Lukijani luokoon silmäyksen taaksepäin tuohon sekasortoon: kaikki
inhimilliset himot ovat irrallaan vallanpitäjissä, ja he raivoavat
kuin villipedot toisiaan vastaan.
Ikuisen järjestyksen mukaan oli asiaan kuuluvaa, että jatko on alun
mukaista, mutta mitähän sitten seuraa?
Pyöriiköhän ajan suuri ratas taaksepäin, joutuvatkohan maa ja kansa
uudelleen orjuuteen, pimeyteen ja paavikunnan vallan alle?
Missään ei ilmene Herran mahtava käsi niin selvästi kuin historiassa.
Miten ohjaakaan hän kansojen kohtaloa ja kaikkea elämässä!
Niin suurella kuin pienelläkin on määrätty tehtävänsä, ja sen
toimitettuaan täytyy sen väistyä uuden tieltä. Ihmiskunnan kehitys on
hänen suuri päämääränsä ja ihminen itse ainoastaan katoava ase hänen
mahtavassa kädessään.
On otettava huomioon, että nämä aseet itsekukin ovat renkaita
siinä ketjussa, joka alhaaltapäin pyrkii lähenemään korkeutta.
He ovat saaneet vapaan tahdon ja voivat sentään tulla tylsiksi
välikappaleiksi, jotka suuri työnjohtaja heittää romuläjään; terävät
kaksiteräiset hän pakottaa, tahtokootpa he sitten hyvää tai pahaa,
heidän tietämättään toimimaan palveluksessaan.
On niitä, joissa on myrkkyä ja sappea; heidän on aikoinansa
hävittäminen toinen toisensa. On myöskin rakastavaisia,
uhrautuvaisia. Näistä hän on sanonut, että missä heitä kymmenen on
koolla, siellä hän heidän tähtensä armahtaa koko kansan.
Arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika oli yksi näitä Herran uskollisia.
Väsymättömästi hän työskenteli evankeelisen kirkon menestykseksi,
vaikka hiljaa ja sävyisästi, niinkuin mestarinsakin ennen häntä.
Hänen vakaa uskonsa oli, että Herra yksin kasvun antaa; sentähden
hän teki työtä kärsivällisesti ilman muuta kunnianhimoa kuin hyvän
omantunnon todistus Jumalan edessä.
Hän oli taipuvainen ja myöntyväinen niin kauan kuin korkeita
totuuksia ei ahdistettu, mutta hän osoittautui väistymättömäksi
taistelijaksi, kun niiden puolustaminen oli kysymyksessä.
Uskonpuhdistustyö ei ollut vielä läheskään lopussa. Ainoastaan
muutamat harvat olivat tulleet jonkinlaiseen vakaumukseen; epäilyksiä
lenteli kuin jääkipinöitä ilmassa, ja ne sattuivat lukemattomiin
haavoittaen heitä.
Kaikkialta esitettiin kirkollisia kysymyksiä, toinen toistaan
vähäpätöisempiä.
Mainitkaamme vain yksi esimerkki. Baijerin arkkiherttua Maksimilian
II kutsui valtiopäivät Regensburgiin 1602, ja siellä käsiteltiin
opinkysymyksenä, heiluttiko Tobiaan koira häntäänsä seuratessaan
herraansa.
Evankeeliset arvelivat, että voi tulla autuaaksi, vaikkei pitänytkään
sitä uskonkappaleena; katoliset sitävastoin uhkasivat iankaikkisella
kadotuksella jokaista, jolla oli pieninkin epäilys siitä. [Sügenheim,
Geschichte der Jesuiten.]
Niin ankarana liekehti kiista, että se melkein muuttui käsikähmäksi,
jonka tähden kokous täytyi mitä suurimmalla kiireellä hajoittaa.
Voisimme viitata useampiin yhtä arvokkaisiin kirkollisiin kiistoihin,
mutta mitäpä ne todistaisivat muuta, kuin että aniharvat olivat
voineet tunkeutua kristinopin ytimeen. Useimmat kiintyivät ainoastaan
ulkokuoreen ja kiistelivät -- koirasta.
Ruotsissa ei tultu koskaan niin pitkälle; mutta siellä niinkuin
kaikkialla muuallakin pantiin suurin paino kirkollisiin
juhlamenoihin. Zwingli ja Kalvin pyrkivät jakamaan kunniaa Lutherin
kanssa, ja heidänkin oppinsa sai monta suosijaa Ruotsissa.
Mainittavin niistä oli Dionysius Beureus. Kun Eerik oli noussut
valtaistuimelle, toivoi tämä, että kalvinismi voittaisi suurempaa
vaikutusalaa, ja kuninkaan julistus, että kaikki vainotut
protestantit saivat suojaa Ruotsissa, houkutteli sinne paljon näitä,
varsinkin ranskalaisia.
Pian olivat eri mielipiteet kärhämässä keskenään, ja levottomuus tuli
mieliin.
Valtiopäivillä Arbogassa 1561 nousi kysymys muutamista enimmäkseen
vähäpätöisistä kirkollisista tavoista, joiden säilyttämisen tai
hylkäämisen katsottiin olevan yhteydessä kirkon tunnustuskappaleiden
kanssa.
Papistolle esitettiin kysymys, eikö sakramentin (leivän ja
viinin pyhässä ehtoollisessa) kohottamista ja rukoilemista,
pyhäinkuvia, alttareja, messupukuja ja kynttiläin sytyttämistä
jumalanpalveluksessa pitäisi poistettaman tai muutettaman.
Voimme otaksua, että arkkipiispa itse antoi vastauksen, joka kuului
näin:
"Sakramentin kohottaminen on vähäpätöinen asia, ja voi sen jättää
pois, missä siitä ei synny mitään pahennusta; mutta sen rukoileminen,
jolla oikeastaan tarkoitettiin polvistumista sitä nautittaessa,
täytyy säilyttää, koska se on Herran ruumis ja veri, joka kyllä
ansaitsee kaikkea kunnioitusta."
Lisäksi, että kuvat itsessään eivät ole syntiä, mutta niiden
rukoileminen on kielletty. Että _yksi_ alttari tarvittiin joka
kirkossa, mutta ei useampia, että messupuvut ja vahakynttilät olivat
asioita, joita jokainen seurakunta mielensä mukaan voi käyttää tai
olla käyttämättä.
Luther oli, sen mukaan kuin hän käsitti kristinopin, tunnustanut
joka ihmiselle ajatuksenvapauden eikä tahtonut pakottaa kenenkään
omaatuntoa. Suurissa elämänkysymyksissä oli hänellä selvä
katsantokantansa.; hänen uskontonsa sisältyy sanoihin: "Perustau
Jumalaan ja Vapahtajaasi, niin kaikki muu tulee itsestään."
Yhtämittaa sai arkkipiispa ratkaistavakseen joukoittain
yksityisseikkoja; likaiset kädet tahtoivat pala palalta silpoa
sitä, mikä oli pyhintä ja korkeinta, sitä piti muodosteltaman ja
mestaroitaman inhimillisen ymmärryksen mittakaavan mukaan. Uskonnon
jumalallinen puoli, jonka ainoastaan jumalallisuuden oma perikuva,
puhdas ihmissydän voi tuntea, häipyi pois, ja leikkausveitsi kaiveli
ainoastaan ruumista.
Kalvinissa ei ollut yhtä paljon rakkautta kuin Lutherissa; hän myönsi
edeltäjänsä käsityskannan oikeaksi, mutta tahtoi parantaa sitä
terottamalla lakia.
Ja niin syntyi uusi pappisvallan muoto, tosin kyllä aivan
päinvastainen kuin roomalainen, mutta ankara, kylmä ja rakkaudeton.
Viattomatkin entisaikaiset kirkolliset tavat ja käytännöt selitettiin
syntisiksi ja kirotuiksi, ja tähän yhtyi pian moni innokas
luterilainen.
Mutta mikä erittäinkin erotti luterilaiset ja kalvinilaiset
toisistaan, oli kysymys Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta
läsnäolemisesta pyhässä ehtoollisessa.
Kalvinilaiset eivät voineet käsittää, että se voisi riippua
ehtoollisen nauttijan mielialasta.
Sitten kiisteltiin armonvalitsemus-opista. Kalvin väitti, että Jumala
edeltäkäsin oli määrännyt toiset ihmiset iankaikkiseen autuuteen,
toiset iankaikkiseen kadotukseen; hän ei kieltänyt, että ihminen
oli järjellinen ja vapaatahtoinen, mutta hän teki hänestä joka
tapauksessa tahdottoman välikappaleen säälimättömän tyrannin käsissä
ja niinmuodoin mitä onnettomimman olennon.
Kun sellaiset mielipiteet alkoivat voittaa suosijoita, katsoi
arkkipiispa ajan vaativan nousemaan niitä vastaan ja julkaisi kaksi
kirjoitusta asiasta.
Dionysius Beureus ryhtyi kiistaan, ja sota oli julistettu.
Me emme sekaannu siihen; tällä, mitä tässä on sanottu, on vain
tahdottu osoittaa, että Laurentius Pietarinpoika vielä seisoi
paikallaan voimakkaana vartijana.
Viime aikoina hän oli usein käynyt Tukholmassa. Leskikuningatar oli
pyytänyt häntä, ja prinsessat keskustelivat mielellään hänen kanssaan.
Heidän taipumuksensa katolisuuteen oli muuttunut kammoksi. Lecoeurin
nimi ei enää koskaan tullut heidän huulilleen. Prinsessa Anna oli
pyyhkinyt sen pois.
Itse oli Lecoeur kadonnut jäljettömiin; luultiin sen tapahtuneen
Bellinin käskystä.
Viimemainittu näyttäytyi enää harvoin hovissa; hän päinvastoin puhui
pian tapahtuvasta matkastaankin sekä epäili, ettei enää palaisi.
Viime aikoina oli kuninkaallisten naisten keskinäinen suhde tullut
paremmaksi.
Yhteiset surut lähensivät heitä toisiinsa, ja Laurentius rohkeni
eräänä päivänä sanoa voivansa tyynellä mielellä lähteä matkalleen,
sillä rauhan henki näytti nyt asustavan heidän keskuudessaan.
"Hän, samoin kuin mekin, näkee mielellään, että pian tulette
takaisin", sanoi Katariina.
"Minä olen aikonut tehdä pitkähkön matkan", vastasi hän, "ja olen nyt
tullut sanomaan jäähyväisiä."
"Mihin?"
"Ulkomaille työskentelemään rauhassa ja levossa."
"Ettehän toki yksin?"
"Minulla on Melanktonin viimeiset työt kanssani; hän pyysi minua aina
tulemaan luoksensa. Meillä olisi paljon sanottavaa toisillemme."
"Eikö hän ole kuollut?"
"On kyllä, jo 1561, mutta hän on jättänyt jälkeensä joukon papereja,
joita hän tahtoo minun järjestämään."
"Ettekö voi tehdä sitä kotonanne?"
"Siellä en saa koskaan olla rauhassa, ja minun täytyy pitää
vainajalle antamani lupaukset. Koti tulee kyllä tyhjäksi, sillä
vanhin poikani matkustaa Rostockiin opiskelemaan."
"Sitäkin te ajattelette", sanoi Katariina. "Mitä sanoo rouvanne?"
"Hän kehottaa innokkaasti matkaan."
"Silloin ei meillä ole mitään oikeutta asettua sitä vastustamaan."
Niin he erosivat.
* * * * *
Laurentiuksella oli mitä onnellisin koti, ja hän sanoi usein, että
hän ilman Elisabetia olisi monta kertaa sortunut taistelussa.
Elisabet väitti, että tämä oli juttua vain. Olihan hän heikko nainen,
joka enemmän tarvitsi tukea kuin voi antaa sitä, ja toiseksi oli
hänen armonsa arkkipiispa ollut liiaksi päättäväinen herra, jotta hän
olisi rohjennut edes koettaa saada häntä luopumaan aikomuksistaan.
Oli miten oli, mutta he sopivat toisilleen oivallisesti; Elisabetin
iloinen ja raitis luonne levitti perheeseen auringonpaistetta, ja kun
hän poisti pilvet miehensä otsalta, eivät ne ainakaan sinä päivänä
palanneet.
Heillä oli seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tytärtä, kaikki
hyväntapaisia. He olivat vanhempiensa ilo ja ylpeys.
Olavi Pietarinpojan puoliso, Kristiina, oleskeli aina heidän luonansa
ainoan tyttärensä kanssa.
Poika oleskeli Saksassa, eikä hänestä kuulunut usein mitään.
Kaikki he elivät onnellista perhe-elämää. Hellämielinen Kristiina
liittyi koko sielustaan Elisabetiin, ja hänen rikkaassa sydämessään
oli sijaa kuinka monelle tahansa.
Pojat olivat harjoittaneet opintojansa Upsalassa, mutta heidän tuli
myöskin vuoronsa mukaan päästä ulkomaille, ja arkkipiispa oli kahden
vaiheilla, Wittenbergiinkö vai Rostockiin.
Kerran hän virkkoi: "Oikeinpa olisi minulla itselläni halua lähteä
katsomaan."
Elisabet oli sattumalta läsnä; hän katsoi mieheensä, mutta ei
lausunut mitään.
Mutta sitten puhuttiin vähitellen, että Didrik oli kovin nuori
matkustamaan yksin. Hän ei ollut milloinkaan ollut matkoilla.
Muutamia päiviä sen jälkeen, kun piispa näytti hyvin väsyneeltä ja
alakuloiselta, kysyi Elisabet, eikö häntä huvittaisi itse seurata
poikaa yliopistoon. Hän saisi silloin omin silmin nähdä ja valita
parhaan.
Hän hymyili sanoen, ettei hänellä ollut aikaa.
Mutta Elisabetkin saattoi olla juonikas, milloin tahtoi, ja kun hän
pyöritteli ja kierteli asiaa, niin jopa päätettiin, että arkkipiispa
poikineen tekisi matkan Saksaan, edellinen tullakseen takaisin
muutaman kuukauden kuluttua, jälkimäinen jäädäkseen yliopistoon.
Oli merkillistä nähdä, miten piispa tämän päätöksen jälkeen virkistyi.
Hän tuli melkein nuoreksi uudelleen, muisteli tapahtumia entisiltä
ulkomaanmatkoiltaan, vieläpä ensimäiseltäkin, mutta kun hän tahtoi
kertoa kotimatkastaan, pani Elisabet kätensä hänen suulleen.
Kun sitten lapsijoukon pyynnöt ja Laurentiuksen itsepäisyys
(sanoi Elisabet) saivat hänet myöntymään, seisoi hän punaisena ja
hämillään kuunnellen ja sanoi viimein, että oli menettänyt lastensa
kunnioituksen.
Mutta nämä hyökkäsivät kaikki suutelemaan ja hyväilemään Elisabetia
sanoen, että hän oli tehnyt niin oikein, niin oikein.
"Ehkäpä tekin tahdotte tehdä samoin?" huudahti Elisabet säikähtyneenä.
"Emme", lupasivat he kaikki.
"Mutta", sanoi kaksitoistavuotias Margareeta, "kyllä minä tahdon
mennä naimisiin arkkipiispan kanssa."
"Jonka nimi on Laurentius Pietarinpoikako?"
"Niin, muuten en huolisikaan hänestä." Kaikki nauroivat, ja ilossa ja
hälinässä valmisteltiin matkaa.
"Ei ole mahdollista, että sinä voit olla niin iloinen kuin näytät",
sanoi Kristiina eräänä päivänä.
"En minä ajattele itseäni", vastasi Elisabet, "siihen on kyllä aikaa
sittenkin, kun he ovat lähteneet."
Nuori Didrik oli erinomaisen lahjakas poika, reipasmielinen kuten
äitinsäkin, ja hän lupasi äidilleen pitää huolta rakkaasta isästä,
ikäänkuin äiti itse olisi matkassa. Oli kauan puhetta siitä,
miten matkustettaisiin. Laurentiuksella ei ollut halua tehdä sitä
arkkipiispallisella komeudella.
"Minä olen alhaisen miehen poika", sanoi hän, "ja kun kuljen
vieraassa maassa, täytyy minun saada tehdä niinkuin tahdon."
"Mutta mitä sanotaan täällä kotona?"
"Että vanha piispa oleksii ulkomailla ja levähtää tai että hänellä on
työtä eikä hän tahdo tulla häirityksi. Kaikki juoksevat asiat annan
toisten haltuun ja menen tieheni."
"Mutta, rakkaani, se tulee tunnetuksi."
"Enpä luule", vastasi hän veitikkamainen hymy suupielissään.
"Kuulehan nyt matkasuunnitelmani. Kaikki lapset saavat kuulla sen ja
sitten olla avullisina salaamisessa."
Ja nyt kutsuttiin koko joukko kuulemaan salaisuutta, jonka isä rakas
uskoi heille.
"Saatte tietää, että minulla on tiedonhankkijoita", sanoi hän,
"ja olen saanut tietää, että eräs nuoruudenystäväni, jolla on oma
kauppalaivansa, lähtee ensi viikolla Tukholmasta Stralsundiin."
"Mutta Didrik?" kysyi Elisabet.
"Hän kulkee matkustajana laivassa. Kun hän saapuu sinne, tapaa
hän siellä vanhan kauppiaan, Lars Pederssonin. Hänen kanssaan hän
pitäköön seuraa matkalla ja olkoon hänelle kaikessa kuuliainen."
"Sen lupaan", huudahti poika säteilevin silmin, "ja siitä tulee
hauska matka!"
Eroaminen pojasta oli kyllä raskasta, mutta sitten Elisabet rouva
seurasi herraansa siihen taloon, jossa hän häiritsemättä tahtoi asua
koko kesän saadakseen työskennellä rauhassa ja hiljaisuudessa.
Puettuna pitkään karkeaan takkiin, hatturasa päässä, leuka ja posket
ajeltuina, suuri ryhmysauva kädessä ja laukku selässä saapui eräänä
kauniina kevätaamuna 1565 päivän koittaessa vanhanpuoleinen mies
Tukholman pohjoiselle portille.
Hänet laskettiin heti sisään, mutta vartija katseli hänen jälkeensä
tuumaillen itsekseen:
"Tuo mies ei ole se, joksi tekeytyy; minä olen nähnyt hänet ennen."
Mutta miehemme asteli reippaasti Blasieholmaan päin; siellä oli laiva.
Mitään käytävää ei ollut, mutta laiva oli siksi lähellä, että
rohkealla hyppäyksellä saattoi päästä siihen. Matkustajamme hyppäsi,
ja se onnistui paremmin kuin olisi odottanutkaan.
"Kuka on teille antanut luvan", kuuli hän karkean äänen lausuvan, ja
kapteeni tuli häntä vastaan.
"Kauppias Lars Pedersson", vastasi piispa kumartaen nöyrästi.
Kapteeni ällistyi, mutta oli pian entisellään sanoen jotensakin
karkeasti:
"Olemme saaneet odottaa teitä puolen päivää, ja se on vastoin
sopimustamme."
Mitään vastaamatta meni kauppias hyttiin, ja siellä oli poika häntä
vastassa sanoen, ettei hänkään olisi häntä tuntenut.
Purjeet lepattivat, tuuli oli vireillä, ja melkein heti lähdettiin.
Kaunis ilma suosi heitä, ja matka joutui silloisiin olosuhteisiin
nähden tavattomasti.
Kesäkuun ensi päivinä he laskivat maihin Stralsundissa.
Lausuttuaan kapteenille sydämelliset jäähyväiset menivät isä ja poika
erään hevoskauppiaan luo, jolta ostivat kaksi hyvää ratsua.
Rostock ei ollut kaukana, mutta Pedersson -- käytämme matkalla
hänestä tätä nimeä -- tahtoi, että poika näkisi Wittenbergin, ja niin
suunnattiin matka sinne, sitten kun oli saatu luotettava opas.
Matka kävi raivaamattomien metsien läpi. Siellä-täällä oli
uutisviljelyksiä ja laihoja laitumia.
Harvoin he kohtasivat ihmisiä; muutama nälkäinen lehmä ja jokunen
arka lammas olivat ainoat elävät olennot, joita he näkivät.
Didrik tiedusteli, oliko maa täällä yhtä harvaan asuttua kuin
Ruotsissakin.
"Minä luulen, että asutus tulee tiheämmäksi, kun lähenemme suuria
kaupunkeja", vastasi isä, "ja arvelen, että oppaamme varovaisuuden
vuoksi välttelee yleisiä teitä."
"Mitä pelkäämistä meillä olisi täällä?"
"Jos meidät ryöstettäisiin putipuhtaiksi, niin hän ei saisi
palkkaansa."
Oli iltamyöhä, kun he saapuivat erääseen kylään; joukko repaleisia
vaimoja ja lapsia tunkeili heti heidän ympärillään kerjäten rahaa.
Pedersson oli juuri antanut muutamia lantteja, kun karkea,
puolialaston mies tuli eräästä portista, tarttui hevosta suupieliin
ja sanoi röyhkeästi:
"Kaikki on valmista, miksi ette tule?"
"Erehtynette henkilöstä; minä olen matkustavainen."
"Ettekö ole luostarista?" kysäisi hän hätäisesti.
"En, en suinkaan."
"Sitten saa akka kuolla ilman synninpäästöä!" huudahti hän ärtyisästi
ja laski hevosen irti. "Menkää hiiteen!"
"Minä olen usein tehnyt papin toimituksia", virkkoi Pedersson
vilkkaasti, "ja tahdon nytkin tehdä."
Vähän vaivalloisesti hän laskeusi hevosen selästä.
"Voimmeko saada täältä kattoa päällemme yöksi?"
"Tähän vuodenaikaan on yömaja joka pensaassa."
"Missä on sairas?"
Mies katseli häntä epäluuloisesti; mutta silloin kuului valitushuuto
sisästä, ja hän viittasi Pederssonia tulemaan perästä huoneeseen.
Hänet vietiin kurjaan hökkeliin; yksinkertaisella puulavitsalla
lepäsi nuorehko nainen heinämytty pään alla; siinä kaikki, mitä häntä
varten oli varattu.
Vaatteet olivat siistit, vaikka yksinkertaiset, tukka huolellisesti
kammattu, mutta silmät pyörivät sinne-tänne mihinkään erityisesti
kiintymättä.
Pedersson kosketti hänen kättänsä.
Hän vavahti ja loi silmänsä häneen.
"Te tarvitsette sielunpaimenta?"
"Niin!"
"Tahdotteko uskoa asianne minulle?"