Meidän tulee nyt palata onnettomaan kuninkaaseen.
Kauan hän ei voinut olla erillään suosikistaan, ainoasta, joka arvasi
hänen ajatuksensa.
Aluksi sai Yrjö Pietarinpoika viipyä hänen luonaan ainoastaan lyhyen
hetken, jonka jälkeen hänet lähetettiin pois ja kiellettiin enää
näyttäytymästä.
Mutta suosikkipa oivalsikin asiansa paremmin. Nöyränä ja matelevana
hän tuli joka päivä, eikä Eerikillä ollut sydäntä kieltää häntä
suutelemasta hänen käsiään ja kostuttamasta niitä kyynelillään.
Sitäpaitsi oli hänellä aina jotakin uutta kerrottavanansa. Toisinaan
hän kertoi sotatapauksista, toisinaan taas mitä kuninkaasta puhuttiin
sekä aateliston että kansan keskuudessa.
Ei kellään ollut niin selvillä, mitä milloinkin tapahtui, kuin Yrjö
Pietarinpojalla.
Mutta niinpä olikin luonnollista, että hän ennen muita oli kuninkaan
ystävä.
Senkötähden he tahtoivat saada hänet pois; oliko hän ehkä heidän
tiellänsä?
Jos hän olikin menetellyt ankarasti Niilo Sturea kohtaan, niin kukapa
voi sanoa, ettei Niilo Sture ollut sitä ansainnut?
Eikö Ceciliakin ollut pyytänyt rangaistusta hänelle; kyllä siinä
lienee ollut hyvät syynsä.
Mutta kuningas oli vikapää kaikkeen, kaikki kävivät hänen kimppuunsa.
Kaikki paitsi Yrjö Pietarinpoika; hän oli todellinen ja luotettava
ystävä, toisinaan ehkä liian ankara, mutta olihan hän niin ylen
harras ystävyydessään.
Hän saattoi yhtä vähän kuin Eerikkään sietää ylimyksiä, jotka
suvaitsivat pitää kuningasta vertaisenaan, häntä, jota halutti
tallata heidät jalkoihinsa.
Yrjö oli sanonut, etteivät he parempaa ansainneetkaan, ja siinä hän
oli oikeassa.
Ja hänestä Eerik tahdottiin erottaa. Tekisiköhän hän hänet lähimmäksi
miehekseen, toimittaisi kaikki hänen kauttansa osoittaakseen siten,
miten halveksi kaikkien muiden neuvoja.
Näin liitelivät kuninkaan ajatukset yhtämittaisessa kiertokulussa.
Hän ei voinut saada niitä eriämään omasta itsestään; itsensäsäilytys
oli hänen elämänsä ainoa päämaali.
Mutta senjälkeen, tai oikeammin yhteydessä sen kanssa, täytti hänen
mielensä rakkaus Kaarinaan.
Yrjö Pietarinpoika oli vannonut saattavansa tämän perikatoon, mutta
ei uskaltanut tehdä pienintäkään muistutusta häntä vastaan. Se vain
olisi saattanut kuninkaan vimmaan, ehkäpä vielä vienyt suosikilta
hengenkin.
Nyt oli hän toki tehnyt suunnitelmansa. Ei hän tiennyt itsekään,
eukkonsako vai piruko oli häntä ollut auttamassa; mutta onnistua
sen täytyi, ellei Kaarina ollut sellainen noita, että kaikki hornan
henget tottelivat häntä.
Tuo nuori nainen eleli hyvin yksinäistä elämää. Paitsi kuningasta oli
tohtori Benediktus ainoa, joka kävi hänen luonansa. Mutta saatuaan
pikku tyttönsä ei hän välittänyt kenestäkään muusta, vaan näytti
tyytyväiseltä ja onnelliselta.
Vain kerran päivässä ja melkein aina samaan aikaan tuli kuningas
hänen luokseen ja viipyi siellä usein monta tuntia. Kaarinalla oli
erinomainen kyky saattaa hänet hyvälle ja iloiselle tuulelle, ja
hänen luotaan tultuaan oli kuningas hetkisen tavallistaan parempi.
Eräänä päivänä, kun Kaarina oli yksin, sai hän kirjeen nuoruutensa
ystävältä Maksimilianilta. Tämä oli kohonnut vänrikiksi ja oleskeli
nyt Tukholmassa erään tuttavansa luona. Hän oli tullut Kaarinan
tähden ja toivoi tämän iloisesti ottavan vastaan vanhan ystävän, joka
kiihkeästi halusi tavata häntä.
Kaarina tuumaili aluksi antaa myöntävän vastauksen, mutta sitten
hän muisti kuninkaan kiellon ja sanoi, että, niin paha kuin hänen
mielensä siitä olikin, hänen täytyi vastata kieltävästi. Maksimilian
sai kuitenkin nähdä hänet; hän lupasi istua ikkunan ääressä ja
nyökäyttää hänelle päätään hänen siitä ohi mennessään.
Tämä tapahtui muutamia kertoja.
Sitten sai Kaarina taas kirjeen, jossa mainittiin, että Maksimilian
aikoi lähteä sotaan ja että jollei hän sitä ennen saanut puhutella
Kaarinaa, oli hän vakavasti päättänyt etsiä kuolemaa, sillä hän tiesi
siitä, ettei Kaarina enää välittänyt hänestä.
Kaarina itki katkeria kyyneleitä. Hän ei tahtonut mielellään
tehdä kuninkaan tahtoa vastaan, mutta nyt oli Maksimilianin henki
kysymyksessä, ja antaisihan Eerik sen anteeksi. Eihän hän ollut
koskaan tehnyt mitään vastoin hänen tahtoaan.
Kuitenkin vallitsi hänessä jonkinlainen levottomuus; hän oli antanut
lupauksensa, pitäisikö hänen nyt peruuttaa se?
Silloin tuli Benediktus. Hän huomasi heti, että jotakin oli tekeillä,
mutta mitä?
Kaarina oli hyvin hämillään. Vihdoin hän sanoi: "Illalla tohtori ei
saa tulla tänne."
"Miksi en?"