Mutta vaikka olikin täysi päivä -- kello ei ollut vielä kuin kuusi --
olivat linnan portit suljetut. Kuningas ei ottanut ketään vastaan.
He palasivat piispan asuntoon.
Kun he juuri olivat astumaisillaan portista sisään, tuli huovi sanoen
Niilo herralle, että eräs hänen äitinsä lähettämä henkilö pyysi saada
puhua jonkun sanan hänen kanssaan.
Niilo pyysi piispaa menemään edellä; hän lupasi tulla heti jäljessä.
Muutaman silmänräpäyksen perästä kuului aseitten kalsketta, ja piispa
näki ikkunastaan, miten vahtisoturit Pietari Kaarlenpojan johdolla
laahasivat pois Niilo Sturea.
Mitä oli tehtävä?
Yrjö Pietarinpoika oli kaikkivaltias.
Seuraavana päivänä Laurentius pyrki useita kertoja kuninkaan luo,
mutta häntä ei otettu vastaan.
Kuningas Eerik oli näinä päivinä hyvin kiihtyneessä mielentilassa.
Matkalla Flötsundin ja Upsalan välillä oli ainoastaan joitakuita
harvoja ollut häntä vastassa, ja jokaisen katseessa hän oli huomannut
pelkoa ja kauhua.
Toukokuun 18:s, jolloin säätyjen piti kutsumuksen mukaan kokoontuman,
oli helluntaipäivä, ja seuraavana päivänä piti kuninkaan avata
valtiopäivät.
Yrjö Pietarinpoika toimiskeli kaikkialla, ajatteli kaikkea; hänen
toimestaan oli kielletty, ettei Kaarina saanut tulla mukaan, eipä
edes jälkeenpäinkään. Hän oli siis kaikkivaltias, ja hänen oma
olemassaolonsa riippui ennen kaikkea siitä, että hän nyt saisi
muserretuksi aateliston vallan.
Helluntaipäivän iltana hänen onnistui vastoin Eerikin tapoja
houkutella tämä juomaan itsensä humalaan.
Seuraavana päivänä kuningas heräsi kohmeloisena ja alakuloisena.
Valtiopäiväin avajaisiin kirjoittamaansa puhetta hän ei löytänyt;
ei kukaan tiennyt mihin se oli joutunut. Silloin hän kahmasi
käteensä sen kirjeen, jonka Abraham Stenbock oli ollut pakotettu
allekirjoittamaan, ja lisäksi erään toisen, Eerik Sturen
kirjoittaman kirjeen, joka pistettiin hänen käteensä; ja näin hän
valmistamattomana meni valtakunnankokoukseen.
Siellä hän kohtasi vain vakavia, ankaria silmäyksiä. Hänestä tuntui,
kuin kaikki ajattelisivat asettua tuomitsemaan häntä.
Mutta sitä hän ei tullut sallimaan.
Hän alotti katkonaisen puheensa, jossa hän enimmäkseen käsitteli
Niilo Sturen valtiokavallusta ja lisäksi kaikkien niiden, jotka
olivat osallisia hänen rikoksissaan.
Lopuksi hän luki Abraham Stenbockin kirjeen ja senjälkeen sen
kirjeen, jonka Eerik Sture oli kirjoittanut neidille Sivard Krusen
häissä.
Miten tämä oli tullut kuninkaan tai Yrjö Pietarinpojan käsiin, ei
tiedetä, mutta nyt sitä käytettiin salajuonien ja valtiorikosten
todistukseksi.
Mutta puhetta ei otettu vastaan ollenkaan siten, kuin Eerik ja hänen
suosikkinsa olivat odottaneet.
Salissa nousi vahva hälinä etenkin sillä puolen, missä papit
seisoivat.
Hälinä muuttui huudoksi, joka kiihtyi ja levisi suurimpaan osaan
kokoukseen saapuneita.
Kuului uhkauksia; huudettiin vainoomisista. Herrat eivät olleet
tehneet mitään pahaa.
Eerikin äsken kalpeat kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi, ja hänen
silmänsä salamoivat.
Tahtoiko joku väittää, ettei Niilo Sture ollut kavaltaja? Eikö ollut
kaikille tunnettua, että juuri hänen tähtensä kärsittiin tappio
Svarterån luona? Ja eikö Boije ollut sanonut, että Niilo Sture
Bohusin piirityksessä koko ajan oli käyttäytynyt aivan kuin tahallaan
olisi koettanut estää Ruotsin aseiden menestystä?
"Minkätähden pannaan syy Niilo Sturen niskoille? Jaakko Hästeskohan
oli päällikkönä Svarterån luona", kaikui voimakas ääni salista.
"Hän on kavaltaja!" huudahti Eerik. "Todistakaa se! Missä ovat
todistukset?" kuului pappien puolelta.
"Ketkä ovat hänen syyttäjänsä?"
"Yrjö Pietarinpoika, hän yksin!"
"Eikö muita neuvonantajia ole?"
"Paremmin olivat asiat Sturein hallitessa!"
"Nyt menee kaikki hullusti!"
"Koko maa on köyhdytetty!"
"Ja hävitetty!"
"Voi meitä kaikkia!"
Tällaisia huutoja kuului milloin äänekkäämmin, milloin heikommin;
mutta ne saapuivat melkein kaikki kuninkaan korviin, ja hän vapisi
raivosta ja pelosta.
Kokouksen jäsenet eivät enää kuunnelleet häntä; hän oli nyt joutunut
heidän tutkittavakseen.
Hänessä kuohui. Oi, jospa hän voisi yhdellä iskulla tuhota heidät
jok'ainoan!
Hän laski kiireesti kokouksen hajalle ja riensi nopeasti pois.
* * * * *
Me emme voi kuvailla mielessämme, että Märta rouva olisi tyynesti
kestänyt kaiken tämän.
Vangittu naarasleijona, jonka penikat on ryöstetty, raivoaa hurjana;
mutta kun se on raadellut itsensä voimatta vapautua kahleistaan,
vaipuu se tylsään epätoivoon alistuen julmien vartijainsa alaiseksi.
Ihminen ei tee niin, ei varsinkaan nainen, äiti. Hetkiseksi hän ehkä
lannistuu, mutta pelastuksen toivo ei jätä häntä koskaan; niin kauan
kuin elämää on, on myös toivoa.
Nyt oli vain kysymys siitä, kenen eteen polvistuisi, ketä rukoilisi,
keltä polvillaan kerjäten pyytäisi apua.
Leskikuningatar, hänen oman sisarensa tytär, niin, jospa hän vain
voisi jotakin, kyllä hän auttaisi.
Antamalla palkkioksi kallisarvoisen sormuksen sai hän toimitetuksi
kirjeen hänelle.
"Minä olen turhaan maannut hänen ovellaan ja pyytänyt päästä
sisälle... Ainoa, joka jotakin voi, on Kaarina Maununtytär", kuului
vastaus.
Jalkavaimo! Hänkö, jolle hän monta vuotta sitten oli antanut
korvapuustin... pitäisikö hänen nyt nöyrtyä tämän halpasukuisen,
halveksittavan naikkosen edessä?
Sellaisia aatoksia risteili hänen sielussaan, mutta kohta tuli taas
toisia ääniä kuuluviin.
Kaarina oli itsekin äiti; eiköhän kaksi äidinsydäntä ymmärtäisi
toisiaan?
Joskin hän oli kerran kärsinyt loukkauksen, jättäisiköhän hän
sentähden ojentamatta kätensä hukkuvalle avuksi?
Ja Märta rouva kirjoitti, kirjoitti nöyränä, masentuneena, pyytäen
anteeksi mitä oli rikkonut ja -- niin totta kuin hän itse tahtoi
tulla autetuksi -- puolisonsa ja lastensa pelastusta.
Useita päiviä kului; ei mitään vastausta tullut.
"Ehkäpä kirje ei ole tullutkaan hänen käsiinsä", ajatteli Märta
rouva ja kirjoitti vielä kerran, mutta sydämellisemmin, vielä
rukoilevampana; hän pyysi Kristuksen laupeuden tähden, rukoili hänen
ikuisen autuutensa nimessä.
* * * * *
Kun Kaarina oli pitemmän ajan ollut sairasvuoteessa, oli hän tähän
aikaan voinut vaikuttaa kuninkaaseen hyvin vähän. Hän ei tiennyt mitä
ulkona maailmassa tapahtui; kun kuningas ei valitellut, luuli hän
kaiken olevan hyvin, ja kun tämä sanoi aikovansa matkustaa Upsalaan,
mutta ei luvannut ottaa häntä mukaan, oli hän siihen tyytyväinen.
Mutta sitten saapui Märta rouvan ensi kirje. Hän hämmästyi kovasti.
Tuo armollinen rouva oli kirjoittanut hänelle... mutta mitä tämä
kaikki merkitsi? Saattoiko Kaarina olla hänelle miksikään hyödyksi?
Silloin vasta "tohtori" kertoi hänelle yleensä odotettavan, että maan
paraat miehet, kreivi Svante Sture ja hänen poikansa, tuomittaisiin
kuolemaan.
Kaarina ei uskonut korviaan. "Mikä on tähän syynä?" uteli hän. "Onko
se taaskin Yrjö Pietarinpoika?"
"Epäilemättä; hän on kuninkaan paha henki."
"Enkä minä ole siellä", huudahti hän nousten sängyssään. "Nyt minun
täytyy lähteä sinne!"
"Onko sinulla voimia siihen?"
"Niitä tulee kyllä, mutta minulla ei ole kuninkaan lupaa."
"Hän tulee iloiseksi nähdessään sinut."
"Niin luulen minäkin, ja sentähden lähdemme molemmat heti."
Se tapahtuikin seuraavana päivänä. Hän sattui tulemaan perille juuri,
kun kuningas palasi valtiopäiväin avajaisista.
Ilonvivahdus leimahti Eerikin kasvoilla hänen nähdessään Kaarinan,
mutta se katosi yhtä nopeasti, ja hän kysyi ankarasti, miksi hän oli
tullut.
"Käännynkö heti takaisin?" kysyi Kaarina nöyrästi niinkuin
tavallisesti.
"No, älähän sentään!" Ja hän vei hänet linnan sisäsuojiin, missä
puhkesi ankariin sanoihin ja moitteisiin säätyjä, mutta etenkin
Stureja vastaan.
Kaarina kuunteli häntä kärsivällisesti lisäten lempeän, sovittavan
sanan mihin voi ja koettaen ennen kaikkea tyynnyttää kuningasta.
Saatuaan hänet sitten istumaan viereensä hyväili hän hänen partaansa
ja poskiansa sekä puhui pikku Sigridistä, joka viime viikkoina oli
paljon vaurastunut.
Kuningas kuunteli häntä viehättyneenä ja osaaottavasti, aivan kuin
olisi Kaarina valmistanut hänelle tilaisuuden luoda silmäyksen
Jumalan valtakuntaan. Pahat ajatukset hiipivät takaisin synkkiin
piilopaikkoihinsa, ja kuningas Eerik nojasi päätänsä armaaseen
naiseen kauan hiljaa itkien.
Sitten Kaarina kertoi Märta rouvan kirjeistä. Taas oli kuningas
vähällä joutua kuohuksiin, mutta sanat tulivat Kaarinan huulilta niin
viehkeästi, kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään, tuntui siltä,
kuin hän olisi huokaillut omia kärsimyksiään, ja sentähden se pystyi
Eerikkiin. Hänenkin omatuntonsa heräsi alttiiksi sovintoon, ja hän
sanoi:
"Kirjoita heti Märta rouvalle; hän saa vapautensa, mutta hänen täytyy
jäädä tänne Upsalaan."
Kaarina Maununtytär ei osannut tehdä ainoatakaan kaunista kirjainta,
mutta Märta rouva ei milloinkaan ollut saanut rakkaampaa kirjettä,
sillä alinna, puoleksi kyynelten himmentämänä, oli siinä: "Kaikki
tulee hyväksi taas!"
Hän saattoi sanoa näin, sillä kuningas oli luvannut itse kirjoittaa
kreivi Svantelle.
"Onhan hän täällä linnassa."
"Niin on, mutta minä kirjoitan ensin; yhdessä saamme sitten
tuumiskella, kuka on saanut tämän aikaan."
Hän oli kuitenkin utelias tietämään, miten Niilo Sturen toimet olivat
onnistuneet; mutta hän ei tahtonut puhua hänen itsensä kanssa. Hän
lähetti kutsumaan hänen ylhäisimpiä seuralaisiaan.
Nämä kertoivat suosiollisesta vastaanotosta Lothringissa, prinsessan
suloudesta ja miten hän oli taipuvainen kuningas Eerikin puolisoksi.
Kuningas oli tähän hyvin tyytyväinen ja sanoi tahtovansa kuulla lisää
seuraavana päivänä; nyt hänellä ei ollut enempää aikaa.
Senjälkeen hän istuutui heti kirjoittamaan Svante herralle.
Kirjeen sisältönä oli, että vaikka ilkeät ihmiset olivatkin hänelle
panetelleet ja saattaneet pahaan huutoon jalon Sture-nimen, ei
kuitenkaan kreivi Svante eikä kukaan hänen pojistaankaan saanut
kärsiä mitään kunnian eikä hengen puolesta.
Tämä kirjoitettiin toukokuun 22 p:nä.
Märta rouva riemuitsi. Hän sai heti vapautensa sekä kirjeen "kaikkein
rakkaimmalta Kaarinaltaan" ja sen hän lähetti heti herralleen, jotta
tämä huomaisi vaaran ohimenneeksi.
Syytettyjen rouvat olivat kiiruhtaneet Upsalaan heti, kun olivat
saaneet tiedon vangitsemisesta. Heitä ei laskettu miestensä luo,
mutta he lahjoivat vahdit, jotta nämä veisivät herroille ne ruuat,
joita he itse kantoivat sinne.
Kaikki pöyhkeys oli heistä hävinnyt. He eivät edes väistäneet niitä
iskuja, joita saivat pyssynperistä; kärsivällisesti he sietivät
kovia pilkkapuheita sekä olivat nöyriä ja kiitollisia, jos rahat ja
lahjat voivat aukaista vankilan portit edes niin paljon, että heidän
tuomansa ruoka pääsi sisään.
Vaikkapa he vielä olisivat tienneet, että vartijasoturit pitivät
hyvänään suurimman osan siitä, olisivat he kuitenkin olleet iloisia,
kun vain pienikin hiukkanen saapui heidän herroilleen.
Semmoista on rakkaus.
Näihin yhtyi nyt myöskin Märta rouva; ja hän toi tullessaan hyviä
uutisia.
Kuningas ei enää tahtonut olla tekemisissä säätyjen kanssa; Yrjö
Pietarinpoika ja Dionysius Beureus saivat sopia asiat niiden kanssa,
miten paraiten taisivat.
Sydän täynnä raivoa huomasi Yrjö, että Kaarina oli tempaamaisillaan
voiton hänen kädestään.
Sovinto Sturein kanssa toisi mukanaan hänen perikatonsa. Se ei
voinut, se ei saanut tapahtua.
Hän ryhtyi pitkään neuvotteluun papillisen ystävänsä Pietari
Kaarlenpojan kanssa.
Seuraavana päivänä tuli kuninkaan luo eräs niistä, jotka olivat
olleet mukana lothringilaisessa lähetystössä.
Tämä kertoi, että paluumatkaa oli tehty Stralsundin kautta, jossa
sotivain valtain -- paitsi Ruotsin -- lähettiläät sattuivat olemaan
koolla keisarin välityksellä keskustellakseen rauhanteosta pohjoisten
valtain kesken.
Eerikin epäluulot leimahtivat taas ilmituleen. Aivan varmaan
oli Niilo herra ollut mukana kuninkaan tietämättä ja salaisissa
tarkoituksissa.
Sillä välin teki Yrjö Pietarinpoika kaikki voitavansa saadakseen
lahjotuksi sekä säädyt kokonaisuudessaan että niiden yksityiset
jäsenet.
Hän sanoi tietävänsä, että oli tekeillä salajuonia. Kirjeet,
joita heille oli lähetetty, olivat muka selvänä osoituksena
salaliittolaisten sotahankkeista; nyt oli kysymyksessä estää
sisällinen sota syttymästä.
Ettei aateli ollut tyytyväinen nykyisiin olosuhteisiin, oli hyvin
luultavaa. Olipa siis hyvin otaksuttavaa, että syytöksissä oli perää.
Mutta pelkkien luulojen nojalla ei mikään tuomio ole täysin
oikeudenmukainen, eivätkä mitkään asiakirjat ole jättäneet meille
selvitystä siitä, mitä keinoja Yrjö Pietarinpoika käytti lahjoakseen
maan uskottuja miehiä.
Kaikkina aikoina ovat ehkä kunnia ja omatunto olleet vähäarvoisia,
kun politiikka on kysymyksessä, ja ostamaan puolelleen suurimman
osan koko valtiopäivämiehistöä tarvitaan toisinaan ainoastaan joku
Yrjö Pietarinpoika, jota ominaisuuksiensa tähden selän takana
halveksitaan, mutta jonka yhteiskunnallinen asema on semmoinen, että
häneltä voi toivoa itselleen vastaavia palveluksia.
Sitäpaitsi oli kuningas sairaana. Yrjö tiesi, että hänellä oli oikeus
puolellaan, myöskin siihen olisi kiinnitettävä huomiota.
Ollakseen kuningas Eerikille mieliksi tuomitsivatkin siis säädyt 1567
syytetyt yleensä kunniapattoisiksi kavaltajiksi.
Tämä ei kyllä estänyt heitä kaksi vuotta myöhemmin, 1569, kun Eerik
oli syösty valtaistuimelta, kumoamasta tuomiota tehdäkseen Juhanalle
mieliksi.
He puolustelivat silloin tekoaan sillä, että olivat olleet pakotetut
kirjoittamaan tuomion alle, saamatta edes itse lukea tai kuulla
luettavan sitä.
Millainen herra, sellainen palvelija. Arkkipiispa Laurentius
Pietarinpojan johtamat papit kieltäytyivät allekirjoittamasta. He
vastasivat, että he kyllä olivat kuulleet asian esitettävän, mutta
ettei tuomion langettaminen kuulunut heille. He toivoivat, että
kuninkaan korkeimmat tuomarit menettelisivät tässä velvollisuutensa
mukaan kunniallisina, kristillisinä, oikeutta harrastavina, jotta
kerran voisivat vastata siitä Jumalan edessä. Vastalauseen paneminen
kävi siis laatuun. Suuressa levottomuudessa ja tuskassa oli kuningas
yöt-päivät. Toisinaan hän lupasi Kaarinalle, ettei vangituille tehdä
mitään pahaa; kehottipa häntä lähettämään sanankin Märta rouvalle ja
kuninkaan nimessä vakuuttamaan hänelle, että "vangitut eivät tule
kärsimään mitään vahinkoa henkensä eikä kunniansa puolesta".
Kello 7 aamulla toukokuun 24 p:nä Märta rouva sai toistamiseen tämän
lohdullisen vakuutuksen ja tällä kertaa Kaarinan omilta huulilta.
Kiivas ja ankara rouvamme heltyi kyyneliin. Rakkaus voitti hänen
pöyhkeän mielensä; hän oli vain puoliso ja äiti, nöyrän kiitollinen
nainen, joka kumarteli syvään alhaiselle Kaarina Maununtyttärelle.
Hän ei enää nähnyt hänessä kuninkaan jalkavaimoa, vaan _sen_, joka
antoi hänelle takaisin enemmän kuin hänen elämänsä, antoi hänelle
kaikki, mitä hänellä oli kallista maailmassa.
Syleilyin ja ystävyyslupauksin Kaarina erosi hänestä. Märta
rouva tahtoi pitää huolta siitä, että kreivi Svante tänään saisi
mieliruokiansa, se näet oli heidän kesken sovittu merkki siitä, että
oli olemassa toiveita pikaisesta vapaaksipääsemisestä. Ja nythän oli
varmaa, että se pian tuli tapahtumaan; hänen kauttansa saavat muutkin
rouvat tietää, mikä suuri ilo heitä odotti. Mitä merkitsi säätyjen
tuomio, kun heillä oli kuninkaan hyvä lupaus!
Samana päivänä esiintyi kuningas mustassa espanjalaisessa
samettipuvussa, levätti hartioillaan, miekka vyöllään ja päässään
mustasulkainen lakki. Tänään hän tahtoi panna toimeen Kaarinalle
antamansa lupauksen ja sopia herrain kanssa.
Yrjö Pietarinpoika, joka ilmoittaumatta oli tullut sisään, ajettiin
ulos. Kuningas ei tahtonut tietää hänestä mitään.
Sovinto täytti kaikki hänen ajatuksensa. Puolenpäivän tienoissa hän
meni ensin Sten Lejonhufvudin vankihuoneeseen, heittäysi polvilleen
pyytäen anteeksi, että hänet viattomasti oli pantu vankeuteen, missä
häntä oli pahoin kohdeltu.
Tämä säikähtyi kovin ja heittäytyi samoin polvilleen rukoillen
kuninkaalta armoa.
Senjälkeen nousivat molemmat ja menivät Svante kreivin luo; siellä
polvilleen-lankeaminen uusiutui.
Kuningas pyysi anteeksi, että kreivi oli viattomana joutunut
vankeuteen, ja vahvistaakseen lupauksiansa pyysi kuningas yhtä
kreivin tyttäristä puolisokseen.
"Minä itse, tyttäreni ja kaikki mitä minulla on kuulumme
kuninkaalleni", vastasi tämä.
"Tulkaa sitten, vapaus odottaa teitä."
Kuningas meni edellä, mutta ovessa hän kääntyi ja sanoi luoden
tarkkaavan silmäyksen ylimykseen:
"Ette toki koskaan voi antaa minulle anteeksi Niilo herran
häväistystä, sen tiedän."
Samassa syöksyi Yrjö Pietarinpoika sisään. "Armollisin herra",
huudahti hän, "täällä ulkona on eräs, jonka sanomat eivät ennusta
teidän majesteetillenne hyvää."
"Kuka se on?" huudahti Eerik syöksyen ulos.
Prokuraattorin viittauksesta tarttui pari henkivartijaa Sten
Lejonhufvudiin vieden hänet takaisin vankihuoneeseensa. Svante Sture
työnnettiin myös omaan komeroonsa ja ovi suljettiin.
Joskaan hän ei vielä sillä hetkellä sanonut jäähyväisiä tälle
elämälle, täytyi hänen kuitenkin tulla huomaamaan, ettei hänen
henkensä enää ollut riippuvainen heikkomielisestä kuninkaasta, vaan
kiukkuisesta vihamiehestä, joka oli vannonut saattavansa hänet
perikatoon.
Kun kuningas tuli ulos ja kysyi mitä oli tekeillä, sanottiin hänelle,
että Juhana herttua oli päässyt irti. Useat sanansaattajat olivat
saapuneet ilmoittamaan sitä.
Kauhusta tuli hän aluksi melkein puhumattomaksi. Sitten hän käski
lähettää huoveja joka taholle; "herttua pitää elävänä tai kuolleena
saavutettaman".
Läähättäen, melkein kokonaan poissa suunniltaan hän tuijotti
poiskiitäviin ratsastajiin. Toisivatko he palatessaan hänen
verivihollisensa, vai kävisivätkö synkät tähtien ennustukset nyt
toteen?
Silloin läheni ennenmainittu kalmarilainen pappi, Pietari
Kaarlenpoika, niin syvään kumarrellen, että melkein tapasi maahan, ja
kysyi alamaisimmasti, tahtoiko kuningas lähteä vähän kävelylle hänen
kanssaan. Hänellä oli kummallisia, salaisia asioita kerrottavana.
Onneton hallitsija oli heti valmis. "Sandvikiin päin", sanoi hän.
He menivät.
Pietari Kaarlenpoika oli Yrjö Pietarinpojan taipuisin ja ovelin
oppilas ja kätyri. Mitä hän ja hänen mestarinsa olivat keittäneet,
oli nyt kypsytettävä. Hän kuvailikin siis kuninkaalle, että jos
herrat nyt pääsisivät vapaiksi, niin he ensi kädessä käyttäisivät
vapauttaan Juhana herttuan vapauttamiseen. Tässä oli siis heti
ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, jotta tämä ylpeä
aatelisto, jota kuningas vihasi kuolemaan asti ja jonka hän halusi
lannistaa jalkainsa alle, saisi ansaitun palkkansa.
Oli jo ilta, kun kuningas Eerik ja Pietari Kaarlenpoika palasivat, ja
edellinen oli niin kiihtyneessä mielentilassa, että melkein juosten
kiiruhti linnaan. Hän oli nyt unohtanut Juhana herttuan, hänen tiensä
kävi Niilo Sturen luo.
Stoalaisen tyyneydellä tämä odotti mitä tapahtuman piti. Harvoin,
tuskin koskaan on kukaan hänen ikäisensä ja hänen asemassaan niin
täydelleen heittänyt kaikki toiveet tämän elämän vastaisesta
onnesta. Hänen tyyni, kiihkoton olemuksensa oli seurauksena hänen
uhrautumisestaan. Hän täytti aina velvollisuutensa minkään omain
pyyteiden siihen vaikuttamatta; hän ei ainakaan lausunut mitään
sensuuntaisia toivomuksia. Vasta hänen häväistysmatkansa Tukholmaan
lamautti hänen voimansa. "Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää
mieleni, iloni ja koko elämäni." Mutta hän toipui vielä kerran
täyttääkseen kuninkaan hänelle antamat tehtävät ja nyt hän nautti
viimeistä palkkaa vaivoistaan.
Terveys murtuneena hän oli palannut kotiin, ja kysymyksessä olevana
iltana hän seisoi ikkunan ääressä katsellen laskevaa aurinkoa, joka
kultasi keväisessä kauneudessaan komeilevat kukkulat ja kummut.
Herra Sten Lejonhufvud, jonka huoneen ainoastaan ohut lautaseinä
erotti Niilo herran suojasta, kuuli hänen heleällä äänellään laulavan:
"Lie nurja onni osanain,
maan mahtavain
en saane suosiota.
Tok' ompi toivo lohtunain,
mun Jumalain
ei armoaan mult' ota."
Laulunsa lopetettuaan hän otti rukouskirjansa ja laskeutui
vuoteelleen.
Silloin astui kuningas sisään paljastettu väkipuukko kädessään: hän
näytti aivan hurjistuneelta.
"Kohtaanhan sinut toki, kavaltaja!" huudahti hän.
Niilo herra hypähti vuoteeltaan ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin
sanoen:
"Kaikkein armollisin kuningas, en ole mikään kavaltaja, vaan olen
palvellut uskollisesti ja pannut henkenikin alttiiksi teidän
majesteettinne puolesta."
Mutta kuninkaan silmissä hehkui mielipuolen raivo, ja hän työnsi
väkipuukon Sturen käsivarteen.
Niilo Sture veti sen pois haavasta, pyyhki siitä veren, suuteli sen
kahvaa sekä ojensi sen kuninkaalle sanoen:
"Armollinen herra, säästäkää minua, teidän epäsuosiotanne en ole
ansainnut!"
"Kuulkaa, tuo kavaltaja puhuu vielä!" kirkui mielipuoli kuningas.
Henkivartija Viljamsson täydensi murhatyön, ja kuningas syöksyi
vankilasta.
Mutta nyt karkasivat mielenvikaisuuden raivottaret hänen kimppuunsa.
Kauheissa tuskissa ja tunnonvaivoissa Eerik syöksyi Svante kreivin
vankihuoneeseen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa huohottaen:
"Rakas sukulaisemme! Me rukoilemme teitä Jumalan tähden antamaan
meille anteeksi kaikki, mitä olemme rikkoneet teitä vastaan!" Samalla
tulvailivat kyyneleet hänen silmistään.
"Kaikkein armollisin kuningas", vastasi vanhus hyvin liikutettuna,
"jos poikani hengelle ei ole käyty, niin tahdon kaikesta sydämestäni
mielelläni antaa teidän majesteetillenne anteeksi. Mutta jos hän on
menettänyt henkensä, saatte siitä vastata minulle Jumalan edessä."
"Minä tiesin sen!" kähisi Eerik ja hypähti pystyyn. "Te ette anna
sitä meille koskaan anteeksi, ja sentähden täytyy teidän saada
sama kohtalo." Hän kiiruhti pois antaen vahdille ankaran käskyn
tarkoin pitää vankia silmällä. Mutta nyt oli pimeyden hetki, ja Yrjö
Pietarinpoika kuvaili hänelle, miten hänen oma henkensä oli vaarassa,
jos hän antoi vapauden vihollisilleen. Nämä kyllä tulivat yhtymään
Juhana herttuaan, eikä hän voisi olla päivääkään varmana.
"Niin, niin, sen he ovat itse saaneet aikaan, ja heidän täytyy
kuolla! Kaikkien, kaikkien, paitsi Sten herran." Ja kuin pahojen
henkien ajamana pakeni onneton hallitsija linnasta pitkin tietä
Flötsundiin päin.
Muutama henkivartija sekä Beureus seurasivat häntä, viimeksimainittu
siinä aikomuksessa, että saisi hänet peruuttamaan onnettomani herrain
kuolemantuomion.
Beureus saavutti kuninkaan eräällä aidalla länsipuolella Alsiken
kylää. Opettaja lankesi oppilaansa eteen polvilleen ja rukoili häntä,
ettei hän äkkipikaisuudessa murhauttaisi linnassa olevia herroja.
Vastauksen asemesta Eerik pisti miekallaan häntä kohden, mutta
Beureus väisti.
"Musertakaa tuo konna!" kirkui hän henkivartijoille.
Beureus rukoili polvillaan henkensä puolesta, mutta henkivartija
Viljamsson vastasi keihäänpistoksilla, kunnes hän vaipui kuolleena
maahan.
Kolme päivää virui hänen ruumiinsa aidan vieressä muutaman
kuusenoksan peitossa; sitten se vietiin Ekerön kirkkoon ja haudattiin.
Piiskuri Peder Gadd, joka huoveineen hoiti vartiota Upsalan linnassa,
antoi miehilleen tarpeelliset määräyksensä. Mutta vankien joukossa
oli Sten Lejonhufvud ja Sten Banér. Kumpainenhan näistä piti
säästettämän?
Tästä ei voinut kukaan muu antaa tietoja kuin Yrjö Pietarinpoika, ja
piiskurin täytyi lähteä alas kaupunkiin tavatakseen häntä.
Hän tapasi hänet iloisella tuulella pelipöydän ääressä, viiniruukku
edessään. Gaddin kysymykseen hän vastasi nauraen: "Ota molemmat
tai vain toinen, miten tahdot. Semmoisista asioista selviytyy omin
neuvoin."
Tyytyväisenä ojensi prokuraattori koipensa; oli tehty päivätyö, joka
tuli tuottamaan hyvän hedelmän. Se ei mitään merkinnyt, että kuningas
oli hullu, olivathan hänen mahtavimmat vihollisensa nyt raivatut
pois; tästälähin saisi Yrjö Pietarinpoika, prokuraattori, hallita
maata ja valtakuntaa.
Hirveä päivätyö olikin tehty. Svante Sture, hänen molemmat poikansa,
Niilo ja Eerik, Abraham Stenbock ja Iivar Iivarinpoika olivat kaikki
murhatut.
Sten Lejonhufvud ja Sten Banér pelastuivat, kun ei oltu selvillä,
kumpaista tarkoitettiin. Peder Gadd oli liian viisas panemaan omaa
päätänsä vaaraan.
Ilkityön jälkeen pidettiin linnanportit yöt-päivät suljettuina.
Ei kukaan saanut mennä sisään eikä ulos. Oli välttämätöntä,
ettei kaupungissa tiedetty mitä oli tapahtunut, ennenkuin Yrjö
Pietarinpoika oli ehtinyt saamaan säätyjen vahvistuksen tuomiolle
ja siten toimittamaan lain varjoon jo tehdyt murhatyöt. Mutta sekä
aamuin että illoin tuli palvelijoita kantaen peitetyitä hopeakulhoja.
Vangituille herroille tuotiin niissä kaikenlaisia herkkuja, joita
heidän puolisonsa itse olivat valmistaneet ja lähettäneet liittäen
niihin rakkaimmat tervehdyksensä, hartaimmat toivomuksensa; mutta
Peder Gadd ja hänen huovinsa pitivät kaikki herkut hyvänään.
Huhu kulkee ovenraoista ja avaimenreijistäkin. Saapui Märta rouvankin
korviin muuan semmoinen, niin hirveä, että hän siitä masentui
maahan, jähmettyi jääksi; mutta hän toipui taas. Se ei voinut olla
mahdollista. Olihan Kaarina Maununtytär käynyt hänen luonansa
tuomassa kuninkaalta hänen terveisensä.
Kaarinan luo tahtoi hän mennä kertomaan, mikä kauhea juttu oli pantu
liikkeelle. Oliko ehkä aikomus säikähyttää hänet kuoliaaksi? Eihän
oikeaa kättänsä voi katkaista, ja Sturet olivat Vaasa-suvun oikea
käsi.
Kaarina Maununtytär ei asunut itse linnassa, vaan eräässä läheisessä
talossa. Sinne lähti rouvarukka, ei levottomana eikä peloissaan,
vaan siinä vahvassa uskossa ja lujassa luottamuksessa, että kaikki
epäilykset nyt haihtuvat.
Märta rouvalla ei ollut, niinkuin yleensä oli tavallista, mitään
palvelijaa mukanaan. Mustan hunnun hän heitti suojaamaan harmaata
päätänsä ja meni pää pystyssä; mutta kaikki, joita hän kohtasi,
pysähtyivät ja katselivat häntä. Hän näki kyyneleitä, hän huomasi
syvää sääliä vieraissa kasvoissa, ja hänen tahtomattansakin tunkeusi
tuskan tunne puistattamaan häntä. Mitä he tahtoivat? Miksi he
katselivat juuri häntä? Hän joudutti askeleitaan; vihdoinkin oli hän
perillä.
Portti oli suljettu, hän kolkutti; ei kukaan aukaissut. Hän kolkutti
useat kerrat, melkeinpä tuskallisesti; joka kerralla tuntui, kuin
olisi yksi toive häipynyt pois. Vihdoinkin kuului sipsuttavia
askeleita, portti avautui ja siitä pistäytyi pää esiin.
"Minun ei ole lupa aukaista kenellekään", sanoi sieltä tullut nainen,
kauhistuksen ilme kasvoillaan.
"Minä tahdon puhua rouva Kaarina Maununtyttären kanssa."
"Armollinen rouva matkusti yöllä pois."
"Mihin?"
"En tiedä."
"Mutta minä tiedän, että hän on kotona, ja minä tahdon, minun
täytyy puhua hänen kanssaan", tiuskaisi tarmokas rouva kiihkeästi,
tunkeutuen väkisin sisään.
"Älkää, Herran tähden, tehkö minua onnettomaksi. Minä olen yksin koko
talossa; kaikki muut ovat poissa."
"Se ei ole totta; Kaarina rouva on lähettänyt sanan minulle.
Hän odottaa, ja minä tiedän kyllä tien itsekin."
Hän työnnälsi palvelijatar-rukan tieltään.
"Menkää vaan, ketään ette löydä. Minä näen kyllä, että olette onneton
rouva Märta Sture, jonka vuoksi armollinen rouva vuodatti niin
katkeria kyyneleitä."
Märta rouva pysähtyi. Hän ei kysellyt. Oli kuin siinä
silmänräpäyksessä koko kauhistuttava totuus olisi paljastettu
hänelle, sentähden hän ei myöskään kuullut mitä palvelijatar itkien
kertoi.
"Koko eilispäivänä emme tienneet mitään, mutta myöhään eilen illalla
saapui tohtori. Hän kertoi tapahtumat kaikessa kauheudessaan sekä
että kuningas oli juossut pois Flötsundiin päin. Nyt ei yksikään
ihminen tiedä missä hän on. Kaarina rouva käski heti satuloida
hevoset, ja niin hän lähti kaikkine palvelijoineen jättäen vain minut
tänne, jos joitakin tietoja tulisi."
Aivan kuin tietämättä mitä oli tehnyt seisoi Märta rouva melkein
liikkumatonna tuijottaen oven yläpuolella olevaan puuveistokseen,
joka kuvasi kiemurtelevaa käärmettä. Sitten hän kietoi huntunsa
ympärilleen, mutta aukaisi sen taas yhtäkkiä katsellakseen käärmettä.
Silloin työnnettiin portti hiljaa auki ja nuori, kalmankalpea nainen
katseli levottomana ympärilleen.
Se oli rouva Anna Bielke. "Rakas äiti", sanoi hän kiiruhtaen sisään.
"Mitä sinä täällä teet?" kuului kylmä ja kova kysymys, ja vanhus
kiinnitti katseensa häneen.
"Tulkaa, menkäämme kotiin!"
"Rouva Kaarina Maununtytär ei ole kotona." Hän naurahti itsekseen.
"Hän ei laske puheilleen tänään..."
"Tarttukaa käsivarteeni, rakas äiti. Lähtekäämme!"
"Luuletko, että tahdon jäädä tänne. Huu, täällä haisee vereltä!" Ja
nopein askelin hän lähti kotiin; tytär saattoi tuskin seurata häntä.
Yrjö Pietarinpoika ymmärsi käyttää aikaansa. Lupauksilla ja
uhkauksilla taivutettiin säädyt kirjoittamaan tuomion alle, joka
oli kyhätty heidän nimessään ja jossa surmansa saaneet herrat
selitettiin kunniattomiksi, valapattoisiksi, uskottomiksi ja
kuolemanrangaistuksen ansainneiksi.
Tuomio allekirjoitettiin kirkossa kaksi päivää murhan jälkeen,
toukokuun 26 p:nä. Siten laillistutettiin mielenhäiriön ja
kostonhimon työt. Valtiosäädyt antoivat niihin vahvistuksensa.
Papisto pani kyllä nytkin heikon vastalauseen, mutta sillä se vain
tarkoitti omaa turvallisuuttaan.
Niinkuin ennen olemme maininneet, oli Eerik juossut metsään.
Dionysius Beureus, ensimäinen, joka hänet saavutti, oli
mielenhäiriössä annetusta käskystä saanut surmansa erään
henkivartijan kädestä, mutta nämäkään eivät voineet kauan seurata
häntä. Hän harhaili sinne-tänne, ties mihin, pahojen ajatustensa ja
omantunnon tuskien vainoomana.
Pieneen matkueeseen, joka oli kaupungista lähtenyt onnetonta
etsimään, kuului tohtori Benediktus, Kaarina rouva -- kuten
häntä nykyään aina nimitettiin -- sekä muutamia palvelijoita ja
palvelijattaria. Henkivartijat, jotka olivat palanneet Upsalaan,
olivat seuranneet kuningas Eerikkiä jonkun matkaa Flötsundin tuolle
puolen. Siellä hän oli juossut heidän näkyvistään.
Äänettöminä olivat vaeltajat kiitäneet eteenpäin kirkkaana kesäyönä,
Kaarina melkein aina ensimäisenä. Nähtävästi hän kulki kokonaan
tuskan pakottamana, ja katsahtaessaan hänen kalmankalpeihin
kasvoihinsa sanoi tohtori:
"Meidän pitää poiketa sisään johonkin, te ette kestä kauempaa, lapsi
raukka."
"Mitä ovat minun kärsimiseni sen suhteen, mitä Märta rouva ja monet
muut saavat kärsiä", vastasi hän kyynelten virtaillessa pitkin
kalpeita poskia.
"Eihän teidän kuolemanne olisi miksikään lievitykseksi hänen
surussaan."
"Ei, häntä varten ei ole olemassa mitään lievennystä", lisäsi Kaarina
melkein lohduttomana epätoivosta. "Kuningas tarvitsee teitä."
"Jos hän tappaa minut, luuletteko, että hän siitä tulisi
katumapäälle...?"
"Katumuksesta on hän jo lähtenyt metsiin ja saloille." Ihmetellen,
melkein epäillen katsahti Kaarina Benediktukseen kannustaen sitten
hevostaan. Uudet ajatukset näyttivät antaneen hänelle uusia voimia.
Tiellä Odensalaan he kohtasivat talonpojan, joka Benediktuksen
kysymyksiin vastasi nähneensä huonosti puetun mieshenkilön
kuljeksivan ympäri niillä seuduin. Pappilasta hän arveli voivan saada
lisätietoja.
Heti he suuntasivat kulkunsa sinne. Siellä oli Kaarina rouva melkein
tajutonna nostettava satulasta; tohtori jäi pitämään huolta hänestä,
kun palvelijat lähetettiin joka suunnalle kuningasta etsimään.
Tieto kuninkaan katoamisesta herätti suurta pelkoa Yrjö
Pietarinpojassa. Hänkin lähti suurella seurueella häntä hakemaan.
Vihdoin viimeinkin hänet tavattiin talonpoikaispukuun puettuna
synkässä metsässä täydellisessä mielenhäiriössä. Mutta turhia olivat
kaikki suosikin yritykset palauttaa häntä järkiinsä; hän potki, hän
löi ja kirkui tuontuostakin:
"Minä olen niinkuin Nero murhannut opettajani." Ja sitten hän
heittäytyi maahan kiemurrellen kuin kuolontuskissa.
Hänen laihtunut, kurja ulkomuotonsa osoitti, ettei hän ollut
moneen päivään saanut mitään ravintoa; mutta mitä tahansa hänelle
tarjottiinkin, työnsi hän sen kiivaasti luotaan. Ne mielettömät
silmäykset, joita hän loi ympärilleen, osoittivat, että saattoi käydä
vaaralliseksi lähestyä häntä.
"Kaarina rouva on ainoa, joka voi jotakin", kuiskasi joku
läsnäolijoista.
Kaarina rouvanpa Yrjö Pietarinpoika juuri olisi tahtonut jättää
kutsumatta. Mutta -- ehkäpä kuningas vieläkin halusi ihmisverta;
niin, sammukoon kernaasti Kaarina rouvankin elämä.
Hänen tiedettiin makaavan sairaana Odensalan pappilassa, ja hänelle
lähetettiin heti sana. Tämän saapuessa oli hän hyvin heikkona
vuoteessa. Mutta kuultuaan asian hän sanoi: "Minä tulen heti."
Tohtori arveli sitä mahdottomaksi, mutta Kaarina nousi ja lähti
horjuvin askelin ovea kohden; muutamia hevosia satuloitiin ja sitten
lähdettiin matkaan niin nopeasti, kuin ne voivat juosta.
Kuningas makasi edelleenkin maassa heittelehtien sinne-tänne.
Töllistellen seisoi väkijoukko, Yrjö Pietarinpoika muiden mukana,
joltisenkin matkan päässä hänestä.
Kaarina rouva pysäytti, ja tohtorin täytyi nostaa hänet alas. Yrjö
Pietarinpoika riensi paikalle.
Oli arvokkaisuutta siinä silmäyksessä, jolla Kaarina rouva käski
hänet luotaan, ja nolona hän lähti pois; mutta kostoa, pikaista
kostoa hän vannoi hänelle sydämessään.
Kaarina rouva riensi kuninkaan luo, istuutui maahan hänen viereensä,
nosti hiljaa hänen päätänsä ja laski sen polvelleen. "Eerik!"
kuiskasi hän lempeästi.
"Kaarina", vastasi tämä nyyhkyttäen.
"Sinä olet hyvin sairas."
"Niin, ihan kuolemaisillani."
"Etkö tahdo nousta?"
"En. Anna minulle kätesi ja salli minun katsoa silmiisi. Miten kalpea
sinä olet, Kaarinani."
"Minäkään en ole oikein terve", vastasi hän hyväillen vapaalla
kädellään hänen päätänsä.
"Tiedätkö, että pirut pelkäävät sinua. Ne väistyvät pois." Hän
kohoutui. "Ei, tuolla ne seisovat yhdessä ryhmässä, ja niiden
päämieskin on mukana... mutta varrohan..."
Hän tahtoi nousta heti, mutta Kaarina pidätti häntä ja huusi: "Menkää
kaikki, kuningas käskee!"
Selkä kumarassa, mutta harmista halkeamaisillaan lähti prokuraattori
seurueineen kuninkaan näkyvistä. Mutta lähistössä hän tahtoi olla;
taudinpuuskaus näytti olevan ohi menemässä.
Benediktus oli ainoa, joka oli jäänyt. Hänen pyysi Kaarina rouva
hankkimaan vähän ruokaa ja viiniä, ja niin lähti hänkin jättäen
heidät kahden.
Silloin Kaarina rouva puhui hänelle heidän Sigridistään; pikku tyttö
oli terve ja näytti tulevan suureksi ja voimakkaaksi.
Isän silmät loistivat ilosta. "Minä en ollenkaan tiedä, miltä hän
näyttää. Onko hän sinun muotoisesi?"
"Paljon enemmän isänsä muotoinen."
"Se ennustaa onnettomuutta."
"Benediktus on tutkinut tähtiä."
"No, mitä ne sanovat?"
"Vaihtelevat vaiheet odottavat häntä."
"Kuoleeko hän myrkystä?"
"Ei, hän on elävä vapaana."
Silloin tuli Benediktus tuoden ruokaa ja viiniä, ja vaivatta
sai Kaarina onnettoman syömään ja juomaan. Sitten hän lempeällä
väkivallalla veti kuninkaan pään polvilleen, ja Eerikin puhuessa,
miten paljon hän rakasti Kaarinaa, vaipuivat hänen silmäluomensa
yhteen, ja pian hän nukkui rauhalliseen, virkistävään uneen.
Herätessään muutaman tunnin kuluttua hän katseli ihmetellen
ympärilleen. Hän oli unohtanut mitä oli tapahtunut ja näytti
muistuttelevan asiain kulkua.
Mutta kaikki oli hävinnyt, jäljellä oli vain kumman kauheita
utukuvia, jotka häämöttivät ja taas katosivat.
Kaarina puhui hänelle lempeitä lohdutuksen sanoja.
Vihdoin hän sai kuninkaan nousemaan maasta. Nojautuen Kaarinan
käsivarteen lähti hän hiljalleen astelemaan pappilaan. Sinne oli jo
tuotu Upsalasta vaatteita, ja vastustelematta hän pukeutui niihin,
silmät koko ajan Kaarinaan luotuina.
Nähtävästi tämä oli hänen ajatustensa esineenä. Kaarina oli se voima,
jonka vaikutuksesta hän kaikki teki. Hän söi ja nukkui sentähden,
että Kaarina niin tahtoi.
Vasta kolmantena päivänä, kun Kaarina tohtorin neuvosta sanoi
hänelle, että heidän täytyi palata Upsalaan, näyttäytyi hän
vastustushaluiseksi; mutta kun Kaarina sanoi ikävöivänsä lastaan,
virkkoi kuningas:
"Vie minut hänen luokseen."
Mutta ennen lähtöä hän kutsui Benediktuksen erikseen ja sanoi hänelle:
"Oletko sinä pappi, kuulehan?"
"En, armollinen herra."
"Mutta olethan oppinut mies?"
"Sellaisena minua pidetään."
"Voitko toimittaa vihkimisen?"
"Siihen en ole oikeutettu."
"Mutta jos minä tahdon?"
"Kirkko ei tunnusta sitä."
"Siitä ei vaaraa, minä puhun Laurentius Pietarinpojalle, ja sinä
vihit heti minut ja Kaarinan."
Mitäpä tuossa vastaväitteet auttoivat.
Kaarina kutsuttiin sisään, ja kuningas ilmoitti hänelle tahtonsa.
Viehkeä ruso levisi hänen kalpeille kasvoilleen. "Sopiiko se?" sanoi
hän.
"Minä pelkään, ettei se saa lain voimaa", rohkeni tohtori vielä
toistaa.
"Luuletko, etten aio sitä laillistuttaa? Mutta minä tahdon, että
Kaarinaa on nyt jo kunnioitettava puolisonani."
Kaikki lähitienoilla olevat palvelijat kutsuttiin saapuville, ja
heidän läsnäollessaan tohtori luki vihkimäkaavan Eerikin ja Kaarinan
avioliittoa varten.
"Nyt he eivät enää saa vaatia, että minä menisin naimisiin jonkun
toisen kanssa", virkkoi sulhanen tyytyväisenä hykerrellen käsiään.
"Mutta kuulehan", lisäsi hän, "olihan täällä pappikin; miksemme
kutsuneet häntä?"
"Sehän on samantekevä, kun se joka tapauksessa on uudistettava",
vastasi Benediktus.
"Luuletko, että hän oli peloissaan?"
"Mahdollista kyllä; hänellä on suuri perhe."
Samana päivänä he palasivat Upsalaan.
Mutta mitä lähemmäksi he tulivat, sitä levottomammaksi kuningas kävi.
Hän puhkesi kiivaisiin itsesoimauksiin ja arveli koko kaupungin
olevan kapinassa.
Nyt oli Kaarinakin voimaton; kuningas ei enää tahtonut kuulla häntä,
itki vain ja valitti.
Hänen saapuessaan linnaan otti arkkipiispa hänet vastaan sanoen:
"Herra kuningas!"
"Ei, ei!" huudahti hän, "en minä _ole_ kuningas! Se on Niilo Sture,
joka on valtionhoitaja." Hänet vietiin omiin huoneisiinsa.
Tukholmaan saapui kummallisia huhuja, ja leskikuningatar matkusti
heti Upsalaan; mutta Eerik ei tahtonut nähdä häntä eikä puhua hänen
kanssaan.
Sekasorto oli mahdollisimman suuri. Muutamat matkustivat
valtiopäiville, toiset pois; mitään hallitusta ei ollut, eikä kukaan
tiennyt kenen puoleen kääntyä.
Kuningas sanoi tahtovansa lähteä Svartsjöhön. Mutta ei hän siellä
monta päivää viihtynyt; jo kesäkuun 3:ntena hän palasi Tukholmaan.
Tegel kertoo, että hän matkalla heitteli rahaa jokaiselle, jonka
kohtasi, ja Tukholman läpi kulkiessaan hän piti silmänsä ja kätensä
taivaaseen kohotettuina.
Senjälkeen näyttää hän tunteneen sisällistä, ankaraa sovituksen
tarvetta; hän jakeli suuria rahasummia. Märta rouvalle lähetettiin
1,000 hopeamarkkaa, Sten Lejonhufvudille 1,000 guldenia, samoin
sukulaisuussuhteiden mukaan Pietari Brahelle, Sten Eerikinpojalle ja
Beureuksen vaimolle. Omakätisesti hän kirjoitti Sten Eerikinpojalle
ja Sten Banérille velvoittaen heidät kääntämään kaikki parhaaksi
jälleen.
Samoin hän kirjoitti leskikuningattarelle pyytäen häntä tekemään
voitavansa hankkiakseen poikapuolelleen Svante kreivin lesken
anteeksiannon.
Kaikki vainajien omaiset kutsuttiin Tukholmaan, ja ne, jotka tulivat,
otettiin vastaan kunnianosoituksilla. Kuningas näytti olevan hyvin
murtunut.
Leskikuningatar ja Sten Eerikinpoika palasivat meritse Tukholmaan,
Hogenskild Bielke ja Sten Banér maitse.
Tehdäkseen viimeksimainittujen kaupunkiin-saapumisen niin
juhlalliseksi kuin suinkin lähetti Eerik joukon ratsumiehiä heitä
vastaan Sollentunan kirkolle asti. Mutta herrat pyysivät päästä siitä
kunniasta.
Leskikuningattaren vastaanottamiseksi ei säästetty komeutta, ja kun
hän seurueineen tuli linnansaliin, lankesi Eerik polvilleen, tunnusti
väärin tehneensä ja pyysi anteeksi. Mutta ennen kaikkea hän rukoili,
että kuningatar ja kaikki läsnäolijat tahtoisivat lepyttää Märta
rouvan. Hänen tuli saada kaikki, mitä hänelle suinkin voitiin antaa
valtakunnan siitä huomattavaa vauriota kärsimättä.
Katariina tuli liikutetuksi hänen tuskastaan ja lupasi kohta palata
Upsalaan, missä Märta rouva vielä oleskeli. Ja hän lähtikin heti Sten
Eerikinpojan ja Hogenskild Bielken seuraamana.
Tapahtuipa se sitten kuninkaan nöyrän kirjeen tai kuningattaren
rukousten ja kyynelten tähden, mutta Märta rouva tuli liikutetuksi
ja lupasi antaa anteeksi sillä ehdolla, että surmatut kautta koko
valtakunnan julistettaisiin viattomiksi ja ilkeät neuvonantajat
saisivat rangaistuksen.
Kuningas hyväksyi ilolla nämä ehdot, ja airut kuulutti, että murhatut
herrat olivat viattomia, kunniallisia ja uskollisia miehiä, sekä
kielsi ketään heistä toisin puhumasta.
Senjälkeen seurasi hautaus Upsalan tuomiokirkossa heinäkuun 14 p:nä.
Rauta-arkussa haudalla säilytettiin ne vaatteet, mitkä herroilla oli
ollut yllään, kun heidät murhattiin.
Niilo Sturella oli takki, jossa oli lyhyt nahkahelmus, ja hänen
hatussaan on vielä jäljellä pieni silkkihansikas, jota hän kantoi
hattuunsa kiinnitettynä.
Kuningas tahtoi taas lähteä Svartsjöhön. Hallitustoimia hän ei voinut
hoitaa, ja Pietari Brahe sekä Sten Lejonhufvud saivat ne huolekseen,
ilman valtakirjaa kyllä, mutta samalla ilman vastustusta.
Heidän aikomuksensa oli ennen kaikkea toimittaa Yrjö Pietarinpojalle
hyvin ansaittu rangaistus.
16.