuna.
Vastarintaa yrittämättäkään juoksivat molemmat päälliköt metsään,
toisella miekka, toisella pyssy kädessä.
Ilman vaivaa he joutuivat vangiksi, luultavasti omasta hyvästä
tahdostaan.
Miehistö sai maksaa heidän joko pelkuruutensa tai petoksensa.
Rantzow löi heidät perin-pohjin ja palasi kaikki esteet voitettuaan
Kööpenhaminaan, missä jo yleensä luultiin, että Tanskan sotavoima oli
lyöty ja Rantzow vankina.
Kuningas Fredrik otti hänet suurilla kunnianosoituksilla vastaan.
Eerik kuningas tuli hiljaa marssien jäljessä rajalle asti ja eteni
Göingen kihlakuntaan Hallantiin, jossa kaikki oli hävitetty ja
raastettu.
Kuningasta seurasivat hänen molemmat veljensä, herttuat Juhana ja
Kaarle, sekä hänen tuleva lankonsa Maunu, Saksin herttua.
Kuinka epäluuloisin ja vaanivin silmäyksin hän seurasikaan heitä!
He eivät saaneet mitään päällikkyyttä, ja tuskin heidän edes
sallittiin ottaa osaa mihinkään kahakkaan. He näkivät, kuinka
takaperoista kaikki oli, mutta eivät uskaltaneet lausua sanaakaan
sitä vastaan. Miten kiehui ja kuohuikaan heissä, ja kukapa tietää,
eikö juuri täällä herännyt heissä ensin ajatus:
"Tästä täytyy tulla loppu."