"Tuleeko kuningas?"
"Ei."
"Joku toinenko?"
Hän nyökäytti päätään.
"Sehän on kielletty."
"Vain tämän kerran", sanoi Kaarina rukoilevasti.
"Hyvä ystäväkö?"
"Hyvin rakas ystävä."
"Eihän vaan Maksimilian!" huudahti tohtori säikähtyneenä.
"Kyllä, juuri hän!"
"Se ei saa tapahtua!"
"Mutta muuten hän lopettaa itsensä." Ja Kaarina kertoi kirjeistä ja
niiden sisällyksestä.
"Näytä ne minulle."
Hänellä ei ollut niitä jäljellä; tuoja oli heti vienyt ne takaisin.
Ainoastaan pieni lippu oli unohtunut.
Tohtori otti sen. "Lapsi raukka", sanoi hän, "mihin ansaan sinut
onkaan vietelty!"
Kaarina nauroi; kuningas sai olla saapuvilla, jos tahtoi, sanoi hän.
"Minä olen saapuvilla", sanoi tohtori vakavasti; "luulen, että se
hyödyttää sinua enemmän."
"Maksimilian ei pidä siitä."
"Hm, ehkäpä se toki pelastaa hänen henkensä."
"Hänen henkensä? Luuletteko, että..."
"Vähemmästäkin on moni sen menettänyt."
Kaarina pillahti valtavaan itkuun.
"Ole tyynenä ja vaiti, tee kaikki niinkuin minä käsken."
Kaarina lupasi, mutta kerran toisensa perästä hän kyseli: "Mitähän
syytä kuninkaalla olisi pahastua siitä?"
Benediktus väitti, että hän ei ollut täydelleen pitänyt lupaustaan,
ja Kaarina myönsi, että se oli kyllä pahasti. Hän lupasi, ettei enää
koskaan tee niin.
Tohtori jäi hänen luokseen päivälliselle. Hän huomasi, että tässä oli
vaara tarjolla.
Koko ajan puhui Kaarina lapsuudestaan, sisaruksistaan ja
leikkikumppaneistaan, etenkin Maksimilianista.
Eräs palvelijattarista tuli sisään sanoen Kaarinalle, että ulkona oli
joku, joka tahtoi puhutella häntä.
"Saa tulla sisään", sanoi Kaarina katsoen tohtoriin.
Mutta tämä huomasi kyllä, että hänen oli vaikea salata iloaan.
"Ei se käy laatuun, tulkaa ulos", sanoi palvelijatar ja antoi merkin
Kaarinalle.
Tämä nousi nopeasti.
"Odota, ota minut mukaan", sanoi tohtori tarttuen Kaarinan
käsivarteen. "Varovaisuutta!" kuiskasi hän.
Ulompi huone oli koko lailla suurempi. Benediktus huomasi heti
kuninkaan kätkeytyneen verhojen taakse. Nuori vänrikki tuli
vastaiselta puolelta; hämillään hän pysähtyi ovelle, mutta nähdessään
Kaarinan hän kiiruhti hänen luokseen huudahtaen: "Vihdoinkin!"
Kaarina tahtoi juosta häntä vastaan, mutta tohtori pidätti hänet
siitä.
"Nuori mies", sanoi hän, "minun pyynnöstäni ottaa Kaarina rouva
teidät vastaan."
"Valehtelette, vanha herra", kuului närkästynyt vastaus. "Yhtä hyvin
olisi hän voinut jättää sen tekemättä. En tahdo olla mistään teille
kiitollisuudenvelassa."
"Olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Maksimilian", lausui Kaarina,
"enkä tiedä, miksen saisi sanoa sitä sinulle", lisäsi hän itkien.
"Sentähden että nyt olemme liian alhaisia ollaksemme sinun ystäviäsi.
Sinä et enää saa pitää meistä niinkuin ennen."
"Minä tulen aina pitämään teistä. Muistatko, Maksimilian, kuinka
paljon pidimme toisistamme?"
"Minä pidän vieläkin. Oi Kaarina, sinä olet riistänyt sydämeni
rinnastani." Hän tahtoi tarttua Kaarinan käteen.
Kuningas oli hiipinyt esiin ja tarttunut Benediktusta käsivarteen;
katsellen hänen olkansa yli hän kuunteli ahnaasti jokaista sanaa,
mutta kun Maksimilian aikoi tarttua Kaarinan käteen, ärjäisi hän:
"Vahti!" -- tempasi Kaarinaa kädestä ja heitti hänet pois.
Useita sotamiehiä syöksyi sisään, vänrikki yritti vastarintaa, mutta
hänelle pantiin kapula suuhun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän
oli poissa.
Kohta senjälkeen tuli Yrjö Pietarinpoika ja kysyi kumartaen, tahtoiko
kuningas mitään.
Tämä seisoi ällistyneenä ja tuijotti eteensä.
Benediktuksen läsnäolo oli hyvin epämieluisana yllätyksenä
prokuraattorille; mutta vielä ei toki ollut varmaa, oliko hänen
tuumansa mennyt tyhjiin.
Kaarina makasi tiedottomana.
"Onko mies varmassa säilössä?" ärjyi kuningas.
"Hän on jo kuollut!"
Kuningas iski silmää; se rauhoitti häntä nähtävästi.
Kylmä väristys kävi läpi tohtorin, ja tuskin hilliten harmiaan hän
sanoi osoittaen Kaarinaa:
"Eikö hänkin saa kuolla ilman muuta?"
"Kaarina! Kaarinani!" Eerik nosti hänet maasta ja sulki syliinsä,
hyväili häntä, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimityksillä
kyynelten virtaillessa hänen silmistään.
Molemmat läsnäolijat katselivat tätä ihmetellen.
Vihdoin Kaarina aukaisi silmänsä ja loi kysyvän katseen kuninkaaseen.
"Missä minä olen?" sanoi hän silmäillen kummastellen ympärilleen.
Silloin muisti palautui. "Eikö totta, Eerik, olethan sinä antanut
hänelle anteeksi?" Hän kietoi käsivartensa kuninkaan kaulaan.
"Rakkautemme tähden", kuiskasi hän, "on hän kunnostava itseänsä
sodassa, ja sitten sinä ylennät hänet ja minä toimitan hänet
naimisiin Annan, sisareni kanssa; hän pitää paljon Maksimilianista,
sen tiedän."
Eerik vetäytyi pois hänen hyväilyistään. Hän näytti kärsivän niistä.
Benediktukselle hän kuiskasi: "Henkesi uhalla älä ilmaise hänelle
sanaakaan."
Prokuraattori rykäisi: "Ihmettelen miten tämä on tapahtunut",
kuiskasi hän Benediktukselle.
"Lemmon juonia!" vastasi tämä.
"Kenenkähän toimesta?" uteli konna.
"Niin, sanokaa sitä."
"Miten te tänne tulitte?"
"Kaarina kutsutti minut."
"Mitä varten?"
"Lukemaan kirjeitä."
"Niitä hänellä ei ollut."
Vastaus tuli äkkiä, ajattelematta, ja Yrjö sai yskänpuuskan.
"Ei, sen tiedän, te olette ottanut ne takaisin."
"Minä! Pitäkää varanne!" Pöhöttynyt, punakka naama muuttui
kellankarvaiseksi, ja hän kääntyi pois.
Kaarina vietiin vuoteeseen, ja levottomuutta herättävä heikkous
valtasi hänet.
Eerik oli aivan suunniltaan; Kaarinan viattomuuden hän kyllä tiesi,
sitä ei kenenkään tarvinnut sanoa hänelle.
Voi sitä, joka oli rohjennut yrittää saada edes epäilyksen varjoa
lankeamaan hänen rakastettunsa päälle!
Suosikin täytyi mukautua puhumaan hänestä mitä suurimmalla osanotolla.
Vanha Benediktus istui joka päivä pitkät ajat hänen vuoteensa ääressä
puhuen hänelle rauhoittavia lohdutuksen sanoja, joita hän halukkaasti
kuunteli.
"Enkö saa kysyä kuninkaalta, mihin hän on lähettänyt Maksimilianin?"
kysyi hän avomielisesti.
"Älä kysy, lapseni. Se osoittaisi luottamuksen puutetta."
"Te sanotte, että hänen on hyvä olla."
"Parempi kuin koskaan ennen."
"Eikö hän enää ole minulle vihainen?"
"Ei, nyt hän rukoilee Jumalaa teidän puolestanne."
"Niin minäkin rukoilen hänen puolestaan", sanoi Kaarina pannen laihat
kätensä ristiin.
"Oikein, rukoilkaa toistenne edestä."
"Enkö koskaan saa tavata häntä?"
"Saat, vastedes."
"Tapaatteko te hänet ennemmin?"
"Toivottavasti."
"Viekää hänelle tervehdykseni."
"Sen lupaan."
"Ja sanokaa", hän laski kätensä tohtorin käteen, "sanokaa hänelle,
että toivoisin sydämestäni hänen menevän naimisiin Annan, sisareni
kanssa. Anna pitää niin paljon hänestä, ja olisi niin lohdullista
saada ajatella heidän onneaan." Vanha tohtori lupasi kaikki, mitä hän
pyysi. Hänen sydäntään tällainen petteleminen kirveli, mutta totuuden
paljastaminen olisi ollut vielä julmempaa.
Parasta siis, että hän niin kauan kuin mahdollista sai elää
tietämättä kaikesta siitä ilkeydestä ja kaikista niistä juonista,
jotka häntä ympäröivät.
Että Yrjö Pietarinpoika oli äskeisten yritysten alkuunpanija,
oli Benediktuksesta päivänselvää. Mutta hänellä ei ollut mitään
todistuksia; sentähden hän ei uskaltanut syyttää häntä julkisesti.
Seurauksena olisi vain ollut hänen oma perikatonsa, ja Kaarina
tarvitsi kyllä vanhan ystävänsä ja ainoan uskottunsa.
Mutta Eerikkin ymmärsi, että jonkun toisen oli täytynyt olla tässä
juonittelemassa, ja hän koetti saada selville, kuka tuo toinen oli.
Hän ei rohjennut eikä tahtonut puhua Kaarinan kanssa. Tämä olisi ehkä
vain saanut häneltä tiedon murhasta ja syyttänyt häntä siitä. Ei, hän
ei saanut tietää mitään siitä.
Näin ollen hän ei voinut kääntyä kehenkään muuhun kuin rakkaaseen
Yrjöönsä, ja tämä lausui epäilyjänsä milloin tuosta, milloin tästä,
joka oli hänelle vastenmielinen, samalla sydämessään kiroten
"noitaa", jonka hän vannoi ennemmin tai myöhemmin kukistavansa.
* * * * *
Kun kuningas näin tuuliviirin tavoin kääntyi milloin sinne, milloin
tänne, jatkui sota sekä maalla että merellä tuottamatta mitään
hyötyä. Kansa vain köyhtyi, ja suuria maa-aloja hävitettiin autioiksi.
Vuonna 1566 lähti liikkeelle urhoollisen amiraalin Klaus Hornin
johdolla laivasto, jossa oli 68 laivaa. Hän voitti tanskalaiset ja
saksalaiset useissa tappeluissa; se oli jonkinlaista merirosvosotaa,
jossa taistelevat tarkoittivat toistensa hävittämistä.
Maalla käytiin sotaa yhtä huonoilla tuloksilla.
Eerik epäili sotapäällikköjänsä, ja he samoin epäilivät ja pelkäsivät
kuningasta, joka lähetti kätyreitänsä kylvämään miehistöön epäluuloa
päällikköjä kohtaan.
Kun saapui tieto, että tanskalainen päällikkö Rantzow oli lähtenyt
liikkeelle ja havitteli Länsigöötanmaan rajoilla, ei ollut ketään
muuta panna sotajoukon päälliköksi kuin Maunu, Saksin herttua.
Tämä nuori, hilpeä herra oli erittäin hyvillään näin suuresta
kunniasta. Pitäisihän sen, joka oli eturivissä tanssisalissa, olla
etumaisena myöskin taistelukentällä, ja olisihan hänen morsiamensa,
prinsessa Sofia, ihastuksissaan saadessaan sitoa hänen otsalleen
voitonseppeleet.
Mutta suuret teot seuraavat harvoin suuria sanoja. Maunu herttua
ei ollut mikään sankari, ja hänen pelkuruutensa tarttui koko
sotajoukkoon, joka tuskin yrittikään vastustamaan vihollista. Rantzow
hyökkäsi rajan yli Länsigöötanmaahan, hävitti maakunnan aina Skaraan
saakka, poltti kaupungin ja eteni pohjoiseen päin Venersborgiin asti.
Vaara oli uhkaava.
Tämän kuullessaan kuningas vimmastui. Hän lopetti kaikki
ystävyyssuhteet herttuan kanssa ja päätti itse lähteä
taistelutantereelle nimitettyään ensin henkivartijoikseen
neljäkymmentä aatelismiestä, jotka eivät saaneet koskaan poistua
hänen luotaan.
Hän lähti Tukholmasta heinäkuun 29 p:nä, mutta odotellessaan
lisäväkeä ja tietoja vihollisen etenemisestä, kuten hän sanoi,
viivytteli hän matkaa niin, että saapui Örebrohon vasta 15:ntenä
elokuuta.
Sillä välin oli rutto puhjennut raivoamaan maassa, ja hätä ja kurjuus
edistivät suuresti sen levenemistä; erittäinkin juuri Örebron
seuduilla se teki pahimmin tuhojaan.
Sota olisi käynyt hyvin arveluttavaksi, jollei urhoollisella Kaarle
de Mornaylla olisi ollut komennossaan oma osastonsa.
Varovasti ja valppaasti hän seurasi Rantzowia uskaltamatta antautua
taisteluun paljon voimakkaampaa vihollista vastaan.
Mutta hän anasti tältä melkein koko kuormaston ja sai vihollisensa
lopulta niin ahtaalle, ettei tanskalaisella sotajoukolla ollut muuta
mahdollisuutta kuin joko kuolla nälkään tai murtautua vihollisten
läpi.
Rantzow päätti yrittää jälkimäistä, ja hänen onnistuikin suurella
mieshukalla päästä satimesta menetettyään koko muonavarastonsa,
hevosensa ja vaununsa.
Jos Mornaylla olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisi Rantzow ollut
hukassa.
Tästä sai Eerik tiedon Örebrohon, jossa hän piti sotaneuvottelua.
Siellä hän myöskin kohtasi viimeisen kerran urhoollisen amiraalinsa
Klaus Kristerinpojan, joka seuraavassa kuussa kuoli ruttoon.
Sama kohtalo tuli Klaus Hornin osaksi hänen matkatessaan
sotajoukkoineen Hallantiin.
Suuret vauriot seuraavat usein toisiaan. Kaarle de Mornay ja Jaakko
Henrikinpoika olivat vakoilemassa Rantzowin leiriä Elfsborgin
seuduilla; molempain kimppuun hyökättiin yhtäkkiä, ja he joutuivat
vangeiksi.
Ruton tähden majoitettiin joukot linnaleiriin, ja kuningas Eerik
riensi Vadstenaan.
Siellä hän kohtasi onnettoman veljensä, joka ei enää tuntenut häntä.
Kuningas kauhistui häntä ja hänen mielettömiä puheitaan, mutta sanoi
kuitenkin:
"Veli Maunu, sinä olet onnellisempi kuin minä, sillä sinä et tunne
kurjuuttasi."
Hän ei viipynyt siellä kauempaa kuin viikon ajan; sitten hän matkusti
Södermanlannin kautta Svartsjöhön.
Täällä oli Kaarina häntä vastassa, ja se kuolemankauhu, joka tähän
asti oli vallinnut hänessä, poistui nyt. Eihän rutto uskaltanut
tulla Kaarinaa lähelle, ja sentähden oli hänkin suojassa ollessaan
Kaarinansa luona.
Mutta hänen paha henkensä saapui myöskin sinne. Yrjö Pietarinpoika
oli saanut kirjeen Saksasta. Nyt hän tiesi varmaan, että Niilo Sture
punoi juonia kuningasta vastaan ja että moni valtakunnan herroista
oli siinä osallisena; hänellä oli todistuksia, varmoja todistuksia,
ja hän tiesi saavansa niitä lisää.
On tavallista, että ihminen mieluimmin kuulee puhuttavan siitä, mitä
enimmin pelkää. Sentähden oli Yrjö Pietarinpojallakin niin suuri
lumousvoima kuningas Eerikkiin; hän veti hänet pois Kaarinan luota
valaakseen myrkkyään hänen korviinsa.
Mitä kaikkea nämä kaksi sipisivät ja supisivatkaan! Kiihotappa
houkkion mielikuvitusta, niin voit viedä hänet mihin tahansa,
houkutella hänet millaisiin rikoksiin hyvänsä.
Sture-nimi oli se kummitus, jolla häntä aina peloteltiin, ja tähän
tulivat lisäksi Stenbockit, Bielket ja Lejonhufvudit, Ruotsin
etevimmät suvut, jotka olivat sukulaisuussuhteissa Sturein kanssa;
kuinka he halusivatkaan kostaa! He eivät muka koskaan unhottaneet
Niilo Sturen häväistystä, ja sentähden täytyi saada heidät pois, pois
kaikki toinen toisensa jälkeen; piti vain saada todistuksia heitä
vastaan.
Yrjön tarvitsi hankkia paljon sellaisia.
Marraskuun viime päivinä kuningas Eerik palasi Tukholmaan.
Tähän aikaan oli hänen pelkonsa ja epäluulonsa noussut kukkuloilleen.
Hän oli täysin vakuutettu siitä, että ylemmässä aatelistossa oli
tehty salaliitto häntä vastaan.
Heillä oli aikomuksena syöstä Vaasan suku valtaistuimelta ja poistaa
kruununperimys.
Tämä oli jo tullut piintyneeksi päähänpistoksi hänessä, ja Yrjö
Pietarinpoika saattoi hieroa käsiään ja nauraa hänen selkänsä takana.
Nyt asiat jo menivät menojaan ilman häntäkin.
Sitten kuningas lisäsi henkivartijoitansa.
Osoittaaksemme, kuinka hän oli pitänyt huolta omasta
turvallisuudestaan, mainittakoon seuraava:
Ulkovartijapalvelusta kuninkaan linnassa toimitti erityinen
henkivartija-osasto, jonka päällikkö aamuin-illoin järjesti
vahtivuorot.
Vartijain velvollisuutena oli pitää vaaria, ettei kukaan asepukuinen
mies päässyt sisään.
Heti porttien sisäpuolella seisoivat ovenvartijat pitämässä huolta
siitä, ettei kukaan sivullinen päässyt kuninkaan luo.
Arvossa ja järjestyksessä seurasivat senjälkeen kamaripalvelijat,
jotka palvelivat majesteettia pukeutumisessa ja riisuutumisessa sekä
pitivät huolta hänen vaatteistaan y.m.
Viimeksi tulivat hovipojat, joiden tuli seurata kuningasta, mihin
tahansa hän meni, oleskella lähimmissä huoneissa, kantaa sisään ruoka
ja palvella pöydässä.
Erityinen virkamies oli pitämässä huolta ruuanlaittamisesta, pöydän
kattamisesta ja pöytäliinoista sekä siitä, että kaikki oli oivasti
järjestetty, lautaset, veitset, lusikat, maljat ja muut tarpeet.
Toinen virkamies, jota nimitettiin juomanlaskijaksi, piti huolta
viineistä ja juotavista, ja hänen valvontansa alaisia olivat
kellaripojat, joiden tuli palvella juomanlaskijoina pöydässä.
Arvokkaimpia olivat kamarijunkkarit, luvultaan yhdeksän. Heidän piti
aina olla saapuvilla kuninkaan vastaanottohuoneessa; henkensä uhalla
he eivät saaneet poistua hänen luotansa, ei sodassa eikä rauhan
aikana, ei linnassa eikä matkoilla. Sotakentällä piti heidän aina
olla haarniskassa ja täysissä aseissa; mihin tahansa hän menikin,
tuli heidän aina kulkea hänen edellään, eivätkä he koskaan saaneet
ilmaista sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet hänen huoneessaan.
Tyytymättä vielä tähänkään piti Eerik ympärillään nelikymmenlukuisen
vartijajoukon jalosukuisia nuorukaisia, eikä hän sittenkään ollut
turvassa.
Yhtä peloissaan hän olisi ollut, vaikka niitä olisi ollut
tuhannenkin. Voisihan salama taivaasta iskeä alas ja tappaa hänet.
Nuuskijoita lähetettiin urkkimaan mitä puhuttiin sekä hienommissa
piireissä että kapakoissa.
Helmikuun 4 p:nä 1567 tuomitsi kuninkaan lautakunta erään kreivi
Svante Sturen palvelijan kuolemaan sentähden, että hänellä oli ollut
pyssy kädessään, kun kohtasi kuninkaan kadulla.
Huhuja liikkui jos jonkinlaisia. Kauhu levisi kansan keskuuteen;
kuiskailtiin kidutuskuulusteluista ja useista yöllisistä mestauksista.
Vuosi 1567 oli alkanut.
Kuningas Eerik itse sanoo päiväkirjassaan sitä elämänsä
onnettomimmaksi vuodeksi.
Kaarle herttua oli nyt kahdeksannellatoista ikävuodellaan, reipas
nuorukainen, jolla oli taipumusta olla oma herransa.
Täydellä oikeudella hän pyysi saada vastaanottaa herttuakuntansa.
Kuningas vastaili kierrellen ja ehdotteli, että hän suostuisi
ottamaan jonkun toisen maakunnan; mutta kun nuori ruhtinas ei ollut
tyytyväinen siihen, vaan vetosi perintösopimukseen ja heidän isänsä
testamenttiin, sanoi kuningas tahtovansa järjestää kaikki parhaan
mukaan, kun vain saisi vähän miettimisaikaa.
Herttua vaikeni ja poistui tyytymättömänä, mutta vakaasti päättäen
viimeiseen asti vaatia oikeuksiansa.
Juuri siinä tahtoi Eerik vastustaa häntä, mutta kaikella on aikansa,
ja nyt oli ennen kaikkea käytävä käsiksi kapinoitsijoihin.
Yrjö Pietarinpoika sanoi, että hänellä oli täydelliset todistukset,
ja sentähden oli ensi isku nyt lyötävä.
Annettiin käsky kokoontua valtiopäiville Tukholmaan toukokuun 1
päiväksi, ja juuri ne aateliset, joita aiottiin syyttää, saivat
kuninkaalta armollisen kutsun saapua hänen luokseen Svartsjöhön.
15.