Suuri oli hämmästys Hörningsholmassa.
"Mikä liekään tarkoitus, kun meidät kutsutaan?" kyseli Märta rouva
ihmetellen.
"Minusta se tuntuu kummalliselta", vastasi Svante herra.
"Ei hän puhunut kertaakaan kanssani, kun helmikuussa olin linnassa
Sivard Krusen häissä", arveli Eerik herra.
"Sinä kerroit jostakin kirjeestä", tutki isä.
"Neiti Margareeta Niilontyttärelle", vastasi poika nauraen; "meitä
oli monta, jotka kirjoitimme sen alle."
"Mitä se sisälsi?"
"Neiti kantoi lippua ympäri huonetta ja kysyi, kuinka moni tahtoisi
asettua hänen komentonsa alaiseksi, ja seuraavana päivänä kirjoitimme
hänelle sanoen, että kaikki mielellämme tahdomme taistella rakkaan
vänrikin komennossa."
"Siinä en voi huomata mitään pahaa."
"Niiloa odotetaan kotiin; eikö voine olettaa, että kuningas ensiksi
pyrkii sovintoon hänen omaistensa kanssa."
"Luulenpa melkein niin olevan", arveli kreivi Svante, ja hänen
katseensa kirkastui.
"Se todistaa, että tunnet häntä hyvin vähän", vastasi Märta rouva;
"hänellä on jotakin pahaa mielessä, vaikka en tiedä minkätähden."
"Ehkäpä olemme hänen tiellänsä", sanoi vanhus lempeästi.
"Me olemme sietäneet ja kärsineet liian kauan", vastasi Märta rouva
kiihkeästi.
"Ehkäpä hän pelkää kostoa", tuumaili Eerik. "Silloin hän on oikeassa,
eihän tuommoinen elämä sovi vapaasukuiselle."
"Me olemme vannoneet kuningas Eerikille uskollisuutta ja
kuuliaisuutta ja valamme tahdomme pitää pyhänä, tapahtukoon mitä
tahansa", sanoi isä.
"Oletteko päättäneet lähteä sinne?" kysyi Märta rouva kiihkeästi.
"Meidän täytyy", vastasi hänen herransa, mutta pöydällä lepäävä käsi
vapisi.
"Ei kellään ole vähemmän pelättävää kuin minulla", huomautti Eerik,
"ja siksi ehdotan, että minä menen edeltäpäin tiedustelemaan, jos
varovaisuus niin vaatii. Herra isäni voi sitten lähteä tai olla
lähtemättä, miten parhaaksi näkee."
Ainoa, joka ehdottomasti hyväksyi tämän ehdotuksen, oli Märta rouva.
"Jos molemmat hyppäävät sudenkuoppaan", arveli hän, "ei toinen voi
auttaa toista."
Oli miten olikaan, mutta sitten päätettiin, että Eerik herran tuli
seuraavana päivänä lähteä matkaan Svartsjöhön. Suuri oli kuitenkin
hämmästys, kun hänen lähtiessään myöskin Märta rouva esiintyi
täydessä matkapuvussa.
"Minä teen ostoksia", sanoi hän, "ja se voi hyvin käydä laatuun
samalla."
Mutta kun he tulivat lähemmä Svartsjötä, sanoi hän: "Minulla on
hieman sanomista kuninkaalle." Ja niin hän seurasi perille asti.
Eerik herralla olisi kyllä ollut halua kieltää häntä siitä, mutta se
ei ollut tapana siihen aikaan.
Heidän tullessaan perille otti prokuraattori heidät vastaan.
Hän sanoi Märta rouvalle, tehden monta syvää kumarrusta, että rouvia
varten oli varattu huoneita suuressa talonpoikaistalossa aivan
lähellä. Linna muka tuli aivan täyteen niistä monista herroista,
jotka olivat kutsutut ottamaan osaa neuvotteluihin.
Eerik herralle sanoi hän heti tahtovansa näyttää häntä varten varatun
huoneen.
Harmista kiehuen Märta rouva mukautui tähän. Mutta kun hän saapui
kamariin, joka oli määrätty muka hänen asunnokseen, tuntui se
hänestä paremmin sopivan palvelijalle kuin maan mahtavimmalle
aatelisrouvalle; hän aikoi kohta lähteä sieltä ulos, mutta ovi oli
suljettu. Hän ymmärsi heti olevansa vankina.
Toinnuttuaan ensi hämmästyksestä istui hän miettimään mitä olisi
tehtävä.
Ennen kaikkea tulisi hänen varoittaa herraansa. Mutta miten?
Mukanaan olevassa vaatevarastossa oli hänellä kova kaulus; hän otti
neulan vyöstään ja pisteli siihen: "Vangitut! Pakene heti!" Nyt oli
vain saatava tämä hänelle. Kun talonpoikaiseukko tuli sisään, ei
Märta rouva ollut tietävinäänkään, että oli vankina.
"Herrani tulee pian tänne", sanoi hän, "mutta häneltä puuttuu kaulus.
Voitteko hankkia luotettavan henkilön, joka veisi tämän hänelle
Söderteljeen; vaivain palkaksi antaisin viejälle nämä kultaiset
kaulaketjut?"
Eukon silmät suurenivat. "Minä voin mennä itsekin", sanoi hän
ojentaen kätensä ketjut saadakseen.
Märta rouva otti ne kaulastaan ja katkaisi ne. "Toisen puolen
saatte nyt, toisen kun palaatte", sanoi hän. "Hän saa antaa jotakin
merkiksi, että kaulus on tullut perille. Siitä saatte huomauttaa
häntä." Eukko lähti heti matkaan.
Kun hän oli poissa, näki Märta rouva ikkunastaan, että herrat
Abraham Stenbock, Sten Banér, Iivar Iivarinpoika ja Sten Lejonhufvud
saapuivat melkein yhtaikaa. Hän oli liian kaukana voidakseen
huutamalla varoittaa heitä; hänen oma vankeutensa olisi vain käynyt
sietämättömämmäksi, jos hänen huutonsa olisi huomattu.
Myöhään illalla eukko palasi. Hän oli aivan oikein tavannut kreivin,
joka oli näyttänyt hyvin huolestuneelta. Eukko otti esiin pienen,
hyvin kapean sormuksen, jota Svante Sture aina oli pitänyt oikeassa
pikkusormessaan. Märta rouva oli monta kertaa pyytänyt sitä, mutta
saanut aina vastaukseksi: "Kuolemani jälkeen!" Ja nyt hän lähetti sen
hänelle. Märta rouva purskahti itkuun ja pisti sormuksen sormeensa
annettuaan ketjut eukolle.
"Jumalan kiitos, hän on pelastunut", ajatteli Märta rouva, "ja hän
voi varoittaa Niiloa. Mutta Eerik, rakas Eerikkini, miten saada hänet
vapaaksi?"
Kreivi Svante Sture oli saanut kauluksen ja lukenut kirjoituksen
siitä. Hän tuli hyvin surulliseksi, mutta hän ei aikonutkaan
piilottautua. Ehkäpä kuningas Eerik tyytyisi hänen henkeensä ja
säästäisi hänen poikansa.
Kuolema ei näyttänyt hänestä ensinkään kauhistavalta; hän tahtoi vain
valmistautua siihen. Ja niin hän kutsutti Söderteljessä luokseen
papin, nautti pyhää ehtoollista ja matkusti heti sen jälkeen
Svartsjöhön.
Hänen poikansa ja ystävänsä olivat jo kukin erikseen telkien takana.
Sama kohtalo tuli nyt myöskin jalon Sture-suvun päämiehen osaksi.
Kuninkaan lautakunta oli kokoontunut Svartsjöhön. Ne todistajat,
joita aiottiin kuulustella, olivat: Peter Sastorp, saksalainen
kaupustelija, kuninkaan urkuri Aleksanteri, eräs Paulus-niminen
seppä, Hannu Wolf ja Kristofer, edellinen Abraham Stenbockin,
jälkimäinen Iivari Iivarinpojan palveluksessa.
Peter Sastorp kertoi, että eräs mies nimeltä Josua Genevitz
oli Saksassa kertonut hänelle Niilo Sturen luona vietetyistä
jäähyväiskesteistä, kun tämä vastatuulen tähden viipyi
Valdemarinsaaren edustalla.
Kaarle herttua oli myöskin ollut saapuvilla, ja Josua oli väittänyt
silloin sovituksi siitä, että kuningas olisi toimitettava pois
valtaistuimelta ja hengiltä.
Kuninkaan urkuri todisti kuulleensa samaa ollessaan siihen aikaan
Ryvoldin kaupungissa Saksassa.
Seppä vannoi ja vakuutti, että kun Niilo Sture ja Josua Genevitz
olivat tulleet Stralsundiin, niin he oitis olivat ruvenneet punomaan
juonia kuningas Eerikkiä, vieläpä koko Ruotsin valtakuntaa vastaan.
Se oli koko Saksassa tunnettu asia, sanoi hän.
Hannu Wolf oli kuullut, että eräänä päivänä, kun monta herraa istui
pöydässä Svante kreivin luona, oli käsketty ulos kaikki palvelijat
paitsi vanhinta Hannu Elertiä. Hetkistä myöhemmin oli tämäkin tullut
ja sanonut: "Nyt on päätetty kostaa hyvän Niilo herran Tukholmassa
kärsimä häväistys."
Saksin herttua Maunu näytti ehkä vähän nololta esiintyessään
todistajana muiden muassa; hän todisti kuulleensa herrojen Sten
Lejonhufvudin ja Iivar Iivarinpojan lausuvan mieliharminsa Niilo
Sturen kärsimästä häväistyksestä, sekä että kumpaisenkin puheista oli
käynyt selville, että sitä ei jätettäisi kostamatta.
Sellaisia olivat todistukset oikeudenkäynnissä Ruotsin etevimpiä
miehiä vastaan.
Maunu herttua oli ainoa, joka saattoi tuoda esiin mitä oli itse
kuullut.
Tuomarit katselivat toisiaan. Sellaisten syiden nojalla ei voinut
tuomita ketään hengiltä ja kunniattomaksi. Uusia todistuksia täytyi
hankkia.
Yksi semmoinen sepitettiinkin kohta. Yrjö Pietarinpoika levitti herra
Abraham Stenbockin eteen Josua Genevitzille kirjoitetun kirjeen,
jossa pyydettiin Josuaa kiirehtimään sotaväen värväämistä sekä
luvattiin rahoja, ja jossa oli lisäys: "Kun kahleet ja haarniskat
ovat valmiit, on pian myöskin kunnossa mitä asiaan meidän puoleltamme
kuuluu; enempää ei voi uskoa paperille."
Tämä tapahtui heti, kun herra Abraham oli saapunut Svartsjöhön. Hän
ei joutunut oitis vankeuteen niinkuin muut, vaan hänet vietiin ensin
kuninkaan luo, jossa häntä kestitettiin runsaasti, ja sitten komeaan
makuusuojaan.
Sinne tuli nyt prokuraattori, joka houkutteli häntä vielä
tyhjentämään muutaman pikarin ja näytti hänelle sitten äskenmainitun
kirjeen pyytäen häntä kirjoittamaan nimensä sen alle.
Siitä Abraham luonnollisesti kieltäytyi. Silloin sanoi Yrjö, että
kuningas olisi siitä hänelle hyvin kiitollinen.
Nuori ylimys oli kyllä juonut hyvin paljon, mutta hänellä oli
kuitenkin kyllin harkintakykyä moisia houkutuksia vastustaakseen.
Silloin Yrjö muutti menettelytapaa uhaten kidutuksilla, ellei hän
tekisi sitä.
"Hankkikaa minulle ensin kahden todistajan vahvistama todistus,
että allekirjoittaminen on tapahtunut kuninkaan käskystä teidän
kauttanne", huudahti puolijuopunut ylimys säikähtyneenä.
"Sen teen", vastasi prokuraattori ja kiiruhti huoneesta.
Hän palasi uskomattoman pian; todistus oli semmoinen, kuin oli
pyydettykin, ja herra Abrahamin täytyi täyttää lupauksensa.
Mutta hän ei ollut ottanut huomioonsa, että kirje oli päivätty
tammikuussa.
Seuraavana aamuna vietiin herra Abraham Stenbock lautakunnan eteen.
Kirje näytettiin ja sanottiin, että haarniskat merkitsivät sotilaita
ja kahleet aseita, joita hän muka oli pyytänyt lähettämään Saksasta.
Syytetty joutui niin hämmennyksiin ja suunniltaan, että unohti
todistuksenkin eikä voinut antaa järkevää vastausta. Sen nojalla
hänet pantiin heti vankeuteen.
Vanha Svante kreivi kutsuttiin kahdesti lautakunnan eteen, mutta
hänestä ei voitu todistaa ainoatakaan epäilyttävää toimenpidettä.
Jälkimäisellä kerralla, toukokuun 14 p:nä, oli kuningas itse
saapuvilla.
Hänen omien päiväkirja-muistiinpanojensa mukaan olisivat tuomarit
helposti voineet tuomita vanhan herran, mutta Eerik käski itse ottaa
asian perinpohjaisemmin tutkittavaksi.
Svante herra kiitti tästä armonosoituksesta ja pyysi saada puhutella
kuningasta; hänellä oli jotakin erittäin tärkeätä ilmoitettavana
kuninkaalle.
"Älkää uskoko tuota kettua", kuiskasi Yrjö Pietarinpoika, "hänellä on
jotakin pahaa mielessä."
Ja pyyntö hyljättiin.
Kuningas palasi Tukholmaan ja julistutti kaduilla ja toreilla, että
oli päästy kavalan salaliiton jäljille ja että sentähden valtiopäivät
lykättiin tuonnemmaksi.
Säädyt kutsuttiin Upsalaan toukokuun 18 päiväksi.
Mutta useatkin korkeasukuiset herrat olivat saaneet varoituksia
eivätkä saapuneet.
Kaikki vangit, Märta rouva muiden muassa, vietiin yksi kerrallaan ja
tarkoin vartioituina erityisissä veneissä Upsalaan.
Kuningas, joka kaikesta päättäen oli tuskan painostamana, oli antanut
käskyn kohdella vankeja hyvin. Mutta Yrjö Pietarinpoika, jota heidän
masentamisensa kutkutti, piti huolta siitä, että Märta rouva sai
matkalla kärsiä solvauksia ja loukkauksia vartijainsa puolelta; ja
Svante herra sai Upsalassa huoneen, joka oli niin täynnä törkyä
ja likaa, että hänen palvelijansa täytyi kuusenoksalla lakaista
puhtaaksi loukko, jossa hänen herransa piti levähtämän.
Sattumalta sai Eerik kuulla tästä, ja hän käski heti antaa kreiville
paremman huoneen.
Herrat olivat kaikki vankina linnassa, Märta rouva talossaan
kaupungissa.
Ensi avoveden aikana palasi Niilo Sture Lothringista.
Vähää ennen oli hän saanut kuninkaalta kirjeen, jossa tämä vakuutti
hänelle suosiotansa.
Itse toi hän suopean vastauksen, vieläpä sormuksenkin prinsessa
Renatalta, joten hänellä oli kyllin syytä toivoa ystävällistä
vastaanottoa.
Matkalla Upsalaan hän sai tiedon omaistensa vangitsemisesta.
Mitä nyt oli tekeillä? Hän tunsi Eerikin luulevaisuuden ja päätti
mennä asumaan arkkipiispan eikä äitinsä luo.
Arkkipiispa otti hänet avosylin vastaan.
"Teitte oikein, herra Niilo, tullessanne tänne", sanoi hän.
"Täältä kuuluu pahoja huhuja."
"Todellisuutta pahempia ne eivät voi olla."
"Tuon katalan Yrjö Pietarinpojan toimia; hän on vannonut polkevansa
aateliston jalkoihinsa."
"Onneton kuninkaamme on välikappaleena hänen kädessään."
"Minun täytyy kuitenkin astua heidän silmäinsä eteen."
"Ette saa mennä yksin."
"Ei kenelläkään liene halua seurata minua."
"Minä teen sen; mutta ennen sitä täytyy teidän syödä jotakin. Onko
joku sairaus noin muuttanut teidät?"
"On, sekä ruumiillinen että henkinen."
"Kumpaiseenkin on olemassa lääke."
"Ehkä edelliseen, mutta ei jälkimäiseen."
"Olettehan toki kristitty?"
"Minä tiedän, että kuolema lopettaa maalliset kärsimiset; mutta jos
olen syössyt jonkun ihmisen perikatoon, niin tieto siitä seuraa
minua."
"En luule teidän koskaan tehneen semmoista."
"Olen sen tehnyt mitä puhtaimmassa tarkoituksessa ja kirveltävin
sydämin; luulin velvollisuuteni vaativan sitä."
"Enempää ei Jumala meiltä vaadi."
"Mutta siitä puuttui rakkautta. Oma kunniani olisi minun pitänyt
uhrata pelastaakseni hänen maineensa."
Nyt selvisi asia Laurentiukselle.
"Ettekö tiedä", sanoi hän, "että jokainen ihminen on vastuunalainen
teoistaan. Meillä ei ole mitään oikeutta syytää vikaa muiden
niskoille."
"Aivan totta, mutta ajatelkaa, että se ihminen, jota olette
rakastanut enimmän maailmassa, olisi onneton, menehtynyt, sentähden
että te olette hyljännyt hänet; ajatelkaa saaneenne kirjeitä,
joissa jälleennäkemisen sulotoiveet ja katkerimmat epätoivon tuskat
vaihtelevat ja vuorottelevat."
"Semmoiset eivät todista mitään rakkautta", väitti Laurentius. "Ei
ole tapana kiusata sitä, jota rakastaa. Ja jos kirjeet ovat naidun
naisen kirjoittamat, leimaavat ne hänet avionrikkojaksi."
Niilo herra vavahti. "Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi hän,
mutta lisäsi nopeasti: "Kaikessa tapauksessa tahdon säilyttää
luottamukseni häneen."
Keskustelu kääntyi senjälkeen kuninkaaseen ja hänen ympäristöönsä.
"Minun talossani saa puhua vapaasti", sanoi piispa, "mutta kaikkialla
muuten vaanii vakoilijoita."
"Katsokaa", jatkoi hän osoittaen ulos, "tuo mies tuolla on nimeltään
Pietari Kaarlenpoika; hän oli halpa-arvoinen koulunopettaja
Kalmarissa prinssi Eerikin sinne tullessa, mutta hän osasi niin hyvin
sukeltautua ruhtinaan ja hänen suosikkinsa suosioon, että hänellä nyt
on viisi kirkkoherrakuntaa, jonka lisäksi hän on saanut jonkinlaisen
kuvernöörin viran koko Smålannissa. Minun luullakseni ei ennusta
mitään hyvää, että hän nyt on tullut tänne ja aivan esteettömästi
puuhailee kuninkaan luona."
"Minä toivon", sanoi Niilo, "että Lothringista tuomani tiedot antavat
kuninkaan ajatuksille toisen suunnan. Prinsessa Renata on todellakin
morsian, jota kannattaa tavoitella."
Kun he vähän myöhemmin istuutuivat pöytään, huomautti Niilo herra,
että perhe oli huomattavasti vähälukuisempi kuin hänen edellisellä
kerralla vieraillessaan piispan luona.
Huoneeseen tuli haudanhiljaisuus, ja hän hämmästyi nähdessään vain
kalpeita kasvoja ja kyyneltyneitä, maahan luotuja katseita.
"Herra antoi, Herra otti", sanoi Laurentius, "kiitetty olkoon Herran
nimi!"
"Teillä oli neljä poikaa."
"He kuolivat kaikki... ruttoon!"
Keskustelu ei tämän jälkeen enää ottanut oikein päästäkseen
vauhtiinsa; mutta Niilo sanoi sitten piispalle:
"Toivoisin, että hän olisi mennyt edelläni."
"Kukin sortuu tai seisoo omana herranaan", vastasi piispa.
Oli sovittu siitä, että herrat vasta myöhemmin illalla menisivät
kuninkaan luo, silloin arveltiin hänen olevan paraimmalla tuulellaan.
"Te tulette kyllä takaisin niin pian kuin voitte", sanoi Elisabet
rouva vapisevalla äänellä.
"Luota siihen."