Prokuraattori oli suurella kavaluudella punonut sen juonen,
jonka piti saattaa herrat turmioon. Mutta hänen aikomuksensa oli
tulla heidän jälkeläisekseen mahtavuudessa ja suurien tilusten
perilliseksi. Menisiköhän nyt kaikki hänen käsistään? Pois se!
Mikä oli syynä hänen onnettomuuteensa? Noitakeinot! Suin-päin hän
kiiruhti Odensalasta Tukholmaan.
Kotiin saavuttuaan hän kutsui vaimonsa salakamariin.
Lyhytaikainen on tavallisesti sellaisten naisten kauneus, joilla
on terävät kasvojenjuonteet. Niin oli Anna rouvankin laita, ja hän
käytti kaikkia keinoja saadakseen takaisin mitä oli kadottanut.
Hän juonitteli usein omissa asioissaankin, mutta hänellä ei ollut
mitään miehensä metkujen avustamista vastaan. Hän oli luultavasti
valmistautunut aiottua keskustelua varten, sillä hän oli tavattoman
huolellisesti puettu. Musta samettiröijy asettui tiukkaan hänen
muhkean vyötärönsä ympäri, kaulassa oli pieni pitsikaulus sekä
olkapäillä ja kyynäspäissä pienet rynkyt tummanpunaisesta silkistä.
Hihat olivat tavattoman väljät ja jättivät näkösälle parin vieläkin
kauniita käsivarsia. Hiuksissaan oli hänellä punakeltainen, hopealla
reunustettu päähine.
Hänen tullessaan kamariin istui Yrjö kädet silmillä. Mutta kun hän
otti ne pois ja näki tuon komean naisen, sanoi hän hämmästyneenä:
"Mihin nyt aiot?"
"Ilma on kaunis, ja minulla on paljon tuttuja." Vanha kyynikko
silmäili häntä. "Jää kotiin", sanoi hän. Tämä nauroi. "Oletko ehkä
mustasukkainen? Nyt se on jo myöhäistä. Sanokaa, mitä minusta
tahdotte, sitten menen."
Yrjö hymyili halveksivasti. "Täällä on liian ahdasta", sanoi hän.
"Saattehan niin monta huonetta kuin tahdotte. Olenko minä teidän
tiellänne?" kysyi Anna kiivaasti.
"Sinä käsität minut väärin, Anna. Istuhan, puhutaan kuin kumppanit
ainakin."
"Minä seison mieluummin."
"Minä tarkoitan, että joku on tielläni."
"Kuka?"
"Jalkavaimo."
"Jätinhän minä hänet kerran sinun käsiisi."
"Niin, mutta tuo kirottu tohtori."
"Turhia, oma mielitekosihan se oli."
"Tahtoisin nähdä hänet kuolleena!"
"No syytä häntä!"
"Mistä?"
"Noituudesta."
"Noituudestako?"
"Luuletko, että hän luonnollisin keinoin on lumonnut kuninkaan?"
"Hän viekoitteli hänet vihillekin; mutta se ei merkitse mitään."
"Noituutta sekin."
"Mitenkä voin sen todistaa?"
"Varrohan!" Hetkisen kuluttua Anna jatkoi: "Tuolla riutuvalla
rakastajalla Maksimilianilla oli kullattu hopeapikari, joka oli
täynnä salaperäisiä merkkejä ja jossa loitsujen ympäröimänä oli
kirjaimet K. M."
"Eihän hän toki ottanut sitä mukaansa?"
"Hän jätti sen minun talteeni."
"Näytäppäs sitä."
Anna otti sen hameensa taskusta ja ojensi Yrjölle. "Mistä tämän
tiesit?" kysyi Yrjö hämmästyen. "Minä tiedän enemmän kuin
tuuletkaan." Mutta Yrjön ajatukset olivat nyt kokonaan tuossa
ihmeellisessä pikarissa. Siinä oli luurankoja, jotka kantoivat
palavia sydämiä, ja muita salaperäisiä merkkejä, mutta kaikkialle
muodostuivat kirjaimet K. M. Miten tahansa käänsikin pikarin, näki ne
aina.
"Verraton aarre", huudahti Yrjö Pietarinpoika; "tahtoisin maksaa
siitä puolet kaikesta omaisuudestani."
"Pidä sanasi", vastasi Anna. "Mitä pyydät?"
"Vastedes ehkä jotakin, tällä kertaa en mitään."
"Niinkuin tahdot. Nyt täytyy saada pikari hänen kätköihinsä."
"Jotta se jäisi sinne ja unohtuisi. Ei kelpaa."
"Tahdotko sinä ehkä...?" Yrjö antoi hänelle pikarin takaisin.
"Minä voin jollakin verukkeella saada asiaa linnaan. Jos voisin
päästä lastenkamariin..."
"Kyllä siitä otetaan selvä, että sinä olet sen jättänyt."
"Sen voin estää."
Hän otti pikarin ja meni. Tumma kaapu verhosi hänen korean pukunsa,
ja reippain askelin hän lähti linnaan.
Se oli melkein aina suljettu ja täytyi sanoa jotakin asiakseen
päästäkseen sisään. Anna kysyi Dorotea kääpiötä, erästä puolalaista,
joka oli tullut Juhana herttuan puolison kanssa Ruotsiin ja sitten
siirtynyt leskikuningattaren palvelukseen.
Portti avattiin, ja rohkea naisemme, joka hyvin tunsi tiet, kiiruhti
heti Kaarinan huoneen kautta lapsen huoneeseen. Siellä oli pieni
sänky, sellaisena kuin sitä viimeksi oli käytetty. Siihen hän laski
pikarin, heitti peitteen sen päälle ja oli juuri pois menemäisillään,
kun kuuli askeleita.
Hän pysähtyi neuvottomana tietämättä mitä tehdä.
Askelet lähenivät, hän syöksähti tyhjään kaappiin ja veti oven kiinni
jäljessään.
Kuningas oli äskettäin saapunut kaupunkiin; sitä Anna ei tiennyt.
Nyt hän läheni väsynein askelin.
Sitten hän katseli ympärilleen tylsin silmäyksin.
Niin asettui hän vuoteen laidalle nojaten kättään vuoteeseen. Äkkiä
hän veti sen pois, tempasi peitteen ylös ja huomasi pikarin. Melkein
kirkaisten hän tarttui siihen ja rupesi kiihkeästi kääntelemään ja
tarkastelemaan sitä.
Mitenkä päästä piilosta pois?
Uskaltaisikohan yrittää?
Hiljaa Anna aukaisi oven. Kuningas ei kuullut eikä nähnyt... Anna
hiipi käytävään... Jo oli hän ulkona... onni suosi häntä edelleenkin;
vasta kun hän oli tullut ulos linnanportista, kohtasi hän kuninkaan
kääpiön Herkuleen. Tämä irvisti hänet nähdessään? ja katsoi sitten
pitkään hänen jälkeensä.
Mitäpä siitä, olihan hän sanonut käyneensä tapaamassa Dorotea
kääpiötä.
Aivan tavalliselta ei hänestä kuitenkaan tuntunut, ennenkuin hän
oli ehtinyt jonkun matkan kadulle. Silloin hän pysähtyi muutamaksi
silmänräpäykseksi ja näytti miettivän; sitten hän nyökäytti päätänsä
ikäänkuin hyväksyen omat aatoksensa ja lähti suoraan Brunkebergille
päin.
Kaikkialla tämän korkean vuoren rinteillä oli puuhökkeleitä
ja mökkejä. Erään edustalla oli pienessä kivirauniossa kaksi
kukkaruukkua, kukkiva palssami kummassakin.
Sinne ohjasi Pietarinpojan vaimo kulkunsa.
Hatara ovi ei ollut lukossa; ensi sysäyksestä se aukesi, ja
vierailijamme astui sisään jotenkin suureen, pimeään ja likaiseen
huoneeseen. Ikkuna oli tukittu, ja valoa tuli ainoastaan katossa
olevasta luukusta. Seinillä riippui vanhoja kultanahka- ja
pergamenttipalasia pitkine kirjoituksineen. Kalustoon kuului mustalla
nahalla päällystetty rahi, kaksi tuolia ja pöytä, jolla lepäsi
tavattoman suuri kolmivärinen kissa, joka naukui, kun joku vieras
tuli sisään.
Anna heitti pois kaapunsa, oikoi hihojensa rynkkyjä ja
suoristihe. Kaikesta päättäen hän tahtoi, että häntä pidettäisiin
ylhäisenä naisena, joka oli alentunut kysymään neuvoa mainiolta
ennustajattarelta Anastasialta, jonka jäljessä koko Tukholma juoksi.
Samassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään pieni, ainakin
kahdeksankymmenenvuotias nainen. Oliko hän tullut maan alta vai
jostakin lymyreiästäkö, kukapa sen tiesi; silmät tutkivasti
vieraaseen luotuina hän meni pöydän ääreen, silitteli kissaa, joka
kehräten tuli hänen luokseen, ja sanoi hyvin suomenvoittoisesti:
"Mitä haluatte tietää?"
"Kohtaloni."
"Näyttäkää kätenne."
Se oli suuri, karkea ja veltto; vanhus katseli hetkisen sitä,
sitten hänen koristeltua pukuaan, ja hänen suunsa vetäytyi puoleksi
halveksivaan hymyyn.
Anna huomasi, ettei ollut voinut salata säätyänsä; mutta mitäpä
siitä, hän tahtoi tietää vaiheensa.
Anastasia herkesi silittämästä kissaa.
"Pankaa kätenne kissan selkään", sanoi hän melkein käskevästi.
Anna teki niin, mutta tunsi samassa niin vahvan täräyksen kädessään
ja käsivarressaan, että tempasi säikähtyneenä kätensä takaisin.
Kissa sähisi hänelle. "Luulenpa, että se on piru itse", sanoi hän.
"Ei se sitten teitä olisi luotaan lykännyt."
"Minä tahdon, että ennustatte minulle."
"Se maksaa kymmenen guldenia."
"Kas tässä." Anna luki paikalla rahat eukon käteen.
"Istukaa tuohon." Hän näytti pöydän vieressä olevaa tuolia. Samassa
kuin Anna istui, tuli huone pilkkoisen pimeäksi. "Luukku putosi
kiinni", sanoi hän.
Vastausta hän ei saanut, mutta hän näki kissan silmät, jotka hehkuen
kuin kaksi palavaa hiiltä tarkastivat häntä. Näytti siltä, kuin sen
selässä ja päässä olisi joka karvan nenässä ollut tulikipinä, ja
tuossa kammottavassa valossa hän näki vanhan Anastasian käsillään ja
käsivarsillaan tekevän liikkeitä ilmassa.
Silloin välähti salama läpi huoneen. "Te olette syntynyt Suomessa",
kuului ääni. "En tahdo tietää mitään menneistä, vaan ainoastaan
tulevaisista."
"Isänne ja äitinne ovat mustalaissukua."
"Mitäpä siitä; olen naimisissa korkean herran kanssa."
"Hän kohoaa vielä korkeammalle."
"Ehkäpä kuninkaan lähimmäksi mieheksi?"
"Ylemmäs, ylemmäs."
"Saanko minä seurata häntä?"
"Ette."
"Kun olen tehnyt työn, tahdon myös osani kunniasta."
"Osattomaksi ette jää; mitä kylvää, sitä niittääkin, miten vuoteensa
valmistaa, siten nukkuukin."
Sitten oli kaikki niin hiljaa, että olisi kuullut kärpäsen surinan;
kuumuus oli melkein tukehuttava, ja näytti siltä, kuin noita-akka
olisi kasvanut. Hän seisoi melkein Pietarinpojan vaimon yläpuolella
ja katseli häntä silmiin; ja sitten kuului ääni:
"Mitä olet sinä tehnyt?"
Pitäisikö hänen tunnustaa, ilmaista itsensä? Eihän hän toki
ollut hupsu. Mutta tuska lisääntyi, jotakin piti toki vastata.
"Kultapikari", kuiskasi hän. "Missä se on?"
"Sängyssä... kuningas... älkää kysykö minulta." Hän kiemurteli
ankarissa tuskissa. "Nimesi?"
"Sitä en tahdo sanoa."
"Anna, prokuraattori Pietarinpojan vaimo."
"Joka, kuten itse sanoitte, on kohoava korkeammalle kuin kuningas",
virkkoi Anna tyytyväisenä.
"Niin... hirsipuuhun."
Annalta pääsi huudahdus, ja hän vaipui tainnoksiin.
Kun hän taas toipui, valeli ilta-aurinko säteitään kattoaukosta
sisään. Huone näytti kurjalta ja ikävältä, kissa makasi tapansa
mukaan pöydällä.
Mitä oli tapahtunut? Hän muisti tuskin mitään. Toki sentään sen, että
hänen miehensä, prokuraattori, kohoaa korkealle, mutta -- mitä sitten
-- mitä sitten?
Hän nousi. Hänen ruumiinsa tuntui kummalliselta, aivan kuin
puutuneelta. Nyt hänen pitäisi heti mennä kotiin. Yrjö ehkä oli
jo saanut tietoja linnasta. Ajatteleppa mikä hämmennys siellä oli
syntynyt!
Jos Kaarina joutuisi kuninkaan vihan liekkien uhriksi, mikäpä olisi
luonnollisempaa kuin Yrjön takaisinkutsuminen.
Linnassa oli hämmennys todellakin suuri.
Pikariin piirrettyjen salaperäisten kuvioiden näkeminen oli enemmän
kuin tarpeeksi hämmentämään Eerikin jo ennestäänkin heikot aivot.
Monta kertaa hän oli kuullut viittauksia, että Kaarina Maununtytär
oli noitavehkeillä sitonut hänet itseensä. Ennen olivat ihanat
naiset olleet hänelle ainoastaan hetken leikkikaluja, ja nyt hän oli
hyljännyt kaikki muut hänen tähtensä. Niin, niin, ehkäpä olikin juuri
niin... Kaarina oli käyttänyt noitatemppuja, pikari oli todistuksena
siitä... mutta siinä tapauksessa täytyi hänen kuolla, kuolla, kuolla!
Tällä kertaa hän ei anna viedä itseänsä harhaan. Tuomioistuin saa
ratkaista asian, hän tahtoo olla vain kuuntelijana. Mutta jos he
tuomitsevat hänet kauheaan kuolemaan, hänen oman suloisen Kaarinansa,
jota hän niin hellästi rakasti! Kun Kaarina hyväili hänen poskeansa
tai nojasi pienen päänsä hänen rinnoilleen, väistyivät kaikki pahat
vaikuttimet hänestä, ja hänen väsyneeseen sieluunsa virtaili rauhaa
ja lepoa.
Mutta kuinka monta kertaa hänen mielipiteensä olivatkaan muuttuneet,
ja kuinka monesti hän olikaan muutellut päätöksiään sentähden, että
Kaarina oli sitä häneltä rukoillut! Mitäpä tämä ymmärsi valtion
asioista? Jos hän oli ottanut Kaarinan mielipiteet ohjeikseen,
niin täytyi siinä olla noituutta, ja silloin oli Kaarina ansainnut
kuoleman.
Näissä hänen ajatuksissaan tuli tohtori Olavinpoika häntä
häiritsemään. Tämä oli seurannut kuningasta Svartsjöstä; Kaarina ja
lapsi aikoivat tulla seuraavana päivänä.
Nähdessään hänet tuijotti kuningas häneen hurjasti. "Katso, katso",
huusi hän ja ojensi hänelle pikarin.
Tohtori silmäili sitä tarkasti. "Taiteellista työtä", sanoi hän
vältellen.
"Ettekö ymmärrä, että Kaarina on salaisella vilpillä saattanut
ymmärrykseni harhaan ja sitonut minut itseensä", valitteli onneton.
"En tahdo koskaan enää nähdä häntä."
"Henkeni panen pantiksi, että Kaarina rouva on viaton", vastasi
tohtori. "Tässä on jotakin petosta."
"Pikari oli lapsen sängyssä; se oli unohtunut sinne, mutta minä
löysin sen, minä..."
"Tässä täytyy panna toimeen tutkimus."
"Tuomioistuimen edessä; tässä on noudatettava ankaraa oikeutta."
"Ettekö tahdo ensin puhua Kaarinan kanssa?"
"En, hän vain käyttäisi noitatemppujaan, ja semmoisia vastaan minä
olen voimaton", vaikeroi kuningas.
Tohtori sai kuitenkin hänet taivutetuksi siihen, että hän koettaisi
levähtää voidakseen seuraavana päivänä tyynemmin harkita mitä hänen
tulisi tehdä.
Kuningas nyökkäsi suostuvasti ja antoi viedä itsensä omiin
huoneisiinsa.
Siellä oli Herkules heitä vastassa. Tämä, joka oli kuninkaan
yhä pahenevan sairauden aikana ollut melkein ajettu pois hänen
näkyvistään, oli nyt taas päässyt armoihin. Kun oleskeltiin
Svartsjössä, oli hän hullunkurisilla tempuillaan saanut kuninkaan
nauramaan, ja nyt hän oli seurannut häntä kaupunkiin.
Nähdessään herransa synkän alakuloisuuden hän ymmärsi heittää
hulluttelunsa sikseen, mutta hän antoi tohtorille merkin, että
hänellä oli tälle jotakin tärkeätä sanottavana.
Niin pian kuin Eerik oli nukkunut ja jätetty uskollisen palvelijan
hoitoon, menivät molemmat lintuhuoneeseen saadakseen olla rauhassa.
Herkules ei kertonut ainoastaan, että oli kohdannut Annan,
Pietarinpojan vaimon, vaan myöskin, että oli hiipinyt tämän jäljessä
noita-akan luo, ja lisäsi omasta puolestaan: "Joku ilkityö on tässä
tekeillä."
Tohtorin ensimäisenä ajatuksena oli pikari. Hän oli saanut
tehtäväkseen piilottaa sen ja samalla kuin hän näytti sitä kääpiölle,
kysyi hän, oliko hän nähnyt lapsen leikkivän sillä.
"Eihän se silloin olisi ihka uusi", vastasi Herkules; "mutta
kuulehan..." Kun hän ravisti sitä, kuului sieltä heikkoa rapinaa.
"Mitä se on?"
"Sinne on jotakin piilotettu."
Kääpiön pienet sormet hypistelivät innokkaasti salaperäistä pikaria.
Vihdoin liikahti pieni, tuskin näkyvä lukkolaitos, ja silloin
havaittiin, että siinä oli kaksi hyvin ohutta pohjaa ja niiden
välissä paperi, johon jotenkin kömpelöllä käsialalla oli kirjoitettu:
"Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän Kaarina
Maununtyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliselta
Maksimilianiltaan, vänrikiltä."
"Ei ole epäilystäkään siitä, että hän on salaa kuljettanut sen
tänne", huudahti tohtori.
"Ehkäpä hän sitten meni Anastasian luo ripittämään itseään", lisäsi
Herkules nauraen.
"Sen saamme pian tietää. Seuraa minua sinne!"
Vanhuksen säikähdys ei ollut suinkaan vähäinen, kun hänet
herätettiin keskellä yötä ja kutsuttiin kuulusteltavaksi. Mahtavasta
ennustajattaresta oli jäljellä vain vanha, pelkuri eukko, joka
vähäisestä palkkiosta otti kaikessa totellakseen tohtoria lähteäkseen
sitten kaupungista.
Senjälkeen tohtori kirjoitti kirjeen Kaarinalle, ja Herkules sai
heti nousta hevosen selkään kiitääkseen, minkä kavioista lähti,
Svartsjöhön. Kirje oli jätettävä Kaarina rouvan omiin käsiin, heti
kun hän vain tapaisi hänet.
Seuraavana aamuna oli kuningas entistään alakuloisempi, mutta hän oli
lujasti päättänyt antaa asian oikeuden tutkittavaksi. Pietari Brahen
ja Sten Lejonhufvudin tuli aamupäivällä saapua linnaan tutkintoa
pitämään.
Tohtori ei pyytänyt ainoastaan saada esiintyä Kaarinan asiamiehenä,
vaan myöskin tehdä syytöksiä muutamia henkilöitä vastaan, joita hän
epäili.
Eerik tuli hyvin iloiseksi siitä, ettei Kaarinan itse tarvinnut
esiintyä oikeuden edessä; mutta hän tahtoi, että tämä näkymättömänä
olisi siinä läsnä, ja ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen
rikollisuutensa tulisi täysin todistetuksi, olisi hän velvollinen
tulemaan esiin.
Valtakunnanneuvokset saivat edeltäkäsin tiedon kaikesta, mitä tuli
tapahtumaan, ja he ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka sopivat heidän
omiin tuumiinsa.
Kaupunkiin tullessaan ei Kaarina saanut tavata kuningasta. Hän oli
sulkeutuneena salakamariinsa eikä tahtonut poistua sieltä ennen
istunnon alkamista.
Kalpeana ja hermostuneena hän istui paikalleen tuomarien taakse,
mutta hänen katseensa harhailivat vähänväliä toiselle puolen, missä
parin tiheän esiripun takana istui... kuka, sen hän kyllä tiesi.
Kovanonnen pikari oli pöydällä.
Ensin kutsuttiin sisään Kaarinan palvelijat. Heille annettiin pikari
katseltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja yhdestä suusta he vakuuttivat,
etteivät olleet koskaan ennen nähneet sitä, ja että se siis ei
koskaan ollut lapsen käsissä ollut.
"Miten se oli sitten tullut sinne?"
Siihen kysymykseen ei kukaan voinut vastata. Tohtorin kutsumana astui
silloin esiin Herkules kertoen, miten oli kohdannut Pietarinpojan
vaimon, ja väittäen rohkeasti, että hän oli syyllinen.
Tohtori kysyi, tahtoivatko tuomarit häntä kutsuttavaksi paikalle, ja
kun he vastasivat myöntävästi, toi kaksi henkivartijaa Anna rouvan
hänen vastustelustaan huolimatta.
Yhtä huolellisesti kuin hän eilen oli puettuna, yhtä huolettomasti
oli hän pukeutunut tänään. Arvoisa pariskunta oli saanut lähteä
vartijain mukana ehtimättä edes pukujaan järjestää; toiselle kuoppaa
kaivaessaan he lankesivat itse siihen.
Rohkeasti kysyi Anna, miksi hänet oli vangittu. Mistä häntä
syytettiin?
Pietari Brahe kysyi, mitä asiaa hänellä oli linnaan eilen. Hän oli
etsinyt Dorotea kääpiötä. "Mitä hänellä oli sitten Kaarina rouvan
huoneessa tekemistä?"
Joku oli nähnyt hänet siellä.
Tunsiko hän tuota pikaria?
Ei, hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.
Mihin hän meni linnasta?
Kotiin, jos oikein muisti.
"Ajatelkaa tarkoin!"
Tällä välin oli vanha, kantapäihin asti ulottuvaan mustaan pukuun
puettu eukko tullut huoneeseen. Hänellä oli sauva kädessä ja
kolmivärinen kissa kainalossa.
"On mahdollista, että ensin poikkesin johonkin."
"Puhukaa totta!" kuului ääni takaapäin, ja sauva koski hänen
hartioihinsa.
Anna vavahti ja kääntyi nopeasti. "Senkötähden varastitte minun
kymmenen guldeniani?" kirkui hän vimmoissaan. "Ja nyt lausutte väärän
syytöksen minua vastaan."
"Varokaa, älkää tulko lähelle!" sanoi vanhus ojentaen sähisevän
kissansa häntä kohden.
"Lemmon kujeita!" kirkui taas Anna. "Minä en tunnusta mitään."
Silloin tohtori astui esiin ja aukaisi pikarin pohjan ottaen esiin
paperin, jonka antoi tuomareille.
Nämä lukivat: "Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän
Kaarina Maunun tyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliselta
Maksimilianiltaan, vänrikiltä."
Kuningas hypähti tuoliltaan ja tempasi paperin käteensä; hänkin
tahtoi lukea sen.
Suu puoleksi auki, pelon ja kauhun valtaamana Anna tuijotti eteensä.
"Kavalia lemmon juonia", jupisi hän.
"Pyövelin käsiin!" huusivat tuomarit.
"Roviolle!" ärjyi kuningas.
Silloin avautuivat verhot ja Kaarina kiiruhti esiin reippaasti ja
päättävästi, eikä kainosti ja arastelevasti niinkuin tavallisesti.
"Säästä hänen henkensä", rukoili hän kädet ristissä. "Kun kiitän
Jumalaa siitä, että olen päässyt vapaaksi väärästä syytöksestä,
älä salli sen ajatuksen katkeroittaa iloani, että toinen kärsii
kuolemanrangaistuksen minun tähteni."
Vieno puna oli levinnyt hänen kalpeille kasvoilleen; hän oli niin
ihmeen kaunis siinä nöyränä rukoillessaan, että tuomarien päät
painuivat alas ja he kääntyivät kuninkaaseen, joka ei voinut saada
silmiään hänestä.
"Sinun tenhovoimasi, Kaarina, on Jumalasta", sanoi hän peittäen
kasvonsa käsillään.
Sillä välin tohtori Olavinpoika kuiskasi Anastasialle:
"Alus on valmis lähtemään, suoriukaa heti täältä älkääkä koskaan
palatko. Henkenne on kysymyksessä."
Vanhus tarttui kiihkeästi rahakukkaroon, jonka tohtori antoi hänelle,
ja riensi reippain askelin pois; mökkirähjä oli sittemmin tyhjänä.
Anna heittäytyi Kaarinan jalkoihin ja tahtoi suudella hänen kättään,
mutta kuningas tiuskaisi:
"Pois, sinä et ansaitse edes saada suudella hänen hameensa lievettä!"
Kaarina kiiruhti omiin huoneisiinsa, ja Sten Lejonhufvud käski vahdin
viedä Annan vankeuteen.
Kuningas nousi lähteäkseen pois, mutta eräs läsnäolevista herroista
pyysi, että hänen majesteettinsa jäisi kuulemaan Yrjö Pietarinpoikaa
vastaan kyhättyä syytöskirjoitusta.
Hän istui heti, mutta oli huomattavasti hämmästyksissään.
Se oli kauhea syytös. Noin satakaksikymmentä henkilöä, joiden
kaikkien nimet mainittiin, oli hän toimittanut päiviltä joko ilman
tutkintoa ja tuomiota tai myöskin vastoin niitä. Useat heistä olivat
saaneet salaa surmansa vankilassa, toiset olivat yön pimeydessä
hukutetut, ja Yrjö Pietarinpoika sekä hänen kätyrinsä, joita oli
hyvin monta, olivat ottaneet haltuunsa heidän jälkeenjättämänsä
omaisuuden.
Syytös teki painostavan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, ja
yksimielisesti tuomittiin prokuraattori ja hänen yhtä juonikas
vaimonsa henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneiksi. Tuomio
esitettiin kuninkaalle hänen allekirjoitettavakseen, mutta hän oli
niin mielenliikutuksen vallassa, hänen kätensä vapisi niin kovasti,
että hänen oli mahdoton sitä tehdä.
Tuomion toimeenpaneminen jätettiinkin siis siksi, kunnes kuningas oli
toipunut niin paljon, että voisi vahvistaa sen.
Rikolliset aviopuolisot oli kuitenkin pidettävä vankilassa ankaran
valvonnan alaisina.
Tämän jälkeen seuraavaa aikakautta Eerik itse nimitti heikkoutensa
ajaksi. Sturein surma ja se seikka, että hän oli voinut epäillä
rakastettua Kaarinaansa, olivat saattaneet hänet epätoivoon, joka
kiusasi ja vaivasi häntä yhtämittaa. Hän ajatteli itsekseen:
nukkuukohan kosto, koska se ei kohtaa minua; ovatkohan rangaistuksen
okaat menettäneet kärkensä, koska ne eivät ole jo aikoja sitten
musertaneet minua?
Näin ahdistelivat häntä yhtaikaa sekä omantunnon tuskat että synkkä
epäluulo. Hallitustoimiin hän ei tahtonut ryhtyä, herrat saivat
toimia, siten lankesi heille myöskin edesvastuu; hän oli kyllä
koetellut miten raskasta se oli.
Elokuun alussa hän muutti taas Svartsjöhön. Siellä oli Kaarina hänen
ainoa lohdutuksensa, niinkuin aina muuallakin, mutta hän saattoi
epäillä häntäkin ja rukoili usein, ettei Kaarina koskaan hylkäisi
häntä kenenkään muun tähden.
Kuninkaan henkilääkäri, Vilhelm Lemnius, poistui harvoin hänen
luotaan; eikä tuo onneton ruhtinas oikeastaan tahtonutkaan pitää
läheisyydessään muita kuin hänet ja Kaarinan.
Oli kummallista, että hän tähän aikaan osoitti suurempaa halua
ottamaan osaa hallitustoimiin. Eerik oli aina ollut ahkera
kirjoittelija, mutta nyt hän tuli vieläkin ahkerammaksi, eikä
siinä havaittu mitään mielenhäiriön oireita; hänen kirjeissään
ei ollut terävyyttä enempää eikä vähempää kuin ennenkään. Omissa
asioissaan hän kuitenkin enimmäkseen puuhaili ja niitä hän nyt katsoi
tarpeelliseksi järjestellä kirjallisesti.
Aluksi hän tahtoi nähdä ympäristössään ainoastaan lähimpiä ystäviään.
Hän oli pelon vallassa ja osoitti sellaista teeskentelykykyä,
terävyyttä ja juonittelevaisuutta, mikä tavallisesti on ominaista
mielenhäiriössä.
Benediktus Olavinpoika älysi sen kyllä, mutta Kaarina koetti
itsepintaisesti taivuttaa kuningasta suoruuteen ja oikeuteen. Koska
kuningas saattoi puhua ja kirjoittaa muistakin asioista, miksi hän
ei ymmärtäisi häntäkin, joka juuri tahtoi käyttää tätä rauhallista
aikaa saadakseen hänet sovinnolliseen mielialaan vangittua veljeään
ja kaikkia niitä kohtaan, joille hän oli nyrpeissään.
Mutta silloin kuningas kyseli häneltä, eikö Juhana ollut kuningas,
vai oliko joku toinen tätä nykyä hallitsijana Ruotsissa.
Ainoastaan kun Kaarina ja hänen lapsensa olivat hänen luonaan,
pääsivät puhtaasti inhimilliset vaikuttimet hänessä valtaan. Hän
rukoili heiltä anteeksi kaikkea sitä häväistystä, jota he hänen
tähtensä saivat kärsiä, ja ihmetteli, miten kauan he voivat kestää
tätä vankeutta hänen kanssaan.
Toisinaan hän tarttui luuttuunsa ja joko lauloi jonkun virren tai
sovitteli sanoiksi synkkää alakuloisuuttansa. Tulipa hän silloin
katsahtaneeksi Kaarinan kyyneleisiin silmiin, ja oitis hän heitti
luuttunsa luotaan sekä lankesi hänen jalkoihinsa kysellen, mitä
Kaarina tahtoisi hänen tekemään.
Tämä ei kyllä estänyt Kaarinaa toisella kertaa, kun hän lääkärin
pyynnössä oli saapuvilla kosteita lakanoita kuninkaan ympärille
käärittäissä, saamasta iskuja, lyöntejä ja kovia sanoja. Mutta
valittelematta hän alistui siihen sanoen vain: "Minä olen ainoa, joka
voin vaikuttaa häneen jotakin."
Eräänä päivänä, kun kohtelu oli ollut tavallista tylympi, sanoi
tohtori Kaarinalle, että hänen, katsoen hänen nykyiseen tilaansa,
olisi välttämätöntä säästää itseään.
"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi hän; "mutta te, tohtori,
joka elätte vain meitä varten, teette enemmän."
"Tällainen erakko, joka on yksin maailmassa", vastasi tohtori.
"Eikö teillä ole omaisia?"
"Ei ketään."
"Kuinka se on mahdollista?"
"Isäni kaatui sodassa, ja äitini kuoli minun syntyessäni."
"Entä sitten?"
"Mitä heiltä jäi, meni minun kasvatukseeni."
"Eikö teillä ole ystäviä?"
"Muisto vain."
"Nuoruutenne morsianko?"
"Nuoruuden ystävä."
"Onko hän kuollut?"
"Kuusitoistavuotiaana."
"Mutta sen jälkeen?"
"Elin opintojani varten."
"Entä nyt?"
"Nyt olen lyönyt ne laimin teidän tähtenne."
"Kiitos!" sanoi Kaarina liikutettuna.
"Kaikista tutkittavista on ihminen huvittavin; hänestä voi enimmän
oppia."
"Eihän kukaan opi mitään minusta"
"Niin ette saa sanoa. Eläkää elämäänne, noudattakaa niitä hyviä
taipumuksia, joilla Jumala on sielunne varustanut; ja jos niistä
koituu hyvien töiden herttaisia hedelmiä, niin antakaa muiden puhua
niistä; se ei ole teidän asianne."
"Luvatkaa vain, ettette koskaan hylkää minua."
"Sen lupaan."
Uskollisesti hän pitikin sanansa, eikä Eerikin epäilevässä sydämessä
koskaan herännyt epäluuloa tohtoria kohtaan. Leikillä hän nimitti
tohtoria "Kaarinan kaitselmukseksi".
"Minä toivon, että olisin kaitselmuksen lähettämä", vastasi tohtori.
"Silloin voisin paremmin pitää huolta hänestä."
Sillä aikaa kuin he oleskelivat Svartsjössä, kävi näiden molempain
väli vielä sydämellisemmäksi ja tuttavallisemmaksi kuin ennen.
Kaarina ilmaisi tohtorille kaikki ajatuksensa, ja tämä neuvoi ja
ohjasi häntä.
Viime vuosina oli Kaarina vähitellen oppinut silmäilemään laajemmalle
ympäristöönsä ja ajattelemaan enemmän muita kuin itseään.
Yhteen aikaan hän itkeskeli kaivaten vanhempiansa, sisaruksiansa
ja ystäviänsä. Silloin tohtori kehotti häntä lähettämään heille
jotakin rakkautensa osoitukseksi: aniharvoin sai hän käydä heidän
tai he hänen luonaan. Kuningas ei pitänyt siitä, ja nyt oli Kaarinan
velvollisuus ennen kaikkea olla hänelle mieliksi.
Etenkin senjälkeen kuin Maksimilian niin oli tietymättömiin kadonnut,
oli hän kiintynyt tohtoriin. Hän käsitti hyvin, että tohtori sillä
kertaa oli pelastanut hänen henkensä; mutta kun hän senjälkeen
yhä pyyteli saada vielä nähdä nuoruudenystävänsä ja lohduttaa
häntä, kertoi tohtori säälien hänelle Maksimilianin äkillisen ja
väkivaltaisen kuoleman.
Kaarina miltei kivettyi kauhusta. Mutta kun tohtori sanoi, että hän
ehkä menettäisi henkensä, jos Kaarina ilmaisisi tietävänsä sen, niin
hän hillitsi kyyneleensä eikä siitä lähtien enää tahtonut nähdä
omaisiansa.
"Heidän henkensä vain joutuisi vaaraan", kuiskasi hän.
Tästä johtui hänen rajaton luottamuksensa tohtoriin.
Leskikuningattaren ansio oli, että hän huomautti Kaarinalle, miten
tämä oli velvollinen hillitsemään kuninkaan vihaa ja pidättelemään
surmaniskuja, kun niitä uhkaavasti tähtäiltiin jaloimpia miehiä
vastaan.
Miten voimattomaksi hän tunsikaan itsensä, miten helposti hän
olisikaan voitettu, hän, joka ei voinut antaa muita puoltolauseita
kuin rukoukset ja kyyneleet. Hän teki kuitenkin mitä voi, kunnes tuli
aika, jolloin kuningas kokonaan väisteli häntä, jolloin pimeyden
vallat ja Yrjö Pietarinpoika vallitsivat kuningasta kokonaan.
Silloin vuosi veri virtoinaan ja kaikki olivat vaipuneet syvimpään
suruun.
Sitä Kaarina tuskin ajatteli, että hän itsekin oli ollut joutua
kateuden ja kostonhimon uhriksi; mutta siitä hän vuodatti katkeria
kyyneliä, että oli pettänyt Märta rouvan. "Olisinkohan voinut estää
tuon ilkityön?" uteli hän tuskissaan ainoalta uskotultaan.
"Ette", vastasi tämä, "mutta nyt voitte vaikuttaa sovinnon
aikaansaamiseksi kuninkaan ja hänen veljiensä välillä."
"Sitä olen jo yrittänyt, eikä hän ole taipumaton."
"Siinä tapauksessa tulee herttuain, Kaarlen ja Maunun, saapua tänne."
"Tahdotteko kirjoittaa heille?"
"Minä sanon, että se on teidän neuvostanne."
"Eivätköhän he pahastune...?"
"Tottukoot ajattelemaan, että kuningas ottaa teidät puolisoksensa ja
maan kuningattareksi."
"Onko se oikein?" kysyi Kaarina nöyrästi.
"Ettekö toivo sitä?"
Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. "He halveksivat minua, kun olen
vain jalkavaimo", sanoi hän.
"Nyt tulee kuitenkin asemanne olemaan heitä korkeampi."
"Eikö heidän harminsa siinä käänny kuninkaaseen?"
"Mitä on tähdissä kirjoitettu, sen ymmärrämme vain osittain. Kukaan
ei tietäne, mikä olisi seurauksena, jos joku vieras ruhtinatar
tulisi tänne. Kuningas Eerik rakastaa teitä hyvin paljon, ja te
olette ainoa, joka voi vaikuttaa jotakin häneen; käyttäkää sentähden
kaikki vaikutusvaltanne hyvään ja osoittakaa esimerkillänne, että
halpasukuinen nainen voi Jumalan avulla olla suuremmaksi siunaukseksi
maallensa ja kansallensa kuin moni kopea ja ylväs korkeasukuinen."
"Mutta lapseni?" kysyi Kaarina vavisten.
"Jättäkää heidät Jumalan haltuun. Pidän varmana, että kuningas tahtoo
ottaa heidät laillisiksi lapsikseen, mutta moni on syntynyt kruunua
varten saamatta koskaan sitä kantaa, ja niin tulee vastedeskin aina
olemaan."
"Minä turvaudun teihin ja asetan elämäni sen mukaan", sanoi Kaarina,
viehkeä hymyily kyynelten vielä kostuttamilla kasvoillaan.
17.