Hän oli muuttanut Vadstenasta ja asui nyt Kungsbrossa
Itägöötanmaalla, siinä missä Motalajoki laskee Roxenjärveen,
luonnonihanassa, metsäisessä herraskartanossa.
Naiset ja viini olivat heikontaneet hänen jo ennenkin horjuvan
olemuksensa, ja jokeltaen kuin lapsi vietti Maunu herttua yksinäisiä
hetkiään pullon ääressä, luuttu kädessä, milloin lehdossa, milloin
linnan huoneissa.
Hän puhui alati kauniista merenneidosta, joka oli luvannut täyttää
kaikki hänen toivomuksensa, jos hän vain antaisi hänelle rakkautensa.
Mutta hän asui syvällä aalloissa ja tahtoi, että hän seuraisi häntä
sinne.
Ja kun järvi oli rauhaisa ja tyyni, seisoi hän tuijottaen tuonne
alas. Hän näki komeita saleja ja ihmeen kauniita aallottaria,
kultakanteleet kädessä. He viittailivat hänelle, ja tuhansittain
tähtiä kimalteli heidän ympärillään.
Miten viehättävää, miten viettelevää... hän viittoili takaisin ja
tahtoi, että he tulisivat hänen luokseen.
Silloin he suuttuivat; aallot alkoivat käydä vinhasti, eikä hän
voinut nähdä enää mitään.
Suruisena ja alakuloisena hän palasi linnaan. Miksi he eivät voineet
täyttää hänen toivomustansa? Eihän herttualta saanut kieltää mitään,
olihan hän korkea herra ja Kustaa Vaasan poika.
Seuraavana päivänä alkoi sama leikki, ja yhä mahtavammaksi tuli
merenneidon vaikutus. Ei, ei, hän ei myönny!
Silloin saapui tärkeä viesti kuninkaalta. Oi, eikö siis koskaan saa
olla rauhassa!
Tulijat olivat prokuraattori Yrjö Pietarinpoika ja Beureus, molemmat
hyvin salaperäisinä.
Viinejä, väkeviä, tulisia viinejä, joista herttua paljon piti,
tuotiin esille, ja kaikki kolme istuivat pöydän ääreen, jolle
levitettiin suuria papereita.
Juhana herttua oli menettänyt perintöosuutensa, ja nyt tahtoi
kuningas siirtää sen veljelleen Maunulle, ja sitten hän naittaisi
hänelle ihmeenihanan kuningattaren Maria Stuartin, jonka Eerik ensin
itse oli aikonut ottaa puolisokseen, mutta jonka hän nyt luovutti
rakkaalle veljelleen.
Maunu oli hurmaantunut, ihastunut; sellaista onnea hän ei ollut
koskaan uneksinutkaan.
Mutta tuota ei saanut aivan ilmaiseksi; oli siinä esteitäkin tiellä,
ja kumarteleva, mielistelevä supattelija Yrjö Pietarinpoika sekä
rohkea uskalikko Beureus olivat tulleet niitä yhteisesti voittamaan.
He sanoivat Maunulle, että niin pahasti kuin Juhana herttua oli
menetellytkin, olisi kuningas kuitenkin antanut armon käydä
oikeudesta, mutta hänen täytyi oman turvallisuutensa vuoksi saada
kuolemantuomio vahvistetuksi, ja siihen tarvittiin Maunu herttuan
allekirjoitus. Kauhistuen kääntyi tämä pois. Ei koskaan, koskaan hän
sitä allekirjoita! Beureus sanoi, että se oli vain muodon vuoksi;
kaikki tapahtui vain näön vuoksi. Maunu itkeä nyyhkytti. Beureus
kastoi kynän. Yrjö pani sen hänen käteensä. Hän heitti sen luotansa
ja juoksi ulos.
Ensi kerralla parempi onni.
Mutta silloin ei puhuttu Juhana herttuasta, vaan naisista ja
viinistä. Lasien kilinää säestettiin hauskoilla kertomuksilla;
prinssi vilkastui pian, häntä viehätti tämä ala, ja viini oli
tavattoman kiihottavaa.
Tuli sitten puheeksi Kaarina Maununtytär.
"Lapsi", sanoi Beureas.
"Joka on saanut suuren vallan kuninkaan yli", lisäsi Yrjö, "mutta se
ei kestä kauan."
"Minäkin pidän hänestä", sanoi Maunu.
"Tuo pienokainen suree veljeänsä, josta ei kukaan tiedä, mihin hän on
joutunut", huomautti Yrjö.
"Hän oli saanut tietoonsa liian paljon semmoista, joka ei kuulunut
häneen; sentähden hän joutui kalanruuaksi", sanoi Beureus nauraen ja
tyhjensi lasinsa.
Näin avomielinen hän ei ollut selvänä, mutta juomaveikkojen kesken se
ei merkinnyt mitään.
"Vai niin", sanoi Pietarinpoika, "niinkö se kävi."
"Veljet voivat toisinaan olla tiellä", sanoi Beureus.
"Kertokaa Maria Stuartista", pyysi Maunu.
Ja Yrjö kertoi, ja suonet paisuivat prinssin otsassa; hän oli aivan
kiihkossaan.
"Ja sinä sanot, että hän voi tulla omakseni?"
"Jos herttua niin tahtoo."
"Mitä minun pitää tekemän?"
"Totteleman kuningasta, herraanne."
Ja paperi pantiin hänen eteensä, kynä uudestaan hänen käteensä,
hekumallisia sanoja kuiskattiin hänen korvaansa, ja hän allekirjoitti
veljensä kuolemantuomion.
Hetkisen tuijotti hän paperiin; hän oli tullut mielipuoleksi.
Raivokkaasti huutaen hän tahtoi temmata pergamentin takaisin ja repiä
sen rikki, mutta hänen vastustajansa olivat liian vahvat, ja hän
vaipui tainnoksiin pitkäksi aikaa.
Kun hän heräsi, oli hän unohtanut kaikki, mitä oli tapahtunut; hän
oli taaskin prinssi, joka oli hullaantunut merenneitoon, ja hän
harhaili edestakaisin Roxenjärven rannoilla valittaen, kun neito ei
näyttäytynyt.
Eräänä kirkkaana kuutamoyönä hän heräsi luullen neitonsa soittavan
ulkopuolella.
Hän hypähti ylös, aukaisi ikkunan, ja kas, tuolla alhaalla
kimaltelevissa aalloissa hän huomasi hänen solakan vartalonsa;
kultakantele oli neidolla kuten ainakin kädessään, ja hän nousi
liidellen Maunua kohden.
Kiihkeän ilon hurmaamana Maunu tahtoi kohdata häntä jo puolitiessä ja
heittäytyi riemusta kirkaisten alas.
Seuraavana päivänä palvelijat löysivät hänet maasta vähissä hengin.
Heti lähetettiin tieto Tukholmaan.
Leskikuningatar oli ainoa, joka matkusti sinne.
Surullinen näky kohtasi häntä.
Henkiin herttua kyllä jäi, mutta elämän korkein osa, järki ja
ymmärrys, oli ainiaaksi hävinnyt.
Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.
Alussa ilmaantui vielä muistiin joitakin välkähdyksiä menneisyydestä.
Silloin hän vääntelehti tulisissa tuskissa sanoen:
"Minä olen Kain, veljenmurhaaja, ja Aabelin veri huutaa minua
haudasta."
Mutta pian hän tuli kokonaan mielipuoleksi ollen silloin hiljainen ja
tyyni kuin lapsi. Luuttu oli hänen ainoa ystävänsä; sen säestyksellä
hän lauleli suruansa ja kaipaustansa, kun oli kadottanut rakkaan
merenneitonsa.
Ennenkuin palasi Tukholmaan, piti Katariina huolta siitä, että hän
sai tarpeellista ja sopivaa hoitoa.
Useasti jälkeenpäinkin hän matkusti Maunun luokse, mutta yhä
synkemmäksi kävi tuon onnettoman järjen pimeneminen; kauan ei hän
enää tuntenut Katariinaakaan.
Tämän huolenpidosta siirreltiin häntä vuoroin Vadstenaan, vuoroin
Norrbyhusiin, mutta hänen mielensä tila oli ja pysyi samana.
Kauan senjälkeen kuin veljessota oli saanut surullisen loppunsa,
hän kuoli Kungsbrossa kesäkuun 21 p:nä 1595 ja haudattiin Vadstenan
vanhaan luostarikirkkoon, johon komea muistomerkki pystytettiin
hänelle.
* * * * *
Mutta kansa oli erityisellä mieltymyksellä kiintynyt onnettomaan
ruhtinaaseen, ja hänestä sekä hurmaavasta merenneidosta sepitettiin
lauluja. Muuan niistä on tämäntapainen:
Pyhäaamuna kerran, kun aikaiseen
jo ennen laulua leivon
käy Maunu herttua puistolleen,
sävel kaikuvi näin merenneidon:
"Oi kuulkaa, herra Maunu,
ma tarjoon teille lahjat oivat,
jos lupautte mulle!
Tuon sinikaavun teille ma kauneimman,
mitä sankari konsanaan kantoi,
sen jalokivihohtavan, uljaimman,
min aartehen aaltonen antoi.
Ja säihkyvän säilänkin uuden myös
voin antaa ma kultavöineen;
sen taistelussa kun paljastanee,
suo voiton se sankaritöineen."
"Sun, neitoni, kyllä mä kihlaisin,
jos oisit sa kristitty nainen,
mut peikkona merta sa harhailet,
miss' ulvovat myrskyt vainen."
"Oi Maunu herttua, mietihän vain,
niin pöyhkeenä ällös sä ärjy;
mua kullakses kun et kihlanne,
siis houruna päiväsi värjy.
Oi kuulkaa, herra Maunu,
ma tarjoon teille lahjat oivat,
jos lupautte mulle!"
10.