Se vastaus, jonka kuningas Eerik sai Maria Stuartilta Pietari
Brahen kautta, oli sensuuntainen, että hän osaksi oli riippuvainen
omaisistaan, osaksi vasta niin äsken jäänyt leskeksi, ettei vielä
voinut ajatella naimista.
Mutta ennenkuin tämä vastaus saapui, oli joku suunnannut Eerikin
ajatukset Lothringin prinsessaan, Renataan; hän oli Kristian II:n
tyttärentytär ja perinyt hänen oikeutensa pohjoisiin valtakuntiin.
Mitä etuja sellainen liitto tuottaisikaan!
Samaan aikaan tuli kirje Niilo Gyllenstjernalta, että Hessenin
Kristiina oli arvokkain morsian, minkä Ruotsin kuningas voisi valita.
Heti lähetettiin kirjeitä lähettiläille Saksaan, että he
hankkisivat tietoja Hessenistä ja samalla kuvailisivat kuninkaalle
lothringilaisen prinsessan persoonan, "oliko hän terve, sorea
ja kaunisvartaloinen, ei kovin laiha ja hintelä, vaaleaverinen
ja puhdasvärinen; joskin tukka hieman vivahtaisi mustaan, ei se
haittaisi, kun hän vain muuten miellyttäisi mainituissa suhteissa,
olisi hyväntapainen ja -luontoinen, ei röyhkeä, vaan rattoisa".
Sten Eerikinpoika Lejonhufvud määrättiin v. 1563 matkustamaan
Hesseniin pitämään prinsessaa silmällä. Hän matkusti Tanskan kautta,
mutta hänet pidätettiin Kööpenhaminassa sillä verukkeella, että hänen
passinsa ei muka ollut kunnossa; ja kun hän lopulta väkisin tahtoi
päästä vapauteensa, pantiin hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen
ja pidettiin siellä kaksi vuotta.
"Tämän vääryyden tähden tulee monta tuhatta miestä kaatumaan", oli
hän tällöin huudahtanut, ja tämä osoittautui pian todeksi.
Vankien matkakapineita tarkastettaessa joutui Tanskan kuninkaan
käsiin kirje, joka oli osoitettu kuningatar Elisabetille.
Se oli kuningas Eerikin omakätisesti kirjoittama sekä sisälsi, että
hän puolestaan ei täydellä todella kosinutkaan Hessenin prinsessaa.
Kuningas Fredrik ei ainoastaan murtanut sinettiä ja ottanut selvää
sisällöstä, vaan myöskin lähetti sen Hesseniin, tehden siten lopun
koko naimahankkeista.
Eerik vimmastui.
Tässä oli sodansyytä kylliksi.
Vanhat riitakapulat kaivettiin esiin. Tanskan kuningas oli ottanut
kolme kruunua vaakunaansa.
Eerik otti omaansa sekä Tanskan että Norjan vaakunat.
Maasota alkoi jo 1563.
Tanskalaiset valloittivat ja varustivat Elfsborgin.
Molemmissa maissa puuhailtiin innokkaasti laivaston varustamisessa;
Ruotsin laivastoon kuului kaksitoista sotalaivaa, jotka lähetettiin,
kuten sanottiin, tuomaan kuninkaallista morsianta. Mutta Jaakko
Bagge, jonka muistamme Suomen sodasta, sai kuninkaalta salaisen
käskyn etsiä Tanskan laivaston ja ahdistaa sitä.
Tämä kohtasi Baggen toukokuun 30 p:nä Bornholman luona Joachim
Brockenhusenin johdolla.
Amiraalilaiva Herkules, joka kulki etumaisena, ampui tervehdykseksi
kolme kovaa laukausta.
Yksi niistä repi purjeet eräästä ruotsalaisesta aluksesta, ja
semmoista tervehdystä ei hyväksytty.
Bagge ei ollut hidas vastaamaan niin, että Herkules menetti
suurmastonsa.
Taistelu kävi yleiseksi ja sitä käytiin viisi tuntia hurjalla
vimmalla.
Jaakko Bagge osoitti ansainneensa maineensa; suurella taitavuudella
hän johti taistelua ja säästeli ruotsalaisia niin paljon kuin voi.
Kolme tanskalaista linjalaivaa valloitettiin, niiden joukossa
amiraalilaivakin; kaksi muuta sai niin pahoja vammoja, että
töintuskin pääsivät pakoon.
Itse amiraali, Tanskan valtiomarsalkka Otto Krumpe, sekä monta
arvokasta miestä joutui vangiksi.
Jaakko Bagge jatkoi senjälkeen matkaansa, purjehti koko
laivastoineen, valloittamansa alukset mukanaan, Warnemündeen ja laski
Hesseniin menevät lähettiläät maihin.
Itse hän odotteli väylällä heidän palaamistaan.
Monta tanskalaista laivaa kulki sillaikaa Lyypekkiin ja sieltä pois
Jaakko Baggen estämättä niitä.
"En ole tullut tänne Tanskaa ahdistamaan", sanoi hän. "Bornholman
luona taistelin ainoastaan puolustautuakseni mahtavia ahdistajia
vastaan."
Kahden viikon kuluttua lähettiläät tulivat Hessenistä ilman
morsianta, ja Bagge palasi Tukholmaan.
Avoimin sylin otti kuningas Eerik hänet vastaan, ja samalla kertaa
kunnioittaakseen amiraaliansa sekä nöyryyttääkseen Tanskaa hän antoi
Baggen panna toimeen voittokulkueen Skeppsbrolta Rautatorin kautta
linnaan.
Kultavitjoilla koristettuna kävi voittaja edellä, ja hänen jäljessään
tulivat muut ruotsalaiset ylimykset muhkeissa varustuksissa ja
valloitettuja lippuja kantaen.
Senjälkeen tulivat vangit, päät ajeltuina ja valkoiset sauvat kädessä.
Amiraali Brockenhusen kävi edellä, hänen jäljessään seitsemän
tanskalaista ylimystä ja viimeksi 600-lukuinen miehistö toisiinsa
kytkettyinä.
Heidän edellänsä kulki kuninkaan hovinarri Herkules viulua soittaen.
Molemmin puolin heitä ja heidän jäljessään oli ruotsalaisia suljetuin
rivein.
Tätä menettelyä ei hyväksytty Ruotsissakaan, mutta että se Lyypekissä
ja Tanskassa herätti mitä kiihkeintä harmia, on itsestään selvää.
Kummaltakin taholta julistettiin sota Ruotsia vastaan, Lyypekin
puolelta etenkin sentähden, että Eerik oli kieltänyt heidän kauppansa
Narvassa.
Bagge purjehti Gotlantiin, nousi siellä maihin ja hävitteli.
Sitten hän suuntasi kulkunsa Ölantiin, missä kohtasi Tanskan ja
Lyypekin laivastot, yhteensä kolmekymmentä laivaa.
Itse ei Baggella ollut enempää kuin kahdeksantoista.
Nyt hän sai koetella voimiaan mainion merisankarin Pietari Skramin
kanssa.
Tämä oli jo seitsemänkymmenenvuotias, mutta ei ollut Jaakko Baggekaan
mikään nuorukainen.
He hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja taistelua kesti aamusta iltaan.
Silloin aikoivat ruotsalaiset vetäytyä saaristoon, mutta kun he
näkivät tanskalaisten seuraavan, niin he kääntyivät, ja taistelu
alkoi uudestaan.
Paljon kaatui molemmin puolin.
Tanskan amiraalilaiva kärsi pahoja vaurioita, ja ala-amiraali Frans
Bilde ammuttiin.
Pimeys erotti laivastot, eikä kumpikaan voinut kehua voittaneensa.
Ruotsin laivasto oli kärsinyt paljon, ja Bagge tahtoi välttämättömiä
korjauksia varten viedä laivat talviteloille, mutta se ei ollut
kuningas Eerikin mielipide.
Hän käski, että Bagge pantaisiin kalasumppuun tai muuhun semmoiseen
kuljetuslaitokseen ja otettaisiin pilkalla ja ivalla vastaan sekä
että hänen lipunkantajiltaan rangaistukseksi pidätettäisiin heidän
palkkansa.
Tämä aiottu häväistys tuli torjutuksi, ja toukokuun 28 p:nä 1564
Bagge taas lähti merelle laivastoineen, jossa oli 35 sotalaivaa,
paremmin varustettuina kuin koskaan ennen.
Uudessa Mars-nimisessä amiraalilaivassa oli 175, muutamien mukaan 200
kanuunaa.
Bagge teki ihmeitä urhoollisuudellaan, mutta tällä kertaa ei onni
ollut hänelle suosiollinen. Ruutikamari syttyi, ja komea laiva lensi
ilmaan.
Amiraali ja hänen lähimmät miehensä ehtivät hädintuskin juosta
tanskalaiseen Engeln laivaan ja antautua vangiksi.
800 ruotsalaista, 300 saksalaista ja suuri joukko tanskalaisia joutui
aaltojen saaliiksi.
Urhea merisankari vietiin Kööpenhaminaan, missä hän koetti pelottaa
tanskalaisia liioitelluilla kertomuksillaan kuningas Eerikin
mahtavuudesta.
"Kuitenkin", lisäsi hän, "lienee Ruotsin merivoima tästäpuolin
vähemmän arvoinen."
Turhaan koetettiin Ruotsin puolelta saada häntä lunastetuksi; hän
pysyi vankina kuolemaansa asti.
Kirjeissään hän koetti yksinkertaisesti, mutta sydämellisesti
lohduttaa puolisoansa.
"Rakas Annani", kirjoitti hän, "käyttäydy varovasti tänä vaarallisena
aikana ja ennen kaikkea pidä huolta lasten kurituksesta ja
kasvatuksesta."
Me tiedämme jo, että tanskalaiset valloittivat Elfsborgin.
Mutta Eerik hyökkäsi ruotsalaisella sotajoukolla Hallantiin ja
piiritti Halmstadia.
Odottamatta saapui tieto, että kuningas Fredrik itse oli tulossa
häntä vastaan.
Niin yhtäkkiä jätti Eerik silloin leirinsä, että hänen väkensäkin
äkkiä säikähtyneenä hajaantui, ja kun päällystö taas sai sen
kootuksi, löivät tanskalaiset sen, kun se oli leiriin palaamassa.
Jo sitä ennen oli Eerik valmistuttanut itselleen jonkinlaisen
sotaneuvoston mietinnön, jossa muun ohessa mainittiin, että kun
Tanskan kuningasta odotetaan suurine sotavoimineen, olisi onnetonta,
että kuninkaallinen majesteetti itse olisi saapuvilla, jos täytyisi
lähteä pakoon.
Norjaan tehtiin hyökkäys, sittenkuin Jämtlanti ja Härjedal olivat
valloitetut.
Knut Haraldinpoika Soop nimitettiin Norjan maaherraksi ja
hänelle annettiin määräys ottaa muutamia etevimpiä norjalaisia
panttivangeiksi ja lähettää Ruotsiin sekä, sittenkuin norjalaiset
olivat vannoneet kuninkaalle uskollisuudenvalan, käyttää oikeutta
Ruotsin lain mukaan ja karkoittaa "juuttilaispuolue" maasta.
Mutta Soop joutui pian epäsuosioon, ja hyökkäys Norjaan uskottiin
kuninkaan suosikille, ranskalaiselle Claude Collartille.
Tämä valloitti Eerikille melkein koko Trondhjemin hiippakunnan, mutta
eli sitten linnassa hyvin irstaasti, antoi ruotsalaisen sotavoiman
mennä matkaansa ja joutui sen sotajoukon vangiksi, jonka Tanskan
kuningas oli lähettänyt Norjaa puolustamaan.
Tätä kostamaan lähetettiin syksyllä 1564 Matti Törne Norjaan, ja hän
hävitti ja poltti siellä Eerikin käskystä neljäkymmentä pitäjää.
Samoin meneteltiin Aggerhusissa.
Hammerin ja Opslon kaupungit poltettiin, ja jokainen, joka teki
uskollisuudenvalan Ruotsin kruunulle, sai ostaa turvakirjan
päälliköltä Juhana Siggenpojalta.
Moni käyttikin tätä hyväkseen, mutta on itsestään selvää, että
uskollisuus oli sen mukaista.
Bohusin ja Elfsborgin piirityksissä ei saatu mitään aikaan; Eerik
muutti niin usein päällikköä, ettei lopulta kukaan uskaltanut
ottaa sitä tointa vastaan, etenkin kun hänen tapansa oli huoveille
valitella päälliköistä.
Sotaretken onnistumisesta ja sekä päällikköjen että sotamiesten
mielipiteistä olemme jo tehneet selvää siinä kirjoituksessa, jonka
Juhana herttua leivän sisässä sai Gripsholman linnaan, ja nyt käymme
tapaamaan kuningasta Tukholmaan.
Hän oli viivytellyt mikäli mahdollista paluumatkaansa päästäkseen
tulemasta Juhanan läheisyyteen.
Yrjö Pietarinpoika puuhaili kuolemantuomion toimeenpanoa; sitä tahtoi
Eerikkin, mutta hän pelkäsi, pelkäsi omia ajatuksiansa.
Ja sitten sisarten ja äitipuolen rukoukset, huokaukset ja kyyneleet!
Eivätkö he voineet käsittää, että häntä itseäänkin kalvoi epäilys ja
levottomuus; miksi he eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan?
Lisäksi tulivat vielä hänen uskollisimmat ystävänsä, niiden joukossa
Kaarle de Mornay, sanomaan, että herttuan kuolema suututtaisi
koko hänen mahtavaa sukuansa ja himmentäisi hänen kuninkaallista
kunniaansa. Tämä viimeinen syy vaikutti enimmän. Voisihan hän antaa
hänen elää alituisessa vankeudessa hyvin vartioituna.
Silloinhan kaikkien olisi pakko tunnustaa hänen lempeytensä ja
ihailla sitä.
Mitään salahankkeita ei kuulunut. Oli siis luultavaa, että
vangit kärsivällisesti olivat alistuneet kohtaloonsa iloisina
siitä, että olivat saaneet suosiosta ja armosta pitää henkensä.
Olikohan maailmassa ketään niin onnetonta kuin hän; kaikki hänen
naimayrityksensä olivat menneet myttyyn toinen toisensa perästä!
Elisabet oli katunut rukkasiansa, sen hän tiesi. Entäs Maria Stuart?
Niin, hän ei ollut koskaan mitään varsinaista vastausta antanutkaan.
Hessenin Kristiina olisi mielellään lähtenyt mukana Warnemündeen,
mutta se jäi tanskalaisten juonien tähden. Kirotut tanskalaiset!
Lothringin Renata oli jäljellä. Häntä kyllä ihastutti päästä Ruotsin
kuningattareksi; paremman puutteessa sai ehkä tyytyä häneen.
Mutta kävi miten kävi, tulevaisuus näytti Eerikistä synkältä ja
uhkaavalta.
Jospa hän voisi tähdistä lukea kohtalonsa!
Niistä hän koetti etsiä vastausta ja valoa elämänsä synkkään
arvoitukseen, ja yön toisensa perästä hän tutki niitä yhä kasvavassa
tuskassa.
Dionysius Beureus oli hänen neuvonantajansa ja melkein ainoa
uskottunsa.
Häneltä oli Eerik oppinut jakamaan taivaan kahteentoista eri osaan.
Riippui sitten siitä, minkä tähtisikerön vallitessa ihminen oli
syntynyt.
Saturnus, Mars ja Venus ennustivat onnea.
Merkurius oli epämääräinen.
Aurinko, kuu ja Jupiter tuottivat onnettomuutta.
Mutta Venus saattoi myöskin erityisissä olosuhteissa merkitä suuria
aavistamattomia tuloja, ulkonaista arvoa ja odottamatonta ylennystä.
Saturnus merkitsi tavallisesti naimista, mutta saattoi merkitä
salaisia vihollisia.
Mars antoi usein onnettomuutta, uskottomia palvelijoita, panettelua,
kivulloisuutta ja vankeutta.
Oli muitakin taivaankappaleita, jotka tuottivat vahinkoa.
Kun nämä lähestyivät Eerikin tähdistöä, tuli hänen olla hiljaa,
kunnes ne olivat ohi; silloin oli vaarakin siksi kertaa mennyt.
Toisinaan tapahtui myöskin suuria tähdenlentoja; se merkitsi, että
jokin suuri henki maan päällä oli vapautunut vihollisistaan.
Selittämään ja järjestämään kaikkia näitä "taivaan ihmeitä"
tarvittiin terävämpää päätä kuin Eerikin. Ne tanssivat hänen
hämmentyneissä aivoissaan täyttäen hänen sielunsa alituisella pelolla
ja tuskalla.
Usein hän epätoivoissaan löi päähänsä huudahtaen:
"Kaikkialla on ympärilläni saatanan kavaluutta ja juonia!"
Tämän mahtavan valtiaan kanssa oli hänellä aina paljon tekemistä.
Joka paikassa, kotona ja ulkona, hän luuli olevansa pahanhengen
vainooma. Se kuiskutteli hänen korvaansa päivällä ja herätti hänet
yöllä. Se tahtoi aina vietellä häntä käyttämään valtaansa, mutta hän
taisteli ja kiisteli vastaan.
Semmoisen kuninkaan kanssa voi Yrjö Pietarinpoika tehdä mitä tahansa.
Ja hänen tekonsa osoittavat, millainen hänen tahtonsa oli.
Äärettömän vallanhimoisena hän vihasi ja halveksi ihmiskuntaa.
Aatelisto katseli puolestaan häntä halveksien. Hän oli kuitenkin
tietojensa puolesta paljon korkeammalla kuin monet heistä, ja
sydämessään hän vannoi, että he saivat maksaa halveksimisensa.
Kaikkia muita kohtaan hän menetteli sen mukaan, miten he milloinkin
olivat hänen tiellänsä tai avustajina hänen tuumissaan.
Edelliset raivattiin pois -- samantekevä miten -- jälkimäisiä hän
suojeli.
Kaikki keinot, jotka veivät päämaaliin, olivat hyviä, ja paras niistä
oli kuningas Eerik. Sentähden Yrjö heittäysi hänen jalkoihinsa,
nuoleksi hänen käsiänsä ja puhalteli myrkkyänsä tuon onnettoman
hupsun korviin.
Yrjön avioliitto oli, niinkuin kyllä voimme kuvitellakin, mitä
lähimmässä yhteydessä niiden olosuhteiden kanssa, joissa se oli
syntynyt.
Nainen oli juonillaan voittanut hänet, sen hän kyllä huomasi, mutta
oli liian viisas tunnustamaan sitä.
Hänen vaimonsa saattoi kyllä olla hänelle hyödyksi, mutta Yrjö ei
luottanut häneen.
He eivät tosin olleet erilaatuisia mielipiteiltään, mutta Anna kävi
omia teitänsä ja ainoastaan silloin kun se häntä huvitti tai tuotti
hänelle itselleen etuja, hän mukautui Yrjön toivomuksiin.
Heidän välillään tapahtui usein kauheita, väkivaltaisia
perhekohtauksia; he vihasivat ja kammosivat toisiaan, mutta
kumpainenkin oli valmis vetämään kasvoillensa naamarin, jonka taakse
he salasivat sydämensä ajatukset, ja niin he olivat yhtä hyviä
ystäviä taas.
Aluksi näytti Yrjö vaikutusvaltaansa "kuninkaan lautakunnassa".
Kiduttavia kuulusteluja pantiin toimeen ja paljaita ajatuksia
luettiin valtiorikoksiksi.
Eräs tallirenki Eskil Pietarinpoika tuomittiin kuolemaan siitä, että
hän muutamaan porttiin Norrmalmilla oli maalannut kuninkaallisen
majesteetin ja Ruotsin vaakunan kolmine kruunuineen ylösalaisin ja
siten loukannut kuninkaallisen majesteetin arvoa ja korkeutta ja
kuninkaallista hallitusta.
Kahta kuninkaan henkivartijaa syytettiin siitä, että he olivat
panneet kolme keppiä ristiin, minkä kuninkaallinen majesteetti luuli
noituudeksi, vaikka he tiesivät, ettei kuningas kärsinyt teillään
mitään kuusenhavuja, olkia, lastuja tai muuta, vaan oli semmoisten
sirotteleminen kuoleman uhalla kielletty.
Molemmat tuomittiin kuolemaan ja kärsivät rangaistuksensa.
Vuodesta 1562, jolloin lautakunta alotti toimensa, vuoteen 1563
oli se langettanut 57 sellaista tuomiota; niistä koski 32 Juhanan
palvelijoita ja ystäviä.
Lokakuuhun 1567, jolloin asiakirjat loppuvat, oli se tuominnut
kuolemaan kaikkiaan 232 henkilöä [Geijerin mukaan], harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta joko valtiorikoksista tai myöskin
hairahduksista, joista Ruotsin laki ei määrää kuolemanrangaistusta,
mutta kyllä kuningas Eerikin hoviartikkelit tai myöskin hänen
mielivaltansa. Eräs senaikuinen kirjailija Sven Olavinpoika sanoo,
että oli surkeata nähdä sitä mestaamista ja teilaamista.
Mutta kaikki tiesivät, että joskin kuninkaan käsi oli
allekirjoittanut kuolemantuomiot, niin oli kuitenkin Yrjö
Pietarinpojan käsivarsi johtanut sitä, ja sentähden hän oli mahtavin
ja pelätyin mies valtakunnassa.
Juuri sitä hän tahtoikin ja hieroi tyytyväisenä käsiänsä. Nyt vasta
saivat kaikki oppia tuntemaan hänet.
Semmoiseen ihmissieluun kuiskii piru kavalia vehkeitään, ja sentähden
saattoi Yrjö Pietarinpoika ehdottaa kuningas Eerikille, että Venäjän
tsaaria pitäisi lepyttää tarjoamalla hänelle herttuatar Katariinaa,
Juhana herttuan puolisoa; se kyllä torjuisi sodan ja vainon sekä
Liivinmaasta että Suomesta.
Ehdotuksensa hän teki kerran, kun Eerik oli hyvin synkkämielisenä, ja
tämä suostui siihen heti.
Mutta kenen hän saisi ottamaan toimekseen tuon tukalan tehtävän!
Kreivi Niilo Gyllenstjerna oli kuninkaansa uskollinen ystävä ja
palvelija.
"Lähetä heti kutsumaan häntä!"
Tuo hieno valtiomies esteli kyllä, mutta asia oli pidettävä salassa
ja hän ei voinut kieltäytyä noudattamasta kuninkaan tahtoa.
Ja niin matkusti tuo ylhäinen herra tekemään häpeällistä ehdotustaan
ja otettiin avosylin vastaan. Eihän korppi korpin silmää puhkaise.
Oleskellessaan Tukholmassa kävi Eerik harvoin leskikuningattaren
luona; tämä näet rupesi aina puhumaan Juhanasta.
Sisariensa kanssa hän seurusteli vieläkin vähemmän. Badenin maakreivi
halusi jo häitä. "Minä puhun Cecilian kanssa", vastasi Eerik. Hän
kutsutti Cecilian luokseen.
Ihmetellen hän katseli sisartaan. Tämän piirteisiin oli tullut
jotakin ankaraa ja kylmää; Eerik tuskin enää tunsi häntä.
"Mene naimisiin maakreivin kanssa", sanoi Eerik. "Ehkäpä yhdellä
ehdolla."
"Mikä se on?"
"Että saan samanlaisen palkinnon kuin Herodia tanssittuaan kuninkaan
edessä."
"Kenenkä päätä sinä pyydät?"
"Niilo Sturen."
"Halveksiiko hän sinua?"
"Minä vihaan häntä kuolemaan asti!"
"Samoin minäkin koko hänen sukuansa."
"Ja kuitenkin...?"
"Kärsivällisyyttä, Sten on äskettäin kaatunut sodassa saatuaan kuulan
otsaansa; toiset tehnevät hänelle seuraa toinen toisensa perästä."
"Se on hyvä!"
"Niiloa pelkään enimmin, hänellä on vaalea tukka."
"No toimita hänet päiviltä pois!"
"Lain ja oikeuden mukaan, ymmärräthän... minä odotan sopivaa
tilaisuutta."
"Minä soisin, että hän saisi kärsiä katkerinta häväistystä."
"Sitä hän kyllä saa."
"Sano sitten maakreiville, että minä suostun."
"Pidetäänkö suuret häät?"
"Ei, hän ei saa perintöäni."
"Voineeko tuota estää?"
"Pane se ehdoksi."
"Korotko siis ainoastaan?"
"Muu olkoon omassa vallassani."
"Minä en tahtoisi sinua puolisokseni, Cecilia."
"Enkö ole kaunis?"
"Olet kyllä."
"Muisteletko Vadstenan-matkaa?"
"Mitäpä siitä?"
"Siellä tulin portoksi. Jos silloin olisit syössyt puukon rintaani,
silloin, veljeni Eerik, olisin ollut pelastettu, mutta sitä et
tehnyt. Koko Ruotsi nauroi minua, ja minä tulin siksi, miksi sinä
olit minut tehnyt; nyt sen tiedät."
"Kaikki on vain minun syyni!"
* * * * *
Kuningas Eerikkiä ympäröivät ainoastaan petolliset ystävät ja
liehakoitsijat; nyt hän hiipi pois jättäen heidät kaikki mennäkseen
siihen osaan linnaa, missä Kaarina nykyään oleskeli. Tämä oli
ainoa, johon Eerik luotti, ainoa, joka voi tyynnyttää hänen synkät
aatoksensa.
Koettakaamme esittää hänet.
Köyhästä ja alhaisesta kodista hänet siirrettiin epäsiveellisen hovin
ylelliseen komeuteen; nälästä, puutteesta ja kieltäymyksistä hän
joutui asemaan, jossa hänen ainoastaan tarvitsi lausua toivomuksensa
saadakseen sen täytetyksi.
Hänet oli vallannut ihmettely ja uteliaisuus, jotka ensin kiintyivät
ulkonaisiin esineisiin, sitten ihmisiin, näihin onnellisiin, joilla
oli kaikki maailman aarteet.
Mutta miksi he itkivät ja surivat, aivan niinkuin hänen kotonaan ja
hänen tuttujensa keskuudessa tehtiin.
Kuinka usein olivatkaan tuon aina niin ystävällisen
leskikuningattaren silmät itkusta punaiset; ei koskaan kuullut hänen
nauravan ja laskevan leikkiä, aniharvoin hän edes hymyili.
Prinsessa Cecilia käyttäytyi niin kummallisesti; ilostako vai
surustako, sitä ei tiennyt. Hän itki ja nauroi vuorotellen.
Toisillakin prinsessoilla oli huolensa, vaikka he eivät niistä
puhuneet.
Kukaan heistä ei kuitenkaan ollut niin onneton kuin kuningas. Tämä
kertoi, että isänsä jo lapsena oli vihannut häntä ja että hän
oli ollut vähällä menettää kruunansa; nyt punottiin juonia hänen
turmioksensa.
Hänen vihollisensa olivat liittoutuneet paholaisen kanssa; hän
oli pahojen henkien ympäröimä, jotka olivat tavalla tai toisella
päättäneet tuhota hänet; hän oli alituisessa taistelussa niitä
vastaan, eikä kukaan auttanut häntä.
Oppimaton Kaarina, joka ei ollut saanut mitään kasvatusta, kuunteli
hämmästyksellä ja kauhulla hänen kertomuksiansa. Miten olisikaan
hän voinut erottaa todellisuutta sairaalloisten aivojen luomista
mielikuvituksista.
Hän kietoi heikot käsivartensa Eerikin kaulaan. Ah! Hän olisi niin
mielellään tahtonut auttaa ja suojella häntä.
Peläten kuningasta olivat kaikki hovissa pitävinään häntä arvossa,
mutta ei kukaan osoittanut hänelle ystävyyttä eikä rakkautta, ei
kukaan muu kuin kuningas luottanut häneen.
Köyhästä kodistaan oli Kaarina tuonut mukanansa aarteen, jota ei voi
ostaa hopealla eikä kullalla ja jota harvoin tavataan hovisaleissa,
nimittäin lämpimän, rakastavan sydämen. Hänet oli temmattu siitä
maaperästä, jossa hän oli syntynyt, mutta nuorien, vahvojen
juurien täytyi uudelleen juurtua voidakseen antaa kasville voimaa
viheriöimään ja kukkimaan.
Viattomuus ja puhtaus eivät ole itsetietoisuutta vailla, ne ovat
sovinnaisia ja riippuvat kasvatuksesta. Ennenkuin kehitys oli
muodostanut synti-käsitteen, ei kukaan tiennyt mitä synti oli.
Kaarina tuli kuninkaan rakastajattareksi käsittämättä, että se tuli
hänen omaksi häpeäkseen.
Että semmoinen kuin Kaarinan rakkaus tuli onnettoman Eerikin osaksi,
oli epäilemättä ainoa auringonsäde hänen synkällä polullaan; se oli
yksi niitä suuria armeliaisuustekoja, joiden syntyä emme voi seurata,
mutta joiden vaikutukset me huomaamme käsittämättä niitä.
Ylhäisten ja alhaisten kesken liikkui huhu, että hän käytti loihtuja,
ja perää siinä olikin tavallaan. Mikä kaikkivaltias taikavoima
piileekään uskollisessa, uhrautuvassa rakkaudessa!
Huvittaakseen häntä koetti Eerik asettua hänen ajatus- ja
katsantokannalleen; hän oli hänen kanssaan huvikävelyillä linnan
puutarhassa ja hoiti itse niitä kukkia, joita hän rakasti. Hän
rakennutti kalliin lintuhuoneen nauttiakseen Kaarinan hämmästyksestä,
kun tämä kuuli satakielen laulavan tai näki kirjavat papukaijat.
Usein tehtiin matkoja Valdemarin saarelle (Eläintarhaan); siellä
metsästettiin haukoilla tai ilman niitä tai leikittiin myöskin
pallopeliä; usein soitteli kuningas luuttuaan ja lauloi rakkaudestaan
sekä kaikesta siitä ilosta ja onnesta, jota hän tahtoi valmistaa
Kaarinalle.
Hovijuhlissa Tukholmassa täytyi hänen aina olla mukana. Helmikuussa
1563 pantiin toimeen suuret kemut Tanskan lähetystölle. Kaarle
herttua, prinsessat, valtakunnan neuvokset ja hovinaiset ottivat osaa
niihin.
Milläpä tunteilla he näkivät tuon halpasukuisen keskuudessaan;
alhainen syntyperä luonnollisesti heidän silmissään oli Kaarinan
suurin rikos.
Kuningas Eerikillä oli oma soittokuntansa, johon kuului kuusi
italialaista viuluniekkaa ja kuusitoista muuta soittajaa. Sitäpaitsi
oli hänellä useita laulajia; hän tahtoi saada vuoroin soittoa,
vuoroin tanssia. Laskiaisena hän itse esiintyi väliin venäläisessä
puvussa, väliin naispuvussakin, ja katselijat nauroivat sekä pitivät
häntä luonnollisesti erinomaisena.
Kaarinan varalle tuhlailtiin kalliita vaatteita ja koristuksia;
taitavan opettajan hän sai Benedictus Olavinpojasta, jota
tavallisesti nimitettiin "tohtoriksi". Tätä pidettiin taitavana
tähdistä-ennustajana, ja sellaisena hän oli voittanut kuninkaan
luottamuksen. Sitäpaitsi oli hän kerran parantanut Yrjö Pietarinpojan
äidin vaarallisesta taudista ja oli sentähden hyvin suosittu joka
puolella. Etenkin piti hänestä hänen nuori oppilaansa. Kaarina
kiintyi häneen täydellisellä luottamuksella, ja he oleskelivat
joka päivä useita tunteja toistensa seurassa; "tohtori" sanoi itse
oppivansa Kaarinasta enemmän kuin tämä hänestä. Hän sai luoda
silmäyksen ihmissydämeen, joka ajatteli ja eli ainoastaan muita
varten, itseään tuskin muistaen. Maallista tietoa Kaarina sen sijaan
saavutti ainoastaan hyvin vähän; hyvä sekin, että hän oppi piirtämään
nimensä.
Kuninkaan hovinarri Herkules kävi usein Kaarinan luona huvittaen
häntä hullutuksillaan.
Mutta Yrjö Pietarinpoika vei myöskin vaimonsa Annan Kaarinan luo.
Hänellä ei ollut vielä mitään aavistusta siitä, että tämä "katulapsi"
tulisi kuningas Eerikille olemaan enemmän kuin leikkikalu; olihan
kuningas heittänyt luotansa monta sellaista, ja Kaarina sai varmaan
kyllä vuorostaan seurata muita.
Yrjön oma luonne oli hyvin himokas; sentähden hän ei voinutkaan
ymmärtää sellaista "lapsirakkautta", ja hän otti nyt vaimonsa
mukaansa saamaan, jos suinkin, selvää siitä, oliko se luonnollista
vai oliko siinä ehkä jotakin loihtujen vaikutusta.
Molemmat olivat hyvin taipuvaiset luulemaan sitä, ja Anna lupasi
kyllä ottaa siitä selon.
Hän tuli ja meni useat kerrat ja oli aina yhtä viisas Kaarinan
suhteen. Tällä ei ollut mitään salattavaa; yhtä avoimesti hän vastasi
kaikkiin kysymyksiin.
Vanhemmistaan, siskoistaan, omaisistaan, ystävistään ei hänellä ollut
mitään salattavaa.
Halusiko hän nähdä heitä?
Kyllä, ja kuningas oli luvannut, että hän saisi tervehtiä heitä
vastedes.
Miksei nyt heti?
Sitä hän ei tiennyt.
Eikö hän tahtoisi pitää silmällä kuningasta?
Sitä hän ei tahtonut; olihan tämä niin hyvä hänelle ja pitää kyllä
lupauksensa.
Mutta eikö Kaarinalla ollut muita tuttavia?
Ei, olivathan he tulleet niin kaukaa; sitä hän vain ei tiennyt, oliko
hänen rakas isänsä palannut sinne takaisin. Oli käsittämätöntä, että
hän niin yhtäkkiä oli kadonnut.
"Sitten hän ehkä tulee takaisin."
"Mutta ei yksin." Kaarina nauroi päätään nyökäyttäen.
"Kuka tulee hänen seurassaan?"
"Maks!"
"Kuka hän on?"
"Eräs poika, kaksi vuotta minua vanhempi."
"Pidätkö sinä hänestä?"
"Pidän."
"Mikä hän on?"
"Hän aikoi sotamieheksi."
"No, eikö hän tule tänne tapaamaan sinua?"
"Kyllä hänellä on halua siihen."
"Kai hän sitten tuleekin?"
"Isän kanssako? Sen kyllä luulen."
"Voineepa talla yksinkin."
"Sitten on isälle tapahtunut jotakin pahaa, enkä minä tulee enää
koskaan iloiseksi."
"Kerrohan jotakin Maksista."
"Hän sanoi, että meistä tulee mies ja vaimo."
"Nyt se ei käyne laatuun."
"En tiedä", vastasi Kaarina epäillen.
"Kuningas ehkä pahastuisi siitä", jatkoi Anna mairitellen.
"Minä en tee koskaan hänen tahtoansa vastaan."
"Voineehan sinulla silti olla hyvä ystävä?"
"Niin minäkin luulen."
"Eihän hänen tarvitse kohdata kuningasta."
"Minä kysyn kuninkaalta. Sitten teen niinkuin hän tahtoo."
"Mutta eihän se liene tarpeen."
"Minä olen luvannut, etten koskaan salaa mitään."
"Tietääkö kuningas Maksista?"
"Monta, monta kertaa olemme puhuneet hänestä."
"No, mitä hän sanoo?"
"Että minä olen lapsi, ja sitten hän nauraa."
Anna teki kaiken voitavansa; hän sommitteli kysymyksiään kaikilla
mahdollisilla tavoilla.
Kaarina, joka ei epäillyt ketään, ihmetteli kyllä hiljaa sydämessään,
miksi hän tahtoi niin tarkoin saada selvän kaikesta, mutta pitihän
hänen olla kiitollinen, kun jokukaan välitti hänen asioistaan. Ja
niin hän tyhjensi hänelle pienen sydämensä, jotta hän näkisi, mitä
kaikkea siellä oli.
Anna oli vimmoissaan huonosta saaliistaan. Hän ja prokuraattori
tuumailivat turhaan, mitenkä saisivat näin laihoista eväistä
keitetyksi kokoon niin myrkyllisen sopan, että se tuottaisi tuolle
kurjalle kakaralle surua, toivottomuutta ja lopuksi kuoleman.
Eerik sai kyllä pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoi.
Yrjö itse piti huolta siitä, että niitä vaihdeltiin, sillä hänen
harrastuksiinsa ei sopinut, että kukaan heistä olisi saanut
kiinteämpää jalansijaa; mutta nyt tuli tuo pieni tyttö, ja näyttipä
melkein siltä, kuin kuningas hänen tähtensä ajattelisi luopua
kaikista muista.
Luonnollisella tavalla se ei ollut voinut tapahtua; jotakin
pahanhengen vaikutusta siinä oli, vaikka niin syvällä, ettei hän
voinut sitä keksiä.
Odota, odota! Hän ei voi sallia, että mikään Tukholman sivukaduilta
tullut otus anastaisi hänen valtansa ja mahtavuutensa, ja kaikkien
manalan henkien kautta, joiden nimet hän suinkin tiesi, vannoi
hän, ettei huovintytär, Kaaarina Maununtytär, tule saamaan voittoa
prokuraattori Yrjö Pietarin pojasta.
11.