Sotaa jatkettiin vaihtelevalla onnella.
Klaus Kristerinpoika Horn tuli amiraaliksi Jaakko Baggen jälkeen ja
saattoi Tanskan laivastolle suuria tappioita.
Maalla eivät ruotsalaiset olleet yhtä onnellisia.
Kuningas Eerik kirjoitti itse Ruotsin rahvaalle kuninkaallisen
majesteetin onnesta ja voitoista.
Hän alkaa kertomalla niistä liioitelluista huhuista, joita oli
liikkeellä tanskalaisten maahan karkauksesta, mitenkä he muka olivat
raivanneet itsellensä tien rajan yli Ruotsiin, niin leveän, että sitä
voi kulkea viisitoista miestä rinnakkain.
Sentähden sanoi kuningas itse matkustaneensa sinne ja huomanneensa
eripuraisuutta ja tauteja laivastossa sekä Ölannin tanskalaisten
hävittämäksi.
Sitten oli kuningas lähettänyt Åke Bengtinpoika Ferlan edeltäpäin
ja sen jälkeen itse hyökännyt koko sotavoima Haan Blekingeen, missä
talonpojat olivat niin vimmattuja, että hirttivät jäljellejääneitä
ruotsalaisia huoveja ja ratsumiehiä haarniskoineen miekkoineen
puihin, jonkatähden kuningas määräsi, että Lyckebyn ja Rottnebyn
välillä kaikki oli surmattava ja poltettava, ja siihen Jumala
antoikin onnea niin, että tiellä ja metsässä tapettiin tuhansittain
ihmisiä.
Silloin lankesivat talonpojat hänen jalkoihinsa, pyysivät armoa,
lupasivat uskollisuuttansa ja apuansa sekä antoivat panttivankeja,.
Sitten kun Lyckebyn linna oli valloitettu, määrättiin Kaarle
Holgerirpoika maaherraksi.
Kuningas vetäytyi sotapäällikköineen Rottnebyn kaupungin luo, jonka
miehistöä ja porvaristoa vaadittiin antautumaan.
Nämä vastasivat korskeasti ja ivallisesti käskien kuninkaallista
majesteettia vetäytymään Helmstadin luo, missä hän ennenkin oli
osoittanut urhoollisuuttansa.
Tästä kuningas kiivastui niin, että tahtoi väkivalloin pakottaa
heidät antautumaan.
Sotaväki tarjoutui hyökkäykseen, ja arvalla määrättiin, mitkä osastot
ensiksi lähtisivät liikkeelle.
Alku ei onnistunut, vaikka kuningas olisi kuinka paljon heitä
rohkaissut, mutta lopulta Gudmund Olavinpoika huoveineen nousi
valleille ja, muut seurasivat jäljessä. Surmaaminen yltyi niin
hirmuiseksi, että vesi virrassa oli veripunaista. Viholliset
olivat niin typerryksissään, että heitä pistettiin kuoliaaksi kuin
villisikoja.
Ei ketään säästetty, joten kaupungissa enemmän kuin 2,000 miestä
menetti henkensä. "Näin olivat Rottnebyn asukkaat saaneet koston
kaikesta siitä petollisuudesta, jota he olivat harjoittaneet Ruotsin
valtakuntaa vastaan Dacken metelistä asti."
Suurempaa saalista ei kuninkaan aikana vielä koskaan oltu saatu,
vaikka paljon paloikin kaupungin keralla.
Senjälkeen kuningas eteni aina Sölvesborgiin asti, jonka vihollinen
itse sytytti tuleen, mutta herra Kaarle de Mornay oli polttanut
kaikki, mitä on rajan ja Sölvesborgin välillä, "joten koko tuo
maakunta nyt on poltettu, hävitetty ja ryöstetty."
Ja "itse olemme me" -- niin lopettaa kuningas merkillisen
kertomuksensa -- "lähettäneet muutamia ruotuja huoveja polttamaan ja
ryöstämään molemmin puolin sitä tietä, jota etenemme". Päällystölle
kuningas antoi seuraavat määräykset:
"Mitä tulee siihen rahvaaseen, joka vielä on elossa Blekingessä, niin
tahtoo kuninkaallinen majesteetti, että heidät kaikki sekä saarilta
että mantereelta Ruotsin rajalta Sölvesborgiin asti kutsutaan kokoon
muka uskollisuudenvalaa vannomaan, mutta niin pian kuin he ovat
kokoontuneet yhteen joukkoon, sekä miehet että naiset ja lapset, on
heidät kaikki lähetettävä Kalmariin ja sieltä jahdeissa ja veneissä
Tukholmaan; mutta jos kaikki vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen
eivät tule saapuville, pitää koko Blekinge poltettaman, hävitettämän
ja surmattaman putipuhtaaksi, sillä parempi on, että se on autiona
kuin vihollismaana."
Miltä Blekingessä näytti vuoden lopussa, siitä saa käsityksen eräästä
kuninkaan kirjeestä, jossa hän sanoo: "Ainoastaan muutamia harvoja
talonpoikia on jäljellä, ja he pyytävät nöyrästi suojelusta; mutta
kun kuninkaallinen majesteetti mieluummin tahtoo saada ruotsalaisen
asutuksen maahan, kehotetaan smålantilaisia muuttamaan sinne ja
ottamaan haltuunsa tilukset, jotka he saavat perinnölliseksi
omaisuudekseen."
Palatessaan Tukholmaan pani Eerik toimeen loistavan voittokulkueen.
Sotaa jatkettiin samaan aikaan Ruotsissa ja Liivinmaassa; sotaväkeen
otettiin ensin joka viides, sitten joka kolmas mies.
Ankaruus kiihtyi kiihtymistään. Vuonna 1565 tuomitsi kuninkaan
lautakunta kaksikymmentä aatelismiestä, useat valtakunnan etevimmistä
suvuista, puutteellisen ratsupalveluksensa vuoksi menettämään
rälssioikeutensa.
V. 1566 tuomittiin eräs kuninkaan huovi teilattavaksi ja
pyörälle sentähden, että hän Södermanlannissa oli ottanut naisia
sotapalvelukseen ja sanonut saaneensa määräyksen siihen, kun ei
miesväkeä enää ollut otettavissa.
V. 1568 oli sekä vihollisen etenemisen että sotaväenoton johdosta
miesväki eräästä osasta Itägöötanmaata niin loppunut, että niiden
puutteessa naisten täytyi kantaa hautaan Klaus Hvit, joka oli
hoitanut piispan virkaa Linköpingissä ja kuoli Söderköpingin
kirkkoherrana.
Yhtämittaa tuli valituksia täydellisestä sotakurin puutteesta,
karkaamisista lippujen luota ja kaikenlaisista väkivaltaisuuksista.
Sotaväen tarpeita, myöskin mitä vaatetukseen ja aseisiin tuli,
tyydytettiin verotuksilla, ja rajaseuduilla pantiin monta kihlakuntaa
autioksi kuninkaan määräyksestä, jotta talonpoikien yhä kasvava
tyytymättömyys tulisi rangaistuksi.
Molemmin puolin käytiin sotaa tavattomalla julmuudella. Tanskalaisten
hävityksiä Smålannissa ja Länsigöötanmaalla seurasivat Eerikin
raivoamiset Blekingessä ja Skånessa.
Koko maasodalla ei ollut mitään varsinaista merkitystä,
lukuunottamatta Varbergin valloitusta syyskuun 15 p:nä 1565.
Kuningas Eerik tahtoi nytkin olla mukana ja eteni sentähden
sotajoukkoineen Tanskan rajaa kohden.
Täällä hän sai kuulla, että kuningas Fredrik ei aikonut käydä
sotaretkelle häntä vastaan, ja hän piti sentähden arvoansa alentavana
olla itse saapuvilla.
Hän palasi takaisin Öreholmaan Länsigöötanmaalle, missä muutamia
sotalaivoja oli ankkurissa ja missä useita kuninkaallisia naisia
oleskeli.
Sinne piti kaikki tiedonannot lähetettämän.
Prinssi Kaarle oli nyt 15-vuotias; tähän asti ei oltu paljon kuultu
hänestä, mutta nyt hän halusi koetella voimiaan ja pyysi saada johtaa
tykistöä Varbergin piirityksessä. Niilo Boije oli päällikkönä.
Kuningas epäili ensin, mutta antoi lopulta suostumuksensa.
Tanskalaiset puolustautuivat urhoollisesti, mutta Kaarle herttua
rohkaisi ruotsalaisia sanoillaan ja esimerkillään, ja viiden tunnin
ottelun jälkeen oli kaupunki valloitettu.
Kaikki sotakelpoiset miehet hakattiin maahan paitsi muutamia
saksalaisia, skottilaisia ja ranskalaisia huoveja, jotka menivät
Ruotsin palvelukseen. Näiden joukossa oli eräs päälliköistäkin,
urhoollinen kapteeni Pontus de la Gardie.
Ihastuksissaan tästä menestyksestä tahtoi Eerik, että Jaakko Hästesko
hyökkäisi Hallantiin ja avoimella kentällä kävisi tanskalaisten
kimppuun.
Tämä totteli, mutta ei onnistunut sen paremmin kuin että tanskalainen
päällikkö Daniel Rantzow Svarterån luona viidellätuhannella
miehellään voitti ja hajoitti enemmän kuin kaksi kertaa niin vahvan
Ruotsin armeijan.
Jaakko Hästesko pani tappion saksalaisten joukkojen syyksi, samalla
myöskin syyttäen kuninkaallisen henkivartijaväen everstiä Niilo
Sturea, vaikka hän yksityisessä kirjeessään tälle herralle sanoo:
"Niistä ritarillisista urotöistä, joita minä tänään olen nähnyt ja
havainnut teidän tekevän, ja teidän miehuudestanne tahdon sopivan
ajan sattuessa antaa lausuntoni."
Me olemme nyt tulleet siihen kohtaan, jolloin puhkeaa julkisuuteen
tuo vainoaminen, mikä uhkaavan ukkospilven tavalla jo kauan oli
vaaninut Sture-sukua.
Kreivi Svante Sture sai 1564 omasta pyynnöstään eron Liivinmaan
maaherran virasta.
Kuningas Eerik syytti häntä 79 eri seikasta, jotka useimmat olivat
aivan mitättömiä virheitä hänen hallituksessaan; mutta sovinto
saatiin pian aikaan.
Hänen viidestä pojastaan olivat Kaarle ja Mauritz vielä lapsia.
Me tiedämme, että Eerik oli ollut Juhana herttuan palveluksessa;
kuninkaan armosta sai hän sitten ottaa osaa Tanskan sotaan, jossa hän
pahoin haavoittui.
Sten kaatui kunniakkaassa taistelussa Tanskan laivastoa vastaan
heinäkuun 7 p:nä 1563.
"Yksi käärmeen sikiöistä on poissa", riemuitsi prokuraattori. "Nyt on
vaarallisimman vuoro."
Kuningas oli kuullut Jaakko Hästeskolta, että Svarterån tappelu
menetettiin Niilo Sturen petoksen tähden.
Mitäpä enää tarvittiin? Nyt oli Niilo vihdoinkin hänen vallassaan!
Mutta hän ei tahtonut laskea epäilyksiänsä julkisuuteen; täytyi olla
varovainen.
Niilo kutsuttiin Vadstenaan ja otettiin hyvin suosiollisesti vastaan.
Kuninkaan puolesta jätti Yrjö Pietarinpoika hänelle kirjeen, jossa
hänelle luovutettiin 200 taloa sekä luvattiin toiset 200, jos Niilo
herra tahtoisi ottaa toimittaaksensa erään tärkeän tehtävän.
Tämä vastasi tahtovansa tehdä kaiken minkä voi ollakseen kuninkaan
mieliksi.
Yrjö hymyili; tässä oli kysymyksessä ainoastaan oikeuden käyttäminen,
ja olihan oikein hyökätä äkkiarvaamatta saksalaisen ratsuväen
kimppuun, joka oli paennut Svarterån luona, ja hakata se maahan.
"Pyövelin tointa!" vastasi Niilo kalveten.
"Sitten haluaa ja käskee armollinen herramme teidän ylhäisyyttänne
kiskomaan sakkoja niistä Länsigöötanmaan kihlakunnista, jotka ovat
laiminlyöneet päivätyövelvollisuutensa Varbergin linnalle, ja jos
he eivät tahdo sakkoja maksaa, poltettakoon heidän kylänsä ja
hävitettäköön heidän maansa."
"Se olisi tunkeutumista teidän ammattiinne, herra Yrjö
Pietarinpoika", vastasi Niilo Sture tukahutetulla harmilla.
Mutta tuo konna ei ollut huomaavinaan pistosta.
"Jos kuninkaani niin käskee", vastasi hän hyvin teeskennellyllä
nöyryydellä.
Kuningas piti kätensä kasvojensa edessä. Hetkisen kuluttua hän sanoi:
"Sukulaiseni, herra Niilo Sture matkustaa Bohusiin auttamaan Boijea.
Sinä, Yrjö, saat antaa toimesi jollekin toiselle."
"Tuo konna!" tuumi Niilo Sture itsekseen; "mutta minä täytän
velvollisuuteni ja kärsin."
Hän tahtoi rikkomatta pitää isälleen antamansa lupauksen,
ettei koskaan minkäänlaisissa suhteissa ole täyttämättä
alamaisvelvollisuuksiansa.
Sture-nimi oli tahraton, ja sellaisena se tuli pysymäänkin, mikäli
hänestä riippui.
Alakuloisena hän matkusti Bohusiin. Synkät ja kolkot aavistukset
täyttivät hänen sielunsa; hän oli täysin vakuutettu siitä, että
hänen tekojansa seliteltäisiin väärin, olkootpa ne tehdyt kuinka
isänmaallisessa tarkoituksessa ja kunniallisesti tahansa, ja hän
päätti sentähden pysyttäytyä niin puolueettomana kuin suinkin.
Bohusin piiritys oli ensin annettu Pietari Brahen tehtäväksi,
mutta ilman menestystä. Hän selitti, että huoveja ei voitu saada
hyökkäämään hyvin varustettua linnaa vastaan, eikä hänen kykynsä
riittänyt pakottamaan heitä siihen.
Eerik oli vihan vimmassa. Tuo kurja palkkajoukko piti ruoskalla
pakotettaman siihen! Sitten hän teki uskotun palvelijansa kanssa
juonikkaan suunnitelman, mitenkä olisi meneteltävä, että yrityksessä
onnistuttaisiin.
Niskoitteleva miehistö olisi jollakin verukkeella viekoiteltava
saarelle, jossa linna oli.
Heti senjälkeen lähetettäisiin veneet takaisin, ja kun huovit näin
olisivat ilman ruokaa ja ilman suojaa linnan kanuunia vastaan, niin
he nälän ja epätoivon pakottamina pitäisivät hyökkäyksen parempana.
Mielihyvissään teki kuningas itse selvää oivallisesta tuumastaan.
Mutta Pietari Brahe kiitti kunniasta, joutui epäsuosioon ja sai
virkaeron.
Niilo Boije kutsuttiin saapuville. Hän ei vastustellut, vaan lähti
heti.
Hänen onnistui todellakin ampua yksi Bohusin linnan torneista rikki,
mutta jo ensimäisen hyökkäyksen jälkeen hänen täytyi vetäytyä
takaisin; tanskalaiset olivat kaivaneet salakaivannon, täyttäneet sen
ruudilla, ja suuri joukko ruotsalaisia räjähytettiin ilmaan.
Jos joku joutui syytteeseen valppauden puutteesta, niin se tietysti
oli ylin päällikkö; mutta Niilo Boije tiesi, että kuninkaalla oli
salakaunaa Sturea vastaan, ja sentähden hän puolustelihe raportissaan
mainiten, että "Niilo Sture koko ajan oli käyttäytynyt, niinkuin hän
tahallaan olisi tahtonut estää Ruotsin aseiden menestystä".
Nyt oli mitta täynnä.
Niilo Sture kutsuttiin kuninkaan luo Svartsjöhön.
Mitään epäilemättä hän matkusti sinne ilman vastaväitteitä.
Eerik otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti, pyysi häntä jäämään
päivällisille ja joi hänen maljansa.
Päivällispöydässä oli puhe myöskin Svarterån tappelusta; Niilo Sture
kertoi, mitenkä hän, kun ratsuväki oli nurjimmassa paossa, oli
repäissyt lipun irti tangosta säilyttääkseen ainakin sen vihollisilta.
Hänen mieleensä juolahti yhtä vahva oman urheutensa ylistäminen
kuin päällystön syyttäminen virheellisistä toimenpiteistä. Hän
kertoi ainoastaan yksityiskohtia puolustautuakseen perättömiä
syytöksiä vastaan, ja kuningas Eerik kuunteli tarkkaavasti, hymyillen
ystävällisesti ja rohkaisevasti.
Mutta hän näki edessään "vaalean tukan". Veljeänsä ei hänen enää
tarvinnut pelätä, vaan Niilo Sturea.
Voiko tämä tai tahtoiko edes vastustaa kiusauksia, kun vanhat
muistot, yhä edelleenkin suuri kansansuosio ja hänen korkea arvonsa
ehdottomasti muka kehottivat häntä kapinoimaan?
Illalla, ennenkuin he erosivat, pyysi Niilo herra lupaa käydä
Tukholmassa; hänen tarvitsi hankkia itselleen uusia vaatteita.
Pyyntöön suostuttiin heti, ja mitä paraina ystävinä he erosivat.
* * * * *
Kuka voisi epäillä, että Niilo Sture tähän aikaan kärsi katkeraa
surua.
Cecilian häät olivat äskettäin vietetyt, ja Niilon oli täytynyt olla
saapuvilla niissä.
Ei ollut prinsessa koskaan näyttänyt suloisemmalta, ei koskaan
paremmin muistuttanut entistä puhdasta, viatonta ja rakastavaa
Ceciliaa.
Hän puhui ja laski leikkiä Niilon kanssa niinkuin ennenkin ja
naisellisella kekseliäisyydellä hän sai tilaisuuden olla muutamia
silmänräpäyksiä kahden hänen kanssaan.
Mutta silloin hänen muotonsa muuttui, ja epätoivoisena hän sanoi:
"Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin ketään, ja sinä olet
työntänyt minut luotasi; nyt olen hukassa, mutta syy on sinun. Muista
jokaisessa vastoinkäymisessä, että se on oikeudenmukainen rangaistus
siitä, ettet ojentanut kättäsi auttamaan minua. Hyvästi sinä, jota
ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."
Hän tempasi pienen valkean silkkisormikkaan kädestään, heitti sen
Niilolle ja poistui.
Niilo Sture jäi melkein kuin kauhusta rampautuneena seisomaan ja
tuijottamaan hänen jälkeensä.
Aika ei parantanut haavaa; silkkisormikkaan hän kätki, sillä
rakkauttansa hän ei voinut unhottaa, ja tuo epäoikeutettu nuhde imi
hänestä kaiken elämänilon.
Muutamia kuukausia senjälkeen kuin oli matkustanut Ruotsista,
kirjoitti Cecilia Niilolle, lähetti terveisiä mieheltään ja pyysi,
että Niilo kävisi heitä tervehtimässä Badenissa. Rakas sukulainen
otettaisiin avosylin vastaan.
Useita sellaisia kirjeitä saapui. Niilo ei vastannut niihin, mutta
hän ymmärsi, että Cecilia tahtoi pitää haavan verta vuotavana,
ja hän soi sen hänelle. Olihan hänessä paljon syytä, mutta hän
oli menetellyt kunnian vaatimuksia noudattaen eikä saanut katua.
Ilolla hän olisi antanut henkensä, jos sillä olisi voinut sovittaa
rikoksensa häntä vastaan, jota oli rakastanut ja jota ei koskaan
lakannut rakastamasta.
Tätä muistellen hän saattoi kärsivällisesti kestää vääryyksiä Eerikin
puolelta.
Hän sai maksaa veljelle, mitä sisar oli hänen tähtensä kärsinyt.
Ritarillisempaa mielenlaatua kuin Niilo Sturen ei historiassa tavata.
Mutta palatkaamme kertomukseemme.
Niilo herra oli saanut äidiltään muutamia tehtäviä, joita hän heti
Tukholmaan saavuttuaan kiiruhti toimittamaan.
Hänen ystävänsä ja sukulaisensa kilpailivat saaduksensa hänet
vieraakseen, mutta hän kieltäytyi siitä sanoen olevansa niin huonosti
puettu, ettei voinut esiintyä seuroissa, ja kun tämä syy oli
poistettu, täytyi hänen heti palata kuninkaan luo ollakseen hänen
käytettävänänsä.
Näin kului kolme päivää.
Neljäntenä päivänä aamulla aikaisin saapui sana prokuraattori Yrjö
Pietarin pojalta, että tällä oli kuninkaan puolesta tärkeätä asiaa
herra Niilo Sturelle.
"Ilmoittakaa prokuraattorille että hän tulkoon mihin aikaan hyvänsä",
vastasi Niilo, "minä olen kotona koko päivän."
Palvelijat saivat käskyn ostaa viiniä ja valmistaa vieraalle
juhla-aterian.
Mutta päivällisaika tuli eikä häntä kuulunut.
Rupesi jo ilta lähenemään, ja Niilo herra oli kiintynyt lukemaan
erästä kirjaa, jonka hänen sukulaisensa Pietari Brahe äskettäin oli
kirjoittanut. Sen nimi oli: "Miten nuoren aatelisen tulee oikein
käyttäytyä."
Silloin tuli eräs palvelija kiireesti hänen luoksensa, kauhun ilme
kasvoillaan, ja saattoi ainoastaan sopertaa: "Armollinen herra!"
"Mitä on tekeillä?" kysyi tämä tyynesti.
"Airuet ratsastavat pitkin katuja; ne sanovat..."
Ääni tyrehtyi itkuun.
"Eihän toki mitään minusta?" lisäsi Niilo hymyillen.
"He sanovat, että herra Niilo Sture on kavaltaja!"
"Sitä heidän lienee vaikea todistaa!" Niilo sitoi heti miekkansa
vyölleen.
Samassa avautuivat ovet ja Yrjö Pietarinpoika astui sisään
saksalaisen ratsumiesjoukon seuraamana.
Hänen pöhöttyneet kasvonsa olivat tavallista punakammat, ja hänen
pienet, tirkistävät silmänsä kiilsivät ilkeästi hänen katsoessaan
uhriansa.
"Miksi tulette niin mieslukuisina?" kysyi tämä.
"Te saatte valita, herra Niilo", kirkui Yrjö. "Joko saavutte
Tukholmaan olkikruunulla kruunattuna kuormakonilla ratsastaen
häpeällisessä kulkueessa tahi vastaatte oikeudessa kaikkiin niihin
syytöksiin, joita minä kuninkaan puolesta teen teitä vastaan, ja
kärsitte sen rangaistuksen, jonka tuomioistuin teille näistä määrää!"
"Minä luonnollisesti vaadin laillista tutkintoa ja tuomiota", vastasi
Niilo tyynesti ja arvokkaasti.
Tuo roisto oli ehkä luullut, että ritari heti lankeaisi hänen
jalkoihinsa. Veristävin silmin hän kääntyi sotamiehiin ja käski
heidän asettua kahteen riviin, jotta vanki saisi kulkea heidän
välissään.
Kauhistuneina olivat Sturen palvelijat kiiruhtaneet sinne,
kalmankalpeita kasvoja näkyi ovessa, kaikki olivat kuin
kuolontuskissa siitä, mikä tulisi heidän rakkaan herransa kohtaloksi.
Mutta tämä näytti tyyneltä, joskin kalpealta; hän hymyili heille
lempeästi ja käski erästä tuomaan hänen hattunsa.
"Lautakuntaan!" kirkui prokuraattori, ja jono lähti liikkeelle.
Perille päästyä hän käski huovien vartioida ovea; ketään vierasta ei
saanut olla saapuvilla.
Hämmästyksekseen näki Niilo Sture, että Antti Rålamb ja Niilo Boije
istuivat syytettyjen penkillä.
Tavallisuuden mukaan esiintyi Yrjö Pietarinpoika syyttäjänä.
Kaikkia kolmea syytettiin heidän sodan aikana etenkin Svarterån
tappelussa ja Bohusin piirityksessä tekemistään virheistä.
Kuulustelua kesti kaksi päivää.
Kukin syytetyistä todisti viattomuutensa.
Boijen ja Rålambin todistukset hyväksyttiin. Molemmat saivat anteeksi
erehdyksensä ja vapautettiin.
Toisin oli Sturen laita; hänet tuomittiin menettämään henkensä ja
omaisuutensa, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa.
Eerik oli palannut pääkaupunkiin; hän sulkeutui huoneisiinsa, eikä
kukaan päässyt hänen puheilleen.
Hän hiiviskeli kuin pahantekijä omissa suojissaan, hän säikähti
jokaista rasahdusta ja tuumaili mielessään, mitähän nyt tapahtuisi.
Nyt oli hänellä tuo "valkotukkainen" vallassaan... luultiinko ehkä,
että hän laskisi sen irti? Ei koskaan, ei koskaan! -- Ehkäpä hän
juonitteli nytkin -- vankilassa...? Ja Yrjö Pietarinpoika, joka ei
tullut...!
Tuo kuninkaan uskollinen palvelija tuli, niin pian kuin se oli
mahdollista.
Ja hyviä tietoja hän toikin.
Totta kyllä, että Niilo Sture piti päätänsä yhtä pystyssä kuin
ennenkin, mutta tuomio oli langetettu, ja nyt he kyllä taivuttavat
sen pään vaikka kuinka kumaraan.
Riippuihan asia kuninkaan armosta.
Kuinka he nyt nauroivatkaan keskenään ja tuumailivat, millaiseksi
tuomio tehtäisiin.
Yrjö Pietarin pojalla oli asia jo selvänä. Hän ajatteli
kuninkaansakin puolesta, jotta tämän ei tarvinnut vaivautua. Ehdotus
oli valmiina ja alistettiin alamaisimmasti kuninkaan tarkastettavaksi.
"Hyvin, Yrjöseni, oikein hyvin!" sanoi kuningas nauraen ja käsiään
hykertäen. "Mistä voisin kenenkään huomaamatta katsella sitä?"
Siihenkin suosikki tiesi keinon, ainahan hänellä oli neuvo valmiina.
Ritaria säilytettiin vankilassa.
Niilo pelkäsi enimmin sitä, että hänen vanhempansa tai sisaruksensa
sekaantuisivat asiaan.
"Se olisi vain vahingoksi heille hyödyttämättä minua", ajatteli hän
itsekseen.
Kylmänä, mutta kirkkaana talvipäivänä, tammikuun 15 p:nä 1566, kutsui
Yrjö Pietarinpoika saksalaiset huovinsa kokoon.
Ankarin sanoin hän ilmoitti heille, että kavaltaja Niilo Sture nyt
tuli saamaan rangaistuksensa, ja että jokainen, joka otti häntä
puolustaaksensa, tuli menettämään henkensä.
Senjälkeen komennettiin kaksi ruotua huoveja heti päivällisen jälkeen
viemään ritari Eteläportin ulkopuolelle.
Niilo herra seurasi ilman vastaväitteitä.
Siellä oli odottamassa vanha laihtunut hevoskoni.
"Istukaa selkään!" ulvoivat huovit puolijuopuneina.
Aiottu häväistys oli silmänräpäyksessä selvinnyt hänelle, ja hän
kääntyi pois.
"En, en koskaan!" sanoi hän.
Silloin huovit tunkeutuivat hänen ympärilleen, voimakkaat käsivarret
nostivat hänet ylös ja heittivät satulaan. Siinä annettiin iskuja
niin, että nenästä vuoti verta ja hattu lensi päästä.
Hän tahtoi pyyhkiä veren pois, mutta huovit pitivät kiinni hänen
käsistään.
Sitten alkoi kulkue liikkua Eteläportilta Rautatorille.
Molemmin puolin oli asetettu huoveja.
Edellä kulki pitkä jono kerjäläisämmiä ja puolialastomia
lapsimukuloita kaksittain ja torviin puhaltaen. Näiden jälkeen tuli
vanha, valkea hevoskoni vetäen halkorekeä, johon oli latvastaan
kiinnitetty kaksi kuusennärettä niin, että tyvet laahasivat perässä.
Nämä muka lakaisivat katua kavaltajalle.
Mutta kaikista ikkunoista ja luukuista tirkisteli kalpeita,
kauhistuneita kasvoja.
Lähinnä seinävieriä tunkeili tuijottavia ihmisjoukkoja; muutamat
surkuttelivat, toiset itkivät, tuskin oli ketään, joka olisi ivaillut.
Entä itse tämän ansaitsemattoman häväistyksen uhri?
Hän istui liikahtamatta kurjan konin selässä, hiukset hajallaan,
kasvot kalmankalpeina. Hänen silmänsä olivat melkein tavallistansa
suuremmat, ja surullisen vakavasti hän katseli ympärilleen.
Nenästä vuoti verta vahvasti; sitä tippui kaulukselle ja siitä
rinnoille.
Oli jotakin niin syvästi vaikuttavaa tässä näyssä, että ympäriltä
alkoi kuulua itkua ja nyyhkytyksiä.
Sieltä kuului hiljainen sorina... se kasvoi.
"Mitä hän on tehnyt?"
"Näin kohdellaan Sturea!"
"Hänen isoisänsä oli valtionhoitaja!"
"Kaikki pitivät hänestä!"
"Me pidämme kaikki Stureista!"
"Tuo on väärin!"
"Onko se kuninkaan tointa?"
"Vai Yrjö Pietarinpojanko?"
"He vetävät yhtä köyttä!"
"Jospa vain uskaltaisi..."
"Ja tulisi päätänsä lyhyemmäksi..."
"Hyi noita sotamiehiä!"
"He ovat saksalaisia!"
"Sen kyllä huomaa!"
"Tule, rientäkäämme jäljessä, niin saamme nähdä mitenkä se päättyy!"
Ja niin lähdettiin.
Kyynelsilmin ja voivotellen seurasivat Sturen palvelijat herraansa.
Eräs palvelijoista oli vihdoinkin saanut käsiinsä hänen hattunsa.
Hän saavutti kulkueen ja lupaa pyytämättä, rangaistusta pelkäämättä
hypähti hevosen selkään, painoi hatun rakastetun herransa päähän,
työnnettyänsä ensin hänen hiuksensa pois otsalta, pyyhki veren hänen
kasvoiltaan ja suuteli nopeasti hänen takkinsa hihaa.
Kaikki tapahtui niin äkkiarvaamatta ja nopeasti, että palvelija jo
seisoi maassa, verinen nenäliina kädessä, ennenkuin pyövelit olivat
ehtineet ajatellakkaan estää hänen yritystään.
Silmänräpäyksen kestävä liikutus näkyi ritarin kasvoilla; hänen
silmäkulmissaan kimalteli jotakin, mutta hetkisen kuluttua ei sitä
enää näkynyt.
Nyt oli kulkue saapunut Rautatorille.
Siellä se pysähtyi Yrjö Pietarinpojan asunnon edustalle.
Eväs hänen kätyreistään, Jaakko Teist, tuli sieltä ulos, toisessa
kädessään olkikruunu, toisessa arkki puhdasta paperia.
Eräs huoveista sai käskyn asettaa kruunun vangin päähän.
Senjälkeen Teist asetti paperin hänen eteensä satulalle huutaen
kovalla äänellä:
"Tässä, Niilo Sture, senkin kavaltaja, on se komea kunnianosoitus,
jonka olet ansainnut, ja tässä luettelo niistä tiluksista, jotka
sinulle luvattiin."
Vahvalla ja selvällä äänellä Niilo vastasi:
"Sinä ansaitsisit paremmin niiniköyden kaulaasi kuin minä tämän.
Totta tosiaan olisin ansainnut kuninkaalta toisenlaista kohtelua."
Sitten hän kääntyi huoveihin jatkaen: "Te voitte sen kyllä todistaa,
jotka olitte kanssani sodassa."
Silloin puhkesi melu.
"Niilo herra on käyttäytynyt kuin kunniallinen ruotsalainen
vihollista vastaan", huusi eräs majoitusmestari kovalla äänellä.
"Niin onkin", säestivät useat.
"Häntä ei voi syyttää mistään."
"Hän on jalo ritari!"
"Urhea soturi!"
Meteli ja huudot yltyivät.
Yrjö Pietarin poika oli tähän asti seisonut porttinsa takana
nauttiakseen näytelmästä, jonka itse oli pannut toimeen, mutta
kuullessaan huovien huudot hän huomasi, että vaara oli tarjona.
Hävyttömyydellään oli hän monta kertaa saanut oikeutetut asiat
masennuksiin; sentähden kirkui hän hyökäten ulos portista:
"Mitä, Niilo Sture, herjaatko sinä, senkin kavaltaja, kuningasta; sen
saat päälläsi maksaa!"
Tämä pysyi yhtä tyynenä ja kylmänä.
"Minä en ole puhunut mitään kuningasta vastaan", sanoi hän selvällä,
miehekkäällä äänellään, "sen voitte te kaikki, jotka olette
saapuvilla, tietää ja todistaa."
"Hän ei ole sanonut mitään."
"Sture on viaton!"
"Kuka häntä syyttää?"
"Hänellä on vihollisia!"
"Niiden pitäisi saada rangaistus!"
Nyt Yrjö menetti malttinsa.
"Te hullut lörpöttelijät, ettekö tiedä, että minä voin musertaa
teidät kaikki", ulvoi hän melkein ilkeyden tukahuttamana.
Siitä tuli meteli vielä pahemmaksi.
"Tule tänne, papinkakara, me kyllä parannamme tuon taudin sinusta!"
"Hän on roisto!"
"Kurja pelkuri!"
"Sture pois ja hänet sijaan!"
Mutta silloin Yrjö pelästyi, juoksi sisään, sulki portin ja antoi
sieltä merkin, että torvien toitotuksen taas tuli alkaa.
Huumaavalla voimalla se alkoikin, ja kulkue lähti liikkeelle.
Mutta väkijoukot kasvoivat yhä suuremmiksi, sitä äänekkäämpiä
paheksumishuutoja kuului, kuta kauemmaksi tultiin, ja Läntisen
pitkänkadun, Suurtorin ja Kauppiaskadun kautta kulki saatto ritarin
asunnolle, johon se pysähtyi. Kun sitten huomattiin, että häntä oli
kohdeltu niin pahasti, jotta hän vain muiden avulla saattoi laskeutua
hevosen selästä, kaikui yleinen valitushuuto.
Sairaana ja surkuteltavassa tilassaan täytyi hänen heti paneutua
vuoteelle. Mutta mitään lääkäriä ei kutsuttu, hän kieltäytyi
ottamasta ketään vastaan; sielun kidutus oli ollut ylen suuri. Hän
makasi liikkumattomana, horroksissa.
Seuraavana yönä hänet herätettiin 2:n ja 3:n välillä.
Vieraat huovit sanoivat kuninkaan käskystä vievänsä hänet heti pois.
Hänen palvelijansa mielivät tehdä vastarintaa, mutta hän sanoi
tahtovansa seurata.
Hänelle ei suotu edes aikaa täysin pukeutua; hänet vietiin veneeseen.
Hänen tiedusteluihinsa, mihin häntä vietiin, vastattiin lopulta:
"Örbyhusiin vankeuteen."
"Elämäni ei ole tästä lähtien suuren arvoinen", sanoi hän väsyneenä
ja nojautui veneeseen.
Sillä välin oli tämä tapaus herättänyt ääretöntä huomiota. Stureilla
oli paljon vihollisia, mutta nämäkin pitivät tätä väkivaltana; kun
sellainen häväistys saattoi kohdata Sturea, kuka voi silloin olla
varma hengestään ja jäsenistään?
Jaakko Hästesko oli Niilon persoonallinen vihollinen, mutta kuultuaan
mitä oli tapahtunut kiiruhti hän linnaan.
Hänen ei ollut helppo päästä Eerikin puheille. Tämä oli panettanut
linnan portit kiinni; kukaan aatelismies ei saanut tulla sisään.
Lopulta Hästesko onnistui pääsemään.
"Armollinen herra", sanoi hän, "älkää Jumalan tähden antako Yrjö
Pietarinpojan menetellä Ruotsin miesten suhteen miten häntä haluttaa;
siitä ei ole mitään hyviä seurauksia."
Eerik oli olevinaan aivan tietämätön Sturen poisviemisestä. Kapinaa
peläten hän ei tunnustanut itse sitä käskeneensä.
Kuitenkin antoi hän nyt heti määräyksensä, ja kahden päivän kuluttua
oli Niilo Sture taas kaupungissa.
Sekä leskikuningatar että prinsessat olivat kauheassa tuskassa;
heille oli kyllä tunnettu asia, että Niilo oli kuninkaalle
vastenmielinen, ja he tiesivät, että hänen henkensä oli vaarassa niin
kauan kuin hän oli vihollisensa lähistössä. Mutta miten saada hänet
pois?
Eerik kieltäysi kerran toisensa perästä ottamasta vastaan
äitipuoltaan ja sisariansa; hallitustoimet vaativat hänen aikansa,
vastedes, sopivan ajan sattuessa hän lupasi käydä tapaamassa heitä.
"Mitä hän meiltä kieltää, siihen hän suostuu, jos Kaarina Maununtytär
sitä pyytää", sanoi Katariina. "Kukapa tahtoisi tässä puhutella
häntä?"
"Minä teen sen!" Kaarina Maununtyttärellä oli viime aikoina ollut oma
hovinsa.
Hän asui edelleen linnassa; kuninkaalliset naiset eivät nähneet
häntä; hän väisti heitä.
Nyt tuli leskikuningatar tervehtimään -- häntä.
Hän joutui niin hämilleen, ettei ymmärtänyt mitään.
Katariina ei ollut pitkään aikaan nähnyt Kaarinaa; aivan hän nyt
hämmästyi, niin suuri muutos oli hänessä tapahtunut.
Hoikasta tytöstä oli tullut korkeavartaloinen, solakka nainen, jolla
oli tavattoman pienet kädet ja korkearintaiset jalat. Pää oli pieni,
mutta sanomattoman kaunis; liikuttava sulous asui hänessä.
Kaarina seisoi kädet ristissä, silmät maahan luotuina.
Katariina ojensi hänelle kätensä.
"Lapsi raukka!" sanoi hän.
Tämä lankesi polvilleen ja suuteli nöyrästi hänen kättään. Kirkkaat
kyyneleet valuivat pitkin hienoja poskia.
"Älkää halveksiko minua", rukoili hän, "minä tiedän nyt olevani suuri
syntinen."
"Jumala yksin tuomitsee", vastasi kuningatar voimatta pidättää
kyyneleitään. "Nouse, Kaarina Maununtytär, minä tahdon puhua
kanssasi."
Hän totteli heti.
"Istu tähän!"
Kuningatar asettui sohvaan.
Kaarina istui jakkaralle hänen jalkainsa juureen.
"Oletko ajatellut, mitä velvollisuuksia sinulla on herraasi kohtaan?"
"Olla kaikessa hänelle kuuliainen ja alamainen."
"Mutta eikö sinulla ole velvollisuuksia myöskin Jumalaa kohtaan?"
"Tietysti", vastasi hän viivytellen.
"Mutta jos nyt Jumala ja herrasi ovat erimieliset, ketä tulee sinun
silloin totella?"
Hän mietti kysymystä.
"Eikö herrallasi ole sama Jumala kuin sinullakin?"
"On, on kyllä!" Nyt hän taas oli selvillä.
"Mutta eikö sinun tule pitää huolta siitä, että maallinen herrasi
täyttää taivaallisen isäsi tahdon?"
"Jospa sen voisin?"
"Kyllä sinä voit, jos vakavasti tahdot."
"Mitä minun sitten pitää tekemän?"
"Otaksukaamme, että kuningas joutuu pahojen ja ilkeiden ihmisten
valtaan, jotka tahtovat houkutella häntä vaaraan, ja että sinä seisot
hänen vieressään. Vedätkö sinä häntä takaisin?"
"Sen minä teen!" huudahti hän iloisesti.
"Mutta miten sinä nyt tahdot menetellä?"
"Minä sanon hänelle, että hän on tekemäisillään suuren synnin."
"Se on oikein, silloin olet täyttänyt velvollisuutesi Jumalaa kohtaan
ja näyttäytynyt maalliselle herrallesi hyväksi avuksi."
"Onko varmaa, että hän luottaa minuun?"
"Jos hän rakastaa sinua."
"Minä luulen, että hän rakastaa", vastasi Kaarina onnellisesti
hymyillen.
"Olet ehkä kuullut, mitä tänään on tapahtunut?"
"Herra Niilo Sturelle", sanoi hän kauhistuen; "tohtori meni äskettäin
täältä, me itkimme sitä molemmat."
"Ajatteleppa hänen vanhempiansa ja sisariansa."
"Minun on niin paha ollakseni heidän tähtensä."
"Tiedätkö myöskin, että se tapahtui vääriin syytöksiin perustuen?"
"Yrjön puolelta! -- Niin tohtori arveli."
"Hän viettelee kuninkaan semmoiseen vääryyteen!"
"Kuningas parka!"
"Joka on tehnyt syntiä Jumalaansa vastaan."
"Niin." Kaarina katseli hämillään ylös. Hetkisen kuluttua kuningatar
kysyi: "Sinullahan on tytär, Kaarina Maununtytär!"
Hänen nuorista kasvoistaan säteili äidinilo. "Hän on niin kuninkaan
näköinen", sanoi hän. "Oi pientä lapsi raukkaa!"
"Raukkaa? Miksi niin? Tahtooko joku..." Ääni vapisi tuskasta ja
pelosta.
"Ei rouva Märta Sturekaan uskonut minkään pahan kohtaavan poikiansa,
ja nyt hän on jo menettänyt yhden, Niilo herrasta tulee toinen."
"Hänet voi vielä pelastaa."
"Ei, jos prokuraattori saa vallita."
"Joku voi sanoa kuninkaalle..."
"Hän ei luota keneenkään."
"Kyllä, leskikuningattareen."
"Minä en pääse hänen luokseen."
"Hän tulee tänne pian."
"Etkö luule, että hänessä heräisi epäluulo, jos hän näkisi minut
täällä?"
"Se voisi kyllä tapahtua", sanoi Kaarina liikutettuna. "Nykyisessä
mielentilassaan hän on hyvin epäluuloinen."
"Silloin hän taipuu ainoastaan rakkaudesta ja sen vaikutuksesta, jota
hän rakastaa enemmän kuin itseänsä."
"Hän on sanonut rakastavansa minua enemmän."
"Nyt voit koetella."
Kaarina oli pitkän ajan vaiti. "Ei", sanoi hän viimein, "ei minun
tähteni, vaan sentähden, että velvollisuus Jumalaa kohtaan vaatii
antamaan hyvitystä Märta rouvalle, täytyy hänen taipua." Kyyneleet
olivat melkein tukehuttaa hänet, kun hän lisäsi: "Minäkin olen tehnyt
syntiä, kun en ole estänyt herraani pahasta; siitä saamme kärsiä
molemmat."
Kun Katariina senjälkeen jätti hänet, tunsi hän sydämessään, että
Kaarina voi olla lohdutukseksi ja avuksi monelle.
Kuningas Eerikissä olivat tähän aikaan pahat vaikuttimet vallalla.
Kaikkialla hän silloin näki ympärillään kavaltajia ja vakoojia,
ja joka yö hän kutsui astrologinsa tulkitsemaan taivaan salaisia
ihmeitä; itsekin hän aukaisi ja sulki astrolabionsa kerran toisensa
perästä. Alati uudistui sama ennustus, että hänen vihollisensa
masentavat hänet, että hän kuolee väkivaltaisen kuoleman, että
hänen jälkeläisensä hävitetään maan päältä ja että hänen muistoansa
kirotaan.
Silloin tuli Yrjö Pietarinpoika ja kuiskasi, että jos hän voisi
tuhota vihollisensa, niin hän saisi hallituksensa tyynemmäksi.
Kuningas tarttui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen; hän
tulisi hyväksi, voimakkaaksi ja onnelliseksi, kunhan hänen vain ei
tarvitsisi pelätä vihollisten juonia ja kavalia ansoja.
Niilo Sture oli hänen tiellänsä; Niilo Sture täytyi saada pois!
Mutta kun hän kuuli puhuttavan kansan nureksimisesta ja herrojen
tyytymättömyydestä, että prinsessat, leskikuningatar, kaikki olivat
häntä vastaan, tuli hän vimmoihinsa. Mitä heillä oli tämän asian
kanssa tekemistä?
Sitten hän alkoi pelätä. Oli kuin olisi joku Sture irvistellyt häntä
vastaan joka nurkasta. Mitähän ne puhuvat hänestä, miten herjannevat
häntä? Jospa hän vain tietäisi, ketkä olivat hänen vihollisiansa,
niin hän tekisi heidät kaikki päätänsä lyhyemmiksi. Kysyisikö hän
Yrjöltä? Se roisto tiesi kyllä sen; mutta hän haisi vereltä jo pitkän
matkan päästä, ja se iletti kuningas Eerikkiä.
Yksi ystävä hänellä oli, jota perkeleet eivät voineet ottaa häneltä;
heillä ei ollut mitään valtaa Kaarinaan. He häpesivät häntä ja
piiloutuivat häneltä. Hän oli itse nähnyt sen. Yrjökin pelkäsi häntä,
mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.
Hän halveksi kaikkia muita naisia. Menisikö hän naimisiin Kaarinan
kanssa? Olihan hänellä säätyjen suostumus ottaa puolisokseen kenen
tahtoi.
Silloin ei pahoilla hengilläkään olisi enää valtaa häneen. Kaarina
pitäisi ne kyllä loitolla.
Miten iloiseksi Kaarina tulisikaan! Menisikö hän heti sinne? Kohta
pakenivat kaikki surulliset ja synkät ajatukset; oli kuin olisi
tullut sydäntalvesta keskelle kesää.
Kaarina piti tyttöä sylissään. Nähdessään kuninkaan hän hypähti ylös
ja heittäysi hänen jalkoihinsa.
"Älä anna niiden ottaa lastamme meiltä pois!" huudahti hän
kyynelsilmin.
Kuningas horjui kauhistuen taaksepäin. "Ottaa lastamme...
Sigridiämme", änkytti hän.
Kaarina näki, miten liikutettu kuningas oli; hän hillitsi itsensä,
nousi ja talutti kuninkaan sohvaan. "Istu", sanoi hän, "minä sanon..."
"Kuka se on, Kaarina, joka uhkaa lapsemme henkeä?" kysyi hän
kuiskaten ja pidättäen hänet luonansa.
"Ei kukaan nykyään", vastasi hän, "mutta ehkäpä vastedes; sehän olisi
vain oikeudenmukainen kosto, kuningas Eerik!"
"Älä kiihotu, puhu levollisesti."
"Sitä en voi, kun lapseni on kysymyksessä."
"Oikeudenmukainen kosto!... Mitä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitan herra Niilo Sturea." Kuningas vavahti, mutta jäi istumaan.
"Kuinka sinä voit olla niin julma? Ajatteleppa, että hän olisi ollut
Sigridimme. Mitä silloin tekisimme syvässä surussamme?"
"Se oli Yrjö, joka..."
"_Hänellä_ ei ole lapsia, hän ei tiedä, millaista on rakastaa,
millaista surra ja kaivata rakkaitansa." Hän laski lapsen pois ja
syleili kuninkaallista rakastajaansa. "Anna heti käsky, että hänet
lasketaan vapaaksi, anna hänelle taas kuninkaallinen suosiosi,
osoita luottavasi häneen ja tee mitä voit, että hän unohtaisi julman
kohtelusi."
"Se on mahdotonta, Kaarina..."
"Olisi pitänyt olla mahdotonta sallia sellaista julmuutta, nyt on
velvollisuus sovittaa se."
Hänen hyväilynsä olivat niin hellät, kiusaavaa levottomuutta ei
tuntunut enää, täksi kertaa oli Eerikin paha mieli poistunut, ja hän
sanoi lempeästi:
"Mitä tahdot minun tekemään?"
"Kirjoita, että Niilo herra heti lasketaan vapaaksi."
"Mutta silloin tulee Yrjö tänne."
"Älä ota häntä vastaan."
Kuningas nauroi. "En otakkaan", sanoi hän, "minä tahdon soittaa ja
laulaa. Käske tuoda makeata viiniä meille: ei kukaan saa häiritä
meitä."
Prokuraattori vimmastui kuninkaan käskystä. Hän kiiruhti linnaan,
mutta häntä ei otettu vastaan. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin
totella. Niilo Sture oli jo lähetetty Örbyhusiin vankeuteen. Nyt
täytyi antaa käsky, että hänet on heti tuotava takaisin. Kaksi päivää
myöhemmin oli hän taas kaupungissa, mutta sairaana, sanottiin.
Sellainen häväistys voi kyllä masentaa suurimmankin rohkeuden, ja
on välttämätöntä tuntea syyt Niilo Sturen alistumiseen voidakseen
ymmärtää sitä.
Etenkin oli tämän viime tapahtuman jälkeen selittämätön alakuloisuus
täyttänyt hänen mielensä. Elämä, tulevaisuus olivat hämärään
verhottuina, ainoastaan yksi liekki valaisi sitä, ja se liekki lähti
Cecilian silmistä. Yhäti kaikuivat Niilon korvissa hänen viimeiset
sanansa: "Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."
Pieni sormikas oli yöt-päivät hänen povellaan, ja hän suuteli sitä
vuodattaen kuumia kyyneleitä.
Että ruumiillinen sairaus ja loukkaavat nöyryytykset olivat
riistäneet häneltä hänen vastustuskykynsä, sitä hän ei tullut
huomanneeksi, etenkin kun hän ei aukaissut sydäntänsä kenellekään
ystävälle, kenellekään uskotulle.
Ainoastaan hajanaiset sanat ja satunnaiset muistiinpanot luovat
vaikeasti tajuttavaa valoansa hänen sisäiseen elämäänsä.
Hän oli iloinen siitä, ettei tieto tapahtumista vielä ollut ehtinyt
Hörningsholmaan. Hän päätti palata sinne heti, kun oli voimistunut.
19-vuotias Eerik Sture, joka edelleen oli mukana sotaretkellä, sai
kuulla kummallisia huhuja veljestään.
Hän pyysi lomaa ja sai sen sekä ratsasti kiireimmän kautta Tukholmaan.
Matkalla oli Eerik saanut perinpohjaisen tiedon veljensä kärsimästä
häväistyksestä, ja nyt hän tahtoi, että tämä heti seuraisi häntä
Hörningsholmaan.
"Sturet eivät voi enää olla uskollisia tuolle kurjalle kuninkaalle!"
huudahti hän. "Asetu sinä johtajaksemme, Niilo, ja luota siihen, että
useita tuhansia kokoontuu lippujesi ympärille."
"Minä en kelpaa johtajaksi enkä hallitsijaksi", vastasi tämä
alakuloisesti. "Harvoin, tuskinpa koskaan olen selvillä itsestäni."
"Sinäkö, josta rakas äitimme sanoo, että olet paras meistä."
"Tässä ei ole kysymys minusta. Mutta otaksuppa, että voittaisimme
kuningas Eerikin, kuka sitten hallitsisi valtakuntaa?"
"Me laskisimme vapaaksi Juhana herttuan."
"Etkö itse ole kertonut minulle, että hänen puolisonsa on
katolismielinen? Tahtoisimmeko saada takaisin luostarit, munkit ja
kaikki tyhjät juhlamenot sekä taikauskon? Ei, veljeni, Sturet eivät
voi olla mukana Kustaa Vaasan suurta työtä rikkiraastamassa. Me
tahdomme näyttää maailmalle, että me luovutimme hänelle ensi sijan
sentähden, että hän ymmärsi paremmin ajan vaatimukset kuin me, ja nyt
on meillä kunnianasiana tukea hänen työtänsä."
"Sinä olet aina oikeassa, Niilo, niin sanoo rakas isämmekin; mutta
äiti väittää, että kun pojat tulevat sukuansa huonommiksi..."
"Minä puolestani", keskeytti Niilo, "tunnen vain sääliväni kuningas
Eerikkiä; hänen onnettomuutensa on siinä luottamuksessa, jolla hän
kohtelee tuota roistoa, Yrjö Pietarin poikaa."
"Joka taholla puhutaan, että hän... ei ole täysijärkinen." Viimeiset
sanat lausuttiin kuiskaamalla.
"Niinpä niin, senjälkeen kuin hän sai tuon onnettoman iskun päähänsä;
mutta siinä tapauksessa hän ansaitsee vieläkin enemmän sääliämme."
"Olkoon niin, mutta semmoiseen kuninkaaseen emme voi luottaa."
"Jos hänellä olisi yksikään järkevä neuvonantaja ja sellainen puoliso
kuin kuningatar Margareeta, niin luulenpa, että maa olisi paremmissa
käsissä kuin Juhana herttuan."
Keskustelu keskeytyi. Kuninkaalta saapunut lähetti pyysi puhutella
herra Niilo Sturea.
"Et saa mennä!" huudahti Eerik.
"Onko se Yrjö Pietarinpoika?"
"Ei, se on valtiokansleri Niilo Gyllenstjerna."
"Se kettu", jupisi Eerik.
Niilo riensi häntä vastaan.
Valtiokansleri oli jos suinkin tavallista rakastettavampi. Hän
jutteli pieniä hovijuoruja, jotka eivät koskeneet kuningasta...
kertoi ruhtinatarten viihtymisestä ja että näytti siltä, kuin Maunu
herttua vihdoinkin olisi onnistunut voittamaan prinsessa Sofian
epäilykset, puhui puuta heinää, mutta ei sanaakaan Niilo Sturea
kohdanneesta loukkaavasta vääryydestä.
Tämä kuunteli velvollisuuden mukaisella kohteliaisuudella hovimiehen
sanatulvaa ja ihmetteli itsekseen, mikähän oikeastaan oli käynnin
tarkoituksena.
Vihdoin valtiokansleri esitti asiansa.
Kuningas Eerik toivoi, että herra Niilo Sture nyt heti lähtisi
Lothringiin lopullisesti kosimaan prinsessa Renataa.
Niilo näytti hyvin ällistyneeltä, mutta vastasi hetkisen mietittyään,
että hänen velvollisuutensa oli noudattaa kuninkaan käskyä; hän
arveli kuitenkin, että niin häväisty ja solvaistu mies kuin hän
tuskin sopisi kosimaan kuninkaan puolesta.
Gyllenstjerna hymyili osaaottavasti, kohautti olkapäitänsä ja
vakuutti, että kuningas Eerik oli sanonut tahtovansa tästälähin olla
hänelle armollinen.
Niilo Sture kumarsi sanoen parhaansa mukaan tahtovansa edistää
kuninkaan toiveita.
Valtiokansleri pudisti hänen kättään; hän sanoi tuntevansa itsensä
onnelliseksi saadessaan viedä herrallensa tämän iloisen uutisen.
Pieni muodollisuus vain olisi vielä jäljellä.
Mikähän se olisi?
Gyllenstjerna yskähti ja alkoi:
"Me tiedämme kaikki, että kuninkaalla on taipumusta luulevaisuuteen;
voisi olla hauskaa etsiä syitä siihen, mutta jääköön se toiseen
kertaan. Kuitenkin toivoo hänen armonsa nyt, että te, herra Niilo
Sture, allekirjoittaisitte tämän asiakirjan."
Ihmetellen otti ritari kirjelmän ja luki sen.
Hänen kalpeat poskensa punastuivat vahvasti, mutta hän hillitsi
itsensä ja vastasi tyynesti: "Minä en voi tunnustaa itseäni
rikolliseksi kuninkaani edessä, kun kaikissa toimissani aina olen
koettanut totella ja palvella häntä."
"Sallikaa minun vielä kerran toistaa, että tämä on vain
muodollisuus!" huudahti Gyllenstjerna.
"Josta minun täytyy pyytää päästä samalla kertaa kuin kuninkaan
mielistelevästä luottamustoimestakin."
"Nyt työnnätte luotanne sen sovinnollisen käden, jonka kuningas
armollisimmasti teille ojentaa."
"Voinko minä pyytää, että te, herra valtiokansleri, useiden muiden
korkea-arvoisten miesten kanssa menisitte takaukseen vastaisesta
uskollisuudestani, jos kerran olen tunnustanut itseni rikolliseksi."
Arvoisa herra mietti itsekseen ja otti paperin takaisin; hän lapasi
puhua asiasta vielä kerran kuninkaalle.
"Veljeni, veljeni!" virkkoi Eerik Sture.
"Sääli häntä", vastasi tämä. "Hänellä ei ole ainoatakaan ystävää,
joka rohkenisi sanoa hänelle totuuden."
"Nyt seuraat minua Hörningsholmaan."
"Ellei Gyllenstjerna tule takaisin."
Kolmantena päivänä hän tuli hymyillen ja melkein vieläkin
ystävällisempänä kuin edellisellä kerralla. Kuningas oli luopunut
toivomuksistaan ja osoittaakseen armoansa sekä suurta suosiotansa
rakasta sukulaistansa kohtaan ilmoittaa hän seuraavana päivänä
kadunkulmissa ja julistuttaa kaduilla ja toreilla, "ettei kukaan
kuolemanrangaistuksen uhalla saa lausua herra Niilosta halventavaa
sanaa hänen häväistyksensä vuoksi eikä muutenkaan puhua hänestä muuta
kuin hyvää".
Niilo kumarsi ja pyysi valtiokansleria lausumaan kuninkaalle
kiitokset.
Kaikki matkavalmistukset olivat jo tehdyt, ja kun Niilo herra oli
saanut tarpeelliset ohjeet, nousi hän laivaan, joka hyvällä tuulella
heti lähti satamasta.
Mutta pian sen täytyi vastatuulen tähden laskea ankkuriin
Valdemarinsaaren luo.
Eerik Sture oli seurannut veljeänsä ja palasi nyt Valdemarinsaarelta
Tukholmaan, missä lukuisat ystävät lausuivat mielipahansa siitä,
etteivät saaneet lausua Niilolle jäähyväisiänsä.
Ei ollut varmaa, kuinka kauan laiva nyt sai viipyä paikallansa;
sentähden päättivät Niilo Sturen ystävät koettaa onneaan ja lähteä
hänen luokseen jäähyväisille.
Sanottu ja tehty. Matkaan lähdettiin heti, laiva oli vielä entisillä
asemillaan, ja Niilo herra, otti tulijat sydämellisesti vastaan.
Pieneen hyttiin tunkeutui useampia kuin sinne oikeastaan mahtuikaan,
eikä kukaan huomannut, että kapteeni ryömi aivan sen vieressä olevaan
pieneen loukkoon.
Maljojen juonti alkoi, ja keskustelu oli pian käynnissä.
Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Niilo herraa oli kohdeltu
hävyttömästi, ja pian nousi kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, ettei
kuninkaan mielivalta ja väkivaltaisuus vastedes pääsisi puhkeamaan.
Kaikki Niilo Sturen väitteet kumottiin. Olkoonpa että Kustaa Vaasa
oli ollut suuri mies, mutta entäs hänen poikansa? Mitä he huolivat
maasta ja valtakunnasta?
Kävikö kieltäminen, että kurjuus oli nyt yhtä suuri kuin Engelbrektin
aikana, kansa ryöstettynä putipuhtaaksi ja maa autiona?
Vai oliko tapainturmelus täällä pienempi kuin Tanskan hovissa?
Tällaisista asioista puhuttiin ja kiisteltiin; saihan täällä niin
hyvästi lausua mielipiteensä, kun ei ollut ketään kuuntelijoita.
Sillävälin kapteeni makasi loukossaan ja kirjoitti hiilellä seinään
muistiin kaikki mitä kuuli.
Vihdoin tuuli kääntyi. Ystävät erosivat pudistellen toistensa käsiä,
ja laiva lähti.
Mutta sitä ennen oli kapteeni lähettänyt laajaperäisesti
töhrityn kertomuksensa osoitettuna prokuraattorille, herra Yrjö
Pietarinpojalle.
Meri-ilma oli virkistävää, ja Niilo Sture tunsi terveytensä ja
voimiensa palautuvan.
Itämerellä hyökkäsivät tanskalaiset kaapparit heidän kimppuunsa, ja
ankara taistelu syntyi. Niilo Sture otteli urhoollisesti, ja miehistö
auttoi häntä rohkeasti.
Kapteeni sanoi, että hänellä oli kyllin tekemistä aluksen
ohjaamisessa.
Töin-tuskin päästiin vihollista pakoon, ja nyt täytyi poiketa
Kalmariin korjaamaan niitä vaurioita, joita laiva oli taistelussa
saanut.
Sitten jatkettiin taas matkaa.
Niilo Sture tunsi jonkinlaista vastenmielisyyttä kapteenia kohtaan
ja ehkäpä juuri sitä voittaakseen hän pyysi kapteenia syömään ja
seurustelemaan kanssansa.
Mutta liukkaana kuin ankerias ei tämä arvellut niin suurta kunniaa
ansaitsevansa ja vetäytyi kokonaan erilleen ritarista.
Niilo herra kulutti sitten aikaansa lukemalla ja kirjeitä
kirjoittamalla. Niinpä hän kirjoitti isälleen: "Minä join Tukholmassa
juoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni."
Toisessa kirjeessään, jossa hän puhuu kärsimästään häpeästä ja
miten hänen täytyy voittaa takaisin kunniansa, kirjoitti hän: "Minä
toivon kerran voivani puolustaa itseäni muullakin kuin kirjeillä ja
sineteillä."
Laiva oli usein vastatuulen ajelemana, ja matka joutui erinomaisen
hitaasti.
Oli hetkiä, jolloin hän tunsi uusien voimien virtailevan suonissaan,
mutta toisinaan hänet taas valtasi kummallinen haluttomuus.
Niin oli laita tavallisesti ateriain jälkeen, ja hän tuumiskeli,
miten kauan tuntisi itsensä terveeksi, jos olisi syömättä.
Eräänä päivänä, kun hänelle tarjottiin paistettua haukea ja hänen oli
nälkä, söi hän tavallista enemmän.
Seurauksena oli niin ankara sairastuminen, että luultiin hänen viime
hetkensä tulleen.
Välttääkseen kaikkia mahdollisia syytöksiä katsoi kapteeni parhaaksi
poiketa Stralsundiin ja kutsua paikalle lääkärin...
Tämä selitti heti, että ritari oli saanut myrkytyksen, mutta mitään
ei voitu todistaa.
Kauan hän horjui elämän ja kuoleman välillä. Hiukset lähtivät hänen
päästään, hänen "valkoinen päänsä" tuli paljaaksi, mutta se ei
huolestuttanut häntä.
Jotenkuten toivuttuansa hän antoi vastoin kaikkia luuloja käskyn
lähteä liikkeelle.
"Minun täytyy viedä perille kuninkaani sana", lausui hän, "ja jos
onnistun toimessani, toivon siitä sekä hänelle että rakkaalle
synnyinmaalleni iloa ja siunausta."
Niin hän matkusti Lothringiin.
* * * * *
Aika oli melskeinen ja levoton. Aatelistossa ei kellään ollut
toimintakykyä eikä rohkeutta.
Niilo Sturen kohtalon johdosta kajahti kaikkialla kauhun huudahdus;
sitten vavisten ja hämmästyneenä odotettiin, ketä seuraava isku
kohtaisi.
Yksi ainoa tiesi mitä tahtoi, ja hän masensi vihollisensa, missä
tahansa ne sattuivatkin hänen tiellensä.
Kuningas Eerik oli hänen herransa, mutta samalla kertaa myöskin
mahtava välikappale hänen voimakkaassa kädessään.
Voi tuskin uskoa, mitä kaikkea lujatahtoinen ihminen saa aikaan,
olkoonpa hyvää tai pahaa, mutta etenkin juuri viimeksimainittua.
Menestys tuottaa itseluottamusta, ja Yrjö Pietarinpoika saattoi
turvallisesti heittää hansikkaansa koko Ruotsin rikasta ja mahtavaa
aatelia vasten silmiä.
Hänestä näytti, kuin olisivat heidän elämänsä sidotut lankoihin,
joiden päät olivat hänen kädessään.
Jokaisesta langan tempauksesta näytti yksi pää putoavan. Alku oli jo
tehty.
Toisinaan tulee aikoja, jolloin näyttää siltä, kuin pimeyden mahdit
olisivat saaneet maan valtaansa. Silloin liikkuu surman enkeli
paljastetuin miekoin, julmuus ja sydämettömyys kantavat valtikkaa,
laki poljetaan jalkojen alle, ja ihmiskunta huokailee orjuuden
ikeen alla voimatta vapautua siitä. Rampautuneena, kahleissaan on
vastustuskyky.
Silloin on pimeyden aika.
Hörningsholmassa vallitsi hämmästys ja katkera suru. Tuskin oli
toivuttu nuoren merisankarin Sten Sturen menettämisestä, jonka
haudalla koko hovi osaaottavaisena oli seisonut, kun jo tuli tämä...
Oliko kaikki ehkä kauheata unta? Oi ei, ei! Katsohan vanhaa isää,
joka äänettömänä epäilyksissään istuu, pää kumarassa.
Mikä olikaan hänen tai hänen hellästi rakastetun poikansa rikos?...
Hän itki tuskan ja nöyryytyksen kyyneliä.
"Tässä vaaditaan ehkä jotakin uhria", sanoi hän; "minä matkustan
Tukholmaan ja tarjoudun kuninkaan käytettäväksi."
Rauta kovenee taottaessa ja mieli surussa; Märta rouvalta ei lähtenyt
mitään neuvoa. Hän ei itkenyt eikä valittanut, mutta hän oli
harvapuheisempi ja ankarampi entistään, kiinnittäen kaiken voimansa
kotoiseen huolenpitoon. Pelolla ja vavistuksella palvelijat ja
alamaiset nimittivät häntä "Märta kuninkaaksi".
Yhtä kohdannut onnettomuus uhkaa myöskin toisia; metsästystorvien
raikuessa piiloutuvat haukka ja kyyhkynen saman puun lehviin. Sama
pelko liitti kaikki toisiinsa. Puolueasiat, sysättiin syrjään;
ystävät ja viholliset kyselivät toisiltaan kauhistuneina: "Mitä nyt
on tehtävä?"
Kukin oli halukas nostamaan kirveen, mutta kukaan ei tohtinut lyödä
ensi iskua.
Ja kuitenkin olivat useimmat suurisuisia, pöyhkeitä.
Yrjö Pietarinpojan oli täytynyt oppia heidät perin-pohjin tuntemaan,
sillä hän tiesi, ettei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, jota
hänen olisi tarvinnut pelätä.
Eikä hän sitä tehnytkään; hän sen sijaan halveksi heitä.
Ja he pelkäsivät häntä, pelkäsivät ja vihasivat; mutta sitäpä hän
juuri tahtoikin.
Kuinka moni heistä olikaan lausunut hänelle kompasanoja hänen halvan
syntyperänsä vuoksi.
Papinkakaran nimeä hän oli kantanut sentähden, että hänen isänsä oli
halpa-arvoinen pappi... ja entä hänen äitinsä? Jalkavaimo taikka
aviovaimo... se on pieni asia, hän oli kuitenkin viisas ja ovela
nainen. Yrjö oli oppinut häneltä paljon, muun muassa sen, ettei hän
koskaan unohtanut, ei koskaan antanut anteeksi loukkausta, vaan
painoi ne mieleensä poimiakseen ne sieltä toisen toisensa perästä,
kun tuli tilaisuus tyydyttää kostonhimoansa.
Ja juuri sitä hän nyt teki; ei ollut ketään, jota vastaan hänellä ei
olisi ollut vihan kaunaa.
Sen sijaan hän rakasti heidän linnojansa ja rikkauksiansa, heidän
suuria maatilojansa, heidän hevosiansa, vaunujansa ja rikasta
pöytäänsä.
Hän ei välittänyt siitä loistosta, jolla he ympäröivät itsensä.
Yrjö oli hekumoitsija, mutta hän ei tahtonut ympärillensä suurta
hienoutta; se ei tuntunut hänestä kodikkaalta.
Rikka saattoi olla lisänä rokassa; silloin se maistui Yrjöstä
paraalta, niinhän oli hänellä aina ollut.
Anna, hänen vaimonsa, tahtoi esiintyä niinkuin rikkaiden tapana oli.
Pian hän saikin siihen tilaisuuden, sillä he eivät tavanneet toisiaan
muulloin, kuin milloin toinen tahtoi toisen apua johonkin.
Suosikki oli tähän aikaan valtansa ja arvonsa kukkuloilla. Kaikki
kävi hänen tahtonsa mukaan, kaikki mukautuivat siihen. Silloin
tapahtui jotakin odottamatonta, ennenkuulumatonta.
Hänen aikomuksensa oli ollut antaa Niilo Sturen päättää päivänsä
Örbyhusissa.
Millä tavalla, sitä hän ei vielä ollut päättänyt, mutta aikoinansa
sekin kyllä selviäisi.
Tuli sitten kuninkaan käsky, että hänet oli tuotava takaisin
Tukholmaan.
Se oli epäilemättä leskikuningattaren vaikutusta, mutta olihan hän
ankarasti kieltänyt, ettei tätä laskettaisi kuninkaan luo. Kukahan
oli ajanut hänen asioitaan?
Hän mietti pääsemättä asiasta selville.
Sillä välin Niilo Sture palasi.
Taas tapahtui jotakin uutta; Yrjöltä neuvoa kysymättä ryhdyttiin
keskusteluihin.
Ja vieläkin pahempaa; kun hän tahtoi päästä kuninkaan luo, niin
palvelijat -- ajoivat hänet pois!
Hänen majesteettinsa työskenteli muka ja tahtoi olla yksin.
Mikä paholainen oli nyt hänen tiellensä tullut? Saapui sitten
uutinen: Niilo Sture matkustaa Lothringiin kosimaan.
Hän siis pääsee hänen käsistään!
No sepä saadaan nähdä.
Laivan kapteeni oli pian voitettu, ja prokuraattori saattoi olla
huoleti asiain kulusta.
Mutta mikä oli kuninkaassa? Kerran toisensa perästä Yrjö pyysi hänen
puheillensa, mutta häntä ei otettu vastaan.
Sellaisia oikkuja oli Eerikillä kyllä ollut ennenkin, mutta tätä
kesti liian kauan.
Silloin Yrjö tekeytyi sairaaksi eikä voinut saapua kuninkaan
lautakuntaan.
Anna lähetettiin hoviin tiedustelemaan.
Palatessaan hän hymyili voitollisesti.
"Etkö voi käsittää? Se on Kaarina Maununtytär", lausui hän.
Yrjö löi kädellään otsaansa.
"No, nyt tästä tulee toinen leikki", mutisi tuo roisto, ja senjälkeen
oli rakkailla puolisoilla pitkä ja tavattoman tuttavallinen
neuvottelu.
Seuraavana päivänä Anna lähti matkalle, ei kukaan tiennyt mitä varten.
12.