Pyhän Maarian luostari oli puolen penikulman päässä Ruppinista.
Tiellä lähellä sitä oli kumossa risti, joka aikoinaan oli ollut
suuri ja komea, mutta nyt oli vain muodottomana möhkäleenä, josta
kappaleita oli hakattu irti, viety pois ja käytetty hyvinkin
halpa-arvoisiin tarkoituksiin.
"Katsohan, tuollaista hävitystä!" kuiskasi Anima osoittaen puoleksi
revittyä luostaria.
Suuri osa siitä oli raunioina; tuli oli tuhonnut pitkän rivin
munkkikammioita puhkoen auki niiden seinät, ja ainoastaan ulkomuurien
vahvempi rakenne oli voinut rajoittaa sen hävitystyötä.
Vain apotin asunto luostarin oikeassa sivustassa näytti asuttavalta,
ja Anima kuiskasi seuralaiselleen, että jäljellä olevat munkit
asuivat siinä.
Mutta puutarhat ja pylväskäytävät olivat kaikki rappiolla ja
raastettuina.
Ikäänkuin toisiaan kartellen kuljeksi kummallisia haamuja yltympäri.
Pääportti oli pönkitetty kiinni, ja Anima vei seuralaisensa eräälle
syrjässä olevalle pikkuportille, jolle kolkutti hiljaa kolmasti.
Eräs vanha näivettynyt ukko aukaisi sen melkein kohta ja tuijottaen
Animaan puhkesi itkuun sanoen: "Rakas, kadotettu lapsi!"
"Tänne tuodaan illalla Olavi Krummelta paljon hyvää tavaraa", sanoi
Anima; "hänen tähtensä täytyy teidän laskea meidät sisään."
"Tulkaa, tulkaa! Kauhu on täällä täyttävä sydämenne." Tuskaisesti
kiirehtien sulki ja lukitsi vartija portin sekä vei heidät sitten
useiden pimeiden ja kiemurtelevien käytävien läpi jupisten:
"Ei kuulu kellojen soittoa, ei pidetä juhlallisia messuja eikä
aukaista portteja, ja isät piiloutuvat."
"Eikö täällä valita uutta apottia?" tiedusteli Anima. "Kukapa
rohkenisi ottaa tuon toimen vastaan, kuka, kuka?"
Vielä aukaistiin pieni ovi, ja he olivat kirkossa. "Piiloutukaa
tänne", sanoi ukko, "veljet tulevat pian ja minä heidän etunenässään.
Tässä kunnianarvoisessa talossa ei ole ketään, joka voisi pitää
huolta kaikista virkatoimista, paitsi vanhaa ukkoraiskaa!"
Hän kiiruhti pois, ja Didrik lähti lähemmin tarkastelemaan kirkkoa.
Se oli suuri ja holvikattoineen; luultavasti se oli rakennettu
neljännentoista sataluvun alkupuolella. Mutta kaikki kuvat
olivat sieltä ryöstetyt, pirstaleita vain makasi siellä-täällä
huiskin-haiskin; miekkoja ja keihäitä, jotka ennen olivat koristaneet
vainajien kilpiä, oli penkeillä ja lattialla.
Hurskaat pyhiinvaeltajat olivat koristaneet suojeluspyhäinsä
alttareita kallisarvoisilla koristuksilla ja lahjoilla. Nämä olivat
osittain viedyt pois, osittain revityt maahan, ja itse pyhimyskuvat
viruivat kädettöminä ja jalattomina lattialla kumoon heitettyinä,
kalleudet ryöstettyinä.
Raastaminen oli tapahtunut jo muutamia kuukausia sitten, mutta munkit
olivat niin perin-pohjin kadottaneet rohkeutensa, etteivät olleet
kyenneet korjaamaan kirkkoa edes kutakuinkin säädylliseen kuntoon.
Uuden apotin valitseminen oli ennen ollut kirkon suurimpia juhlia.
Semmoisissa tilaisuuksissa aukaistiin ovet selkiselälleen, ja uusi
apotti näyttäytyi täydessä loistossaan, sormuksineen, hiippoineen ja
messupukuineen. Harmaahapsiset lipunkantajat ja nuoret kuoripojat
kävivät hänen edellään pitkän munkkijonon häntä seuratessa.
Urut soivat juhlallisen riemuisesti, ja suuri, sulosoinnukas,
näkymätön kuoro yhtyi seurakunnan kanssa laulamaan ylistysvirttä.
Miten toisin olikaan nyt!
Seitsemän, kahdeksan vanhaa miestä astui kiirehtien toinen toisensa
jälkeen rappiolla olevan kuorin läpi pääalttarin ääreen. He näyttivät
surun ja pelon valtaamilta.
Uusi apotti sen sijaan kävi vakavin, juhlallisin askelin; hänen
olennossaan oli jotakin tyyntä ja rohkaisevaa.
Nyt hän seisoi paljain jaloin vanhan tavan mukaan ja paimensauva
kädessään pääalttarin rappeutuneilla portailla.
Sormus ja jalokivillä koristettu hiippa olivat joutuneet ryöstäjäin
saaliiksi.
Ei ketään aatelisia ollut saapuvilla kunnioitustaan osoittamassa, ei
yhtään piispaa läsnä vihkimistilaisuudessa.
Kiirehtivin ja hätäilevin juhlamenoin jouduttivat harvat jäljellä
olevat veljet toimitusta antaen uudelle apotillensa rauhansuutelon
hengellisen kunnioituksensa osoitteeksi.
Senjälkeen pidettiin kiireimmiten messu, ja pappi, joka toimitti
alttaripalvelusta, taukosi vähänväliä kuuntelemaan. Eikä hän syyttä
tehnytkään sitä, sillä hymnin paussien aikana kuului kummallista
ääntä ensin etäämpää, sitten yhä lähempää ja lopuksi aivan kirkon
muurien juurelta hämmentäen hälinäänsä täydelleen niiden äänet, jotka
sisällä toimittivat hartauttansa.
Ulkoa kuului metsästystorven törähdyksiä miten milloinkin, ilman
keskinäistä yhteyttä; sieltä kuului kulkusten kilinää, rumpujen
pärinää, säkkipillien vinkunaa, symbaalien räminää ja vuoroin
nauravan, vuoroin uhkaavan kansanjoukon huudahduksia.
Siellä oli vaimoja, lapsia ja miehiä sekaisin pitämässä niin kauheata
melua, että luostarihymnit hävisivät kuulumattomiin ja sitten
taukosivat kokonaan.
Munkit katsoivat kauhistuneina ympärilleen ikäänkuin pakopaikkaa
etsien; mutta apotin vapaa ja peloton ryhti sai heidät häpeämään, ja
he kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärilleen.
Ennenkuin jatkamme, tulee meidän ilmoittaa lukijoillemme, ettei
roomalainen kirkko mahtavuutensa ja kukoistuksensa aikoina ainoastaan
sietänyt, vaan vieläpä kehottikin panemaan toimeen semmoisia
näytelmiä, jommoisesta nyt aiomme kertoa.
Tarkoituksena oli saada kansa tällaisilla vallattomilla kujeilla,
jotka toisinaan olivat lapsellisia, unohtamaan ja olemaan
vastustelematta niitä kieltäymyksiä ja puutteita, joihin kirkko
muuten velvoitti heitä.
Kaikista pilkan ja kujeilun aiheista olivat kirkolliset juhlamenot
ja tavat yleisimmin käytetyt ja suositut, ja omituista kyllä, tämä
tapahtui papiston omalla luvalla ja suostumuksella.
Paavinvallan kukoistusaikana ei siinä nähty mitään vaaraa; saattoihan
varmasti ohjattava ja hillittävä hevonen toisinaan laitumella
vapaasti piehtaroida ja kirmailla sekä suunnata potkunsa vaikkapa
omaa isäntäänsä kohden.
Mutta nyt olivat ajat muuttuneet; uskonpuhdistus sai yhä enemmän
jalansijaa, ja nyt pelättiin näitä huvituksia, joissa kirkko ja
kaikki, mitä se piti pyhänä, joutui purevan pilkan esineeksi.
Viime aikoina oli kyllä koetettu lakkauttaa tätä sopimatonta
ilveilyä, mutta rahvas oli niin itsepintaisesti kiintynyt tällaisiin
mieleisiinsä huvituksiin, ettei ollut niinkään helppoa saada sitä
luopumaan narripaavistaan, nulikkapiispastaan ja hupsu-apotistaan.
Tällainen viimemainittu oli nyt täydessä juhlapuvussaan lähenemässä
Pyhän Maarian luostarin kirkonovea esiintyen todellisen apotin ja
hänen seurueensa elävänä irvikuvana.
Hupsu-apotiksi oli valittu lyhyt, tanakka mies, joka oli varustettu
hyvin täytetyllä tekovatsalla; päässä oli hänellä nahkainen hiippa,
jonka etupuoli muistutti krenatöörin lakkia sekä oli täynnä
konstikkaita ompeluksia ja tinakoristuksia.
Naamassa oli nenä eniten huomiota herättävä; se oli tavattoman pitkä
ja yhtä täynnä näppylöitä kuin lakki koristeita.
Hupsu-apotin seurueena oli samoin luostarin virkailijoiden irvikuvia.
He seurasivat esimiestänsä säännöllisessä kulkueessa, ja nyt kaikui
portti kumeista iskuista, samalla kuin kovaäänisesti huudettiin, että
se oli heti aukaistava.
Kaikki vastustus oli turhaa, ja korkea-arvoisen isän viittauksesta
meni portinvartija aukaisemaan jykeviä salpoja. Kansanjoukko
syöksyi sisään. Siinä oli sekä miehiä että naisia kummallisesti
puettuina; muutamilla oli hevosen pää ja häntä, toiset esiintyivät
lohikäärmeinä, susina tai kettuina, monet olivat vain noenneet
naamansa ja kääntäneet takkinsa nurin. Kaikki tuo oli siihen aikaan
hyvin tavallista ja suosittua markkinakujeilua.
Koko joukko rupesi nyt huutamaan: "Tehkää tilaa, tehkää tilaa
arvoisalle isälle, Epäjärjestysritarikunnan oppineimmalle jäsenelle,
tehkää tilaa hänen ylhäisyydelleen hupsu-apotille!"
Melu alkoi uudelleen, pojat kiljuivat ja ulvoivat, miehet nauroivat
ja huusivat, naiset kirkuivat ja matkivat kanoja ja ankkoja;
villipedot vonkuivat, lohikäärmeet sähisivät ja sihisivät,
hevoset hirnuivat, nousivat pystyyn ja potkivat, muut hyppivät ja
poukkoilivat polkien kivilattiaa raudoitetuilla kenkiensä koroilla,
niin että säkenet sinkoilivat.
Se oli korvia vihlovaa, silmiä huikaisevaa sekamelskaa.
Kuka voikaan ihmetellä, että munkkiraukat, jotka tiesivät tuon kaiken
lähinnä tarkoittavan juuri heitä, olivat aivan kauhun vallassa.
He katsoivat apottiinsa. Voisiko hän pelastaa heidät, jos tuo törkeä
kujeilu muuttuisi mieskohtaiseksi hätyyttämiseksi?
Tämä ei näyttänyt itsekään tietävän miten menetellä. Nopeasti hän
astui muutamia askeleita alaspäin ja lausui sitten äänellä, joka
mahtavasti kaikui kautta kirkon:
"Onko sopivaa, onko kunniallista noin pilkalla ja ivailulla käydä
ahdistamaan muutamia vanhoja miehiä, joilta pitkät ajat olette
saaneet lohdutusta ja apua ja joiden ainoana toivomuksena on saada
rauhassa kuolla sen kodin raunioiden keskessä, joka kauan aikaa
on ollut heidän omansa? Ettekö voi käsittää, että he joka päivä
rukoilevat tulla kutsutuiksi pois täältä, ennenkuin taivaallinen valo
on sammunut ja maa on vaipunut ikuiseen pimeyteen.
"Me emme ole kohottaneet hengen miekkaa teitä vastaan kostaaksemme
maallisia vainoamisia. Te olette hävittäneet meidän omaisuutemme,
melkeinpä ryöstäneet meiltä jokapäiväisen leipämme, emmekä me ole
koskaan rukoilleet salamaa taivaasta musertamaan teitä. Me pyydämme
teiltä vain, että annatte meidän elää ja kuolla tässä vanhassa,
rakkaassa, puoleksi poltetussa kirkossa, rukoillen Jumalaa, pyhää
neitsyttä ja siunattuja pyhimyksiä teidän ja omien syntiemme
anteeksisaamiseksi ja rauhassa moisilta ilveilyiltä ja solvauksilta,
jotka vain lisäävät kiviä ennestäänkin raskaaseen kuormaan."
Tämä oli niin toisenlaista kuin mitä oli odotettu, että vaikutus oli
kerrassaan ihmeellinen.
Hälinä taukosi, ihmiset katselivat toisiaan, kauempana olevat
hiipivät ulos, lähinnä seisovat seurasivat jäljessä. Muutamat
koettivat kyllä uudistaa entistä melua, mutta heidät pakotettiin
vaikenemaan.
Parissakymmenessä minuutissa oli kirkko tyhjä.
"Sulkekaa portit", käski apotti.
Se tehtiin, ja portinvartijan viittauksesta hiipivät myöskin Anima ja
Didrik pois.
"Älkää unohtako hyvää lupaustanne", kuiskasi luostaripalvelija
Animalle heidän mennessään.
"Luottakaa siihen, että silloin saapuu myöskin muutama pullo hyvää
viiniä apotille", vastasi Anima.
"Mikä miehevä mies!" virkkoi Didrik.
"Niin, miten hän pitikään kaikkia muita vallassaan!" lisäsi toinen.
"Olisin vain tahtonut, että hänellä olisi ollut parempi asia
puolustettavanaan", väitti nuorukainen.
Nopeasti he olivat lähteneet kotimatkalle; piispa oli kai jo aikoja
sitten kotona.
Mennessään erään kurjan mökin ohi huomasi Didrik, että sen seinään
oli sovitettu somasti koristettu pilari.
"Tuo on häväistystä", sanoi hän.
"Katso tänne", huomautti Anima osoittaen navetan kynnystä.
Siksi oli asetettu katkaistu pyhimyskuva.
"Se on säädytöntä!"
"Oikeinpa ajattelen, mitähän piispa olisi sanonut, jos olisi ollut
kanssamme?"
"Luulen tietäväni sen", vastasi Didrik; "uskonkiihko synnyttää
harhauskoa ja pyhyyden halveksimista?"
"En oikein ymmärrä sinua, mutta puhutaan siitä toisella kertaa; nyt
kiiruhdamme kotiin."
He hämmästyivät suuresti saadessaan tietää, ettei piispa ollut kotona.
"Ehkäpä hän on mennyt Olavi Krummen luo."
Ei, häntä ei ollut sielläkään.
"Hänet on varmaankin pidätetty", sanoi Anima luoden nopean silmäyksen
Didrikiin.
"Ehkäpä. Minä menen kuitenkin ravintolaan ja odotan häntä siellä",
vastasi Didrik.
Hän sanoi jäähyväiset ja lähti.
"Hän menee kotiin nukkumaan", ajatteli Anima luoden halveksivan
silmäyksen hänen jälkeensä.
"Ihmettelenpä, kukahan tuo kauppias oikeastaan on?" tuumaili Krumme
kohta senjälkeen.
"Luultavasti hän on se, miltä tahtoo näyttääkin", vastasi tyttö ollen
pelkkänä korvana.
"Sitä en luule."
"Miksi hän sitten olisi jotakin muuta?"
"Sentähden että hänen jälkiänsä urkitaan."
"Ehkäpä haluavat hänen rahojansa."
"E-ei, mutta kylläkin häntä itseänsä."
"Eihän hän ole nuori eikä kauniskaan."
"Eivät ne olekkaan naisväkeä, jotka häntä vaanivat."
"Ovatko ne ehkä jesuiittoja?" kysyi Anima rohkeasti ja kovalla
äänellä.
"Oletko järjiltäsi, tyttö!" huudahti Olavi Krumme kauhusta kalpeana.
"Minä tiedän kyllä, että niin on", vastasi Anima varmasti, "mutta
minua huolestuttaa, että tekin, sukulaiseni, olette siinä osallisena."
"Pidä suusi kiinni! Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi!"
"Nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää", sanoi Anima ottaen taas huivinsa.
"Sinä et lähde täältä", huudahti mies pannen oven salpaan.
"Didrik Pedersson on mennyt ilmoittamaan asiasta kanslerille!"
"Mitä hän sitten ilmoittaa?"
"Koko Wittenberg tietää, että yksi jesuiittaveljeskunnan
tuomioistuimista on täällä. Äsken juuri puhuimme keskenämme, tokkopa
joku sen jäsenistä on pahansuopa tai vihamielinen hänelle."
"Voipa niin olla."
"Silloin sanoi Didrik: Minä menen kanslerin luo!"
"Tähän aikaan päivästäkö?"
"Sitä minäkin ajattelin, ettei hän ota vastaan tähän aikaan. Minä
menen nyt tapaamaan häntä ja kehotan häntä luopumaan aikeestaan."
"Minä voin kyllä tehdä sen."
"Ei hän luota sinuun."
"Mistä sen tiedät?"
"Minä olen varoittanut häntä."
"Käärme!"
"Jos lasket minut ulos, et joudu vastuuseen toimistani."
"Etkö tule takaisin?"
"En, minä palaan Wittenbergiin. Voit sanoa ajaneesi minut pois."
Neuvotonna Krumme katseli ympärilleen hetken aikaa. Sitten hän
aukaisi oven sanoen: "Mene!"
Mutta kohta senjälkeen hän rupesi polkemaan jalkaa, kirkumaan ja
kiroamaan sitä hetkeä, jolloin oli ottanut niin turmeltuneen olennon
huoneeseensa.
Anima kiiruhti pois, mutta hän kuuli, kuinka ihmiset juoksivat
saadakseen tietoonsa, mitä oli tapahtunut.
Neuvotonna hän pysähtyi seuraavaan kadunkulmaan. Mihinkä hän nyt
kääntyisi?
Hänellä oli paljon tuttuja kaupungissa. Kehenkä turvautua?
Oli jo myöhäinen ilta.
Silloin hän huomasi Didrikin, joka nopeasti meni hänen ohitsensa. Hän
huusi häntä, mutta Didrik ei kuullut, niin hän kiiruhti.
Anima päätti seurata häntä.
Miten hän ällistyikään, kun Didrik pysähtyi juuri sen talon eteen,
jossa jesuiittakollegio piti istuntojaan, pysähtyi ja tarkasteli sitä.
Anima hiipi jäljessä, tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois.
"Kuinka epäkäytännöllinen sinä olet!" sanoi hän.
"He ovat saaneet hänet kynsiinsä."
"Mistä sen tiedät?"
"Kuulin ajurilta, jonka äsken tapasin; kun huusin häntä, ajoi hän
huimaa kyytiä tiehensä. Eräs ohikulkevista sanoi minulle: Varokaa
tuota miestä, hän on jesuiittakollegion palveluksessa!"
"Ja sitten sinä lähdit tänne?"
"Niin, pakottaakseni heidät..."
"Vaiti, Didrik! Sitä ei voi kukaan. Tiedätkö, minut on juuri
sentähden ajettu pois."
"Sinutko, Anima? Epäiletkö sinäkin?"
"Enemmänkin, minä tiedän..."
"Miksi et anna minun tunkeutua tuonne?"
"Tahdotko vapaaehtoisesti mennä ansaan? Miten sitten voisimme
pelastaa isäsi?"
"On kai täällä viranomaisia?"
"Jesuiittoja vastaan on vain yksi keino."
"Mikä se on?"
"Juonet ja kekseliäisyys."
"Mitä on nyt sitten tehtävä?" kysyi Didrik alakuloisesti.
"Mene sinä heti kotiin levolle ja koeta nukkua, jos voit; minä käyn
jonkun hyvän ystävän luo, joka voi ja tahtoo auttaa meitä. Aamulla
varhain saat minulta tiedon missä tapaamme."
Didrik väitteli vastaan, mutta asia jäi sille kannalle kuin Anima oli
ehdottanut, ja niin he erosivat.
"Ehkäpä he ovat jo ottaneet hänet hengiltä tai tekevät sen tänä
yönä", sanoi Anima itsekseen, "ja minä, minä en voi tehdä mitään
hänen pelastuksekseen."
Palatkaamme nyt piispaan.
Hänen seuralaisensa, joka sanoi itsensä mestari Ingeliksi, oli
taitava ja kokenut mies, joka osasi hyvin kuvailla maan oloja, ja hän
puhui niin sujuvasti, että se viehätti piispaa suuresti.
Ikäänkuin olisi tiennyt, että kauppaseikat eivät olleet kauppias
Pederssonista huvittavimmat, kertoili hän paljon kirkollisista
asioista, puhui epäjärjestyksestä ja uskonnollisista häiriöistä
tavalla, josta ei ensinkään käynyt selville, mihin puolueeseen hän
itse kuului.
Sillä välin ajuri kiiruhti kulkua ravakasti eteenpäin, ja taivalta
oli jo tehty useita tunteja, kun "Lasse herra" katsahti ympärilleen
ja kysyi: "Missä olemme?"
Joka puolella oli tiheä metsä, ja hevonen asteli pitkin kapeata
polkua; vaunut olivat joka silmänräpäys kaatumaisillaan.
"Sinä olet ajanut harhaan!" huusi Ingel hypäten vaunuista. Ajuri
raapi päätänsä.
"Lienee parasta, että koetamme jalan päästä oikealle tielle", sanoi
piispa astuen alas hänkin.
Nyt oli vain kysymys siitä, mihin päin lähteä. Mestari Ingel arveli,
että he polkua seuraten voisivat kylläkin päästä perille.
Mutta piispa tarkasteli aurinkoa ja päätti siitä, että he olivat
tulleet lännestä päin, jonka vuoksi hän arveli, että heidän pitäisi
palata samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
"Te olettekin semmoisissa asioissa kokeneempi kuin minä", vastasi
Ingel nauraen; "mutta nyt täytyy meidän ensin saada jotakin
syödäksemme, minulla on ruokaa mukanani."
Maukas päivällinen katettiin ruohikkoon, ja matkustajat söivät
hyvällä ruokahalulla.
Sitten lähdettiin matkaan; keskustelu jatkui herkeämättä, he olivat
nyt syventyneet kalvinilaisiin väitelmiin, eikä piispa huomannut,
että alkoi hämärtää, ennenkuin oli tultu metsästä ja saavuttu
tavalliselle tielle.
"Vihdoinkin!" sanoi hän huoaten helpotuksesta. "Missä ovat nyt
vaunut?"
Mutta nämä samoin kuin ajurikin olivat hävinneet jäljettömiin.
"Luultavasti", sanoi Ingel, "on hän löytänyt oikotien metsän läpi.
Ehkäpä käännymme takaisin..."
"Ei, kiitoksia", vastasi piispa, "hänen ei ole vaikeampi osata
oikeaan kuin meidänkään; minä olen sitä mieltä, että jatkamme matkaa.
Jonkun ihmisasunnon tapaamme kai ennemmin tai myöhemmin."
Keskustelu oli tauonnut, ja retkeilijämme astuivat rivakasti
eteenpäin.
"Tuolla on kaupunki, sieltä näkyy tulia."
"Niinpä tosiaankin; meidän tulee pyrkiä vasemmalle."
"Suoraanhan me ajoimme lähtiessämme."
"Niin kyllä, mutta isoportti suljetaan yöksi. Meidän täytyy pyrkiä
sisään pikkuportista."
Laurentius ei vielä epäillyt mitään; hän mukautui sentähden
seuralaisensa tahtoon.
Oli jo aivan pimeä, ja portinvartija tuli pieni lyhty kädessään;
laskiessaan heidät sisään mutisi hän jotakin heidän myöhäisestä
tulostaan.
Eräs aivan nuori mies tuli heti heidän jäljessään portista sisään,
mutta hän näytti olevan tuttu vartijalle, koska pääsi sisään
muistutuksitta.
"Nyt saatte opastaa, minä en löydä", sanoi piispa.
"Totta puhuakseni en ole varma minäkään, mutta tuolta, suoraan
edestä, häämöttää valoa. Se on luultavasti ravintola."
Sinne he ohjasivat kulkunsa, kolkuttivat ja pääsivät heti sisään.
"Ei, ei se ole, tämä", sanoi piispa ja kääntyi mennäkseen pois.
"Voihan se olla samantekevä, olemmehan molemmat väsyksissä ja
kaipaamme lepoa", vastasi Ingel.
"Poikani odottaa ja on levoton minun tähteni."
"Voimmehan lähettää heti sanan hänelle."
"No niin, minä kirjoitan muutaman sanan."
Heille tarjottiin kelpo ateria ja oivallista viiniä, jonka jälkeen
piispa vietiin kauniiseen huoneeseen, missä mukavasti levitetty vuode
oli häntä odottamassa, ja niin oli hän uupunut, että heti heittäytyi
siihen ja nukkui sikeästi.
"Ei, ei se ole tämä", oli piispa sanonut.
Anima oli tuntenut hänen äänensä ja kiiruhtanut esiin.
Silloin joku tarttui hänen käsivarteensa. "Varokaa henkeänne; hänen
henkensä on mennyttä."
"Hänen täytyy tulla pelastetuksi!" huudahti Anima epätoivoissaan.
"Oliko hän isänne?"
"Ei, mutta hän on mitä paras, jaloin mies."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Hänen oikeata nimeään en voi enkä saa ilmaista; hän on ruotsalainen."
"Ruotsalainen!" huudahti nuori mies. "Maanmiehiäni siis. Eikö hänellä
ole ketään tuttuja täällä?"
"On, hänen poikansa, joka odottaa häntä ravintolassa."
"Millä nimellä voisin kysyä häntä?"
"Kysykää ruotsalaista Didrik Pederssonia."
"Minä lähden sinne heti."
"Nyt tiedän ainakin missä hän on", ajatteli Anima; "olisipa kumma,
jos en voisi päästä sinne."
Sanoimme, että piispa nukkui sikeästi, mutta hänen unensa ei tullut
pitkäksi.
Hän havahtui huomatessaan, että vuode, jossa hän lepäsi, vaipui
vähitellen aina syvemmälle ja syvemmälle ja että häntä laskettiin
alas ties mihin.
Vaikka kaikkea mahdollista varovaisuutta oli noudatettu, kuuli hän
kuitenkin nuorien ja väkipyörien hiljaista kitinää, ja kun hän
hapuillessaan ympärilleen ei tavannut käsiinsä mitään esinettä,
arvasi hän, että vuode oli seisonut laskuluukulla, jota nyt hinattiin
alaspäin, ehkäpä kellariin.
Piispa tunsi tuskaa, joka tällaisissa tapauksissa on hyvinkin
luonnollista. Hänellä ei ollut mitään syytä toivoa, että näin
kummallisesti alkanut seikkailu päättyisi onnellisesti.
Mutta hänen pelkonsa oli rohkean miehen varovaisuutta; sentähden hän
säilytti mielenmalttinsa siinäkin suuressa vaarassa, johon nyt oli
joutunut.
Hänen aikomuksensa oli hypätä ylös ja asettua puolustautumaan heti,
kun oli tullut vakavalle pohjalle.
Vaikka hän ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin vielä voimakas ja
notkea, ja kamppailu olisi käynyt kylläkin ankaraksi.
Mutta samassa kuin vuode koski pohjaan, tunsi hän voimakasten käsien
tarttuvan itseensä, ja hänet sidottiin vahvasti köysiin, jotta hän ei
kyennyt liikuttamaan kättä eikä jalkaa.
Kaikki tämä tapahtui mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mitähän sitten
tuli seuraamaan?
Hän ei voinut muuta kuin kääntää päätänsä puolelle ja toiselle, ja
pian hän ilokseen huomasi valon välkettä, vaikka etäämpää.
Eräs henkilö tuli naamioituna hänen luokseen, aukaisi hänen takkinsa
ottaen häneltä ne paperit, jotka hänellä oli mukanaan.
Hän ei edes huolinut tehdä vastaväitteitä. Mitäpä se olisi
hyödyttänytkään?
Mutta sydämessään hän kiitteli Animan viisautta. Melanktonin paperit
ainakin olivat hänen toimestaan pelastuneet.
Sitten hän kiinnitti huomionsa hajanaisiin valoihin, jotka toisinaan
näyttivät suoraan lähenevän, toisinaan käyvän toistensa ohi.
Luonnollisena johtopäätöksenä tästä kaikesta täytyi olla, että hän
oli joutunut kutakuinkin laajaan maanalaiseen holviin.
Valoilmiöiden luku lisääntyi, ja pian näkyi, että ne olivat
tulisoihtuja, joita mustiin viittoihin kääriytyneet henkilöt
kantoivat. Kauhtanainsa kaulukset he olivat käärineet tiukkaan päänsä
ympäri peittääkseen kasvonsa.
Toimenaan näytti heillä olevan huoneen mittaaminen samalla kuin he
hyräilivät hautausvirttä.
Muistot ja ajatukset vaihtelivat Laurentiuksen sielussa, ja yhtäkkiä
valkeni hänelle, että hän tuli asetettavaksi jesuiitta-tuomioistuimen
eteen.
Hän oli antanut synninpäästön kuolevalle vaimolle, mutta etenkin
olihan hänen avomielisesti puhuessaan Jaakko Wardenin kanssa siinä
ollut läsnä todistajakin ja tämä todistaja oli hänen leppymätön
vihamiehensä.
Tämä Bellini, jolta hän oli riistänyt Ruotsin hovin suosion ja joka
nyt oli saanut hänet valtaansa, eiköhän hän kostane?
Mutta sillä aikaa kuin hän ajatteli näitä asioita, jotka olivat
omansa saattamaan alakuloiseksi, ja valmistautuessaan siihen, ettei
tulisi saamaan osalleen minkäänlaista oikeutta, päätti hän kuitenkin
pysyä rohkeana ja puolustautua niin hyvin kuin voi.
Hän tiesi, että näillä kauheilla tuomareilla, jotka eivät mitenkään
olleet vastuunalaisia, oli omat periaatteensa oikeasta ja väärästä.
Sitäpaitsi oli uskonpuhdistus jo edistynyt niin pitkälle, että
Ruotsin kirkon ensimäisen miehen ahdistamisen ei pitänyt olla aivan
vaaratonta.
Sillä välin olivat nuo mustat haamut kokoontuneet. Useita
tulisoihtuja sytytettiin, ja Laurentiukselle selvisi pian asema
täydelleen.
Melkein keskellä salia oli alttari.
Sen takana oli kaksi mustalla veralla verhottua penkkiä.
Kumpaisellakin istui huolellisesti kauhtanoihinsa kääriytyneitä
henkilöitä, mutta oikeanpuoleisella penkillä oli heitä vähemmän, he
olivat luultavasti korkeampiarvoisia.
Paitsi tuomareita, jotka istuivat penkeillä, seisoi yltympäri
alempiarvoisia eli niinsanottuja lautamiehiä, joiden tehtävänä näytti
olevan ovien vartioiminen ja tuomarien käskyjen toimeenpaneminen.
Alttarilla oli ristikahvainen miekka, jota pidettiin kristillisen
lunastuksen pyhänä vertauskuvana.
Tuskin oli piispamme ehtinyt tarkastella näitä kaikkia, ennenkuin
keskimäisenä oikeanpuolisella penkillä istunut henkilö, joka
luultavasti oli oikeuden puheenjohtaja, nousi, pani kätensä miekalle
lausuen kovalla äänellä valankaavan, jossa tuomarin velvollisuudet
luetellaan, ja jonka muut tuomarit ja lautamiehet toistivat hänen
jälkeensä syvänä, kumeana hyminänä.
Senjälkeen kääntyi puheenjohtaja läsnäolijoihin kysyen, miksi tuo
mies tuolla edempänä sidottuna ja avuttomana makasi heidän edessään.
Vasemmalta penkiltä nousi yksi tuomareista sanoen olevansa syyttäjä.
Suurimmaksi hämmästyksekseen luuli Laurentius tuntevansa mestari
Ingelin äänen.
"Tuokaa vanki esiin asianmukaisesti sidottuna", käski puheenjohtaja.
Kuusi miestä tarttui heti vuoteeseen kantaen sen alttarin ääreen.
Kaikki paljastivat väkipuukkonsa, jonka jälkeen kaksi miestä aukaisi
valekauppiaan siteet.
"Nouse", käski puheenjohtaja, "ja kuule syytöstä. Ole vakuutettu
siitä, että meissä olet löytävä yhtä oikeuttaharrastavia kuin
lahjomattomia tuomareita."
Vanki totteli heti; väkipuukot olivat kohotettuina häntä vastaan sen
varalta, että hän tekisi pienimmänkin pakenemisyrityksen, mutta hän
pysyi tyynenä ja maltillisena; hänen sydämensä ei sykkinyt tavallista
nopeammin, hänen silmäluomensa eivät vapisseet, vaikka hän raamatun
sanain mukaan oli vaeltaja kuolemanvarjojen maassa, lukemattomien
juonien ja vaarojen ympäröimänä.
Puheenjohtaja kysyi häneltä hänen nimeänsä, kansallisuuttansa ja
ammattiansa.
"Lars Pedersson", kuului vastaus, "synnyltäni ruotsalainen,
ammatiltani kauppias."
"Eikö teillä koskaan ole ollut muuta nimeä?"
"En katso velvollisuudekseni vastata siihen kysymykseen."
"Tiedättekö kenen edessä seisotte?"
"En varmaan, mutta arvaan."
"Sanokaa arvelunne."
"Jesuiittakollegion."
"Siinä tapauksessa tiedätte myöskin, että olisi parempi riippua
pohjattoman kuilun partaalla tai maata mestauskirveen alla, jota
silkkilanka pidättää putoamasta. Mitä olette tehnyt joutuaksenne
semmoisen rangaistuksen alaiseksi?"
"Vastatkoot ne, jotka ovat tuoneet minut tänne."
"Puhu, syyttäjä", sanoi puheenjohtaja, "todista kaikille julki
syytöksesi."
"Tämä mies on luterilaisen kerettiläisyyden levittäjä, hän on pyhän
veljeskuntamme voimakkaimpia vastustajia ja koettaa kirotulla
opillaan vetää puoleensa kirkon uskollisia puoluelaisia."
"Tämä on ankara syytös. Mitä sinulla on vastaamista."
"Ensiksikin, että kuulun kansaan, joka on tottunut antamaan täydet
oikeudet jokaiselle; mutta minä olen myöskin matkustaja, joka
tietää, ettei hänellä ole mitään oikeutta asettaa muiden maiden
tapoja ja asetuksia vastaan. Minä tunnustan siis, että olen teidän
uskonkappaleistanne puhunut tavalla, joka ei ole itselleni eduksi,
mutta sen tein nuoruuteni ystävälle aavistamatta, että mikään
salaurkkija vainuili sanojani."
Vasemmalta penkiltä kuului sipinää, ja yksi sanoi ääneen:
"Anna ainaiseksi tukkia hänen suunsa!"
Se oli Bellini, joka näin puhui.
"Katson tarpeelliseksi lisätä", virkkoi kauppiaamme, "että olen
ajatuksiani, pidettäköön niitä sitten oikeina tai väärinä, lausunut
ainoastaan kotimaassani tai myöskin Pommerissa, siis puolueettomassa
maassa, missä tiliä tuomioistuimella ei ole laillisia oikeuksia.
Mutta ne ovat ja pysyvät aina samoina, ne tahdon aina tunnustaa,
vaikkapa miekan kärki olisi asetettu rintaani vasten."
"Syyttäjä", virkkoi puheenjohtaja, "mitä on sinulla vastattavaa
tähän?"
"Että hänen solvaiseva kielensä on panetellut ja häpäissyt meitä",
huudahti Bellini, "jonkatähden hän on ansainnut, että se revitään
hänen suustaan."
"Pidetäänkö täällä tuollaisia vihanpurkauksia pätevinä todistuksina?"
kysyi lannistumaton ruotsalainen.
"Hupsu muukalainen!" keskeytti puheenjohtaja. "Tiedä, että se, joka
on saavuttanut oikeuden istua meidän joukossamme, on osoittanut
sellaista luonteen pyhyyttä, että se asettaa hänet korkeammalle muita
ihmisiä. Syytöksen, jonka joku meistä tekee, voi kumota ainoastaan
veljeskuntamme jäsen, jolla on korkeampi arvo."
"Siinä tapauksessa olkoon Jumala minulle armollinen, minä voin
ainoastaan asettaa turvani Herraan!"
Mutta samassa nousi se henkilö, joka istui puheenjohtajan oikealla
puolella; hän oli pitkä, vähän kumarassa. Heti kun hän aukaisi
suunsa, tunsi Laurentius hänen äänensä; hän oli Jaakko Warden.
"On totta", sanoi hän, "että syytetty on puhunut varomattomasti,
mutta se ei ole tapahtunut siinä aikomuksessa, että kukaan sen
johdosta tulisi luopumaan uskonnollisesta vakaumuksestaan, vaan se
on ollut kahden vanhan ystävän tuttavallista keskustelua. Jos siinä
on ollut kuuntelijoita, niin se on tapahtunut molempain tietämättä;
minä olen sitä mieltä, että syytetty vapautettaisiin ja annettaisiin
maailmalle takaisin." Hän kumarsi ja istui nopeasti.
Puheenjohtajan vasemmalla puolella istuva, nähtävästi hyvin vanha
mies nousi vaivalloisesti seisoalleen.
"Toivokaamme", lausui hän, "ettei syytetty palattuaan taas
kotimaahansa ainoastaan kiitollisena muistele armahtavaisuuttamme ja
anteeksiantavaisuuttamme, vaan myöskin tästälähin tulee uskolliseksi
ystäväksemme ja puoluelaiseksemme." Senjälkeen hänkin kumarsi ja
istui.
Kokouksessa ohjain kesken alkoi kuiske, josta saattoi erottaa sanat:
"Ruotsin arkkipiispa!"
"Vapautustuomio on julistettu", huudahti puheenjohtaja; "mutta,
syytetty, jääkööt tämän yön salaisuudet sydämesi syvimpään kätköön.
Älä isällesi tai äidillesi, puolisollesi, pojallesi tai tyttärellesi
hiiskahda tästä; tästä et saa puhua kovaa etkä kuiskimalla,
et kirjoittaa kirjaimilla etkä muuten ilmoittaa merkeillä tai
vertauskuvilla. Tottele tätä käskyä, ja riemuitkoon sydämesi
vavistuksessa, sillä vaikka tuhatkin penikulmaa olisi meidän
väliämme, saavutamme sinut kuitenkin aina milloin tahdomme."
Kuin taikavoiman vaikutuksesta sammuivat kaikki tulisoihdut yhdellä
kertaa.
Laurentius tunsi taas voimakasten käsien tarttuvan itseensä.
Varovasti hänet laskettiin vuoteelle, joka vietiin laskuluukulle.
Nostokone pantiin käymään, ja hän tunsi vuoteen kohoavan, kunnes
hiljainen sysäys ilmaisi, että hän taas oli kamarissa, missä oli
käynyt levolle.
Hän ei voinut nukkua, mutta hän kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa
ihmeellisestä pelastuksestaan.
Päivän koittaessa hän nousi; hän halusi taas kotiin ja päätti ottaa
Didrikin mukaansa. Kukapa tietää, mitä muuten tapahtuisi.
Vanha tallirenki aukaisi portin hänelle, ja hän riensi ravintolaan.
Suuresti hän hämmästyi tavatessaan erään nuoren miehen Didrikin luona.
"Rakas isä!" huudahti tämä syöksyen hänen syliinsä, ikäänkuin ei
olisi ollut aivan varma asiasta.
"Setäni", sanoi vieras, "oletteko ehkä kokonaan unohtanut minut?"
Piispa syleili molempia nuorukaisia. "Tämä on melkein liian suuri
onni yhdellä kertaa", sanoi hän; "rakkaan veljeni ainoa poika."
Reginald sai nyt kertoa, kuinka ihmeellisesti hän oli joutunut
heidän seuraansa ja kuinka molemmat serkukset olivat jääneet kotiin
odottamaan tietoja Animalta.
Kohta senjälkeen tuli Animakin. Nähdessään piispan kävi hän ensin
aivan kalpeaksi; sitten hän heittäytyi hänen syliinsä kyyneleet
silmissä.
"Mikä Jumalan ihme!" huudahti hän. "En tahdo tietää mitä on
tapahtunut. Te elätte! Siinä on kyllin!"
Heti senjälkeen tuotiin suori, kauppias Lars Pederssonille osoitettu
kirje.
Siinä olivat kaikki ne paperit, jotka häneltä oli otettu pois, mutta
ei muuten sanaakaan.
Piispan tiedusteluihin vastasi Reginald, että hän oli hoitanut
opettajanvirkaa eräässä koulussa Ruppinissa, mutta aikoi nyt
matkustaa Wittenbergiin opintojansa jatkamaan.
"Sinne minäkin palaan vielä tänä päivänä", sanoi Anima kertoen sitten
miten oli eronnut Olavi Krummesta.
"Luulenpa, että teemme viisaimmin, jos kaikin lähdemme täältä niin
pian kuin suinkin", arveli piispa.
"Rakas isä, enkö minä saa seurata sinua Stralsundiin?"
"Sinä tulet minun kanssani Ruotsiin."
"Entä opintoni?"
"Saavat jäädä vuodeksi tai pariksi; ukkospilvi on uhkaamassa meitä."
"Pelkäätkö jonkun kostoa?" kysyi Anima katsoen häntä tuskallisesti.
"Ehkäpä. Me lähdemme tänään!"
Mutta sitten sovittiin siitä, että Anima ja Reginald seuraisivat
heitä Stralsundiin. Vaunuja ei oltu vielä myyty, ja niihin mahtui
hyvin neljä henkilöä.
Välttämättömät ostokset tehtiin tavattoman nopeaan ja seuraavana
aamuna lähdettiin matkaan.
Olipa kuin olisi joku uusi side ollut kiinnittämässä näitä neljää
toisiinsa. He tunsivat, etteivät he erottuaan enää tapaa toisiaan
tässä maailmassa. Ja kolme heistä oli oppinut luottamaan toisiinsa ja
rakastamaan toisiansa.
Anima oli nyt niinkuin edelliselläkin kerralla yrityksen johtavana
sieluna, hän teki matkan helpoksi ja mukavaksi.
Stralsundiin saavuttuaan saivat he vielä viettää päivän yksissä,
ennenkuin laiva lähti Ruotsiin. Silloin päätettiin, että Anima
palaisi Wittenbergiin samoissa vaunuissa. Reginald olisi hänen
suojelijanansa, ja piispa suorittaisi matkakustannukset. Anima ei
kiitellyt, mutta hänen silmänsä olivat kyynelissä ja hän puristi
lujasti piispan kättä rintaansa vasten.
Kaikki neljä menivät yhdessä laivalle.
Silloin Anima otti esille Melanktonin paperit ojentaen ne piispalle.
"Olisitteko unohtanut nämä?" kysyi hän.
"Olisinpa ihmetellyt, jos sinä olisit unohtanut."
Syleily ja suutelo vielä.
"Entä minä?" sanoi Didrik.
Anima epäili hetkisen, sitten hän suuteli Didrikiä ja juoksi posket
hehkuvina maihin.
Niin he erosivat.
Kun maa oli jäänyt matkustajain näkyvistä, puhkesi Didrik valtavaan
itkuun koettamattakaan salata sitä.
"Poika raukkani, sinä pidit hänestä paljon."
"En tiedä mistä syystä", nyyhkytti tämä. "Aluksi en voinut sietää
häntä."
"Niinpä toisinaan käy... Hän on kelpo tyttö, eikä kukaan tiedä mitä
vielä voi tapahtua."
"Reginald ehkä, mutta en koskaan minä."
Nuoressa sydämessä vaihtuvat ajatukset helposti; Ruotsin rannikon
näkyminen vaikutti elähyttävästi isään ja poikaan. Miten olivatkaan
asiat kuuden kuukauden aikana muuttuneet rakkaassa isänmaassa, ja
kuinka paljon hänellä olikaan kerrottavaa äidille ja siskoille!
* * * * *
Jälleennäkeminen oli suloista, sanomattoman suloista.
"Ei puutu mitään onnestani, kun saan teidät molemmat takaisin", sanoi
rouva Elisabet.
Mutta kun Laurentius sittemmin täydellä luottamuksella kertoi, missä
hengenvaarassa hän oli ollut, vetäytyi hän vavisten miehensä syliin
sanoen:
"Onneni on liian suuri saadakseni sitä kauan nauttia."
Niin paljon kuin mahdollista oli piispa pysynyt erillään
valtiollisista kysymyksistä. Jokaisen isänmaanystävän tavoin hän
katsoi pelolla ja levottomuudella tulevaisuuteen; mutta hänen
omassa vaikutuspiirissäänkin oli syntynyt sellaisia erimielisyyksiä
kirkollisissa seikoissa, että vaadittiin voimakasta kättä ohjaamaan
niitä oikeaan.
Paperit, jotka hän oli tuonut mukanansa, olivat hänelle hyvänä apuna
useiden tärkeiden kysymysten ratkaisemisessa, ja hän ryhtyikin niihin
heti.
Mutta alussa vuotta 1566 puhkesi kauhea kulkutauti raivoamaan
Upsalassa. Sen uhriksi joutuivat niin ylhäiset kuin alhaisetkin,
löysipä se tien arkkipiispankin asuntoon.
Neljä täysikasvuista poikaa, jotka olivat vanhempainsa ilo ja ylpeys,
lankesi toinen toisensa jälkeen kuin nuoret vesat viikatteen edessä.
Arkkipiispa itse siunasi heidät viimeiseen lepoon. "Hyvä teidän",
sanoi hän, "jotka jo olette satamassa. Valmistakaa sijaa meille,
jotka vielä ikävöiden ojennamme käsiämme kohden isänkotia."
"Luuletko, että saamme pitää ne kolme, jotka vielä ovat jäljellä?"
kysyi Elisabet pelolla ja vavistuksella.
"Rakkahimpani, pankaamme kätemme ristiin ja sanokaamme: 'Herra, ei
niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä!'"
14.