"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"
"He ovat ottaneet minulta lapseni, he aikovat sulkea hänet luostariin
tai tehdä hänet portoksi, niinkuin tekivät minulle. Salama taivaasta
iskeköön heidät maahan."
"Missä lapsi on?"
"Hän on ottanut sen minulta, hän tuolla ulkona. Pikku tyttöni!
Mitenkä hän itki ja vaikeroi, kun hänet temmattiin käsistäni! Oi,
minä en voi kuolla ennen kuin olen saanut takaisin lapseni!"
"Minä koetan hankkia hänet teille takaisin."
"Sitten voisin kuolla tyynenä!"
Pedersson kiiruhti ulos.
Mies seisoi etuhuoneessa. Nähdessään muukalaisen heitti hän piiloon
jotakin kädestään.
"Onko se loppu nyt?" kysyi hän välinpitämättömästi.
"Hän on kuolemaisillaan, ettekä te ole edes antanut hänelle
vesipisaraa."
"Ei hän ole pyytänytkään mitään."
"Nyt hän pyytää", vastasi Pedersson ankarasti.
Mies katsoi häneen. Katseessa oli jotakin, joka vaati tottelemaan;
hän meni heti ja tuli muutaman silmänräpäyksen kuluttua takaisin,
kädessään pieni pikari kristallikirkasta vettä.
Mutta heti kun hän oli mennyt ulos, kumartui matkustavaisemme
ottamaan lattialta pientä rypistettyä vaatetilkkua.
"Kas tässä, vai vienkö minä sen sisään?"
"Pankaa pikari pois ja menkää tuomaan lasta?"
"Lasta!" Mies muuttui kalmankalpeaksi.
"Heti, kuuletteko!"
"Lasta, oletteko hullu, en minä tiedä mitään lapsesta!"
"Hänen lastansa, jonka olette ottanut häneltä!"
"Hän hourailee, ettekö sitä ymmärrä."
Ystävämme oli miehen huomaamatta tarkastanut mitä oli löytänyt; nyt
hän levitti pienen lapsen päähineen sanoen: "Tunnetteko tätä?"
Ulvoen hyökkäsi mies hänen päällensä tahtoen temmata häneltä pois
tuon pikku päähineen, mutta hän oli tavannut vahvempansa. Hän tunsi
olevansa kuin ruuvipihdeissä.
"Missä on lapsi?"
"En tiedä", huohotti roisto.
"Varo, taikka kuristan!"
"Silloin teette murhan!"
"Sen olet sinä jo tehnyt!"
"Saatana!" Hän tuijotti hämillään Pederssoniin.
"Missä on lapsi?"
"Tuolla... olkikasassa..." ähkyi mies.
"Kuule nyt tarkoin, povitaskussani on pistooli. Samassa kuin lasken
sinut irti, otan sen käteeni, ja luota siihen, että menetät henkesi,
jos yrität pakoon. Nyt heti tuomaan lasta!"
Enempää vastustelematta mies heti meni.
Olkikasasta hän veti esiin tuskin kaksivuotiaan, pienen tytön;
tämä oli tavattoman hyvin puettu, mutta hänen kaulansa ja kasvonsa
olivat aivan siniset; musta juova kaulalla osoitti, että hänet oli
kuristettu.
"Roisto!" huudahti piispa ottaen lapsen häneltä; se oli vielä
lämmin ja sen jäsenet pehmeät, mikä todisti, että ilkityö oli aivan
äskettäin tehty.
Mutta hänen huomionsa oli muutamaksi silmänräpäykseksi kiintynyt
murhaajasta lapseen, ja murhaaja käytti tilaisuutta hyökätäkseen heti
ulos ovesta.
Laurentius ei huolinut hänestä; hän kuunteli tarkoin, eikö hengen
hievahdustakaan kuulunut, suuteli pieniä sinikalpeita kasvoja, pani
päähineen lapsen päähän ja vei hänet äidilleen.
Tämä oli taas puoleksi tiedottomana.
Pedersson laski lapsen hänen syliinsä.
Suonenvedontapaisesti hän painoi sitä vasten rintaansa. Elämänliekki
leimahti hänessä vielä muutamaksi silmänräpäykseksi, hän tunnusteli
lapsensa ruumista, käsivarsia ja kasvoja, suuteli sitten häntä --
niinkuin ainoastaan äiti voi suudella.
Mutta sitten käsi putosi hervottomana takaisin. "Kirja, minun
kirjani!" huudahti hän äkkiä. Sitten tuli loppu!
Hän ei tiennyt, että oli sulkenut syliinsä kuolleen lapsen; hän
seurasi tätä niin pian.
Pedersson jäi hetkeksi huoneeseen, osittain rukoillakseen
kuolinvuoteella, osittain odottamaan, eikö kukaan tulisi sisään.
Mutta ketään ei kuulunut.
Hän meni ulos. Rupesi jo hämärtämään, mutta Didrik istui ruohikossa
lukien erästä kirjaa.
Hevoset olivat syömässä, ja opas nukkui.
Nuorukainen hypähti ylös. "Isä rakas", sanoi hän, "minusta näytätte
niin liikutetulta!"
Samassa alkoi kuulua hevosen astuntaa.
"Saadaanpas nähdä, ketä nyt tulee."
Edellä ratsasti munkki, ja heti hänen jäljessään juoksi kookas haamu,
luultavasti murhaaja.
Tämä pysähtyi äkkiä ja poikkesi sivulle.
Munkki tuli perille asti; hän laskeusi nopeasti hevosen selästä
maahan ja kiirehti molempia muukalaisia vastaan.
"Te olette matkustavaisia", sanoi hän nöyrästi.
"Jotka olemme tulleet tänne etsimään yösuojaa."
"Sen voitte saada luostaristamme", lausui munkki vilkkaasti.
"Sallikaa minun johdattaa teitä."
"Ikävä kyllä en voi seurata teitä, ennenkuin olen tavannut tämän
tuvan omistajan."
"Me voimme lähettää sanan hänelle huomenna."
"Ei, minä en lähde täältä, ennenkuin hän on tullut takaisin."
Munkki näytti olevan hyvin hämillään. "Kuka sen tietää, missä hän
majailee", sanoi hän.
"Eipä luultavastikaan kaukana, arvatenkin tuolla puiden takana",
vastasi kauppias.
Munkki näytti ällistyneeltä. "Meillä on keino vaihtaa ajatuksia
keskenämme", sanoi hän viheltäen samassa kimakasti.
Mies tuli heti näkyviin. Hänen esiintymisessään oli jotakin pelon ja
hävyttömyyden sekaista. Hän läheni kuitenkin munkkia lausuen:
"Te olette kutsunut minua, arvoisa isä." Samassa hetkessä hän huomasi
pistoolin, joka kiilsi ojennettuna häntä kohden.
Kauhusta melkein jäykistyneenä hän tuijotti eteensä uskaltamatta
liikuttaa jäsentäkään. "Kirja!" sanoi piispa ankarasti. "Mistä
kirjasta te puhutte?" kysyi munkki. "Vaimon kirjasta! Joutuin,
kiirehtikää!"
"Piru sen vei", inisi mies; mutta kun hän huomasi, että muukalainen
laski sormensa liipasimelle, huudahti hän kiireesti: "Minä käyn
noutamassa sen."
"Älkää yrittäkökään paeta", kuului ankara vastaus, ja pistooli
ojennettiin roistoa kohden. Tämä kiiruhti tupaan. Munkki liikahti
levottomana.
"Arvoisa priorimme lähetti minut antamaan synninpäästöä eräälle
kuolevalle", selitteli hän.
Mutta mitään vastausta ei tullut; matkustajan katse oli kiinnitetty
oveen.
Isän viittauksesta oli Didrik seurannut murhaajaa; hänen olisi ehkä
ollut vaarallista käydä käsikähmään roiston kanssa, mutta sitä ei
tarvittukaan. Mielipuolen tavoin mies hyökkäsi tupaan, kopeloi
taas olkiläjää ja veti sieltä pian esille punakantisen kirjan.
Silmänräpäyksen ajan hän seisoi kahden vaiheilla luoden nopean
katseen nuorukaiseen, mutta kiiti sitten hurjaa vauhtia hänen
ohitsensa ulos taas.
Pistooli oli yhä vielä samassa suunnassa. Kirja kohotettuna korkealle
huudahti murhaaja: "Tässä, tässä se on."
On luultavaa, että kuolemanpelko siinä määrässä oli vallannut
roiston, että ajatuskyky oli kokonaan poissa; hervottomasti hän
lankesi munkin jalkoihin ja ähkyi:
"Te olette antanut minulle päästön kaikista synneistäni."
Kirja oli pudonnut maahan jonkun matkan päähän. Munkki aikoi ottaa
sen, mutta Didrik ehti ennen ja jätti sen isälleen.
Tämä otti sen, pani pistoolinsa pois ja käski oppaan, joka vihdoinkin
oli herännyt, satuloida hevoset.
"Apottimme odottaa teitä luostarissa", lausui munkki hyvin
mielistellen. "Hän voi myöskin antaa teille hyviä neuvoja ja ohjeita
matkanne jatkamiseksi."
"Minä tahdon yhden yön nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa", vastasi
Laurentius.
Heti lähdettiin liikkeelle, munkki ja piispa edellä, Didrik ja opas
jäljessä; talonpoika seurasi heitä piiloutuneena puiden varjoon.
Oli helppo ymmärtää, että innokkaat kutsut luostariin aiheutuivat
pelosta.
Jos tapahtumasta olisi ilmoitettu lähimmille viranomaisille, olisi
siitä seurannut tutkimuksia, ja luostari olisi voinut tulla hyvin
ikävällä tavalla sekoitetuksi siihen.
Ruotsalainen piispamme ymmärsi aivan hyvin, että hän olisi tässä
joutunut pahaan välikäteen. Vaimo ja hänen lapsensa olivat kuolleet;
mutta häntä huvitti jos suinkin saada selville, minkätähden
kaksoismurha oli tehty; ehkäpä oli siinä seikkailuhalukin
vaikuttamassa.
Kuljettiin tiheän metsän halki. Oli melkein sysipimeä, ja hevoset
astuivat hitaasti.
Munkki koetti alottaa keskustelua, mutta sai niin lyhyitä ja
katkonaisia vastauksia, että vaikeni pian.
Silloin kuului metsästä pitkäveteinen torventoitotus; se uudistui
kahdesti.
"Mikä se on?" kysyi matkustaja.
"Lemmon juonia", vastasi munkki, ja hänen hampaansa kalisivat; "pyhä
neitsyt suojelkoon meitä!"
Hevoset alkoivat korskua; ne hyppivät pystyyn eivätkä tahtoneet mennä
eteenpäin.
"Me olemme eksyksissä", vaikeroi munkki.
Huudettiin opasta ja kysyttiin, eikö hän osaa tietä luostariin.
Opas laskeutui heti hevosensa selästä ja pyysi Didrikiä pitelemään
sitä ohjaksista. "Luulen, että olemme lähellä kahlaamoa", sanoi hän;
"mutta on niin pimeä, etten voi löytää sitä."
Samassa näkyi suuri joukko pieniä valosoihtuja välkähtelevän
kirkkaan, juoksevan veden pinnalla ja sen läheisyydessä, ja
hämmästyksekseen huomasivat matkustajamme olevansa aivan äyrään
partaalla.
Vielä kerran kuului torventörähdys, ja sitä seurasi kaukainen
hautauskellojen soitto.
"Pyhä neitsyt", huudahti munkki tehden kiihkeästi ristinmerkin,
"viisikymmentä messua... sata messua."
"Mitenkä tästä päästään yli?" kysyi piispa. "Virta näyttää syvältä."
"Parasta on antaa hevosten mennä miten itse tahtovat", sanoi opas.
"Minun hevoseni tahtoo mennä tästä, isäni; lienee parasta, että
minä saan mennä edellä", sanoi Didrik. "Odotahan, minä tahdon tulla
mukanasi!" Isä ja poika seurasivat toisiaan, ja heidän jäljessään
kulki opas.
Heidän mennessään kimaltelivat välkähtelevät valot vielä kerran. Heti
senjälkeen kuului kiljahdus; sitten oli kaikki hiljaa ja pimeätä kuin
haudassa.
Kaikki kolme olivat onnellisesti saapuneet toiselle rannalle, mutta
munkkia ei kuulunut.
Häntä huudettiinkin, mutta vastausta ei tullut.
"Valo, joka näkyy tuolta kaukaa, tulee luostarista", sanoi opas;
"sieltä voi hankkia apua."
Kaikki kolme lähtivät matkaan; tällä kertaa ratsasti opas edellä.
Kellojen soitto kuului yhä edelleen ja yhä valittavampana.
"Onko tuo luonnollista, isä?" kysyi Didrik.
"Minä luulen, että luostarissa pidetään messua."
Tie oli nyt verrattain leveää ja tasaista, ja noin puolen tunnin
kuluttua he kolkuttivat luostarin porttia.
Se avattiin heti.
Piispa mainitsi muutamilla sanoilla tulonsa syyt. Häntä oli kutsuttu
luostariin, mutta kutsuja oli kahluupaikalla hävinnyt, ja he
pelkäsivät, että hän oli vaipunut johonkin syvempään paikkaan; hän
ei ollut vastannut heidän huutoihinsa, eikä sellaisessa pimeydessä
voinut nähdä mihin hän oli joutunut.
Portinvartija soitti, ja saapuville tuli useita veljiä; he sanoivat,
että kohta ollaan valmiita etsimään kadonnutta. Sillä välin
kutsuttiin matkustajamme ruokasaliin ja opas vietiin keittiöön.
Veljet istuivat pöydässä, ja matkustajia pyydettiin ottamaan osaa
heidän yksinkertaiseen ateriaansa.
Siihen kuului munia, tuoreita vihanneksia, hyvää voita, tuoretta
leipää, viiniä ja kuivattuja hedelmiä.
Matkamiehille maistui ruoka hyvin, ja Didrik, joka ei pitkään aikaan
ollut saanut niin monipuolista ateriaa, ajatteli itsekseen, että
munkit osasivat pitää aika hyviä päiviä. Kun ateria oli lopussa,
pyydettiin n.s. kauppiasta pistäymään apotin luona, joka odotti häntä
huoneessaan.
Hän noudatti heti pyyntöä.
Munkit ympäröivät senjälkeen kohta nuoren ruotsalaisemme alottaen
keskustelun utelemalla tarkempia tietoja veli Anselmista, joka oli
niin äkkiä kadonnut.
Didrik teki selvää kaikesta; mutta sitten hän vuorostaan rupesi
puhumaan torvien törähdyksistä, liehuvista valoista ja lopuksi
surullisesta kellojen soitosta, joka taukosi kokonaan, kun he tulivat
lähelle luostaria.
Munkit katsoivat toisiaan ja tekivät ristinmerkin. Mitään varmoja
vastauksia he eivät voineet antaa; siinä oli muka salaisia
tiedonantoja ja varoituksia y.m. semmoisia. He ymmärsivät heti,
että olivat nyt saaneet "evankeelisen" seuraansa, ja he ahdistivat
nuorukaista kuvaillen hänelle, mitenkä hän muka oli saatanan vallassa
ja mitenkä he yksin rukouksillaan ja kyynelillään voisivat pelastaa
hänet siitä.
Mutta Didrik oli kasvanut liian hyvässä koulussa tullakseen
yllätetyksi. Reippaasti ja avomielisesti hän vastasi, että
protestantti nojautuu itse Kristuksen saarnaamaan sanaan.
"Me pidämme häntä ainoana Jumalan lähettämänä", sanoi rohkea
nuorukainen, "ja sentähden emme luota ensinkään pyhimyksiin,
paaveihin ja muihin vääriin profeettoihin."
Syntyi kauhea hämmennys; muutamat itkivät ja päivittelivät, toiset
lankesivat polvilleen ja rukoilivat, että salama taivaasta iskisi
maahan tuon hävyttömän herjaajan, kun taas toiset kiroilivat
kerettiläistä Lutheria, luopiota, joka oli levittänyt sellaista
turmiollista oppia ja aikaansaanut niin paljon pahaa.
"Onko teidän isännekin samaa mieltä?" kysyi eräs munkeista.
"On, on hän", vastasi Didrik.
"Ehkäpä hän kuuluu luterilaiseen liigaan?"
"Minulla on useimpain niiden nimet", huudahti toinen. "Mikä hänen
nimensä on?"
"Lars Pedersson."
"Sennimisiä voi olla paljonkin", vastasi munkki selaillen innokkaasti
pientä kirjaa, jota oli kantanut vyössään.
"Hänen ammattinsa?"
"Kauppias", vastasi nuorukainen punehtuen.
"Mitä hän kaupittelee?" kuului epäilevä kysymys.
"Isäni vastatkoon siihen itse, jos katsoo sen sopivaksi", lausui
Didrik, "hän ei ole valtuuttanut minua holhoojakseen, enkä minä
vastaa hävyttömiin ja liian tunkeileviin kysymyksiin."
Syntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, mutta luultavasti
olisi nuori ruotsalainen tavalla tai toisella saanut maksaa
puheliaisuutensa, ellei yleinen huomio olisi kiintynyt kovaan
kolkutukseen, jonka johdosta portti heti aukaistiin, ja ellei
senjälkeen olisi kuulunut kovaäänistä keskustelua ja huudahduksia.
Tuollaisena huudahduksena kuului nimi Anselm.
"Anselm!"
"Elääkö hän?"
"Onko hän palannut?"
Näin he huutelivat toisilleen, ja senjälkeen koko joukko ryntäsi
ovelle.
Didrik ei ajatellut kauan, vaan seurasi heitä.
Alas pihalle oli kokoontunut koko munkkijoukko, ja heidän keskellään
oli Anselm.
Mutta hän näytti hyvin surkuteltavalta; märkänä riippui kauhtana
hänen ympärillään täynnä leväkasveja ja ruohoja.
Hän näytti niin kummalliselta, ettei oikein tiennyt, oliko hän unen
pöpperössä vai vähän hassahtanutko.
"Mistä sinä tulet?"
"Oletko ollut järven pohjassa?"
"Kuka sinut on vetänyt ylös?"
"Joku vanha noita-akkako?"
"Joka korvaukseksi kai tahtoo saada sinulta synninpäästön?"
"Kaksikymmentä messua ilmaiseksi!"
On luultavaa, että he olisivat vähemmän laskeneet sukkeluuksiansa,
jos olisivat tienneet, että Didrik oli saapuvilla.
Nyt niitä tulvi heidän huuliltaan kovaäänisen naurun säestyksellä, ja
niiden esine väänsi vettä parrastaan ja puisteli itseään aivan kuin
ei ensinkään olisi huomannut heidän pilkkaansa.
Jättäkäämme heidät ja seuratkaamme kauppias Pederssonia apotin
yksityishuoneeseen.
Tämä, ankaran ja vakavan näköinen vanhanpuoleinen mies, istui
kumartuneena pöytänsä ääressä lukien erästä kirjaa.
Hänen pukunaan oli musta kaapu valkean kauhtanan päällä. Hänen kaunis
päänsä oli ajeltu melkein paljaaksi, ja silloin-tällöin hän nojausi
tuolinsa korkeaan selustaan, joka oli täynnä kummallisia leikkauksia
ja jonka yliosa muodosti hiipan.
Lamppu paloi pöydällä, ja sen valo lankesi suoraan hänen silmilleen
vieraan kauppiaan astuessa sisään.
Apotin nähdessään tämä hätkähti, mutta onnistui heti hillitsemään
hämmästyksensä.
Apotti nousi ja lausui vieraansa tervetulleeksi. Munkki, joka oli
vienyt hänet sinne, lähetettiin pois, ja miehet olivat kahden.
Kauppias istui hänelle osoitetulle tuolille, mutta kun apotti siirsi
lamppua niin, että valo lankesi hänen kasvoilleen, nousi hän ja
asetti tuolin toiseen paikkaan.
"Silmäni eivät siedä voimakasta valoa", sanoi hän istuutuen varjoon.
Apotti kävi huomattavasti hämilleen ja kysyi hetkisen epäröityään,
kuinka maallikko ja lisäksi, kuten hän luuli, kerettiläinen rohkeni
ripittää ja antaa synninpäästön henkilölle, joka kuului ainoaan
autuaaksitekevään kirkkoon.
"Ketään muuta ei ollut saapuvilla", vastasi Pedersson; "hän pyysi
uskonnon lohdutusta, ja minä annoin sitä hänelle parhaan kykyni
mukaan."
"Hän oli langennut syvälle."
"Sitä en tiedä, hän vain pyysi lastansa takaisin; minä hankin sen
hänelle, mutta niin vastikään murhattuna, ettei ruumis vielä ollut
kylmennyt."
"Tunsitteko murhaajan?"
"Se oli sama mies, joka toi sanan luostariin."
Apotin katse synkistyi. "Te olette rohkea johtopäätöksissänne", sanoi
hän ankarasti.
"Minulla on painavia todistuksia."
"Te olitte kahdenkesken naisen kanssa, ei edes poikanne ollut
saapuvilla."
Kauppias asetti kätensä silmilleen ja näytti miettivän; sitten hän
sanoi pitkäveteisesti:
"Vaimo ja lapsi ovat kuolleet. Kukaan ei siis voittaisi mitään, jos
jättäisin asian oikeuden käsiin, paha työ rankaisee itse itsensä.
Sinun ja luostarisi ei tarvitse pelätä mitään minun puoleltani,
Jaakko Warden."
Apotti hypähti pystyyn.
"Kuka te olette?" huudahti hän.
"Haamu menneiltä ajoilta."
Apotti oli mennyt aivan hänen lähelleen ja katseli häntä terävästi ja
tutkivasti.
"Tapasimmeko Wittenbergissä?" sanoi hän.
"Kyllä, Wittenbergissä."
"Ruotsalainen Laurentius Pietarinpoika!"
"Oikein arvattu."
Apotti tarttui hänen käteensä ja pudisti sitä kovasti. "Sinä et voi
olla ystäväni", sanoi hän.
"En, sillä sinun uskontosi suvaitsee ja hyväksyy paljon semmoista,
jota minun rikoksena kiroo."
"Todista se!" huudahti Warden.
"Vaimoraukka oli teidän silmissänne luopio."
"Mistä sen tiedät?"
Laurentius otti ennenmainitun punaisen kirjan taskustaan. "Kas
tässä", sanoi hän, "on se, jota hän lapsensa jälkeen enimmin rakasti."
"Minä tiedän, että hänellä oli se ja että hän luki sitä", lausui
apotti. "Sentähden hän on ikuisesti kirottu."
"Eikö siis uusi testamentti teidän silmissänne enää olekkaan pyhä
kirja?" kysyi Laurentius.
"Pyhän katolisen kirkon sääntöjen mukaan ei sitä saa olla maallikon
hallussa."
"Sen tiedän, mutta en ole koskaan käsittänyt syytä siihen."
"Sentähden, että synti tuli maailmaan hyvän ja pahan tiedon puun
kautta."
"Voihan ihminen valita molempien välillä."
"Minä toistan vielä: samoin kuin synti kuolettaa, kuolettaa myöskin
sana, raamatun sana, jos epäpyhät huulet lukevat sitä. Se on liian
väkevää lääkettä omin neuvoin käytettäväksi; tarvitaan vihittyjä
huulia selittämään ja käyttämään sitä."
"Se on uskonvimman tavallista kieltä. Te salaatte sen valon, jonka
Jumala sanassaan on antanut meille, ja vetoatte siihen raamatun
tulkitsemiseen, joka tarkoituksiinne paraiten soveltuu."
"Vaiti, herjaaja!" huudahti Warden. "Muista että olet vallassani;
minä voin ainiaaksi tukkia solvaavan suusi."
"Niin, sellaista on se henkinen vapaus, jota katolinen papisto
tarjoaa; suukapula, kidutukset ja pyövelinkirves ovat Rooman
viimeiset välikappaleet."
"Ettekö te ole Rooman opin perustukselle rakentaneet omaanne?"
"Me olemme ottaneet pyhän raamatun ojennusnuoraksemme, kun te olette
tärvelleet uskonnon turhanpäiväisillä menoilla, tehneet itsellenne
epäjumalia puusta ja kivestä, ylentäneet köyhiä syntisiä ihmisiä
pyhimyksiksi ja lopuksi keksineet hyötyä tuottavan kiirastulen, jonka
avaimet ovat paavin hallussa ja josta hän hälisevää korvausta vastaan
vapauttaa muutamia."
"Ainoastaan entisen ystävyytemme tähden voin enää sietää
solvauksiasi", huudahti Warden tehden ristinmerkin.
"Nyt niinkuin silloinkin sanon ajatukseni suoraan", jatkoi
Laurentius; "nyt niinkuin silloinkin kysyn sinulta, eikö rukous ole
voimakkaampi ase kuin kabbalistinen taikatemppu?"
"Ristinmerkki tekee pahat henget aseettomiksi", huudahti apotti
kiihtyvällä lämmöllä; "se on meidän pyhä lunastusmerkkimme, eikä ole
syytä sanoa sitä taikatempuksi."
"Siinä tapauksessa olisi sitä kannettava sydämessä eikä sormilla
tehtävä tyhjään ilmaan. Muuten on siinä säilynyt yhtä vähän mitään
jälkiä lunastuksesta kuin se ihminenkään tulee paremmaksi, joka uskoo
ja hyvien töiden asemesta luulee voittavansa autuuden jokapäiväisillä
polvistumisilla, vaikutuksettomilla ristinmerkeillä ja muilla
semmoisilla."
"Hupsu!" keskeytti Warden. "Ennemmin voisit seulalla tyhjentää
valtameren kuin järjelläsi käsittää pyhien merkkien voiman."
"Minä en koe takkaan mitata niitä järjelläni", vastasi Laurentius,
"vaan sen pyhän sanan avulla, joka on jalkaini kynttilä ja joka
kaikista virvatulista ja inhimillisistä lisäyksistä huolimatta
aina osoittaa oikean tien kirkkaalle, samentumattomalle lähteelle
jokaiselle, joka todella sitä etsii."
Hän oli pannut kätensä ristiin ja kohottanut silmänsä, ikäänkuin
olisi ylhäältä poiminut ne sanat, joita lausui.
Apotti katseli häntä hetkisen. Olipa aivan kuin olisi heidän paraita
tunteitaan sillä hetkellä kosketettu, mutta tämä vaikutus ei ehtinyt
pukeutua sanoiksi, sillä samassa kuului melua pihasta.
Heti senjälkeen astui sisään munkki, joka oli seurannut Laurentiusta.
"Veli Anselm", sanoi hän.
"Kutsu hänet sisään."
Munkki katsoi muukalaista, mutta kun apotti istui ajatuksiinsa
vaipuneena, lähti hän täyttämään käskyä.
Nyt vasta Laurentius huomasi, että he eivät olleet olleetkaan kahden.
Hiljaa, liikahtamatta oli eräs henkilö istunut huoneen pimeimmässä
nurkassa mustaan kauhtanaan kietoutuneena.
Nyt hän nousi aikoen luultavasti heidän huomaamattaan pujahtaa ulos.
Apotti ja hänen vieraansa huomasivat hänet yhtaikaa.
"Mitenkä olette tullut tänne!" huusi Jaakko Warden hänelle ankarasti.
"Se on oikeuteni", vastasi haamu. "Minä menen minne haluan."
Hän pysähtyi hetkiseksi kuullessaan, että ihmisiä oli lähenemässä;
mutta kun veli Anselm oli tullut sisään, useita munkkeja seurassaan,
pistäytyi hän huoneesta ulos heidän taitsensa.
Apotti oli käynyt kalmankalpeaksi ja loi nopean, säälivän silmäyksen
Laurentiukseen. Tämä kyllä ihmetteli, mikä oli moisen vakoilemisen
tarkoitus, mutta rauhallinen omatunto lohduttaa itse itsensä, ja
mitäpä hänellä olisi pelkäämistä. Kun veli Anselmin piti kertoa
matkastaan, tapahtui se niin katkonaisesti, ettei kukaan viisastunut
siitä.
Hän oli kuullut kummallisia ääniä. Kun hänen piti mennä yli
kahlaamosta, oli joku vetänyt häntä säärestä, ja hän oli potkaissut
vastaan; silloin oli hän kuullut kauhean kiljahduksen ja sitten ei
hän tiennyt enää mitään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vaipumistaan
vaipunut, kunnes menetti kokonaan tajuntansa.
Luostaripalvelijat kertoivat, että olivat löytäneet arvoisan veli
Anselmin melkein hengettömänä rannalta. Mutta hänen vieressään oli
talonpoika (murhaaja) ollut kuolleena kuin kivi. Ei kukaan voinut
selittää, miten se oli tapahtunut.
Apotti sanoi, että seuraavana päivänä oli pidettävä ankara tutkinto
asiassa, ja sitten hän seurasi vieraitaan heidän makuusuojaansa.
Yö oli jo kulunut aamupuoliin, ja väsymys vaivutti heidät pian
sikeään uneen.
Mutta piispa heräsi aikaisin, ja kun hän muisteli eilispäivän
tapauksia, tuli hän siihen vakaumukseen, että oli viisainta lähteä
täältä niin pian kuin suinkin.
Tuo salaperäinen olento apotin huoneessa arvelutti häntä enimmän.
Hän oli ennen nähnyt hänet, siitä ei epäilystäkään; hänen vartalonsa
piirteet ja äänensä olivat tutut. Mutta missä hän oli hänet
kohdannut? Kuka hän oli?
Laurentius oli hyvin pahoillaan; kuinka oli hän, niin ajatteleva ja
varova mies, voinut ilmaista itsensä, vaikka hänen piti matkustaman
tuntemattomana, ja kuinka hän oli vielä lausunut julki salaisimmat
ajatuksensakin. Sen vaikuttivat vanhat ylioppilasmuistot.
Wittenbergissä olivat hän ja Jaakko Warden samalla kertaa
"Busenfreunde" (hengenheimolaisia) ja kaikissa uskonnollisissa
kysymyksissä toistensa kiivaimpia vastustajia.
Yöllä he voivat erota toisistaan vihamiehinä ja seuraavana aamuna
etsiä toisiaan, ei pyytääkseen anteeksi -- semmoinen ei tullut
koskaan kysymykseen -- vaan pudistaakseen ystävällisesti toistensa
kättä. Sillä toistensa seurassa he viihtyivät paraiten.
Näin kului kolme vuotta kiisteltäissä milloin yöllä, milloin
päivällä. Kaipauksella he sitten erosivat luvaten molemmin
puolin kirjoittaa toisilleen, mutta muutaman vuoden kuluttua oli
kirjeenvaihto loppunut, vanhat muistot olivat vähitellen vaipuneet
unohduksiin.
Mutta nyt Laurentius huomasi suureksi harmikseen, että ne elivät
vieläkin ja saattoivat elpyä, ja että heissä molemmissa yhä edelleen
piili nuoruuden varomattomuutta. Miten olikaan hänen sydämensä
sykkinyt riemusta hänen nähdessään jälleen ystävänsä! Hänen täytyi
ilmaista itsensä, hänen täytyi niinkuin ennenkin riidellä vanhan
ystävänsä kanssa; kiistelyhalu heräsi hänessä, ja niin unohti hän
kaiken varovaisuutensa, unohti kuusikymmentäviisi ikävuottansa,
unohti... unohti, niin mitä hän olikaan unohtanut?
Hän hypähti nopeasti vuoteeltaan, herätti poikansa ja sanoi hänelle,
että heidän oli kiireesti lähteminen matkaan.
Juuri kun aamumessu oli lopussa, lähtivät molemmat makuusuojasta ja
menivät ruokasaliin, johon apotti ja veljet vastikään olivat tulleet.
Heidän lähtöpäätöksensä näytti hämmästyttävän näitä, tuntuipa olevan
jotakin epäilyttävää siinä itsepintaisuudessa, jolla he tahtoivat
pidättää heitä ainakin siksi, kunnes tutkimus kuolemantapauksen
johdosta oli toimeenpantu.
"Se seikka koskee luostaria eikä minua", vastasi Laurentius. "Vastoin
tahtoani olen sekaantunut siihen, ja nyt täytyy minun kiirehtiä
voittaakseni takaisin hukkaan kuluneen ajan."
Heille tahdottiin kattaa pöytäkin, mutta matkustajamme joivat vain
vähäsen maitoa ja sanoivat sitten kiireesti jäähyväiset.
Apotti ei ollut koko aikana puhunut mitään, mutta Laurentius huomasi,
että tämän silmät olivat luotuina häneen, väistyen kuitenkin heti,
kun hän loi katseensa apottiin.
Kun he jäähyväisiksi puristivat toistensa käsiä, kuiskasi Jaakko
Warden:
"Sinä olet tehnyt oikein!"
Sitten he menivät alas muutamien veljien seuraamina.
Mutta opasta ei näkynyt missään.
Häntä etsittiin ja huudettiin, mutta häntä ei löytynyt.
"Sitten koetamme tulla toimeen ilman häntä; hevosemme ovat kyllä
hyvässä korjuussa."
Näin sanoen matkustajamme suuntasivat askeleensa talliin, jossa
hämmästyksekseen näkivät hevoset satuloituina; mutta oppaan hevonen
oli poissa.
Kaikki ihmettelivät; mikähän oli siihen syynä?
"Hän on saanut palkkansa etukäteen", sanoi kauppias. "Nyt en ole
hänelle mitään velkaa."
Hätäiset jäähyväiset vielä, ja matkustajamme lähtivät.
"Kiitos Jumalan, että pääsimme sieltä ehein nahoin", sanoi piispa,
kun luostari oli jäänyt näkymättömiin.
"Luuletteko, isä rakas, että joku vaara uhkasi meitä?"
"Ei voi ennakolta aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi luostarissa
joutuu. Se tapaus, joka eilen johdatti meidät sinne, osoittaa, että
siellä tehdään paljon pimeyden töitä."
Pimeää yötä seurasi kirkas ja loistava aamu; lintujen viserrys ja
loikkien tuoksu täyttivät metsän, ja matkustajamme nauttivat siitä
täysin sydämin.
Vesi kimalteli heitä vastaan heidän lähestyessään kahlaamoa.
"Olen arvellut", sanoi Didrik, "että liehuilevat valot eilen illalla
saivat alkunsa pienistä kiiltomadoista, joita meidänkin maassamme on
suomailla."
"Niin uskon minäkin, mutta mistä luulet sen johtuvan, että ne
levittivät valoansa juuri silloin, kun sitä paraiten tarvitsimme?"
kysyi piispa.
"Jumalan sallimuksesta."
"Aivan niin. Jospa vain kiinnittäisimme huomiotamme siihen, niin
huomaisimmepa useinkin, mitenkä hänen kätensä varjelee meitä
kuolevaisia."
"Minä koetan pitää silmäni auki, isä rakas; mutta miten ovat
torventörähdykset ja hevoskavioiden kopina selitettävissä?"
"Otaksun murhaajan joko herättääkseen huomiota luostarissa tai
myöskin ilmoittaakseen munkille läsnäolonsa puhaltaneen torveen.
Kavionkapsetta en voi selittää, mutta täytyy silläkin olla joku
luonnollinen syynsä, sillä sitä en voi uskoa, että yliluonnollisia
voimia olisi pantu liikkeeseen vain meitä säikyttämään."
"Mutta entäs kellojensoitto?"
"Se tuli epäilemättä luostarista; ehkäpä kuolleen vaimon sielukellot."
"Me emme saa koskaan tietää asian todellista laitaa."
"Eikä sitä ole hyvä tiedustellakkaan. Luostarimuurien sisäpuolella
piilee monta kauheaa salaisuutta; niiden tutkiminen ei hyödytä ketään
kuolevaista, mutta se voi tuottaa surman elävälle. Toivokaamme, että
luostarien päivät ovat luetut."
He olivat nyt saapuneet joelle ja etsivät kahlaamoa.
"Täällä, täällä!" kuului ääni heitä vastaan.
"Opas!" huudahti Didrik osoittaen nuorukaista, joka seisoi joen
toisella puolella hevosensa vieressä ja kaikin voimin viittaili
heille.
"Niinpä tosiaankin; se on hän!"
He seurasivat hänen huomautuksiaan ja pääsivät melkein kuivin jaloin
toisella rannalle.
Opas sanoi jo käyneensä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan.
Nyt hän oli sitä mieltä, että heidän tuli kiireesti jatkaa matkaansa.
Siitä olivat kaikki kolme yksimieliset, ja taivalta tehtiin useita
tunteja mitään puhumatta.
Vihdoin he saapuivat Mecklenburgiin ja saivat majapaikan lähimmässä
kylässä.
Kun nälän vaatimukset olivat tyydytetyt, kysyttiin oppaalta,
minkätähden hän oli lähtenyt luostarista edeltäpäin.
"Olen koko matkan ajatellut, että kysyisitte tätä minulta", vastasi
hän.
"Eihän nyt liene liian aikaista puhua siitä."
"Ennemmin en olisi sitä mitenkään tehnyt, mutta tässä maassa se ei
liene niin vaarallista", lisäsi hän katsoen ympärillensä.
"Minkälaiset vaarat meitä siellä uhkasivat?"
"Teillä oli vihollisia, hyvä herra." Hän katsoi arasti piispaan.
"Munkkien joukossako?"
"Se pitkä mustakauhtanainen kiihotti muita."
"Tiedätkö hänen nimensä?"
"Kuulin sen vain kerran, se ei ollut saksalainen nimi, mikäli minä
tiedän."
"Oliko se Bellini?" huudahti piispa, jonka mieleen nyt oli yhtäkkiä
johtunut hänen nimensä.
"Oli. Mitenkä voitte sen arvata?" virkkoi opas hämmästyneenä.
"Minä tunsin hänet, mutta nyt vasta juolahti mieleeni, kuka hän oli."
"Hän on hyvin ylpeä ja kostonhimoinen herra."
"Tahtoiko hän saada minut hengiltä?"
"Jos se vain olisi käynyt laatuun."
"Puhutteliko hän sinua?"
"Puhutteli yöllä. Hän luuli teidän viipyvän kauan luostarissa ja
ainoastaan _siinä tapauksessa_, että te pääsisitte lähtemään sieltä,
tahtoi hän, että minä olisin... olisin..."
"Senkötähden sinä lähdit sieltä?"
"Niin, ennenkuin olin ottanut vastaan verirahoja. Minä rukoilin pyhää
neitsyttä suojelemaan teitä; joskin olette kerettiläinen, olette
kuitenkin menetellyt onnetonta vaimoa kohtaan niinkuin kristityn
tulee, enkä minä tahtonut olla osallisena onnettomuudessanne. Jos
pyhä neitsyt tahtoisi auttaa teidät pois sieltä, niin arvelin, että
minä kyllä satuloin hevoset ja odotan puolen päivää kahlaamolla.
Kun näin teidän tulevan, iloitsin siitä enemmän kuin koskaan olisin
voinut iloita verirahoista."
"Paljonko hän tarjosi?" kysyi piispa.
Opas lausui jotensakin mitättömän summan ja sai sen kaksinkertaisena.
"Luulen olevan turvallisinta meille jokaiselle, että eroamme tässä",
sanoi Laurentius.
Niin tapahtuikin oppaan suureksi suruksi. Hän olisi mielellään
tahtonut seurata niin hyviä herroja mihin tahansa. Nyt hän alkoi
kiirehtiä kotikyläänsä, jossa hänen vanhempansa ja sisaruksensa
tulivat iloitsemaan nähdessään sen suuren lahjan, minkä hän oli
saanut.
Mutta kun hän sai tietää, että hevonenkin oli hänen, ei hänen
riemullaan enää ollut rajoja. Ratsain hän nyt sai rientää kotiin.
Kun matkustajamme vihdoinkin olivat kahden, lausui piispa:
"Kiittäkäämme Herraa, poikaseni, sillä hän on ihmeellisesti
pelastanut meidät!"
* * * * *
Matkustajamme päättivät nyt myydä hevosensa ja jatkaa matkaansa
yleisillä kulkuneuvoilla, missä niitä oli saatavissa, tai myöskin
talonpoikien mukana, joita kulki edestakaisin kaupunkien välillä. He
toivoivat täten johdattavansa harhateille takaa-ajajat, jos niitä
mahdollisesti oli liikkeellä.
Sanottu ja tehty; matka viivähti kyllä täten, mutta päämaali läheni
kuitenkin, ja ainoana huomautuksena siitä, että heidän jälkiään
etsittiin, oli se, että Trebbinin ja Jüterbogkin kaupunkien välillä
postivaunussa, jossa he matkustivat, kyseltiin ja tiedusteltiin,
oliko matkalla näkynyt kolmea ratsastajaa, joista yksi oli vanhempi
ja kaksi nuorempaa.
Kun kysymykseen oli annettu jyrkästi kieltävä vastaus, jatkettiin
matkaa, ja matkustajamme loivat vain merkitsevän silmäyksen toisiinsa.
Vihdoin he saapuivat Wittenbergiin, ja kaikki matkan vaivat olivat
unohtuneet.
He asettuivat paraaseen ravintolaan ja päättivät ensin tutustua
kaupunkiin, ennenkuin ryhtyivät siihen toimeen, joka oli matkan
varsinainen tarkoitus.
Laurentiusta huvitti suuresti näytellä pojalleen kaikkia niitä
paikkoja, missä hän entiseen aikaan oli oleksinut. Hän kävi
luentohuoneissa ja näki vanhoja ystäviä, joita hän enää vain
nimeltä tunsi, mutta joiden kanssa hänellä ei ollut halua uudistaa
tuttavuutta.
"Me emme sopineet ennen yhteen, nyt sopisimme vieläkin vähemmän",
sanoi hän.
Noin viikon kuluttua, kun tämä ylimalkainen tutustuminen oli
suoritettu, sanoi Laurentius pojalleen: "Täällä on monta hyvää
siementä, mutta Herra yksin antaa kasvun; nyt haluan nähdä, mitä
vanha ystäväni on testamentannut minulle."
Melankton oli jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären; ensinmainittu
oli hiljainen uneksija, joka kulutti aikansa opinnoissa, joista ei
koskaan tullut mitään valmista.
Laurentius näki hänet melkein joka päivä jollakin luennolla.
Ulkonäöltään hän muistutti hyvin paljon isäänsä, mutta hänellä ei
ollut juuri rahtuakaan sitä tarmoa, jota oli ollut isässä.
Tytär oli äskettäin jäänyt leskeksi. Hänen haltuunsa sanottiin isän
jättäneen kaikki tärkeimmät paperinsa, ja häntä lähti Laurentius
tapaamaan.
Tavallisuuden mukaan oli hänellä Didrik seurassaan, ja molemmat
otettiin sydämellisesti vastaan.
"Minä olen odottanut teitä", sanoi Anna Laurentiukselle. "Isäni piti
teitä suuressa arvossa ja halusi nähdä teitä; kun hän näki toiveensa
turhaksi, sulki hän itse paroniansa ja jätti avaimen minulle sanoen:
'Laurentius Pietarinpoika aukaiskoon sen, hän yksin järjestäköön
paperini.'"
Näin sanoen hän antoi piispalle avaimen ja osoitti pientä piironkia,
joka oli paksulla mustalla verholla peitetty.
Anna otti peitteen pois; sen alta tuli esiin todellinen veistotaidon
mestariteos.
"Isäni sai tämän lahjaksi Nürnbergin kaupungilta", sanoi hän, "ja hän
on testamentannut sen teille, mutta minä toivon, että te täällä minun
asunnossani tarkastatte sen sisällyksen ettekä kiellä minua olemasta
läsnä siinä."
Piispa hämmästyi suuresti ja sanoi kaikessa noudattavansa Anna rouvan
toivomuksia.
Tämä halusi, että hän poikineen muuttaisi hänen luoksensa, mutta
piispa ei tahtonut siihen suostua.
Majala, johon he olivat asettuneet, oli aivan lähellä, ja
ruotsalaisemme arvelivat nytkin jo käyttävänsä väärin hänen kovin
suurta vierasvaraisuuttansa suostuessaan syömään kaikki ateriansa
hänen luonaan.
"Anna rouva", kuten hän itseään nimitti, oli erään professori
Reuchlinin leski, mutta hän ei puhunut koskaan miesvainajastaan; isän
nimi oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.
Hänen avioliittonsa oli ollut lapseton, mutta hän oli ottanut
huoneeseensa ja huolenpitoonsa erään miehensä kaukaisen sukulaisen.
Laurentius määräsi, että Didrikin tuli käydä niiden aineiden
luennoilla, jotka häntä paraiten miellyttivät, sillaikaa kuin hän
itse työskenteli tarkastellen ystävänsä jälkeenjättämiä papereita.
Nuorukainen noudattikin ensi päivinä määräystä uskollisesti.
Mutta oltiin heinäkuussa. Luonto oli kukkeimmillaan, metsä
viettelevä, Didrik 19-vuotias ja hyvin taitava metsämies.
Aterioitaessa Anna rouvan luona istui pöydässä häntä vastapäätä aivan
nuori, hienohipiäinen ja kirkassilmäinen tyttö.
Tämä loi silmänsä häneen joka kerta, kun isä tahtoi saada tarkempia
tietoja siitä, millä luennoilla hän oli käynyt, ja nauroi samalla
halveksivasti.
He eivät olleet juuri koskaan puhuneet keskenään. Didrik tiesi,
että tytön nimi oli Anima, mutta ei mitään muuta; Anima ei häntä
miellyttänyt.
Mutta tuo halveksiminen harmitti häntä; hän päätti, että tyttö sai
maksaa sen.
Eräänä päivänä jälkeen puolisen, kun Laurentius oli Anna rouvan
seurassa heti palannut työhönsä, jäi Didrik ruokahuoneeseen, jossa
Anima työskenteli pöydän korjaamisessa.
Hän istuutui hiljaa ja katseli Animaa ollen ymmällä, miten päästä
alkuun.
"No, miksi ette auta minua?" kysyi Anima mennessään hänen ohitsensa.
"Auta... pitäisikö minun...?"
"Pidänkö ehkä esitelmän siitä, miten se käy päinsä?" kyseli Anima
ilkkuen.
"Näenhän sen kyllä."
"Mutta ette kuitenkaan ymmärrä, mitenkä sitä tehdään."
"Mitenkä tehdäänkö?"
"Ei voi opettaminen tulla kysymykseen, kun olette jo niin suuri."
"Enhän minä näin suuri ole", vastasi Didrik punehtuen.
"Kyllä, omissa silmissänne", virkkoi Anima nauraen, "vaikka ette
minun."
"Nyt puhutte sellaista, mitä ette tiedä." Didrik tunsi veren nousevan
päähänsä.
"Ehkäpä en tiedä sentähden, etten juokse luennoilla", huudahti Anima
kiihkeästi. "Mutta sen sanon teille, että jos minulla ei olekkaan
niin paljon kirjatietoja, niin on sitä enemmän yleistietoja ja
kokemusta."
"Missä suhteessa minä olen osoittautunut kykenemättömäksi?" kysyi
nuorukainen katkerasti.
"Kaikissa! Halvimmasta palvelijastakin olisi minulle enemmän hyötyä
kuin teistä."
"Mitäpä tahtoisitte minun tekemään?"
"Nostakaa pois tuo kynttilänjalka."
"Sepä oli raskas", sanoi Didrik vietyään sen pois. "Kyllä kaiketi
teille; minulle se ei saa tuntua raskaalta."
"Minä tahdon mielelläni auttaa teitä, jos voin."
"Siitäpä se juuri riippuu", vastasi Anima halveksien. "Voittehan
koetella minua."
"Minun tehtäviini kuuluu tuoda vettä kaivosta."
"Minä teen sen teidän puolestanne."
"Menkää sitten, nyt on juuri se aika." Hän meni. Kaivo oli syvä, ja
siellä oli useita vettä noutamassa. Viipyi kauan, ennenkuin hän sai
ruukkunsa täyteen ja pääsi palaamaan.
"Katsohan vaan", sanoi Anima, "tuota en todellakaan olisi luullut
teistä."
"Minä käyn noutamassa vettä huomennakin."
"Te ette jaksa."
"Sepä saadaan nähdä."
"Entäs luentonne?"
"Minä ehdin kyllä niihinkin."
"Siellä opitte kuluttamaan aikaanne. Onko se tapana teidän
kotimaassannekin?"
"Ei kukaan ole syyttänyt minua laiskuudesta."
"Mutta minä syytän; opista on se hyöty, mitä sen avulla voi
toimittaa, mutta minä en käsitä, mitä hyötyä teillä on kaikesta
opistanne."
"Se ei näyttäydykkään heti."
"Ei ainakaan teissä."
"Ehkäpä teissä?"
"Kyllä, luottakaa siihen."
"Niinkuin esimerkiksi?"
"Minä osaan pestä vaatteita, leipoa, laittaa ruokaa, panna olutta,
kehrätä, kutoa, neuloa ja ommella, lukea ja vähän kirjoittaakin,
viimemainittua vain hyvin vähän, sentähden että se saattaa olla
tarpeetonta. Tehkää nyt selvää, mitä te osaatte."
"Minun opintoni ovat aivan toista suuntaa", vastasi Didrik hyvin
hämillään.
"Sen kyllä huomaan, mutta mitä hyötyä niistä on?"
"Vasta sitten, kun on saavuttanut suuremman määrän tietoja, voi
niistä hyötyä."
"Kuinka vanha olette?"
"Yhdeksäntoista."
"Minä olen kuudentoista."
"Ette enempää!"
"E-en. Mutta nyt kysyn, kummasta meistä voi olla enemmän hyötyä
kodissa?"
"Tietysti teistä."
"Jos minä nyt jatkan, niinkuin olen alkanut -- ja niin minä aion
tehdä -- kumpainen meistä sitten on harjoittanut parempia, opintoja
maailmassa?"
"Ei, nyt en enää viitsi kuunnella teidän pakinoitanne", vastasi
Didrik nauraen ja unohtaen närkästyksensä; "te olette viisas tyttö,
mutta ette ymmärrä, mitä oppi ja tieto merkitsevät."
"Jospa tietäisitte, miten vähän minä välitän niistä", lausui Anima
pilkallisesti; "ei niistä ole edes päähineen paikaksi", lisäsi hän
katsellen rikkinäistä päähinettään.
"Ei, sen kyllä myönnän", vastasi Didrik nauraen.
"Ja jos sattuisi joku todellinen onnettomuus, jos esimerkiksi tuli
pääsisi irti, voisitteko sammuttaa sen?"
"Voisinhan ainakin olla apuna sammuttamisessa."
"Sen kyllä luulen, mutta se on liian vähän. Kun vaara on uhkaamassa,
silloin pitää voida mahdollisimman paljon."
"Niinkuin teko, neitiseni?"
"Naurakaa vaan; minä tiedän koettelemuksen hetkellä voivani tehdä
enemmän kuin kukaan uskookaan."
"Teillä on suuret ajatukset itsestänne."
"On sekin parempi kuin pitää itsensä aivan mitättömänä."
"Tarkoitatteko sillä minua?"
"Enpä juuri tiedä, muuten vaan juolahti mieleeni."
Anima oli punastunut korviin asti ja juoksi heti sen jälkeen tiehensä.
"Minä muistan hänet kyllä sopivassa tilaisuudessa", tuumi Didrik;
mutta sen jälkeen he lavertelivat usein keskenään sopien hyvästi
yhteen.
Ikäisekseen oli Anima tavattoman käytännöllinen, ja hän koetti joka
tilaisuudessa saada Didrikiä siihen vakaumukseen, ettei tiedoilla
ollut mitään arvoa, jos niistä ei voinut saada suoranaista hyötyä.
Tällä välin oli Laurentius ehtinyt työssään niin pitkälle, että
saattoi ruveta ajattelemaan paluumatkaa.
Melankton oli kyllä testamentannut jälkeenjättämänsä paperit
ystävälleen Laurentius Pietarinpojalle, mutta tämä ei tahtonut
anastaa rakastetulta tyttäreltä alkuperäisiä käsikirjoituksia, ja
nyt jäljenteli Anna rouva itse niitä. Hän olikin aikalaisekseen
tavattoman taitava kirjoittamaan.
Työ oli kestänyt kokonaisen kuukauden, ja sillä aikaa oli heidän
välinsä muodostunut niin hyväksi ja sydämelliseksi, että lähenevä
eronhetki jo edeltäkäsin synnytti apeata mielialaa.
Etenkin oli Anna rouvan laita näin. "Olen toistamiseen elänyt
rakkaissa nuoruuteni muistoissa", sanoi hän, "ja tyhjyys tulee
sitä tuntuvammaksi, kun minun melkein samaan aikaan täytyy luopua
rakkaasta Animastani."
"Minä tulen takaisin", vastasi tyttö vilkkaasti.
"Jos pääset."
"Täällä voin hyödyttää enemmän kuin siellä", arveli Anima hilpeästi.
Anna rouva kertoi nyt, että Animalia oli Ruppinissa setä, joka
toivoi, että tyttö tulisi häntä tervehtimään.
"Sehän sopii meidän tiehemme", sanoi piispa; "me voimme matkustaa
yhdessä."
"Ajattelin juuri pyytää sitä."
"Olisipa hullusti, ellen voisi olla miksikään hyödyksi matkalla",
virkkoi tyttö. "Didrik on epäkäytännöllinen, hän tarvitsee opetusta."
"Sitä saan kyllä joka päivä Animalta", vastasi nuorukainen piispan ja
Anna rouvan sydämellisesti nauraessa.
"Me ostamme vaunut täältä Wittenbergistä", sanoi tyttö, "ja minä voin
myydä ne taas Ruppinissa, jos tahdotte loppumatkan kulkea ratsain."
Ehdotus hyväksyttiin ja toteutettiinkin kaikkien suureksi
mielihyväksi. Anima ei ainoastaan ostanut vaunuja, vaan hän vielä
lisäksi sovitti ne täyteen kaikenmoisia ruokavaroja. "Ei pidä
jättäytyä kurjain majatalojen varaan", sanoi hän. "Ja hätätilassa
voitte nukahtaakin vaunuissa; minä valvon, minä."
Anna rouva neuloi piispan kallisarvoiset paperit hienoon
liinapussiin; piispa aikoi kantaa niitä rinnallaan.
Mutta Anima väitti niiden olevan paljon paremmassa turvassa hänen
hoidossaan. Ruppinissa hän lupasi antaa ne piispalle.
Anna rouva yhtyi tähän, ja Anima sai mitä oli tahtonut.
Sitten erottiin ja lähdettiin matkaan.
Animan käytännöllisyydestä oli matkalla paljon hyötyä; kaikki
pikkuseikatkin hän oli ottanut huomioonsa, ja piispa sanoi, ettei hän
koskaan ollut luullut voitavan niin mukavasti matkustaa.
Didrikin täytyi myöntää voivansa oppia hyvin paljon "Anima siskolta".
Ja siskoina he pitivätkin toisiaan, vaikkakin Anima aina oli
johtavana ja käskevänä.
Mutta sen ohessa Anima myöskin kuvaili maan olosuhteita; etenkin oli
hän selvillä Ruppinin seuduista, missä oli enimmän oleskellut.
"Kansa on kiihkossaan repinyt maahan osan aivan kaupungin
ulkopuolella olevaa luostaria", kertoi hän, "ja munkkiraukoille
tehdään paljon kiusaa."
"Säälitkö sinä heitä?" kysyi Didrik.
"Voihan sääliä vihamiehiänsäkin. Mutta joskin luostari on poissa,
niin on saatu sijaan jotakin paljon pahempaa..."
"Mitä sitten?" kysyi piispa.
"Jesuiittakollegio, sanotaan."
"Salainenko?"
"Niin salainen, ettei siitä edes kovaa puhutakkaan. Teidän ei ehkä
pitäisikään matkustaa sinne", jatkoi hän kiihkeästi, katsoen piispaan
kauhistuneena.
"Mitähän minun tarvitsisi pelätä heitä?"
"Sitä en tiedä, mutta Wittenbergissä kävi pari kertaa vieraita
henkilöitä kysymässä, kuinka kauan aiotte viipyä ja mitä tietä
matkustaa kotiin. Sentähden tahdoin ottaa paperit huostaani."
"Miksi et ole siitä ennen puhunut?" kysyi Didrik.
"Sentähden, etten tahdo lasketella joutavia; miksipä saattaisin
piispan levottomaksi, kun siihen ei ole pakkoa. Ruppinissakin tahdon
pitää huolta hänen turvallisuudestaan; olen jo lähettänyt sanan
sedälleni, että hän hankkii teille sopivan asunnon, sillä siellä
teidän täytyy levähtää."
"Sen tahdon tehdä sinun tähtesi, Anima", sanoi piispa. "Käyttäydytpä
minua kohtaan kuin hempeä tytär, josta kaipauksella eroaa."
Anima tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Minäkin pidän teistä
kuin tytär", sanoi hän, "niin, pidänpä Didrikistäkin, vaikka toisella
tavalla."
Elokuu oli loppupuolellaan. Illat eivät enää olleet valoisia, ankarat
syyssateet olivat liottaneet tiet, lyhyeksi jäi päiväinen taival.
Mutta kukaan ei valittanut matkan pitkäveteisyyttä. Animassa oli
jotakin niin viehättävää, hän oli kuin auringonsäde, josta ei kukaan
tahtonut luopua.
Vihdoinkin eräänä iltana he saapuivat rankkasateessa Ruppiniin.
Rikas reunustentekijä Olavi Krumme, Animan sukulainen, sanoi talonsa
olevan jo täynnä vieraita. Kuitenkin voisivat matkustajat olla
yön hänen luonaan, ja seuraavana päivänä hän veisi heidät siihen
asuntoon, jonka oli heidän varalleen hankkinut.
Tähän vastaanottoon oli Anima hyvin tyytymätön, ja Olavi Krumme sanoi
hämillään voivansa muutaman päivän kuluttua toimittaa heille asunnon
luonansa.
Valekauppiaamme tyytyi kaikkeen; eihän hän voinut jäädä tänne
pitemmäksi aikaa ja tahtoi mieluimmin asua majatalossa.
Kohteliaasti Krumme saattoikin vieraansa sinne seuraavana päivänä;
heitä seurasi Anima levottoman arkailevalla mielellä, joka antoi
huolettomalle Didrikille paljon ilveilemisen aihetta.
Majatalo oli paras kaupungissa, tilava ja suuri. Matkustajamme saivat
käytettäväkseen kauniin huoneen, ja kaikki tuntui hyvältä.
"Minä tulen tänne joka päivä", sanoi Anima.
"Me luultavasti lähdemme huomenna."
"Siinä teette oikein!"
Mutta seuraavana päivänä täytyi piispan vilustumisen vuoksi
pysyttäytyä huoneessaan, ja Anima oli koko päivän ruotsalaisten
ystäviensä luona.
Illan suussa sanottiin jonkun haluavan tavata kauppias Lars
Pederssonia.
"Tulkoon sisään."
"Mistä minut tunnette?" kysyi piispa tulijalta, joka oli pitkä,
keski-ikäinen mies.
"Sen naisen läheiset omaiset, jonka luona kävitte ja jolle annoitte
lohdutusta Anklamin läheisessä kylässä, ovat lähettäneet minut."
"Minä en voi antaa hänestä mitään tietoja", vastasi Laurentius.
"Eikö hän jättänyt jälkeensä erästä kirjaa?"
"Kyllä, se on minun hallussani, mutta en luovuta sitä teille, muuten
kuin jos todistatte lailliset oikeutenne siihen."
"Se käynee vaikeaksi, kun laillinen perillinen ei ole koskaan nähnyt
sitä."
"Kuka se on?"
"Hänen sisarensa, joka on pahoin sairaana ja riutuu surusta, kun ei
ole saanut mitään tietoja vainajan viime hetkistä."
"Minä käyn hänen luonaan."
"Siinä teette Jumalalle otollisen työn."
"Antakaa minulle hänen osoitteensa."
"Hän asuu jonkun matkaa kaupungin ulkopuolella; mutta jos
suvaitsette, niin käyn huomenna teitä noutamassa."
"Tehkää niin; mihin aikaan?"
"Kello 10 aamupäivällä. Silloin hän on yksin."
"Minä odotan."
Vieras lähti, ja Anima väitti, että oli hyvin varomatonta uskoutua
tuntemattoman henkilön ohjattavaksi. Mutta piispa ei tahtonut kuulla
siitä puhuttavankaan; eihän hän ollut mikään lapsi, hän tiesi kyllä
mitä teki.
Tämän huomautuksen saatuaan ei Anima enää tehnyt vastaväitteitään;
hän palasi seuraavana aamupäivänä, oli saapuvilla, kun piispa lähti,
ja tarkasteli silloin perin-pohjin hänen seuralaistansa.
Sitten hän kysyi Didrikiltä, oliko tämä halukas tulemaan hänen
kanssaan vanhaan harmaaveljesluostariin. Huhu kertoi, että siellä
vihittäisiin virkaansa uusi apotti, mutta kun se tapahtui ilman
viranomaisten suostumusta, arveltiin siellä syntyvän kiivaita
kahakoita.
Didrik oli heti valmis. Hän sanoi, ettei hän ollut vähintäkään
levoton isänsä suhteen, ja niin he lähtivät heti.
13.