Mutta Cecilia ei kuullut häntä.
"Pois annoin nuoren sydämeni, ja joskin kerran viehätyin huvien
ja viettelysten pyörteeseen, en toki koskaan ollut uskoton. Aina
uneksin rakastetustani; hän sanoi antaneensa anteeksi ja rakastavansa
minua yhtä hellästi kuin ennenkin, ja minun nuori sydämeni sykki
rajattomasta ihastuksesta. Minä halusin tulla suljetuksi hänen
syliinsä, halusin tuntea hänen suutelonsa polttavan huulillani..."
Hän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten katkonaisesti: "Kallio ei ole
kovempi kuin hän... ei jää kylmempi... ei kuolema katkerampi kuin
hänen sanansa... mutta minä tahdon kostaa... kauheasti kostaa...
yöt-päivät minä olen hautonut kostoa, nyt olen sen keksinyt... minä
olen viisaampi, kekseliäämpi, juonikkaampi kuin kukaan on luullut tai
aavistanutkaan."
"Älä tee mitään, jota kadut, Cecilia."
"Kadunko? -- Sitä vain suren, etten ole keksinyt mitään vielä
pahempaa."
"Tietääkö maakreivi, sulhasesi, tästä?"
"Hän hoitaa asioitansa ja minä omiani! Me sovimme yhteen kuin tuli ja
vesi."
"Ja kuitenkin, Cecilia..."
"Juuri sentähden menemme naimisiin. Nyt olet saanut tietää mitä
tahdot, mene nyt kertomaan sitä."
"En minä ilmaise perheemme häpeätä maailmalle", vastasi Anna, joka
kalmankalpeana oli kuunnellut kauheaa tunnustusta.
Cecilia silmäili häntä. "Kuinka kalpea sinä olet; tuossa pöydällä
on maalia, värjää poskesi ja huulesi punaisiksi. Niin minä teen,
ennenkuin menen päivällispöytään. Saatpa nähdä, miten rakastettava
voin olla. Varo vaan, kun sulhosi tulee, etten vie hänen sydäntänsä
sinulta."
Cecilia piti sanansa; pöydässä hän oli säteilevä niinkuin
tavallisesti, ja hopeanhelakkana kaikui hänen iloinen naurunsa. Hän
laverteli ja laski leikkiä maakreivin ja Saksin herttuan kanssa,
jotka hänen tähtensä katselivat toisiansa viistoon ja laskivat
toisistaan kompasanoja.
Mutta se ei liikuttanut häntä enempää kuin Sofiaakaan; tämä näytti
tarkkaavasti kuuntelevan, mitä valtiokansleri Niilo Gyllenstjernalla
oli kerrottavaa, samalla kuin hän levottomasti silmäili Elisabetia,
joka innokkaasti keskusteli italialaisen diplomaatin Bellinin kanssa.
"Ovatkohan nuo samaa mielipidettä", ajatteli Anna, "sen saan huomenna
tietää."
Miten taitavasti he osasivatkaan väistää häntä! He suutelivat ja
hyväilivät rakasta sisarta, puhuivat ilostaan, että hän taas oli
heidän parissaan, mutta omista asioistaan he eivät käyneet puhumaan.
"Maunu herttua sai isäni suostumuksen", sanoi Sofia, "mutta minä olin
silloin vain kolmentoistavuotias, ja hän arveli, että minä saisin
odottaa häitäni, kunnes olen yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen; jos
herttua siksi malttaa, en minä tahdo ottaa kättäni häneltä."
"Entä sinä, Elisabet?"
"Ranskan kuningas ei tahtone mennä naimisiin neljäntoista vuotiaan
tytön kanssa, joten minulla on kyllä miettimisaikaa", vastasi hän
teeskennellen hilpeyttä, samalla kuin hänen hienot, rakastettavat
kasvonsa äkkiä kalpenivat.
Tuli sitten puhe Ceciliasta, ja sisarukset itkivät hänen kohtaloansa.
Badenin maakreivi oli raaka, epäsäädyllinen ihminen, ja jokainen voi
kyllä ymmärtää, että Cecilia tulisi onnettomaksi hänen kanssaan.
"Minä en nähnyt isämme raamattua hänen yöpöydällään", sanoi Anna.
Molemmat sisaret loivat tietämättäänkin silmäyksen omille
yöpöydilleen ja punastuivat.
Mutta Anna vaihtoi heti keskustelualuetta.
"Minä katselin eilen teidän esilukijaanne", sanoi hän. "Hän on
viehättävän näköinen."
"Niin, eikö ole!" huudahti Elisabet vilkkaasti.
Sofia loi häneen varoittavan silmäyksen. "Hän on aivan erinomainen
henkilö", sanoi hän.
"Oletteko kauankin tunteneet hänet?"
"Jo useita vuosia."
"Hän on myöskin meidän kielenopettajamme", huomautti Elisabet.
"Mitä kirjoja te luette?"
Molemmat punastuivat ja katsoivat toisiinsa.
"Legendoja", vastasi Sofia kiireesti.
"Minun täytyy hankkia tarkempia tietoja hänestä", sanoi Anna.
"Miksi niin?"
"Tiedättekö, onko hän jesuiitta?"
"Kyllä hän kuuluu Jeesuksen 'pyhään veljeskuntaan'."
"Siinä tapauksessa minä Itä-Frieslandin leskikreivittären puolesta
tarjoan hänelle hyvin vaikutusvaltaisen paikan."
"Hän ei ota sitä vastaan!" huudahti Elisabet liekehtivin poskin.
"Hänen asemansa täällä on kyllä vaatimaton", huomautti Sofia, "mutta
hän ei jätä sitä."
"Se riippuu hänen esimiehistään eikä hänestä itsestään."
"Me emme salli sitä, me emme salli sitä!" huudahti Elisabet
kyynelsilmin.
Vavisten kietoi Sofia käsivartensa hänen ympärillensä.
"Tyynny, rakas sisareni! Me puhumme tästä Bellinin kanssa; ei kukaan,
ei kukaan saa viedä häntä pois."
Sofia oli ainoastaan kuudentoistavuotias. Lapsiraukkoihin oli tämä
vaikuttanut liika kiihkeästi; sentähden aukenivat heidän sydämiensä
ovet selkoselälleen ja salaisimmatkin ajatukset pääsivät ilmi.
"Meiltä ei saa ryöstää ainoata ystäväämme, ainoata, joka ymmärtää
meitä ja pitää meistä", nyyhkytti Elisabet. "Eikö totta, Sofia, ethän
sinä salli sitä?"
"En koskaan, en koskaan!" vaikeroi tämä.
Anna kääntyi toisaalle, mutta kuunteli tarkkaavasti.
"Jos he antavat hänelle määräyksen, luuletko, että hän lähtee
luotamme?"
"Hän ei voi, hän ei saa mennä", vastasi Sofia; "minä kiellän häntä."
"Niin teen minäkin", voihki Elisabet. "Hän on itse sanonut, että
meillä on molemmilla yhtä suuri vaikutus häneen; eikö hän ole niin
sanonut?"
"Huomenna tahdon puhua kahdenkesken hänen kanssaan."
"Ei, minä tahdon olla saapuvilla."
"Se on mahdotonta!"
"Te olette luvanneet ja vannoneet, ettette salaa mitään minulta",
kirkui Elisabet aivan mielettömänä. "Ehkäpä tahdotte pettää minua
molemmat!"
Lapsirakka heittäytyi lattialle ja kiemuroi kuin ankarissa tuskissa.
Mutta nyt Anna kääntyi.
"Ylös, Elisabet!" sanoi hän ankarasti.
Tämä totteli heti silmäillen arasti Annaa ja Sofiaa.
Viimemainittu oli vaipunut sohvaan kätkien päänsä tyynyihin.
Kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa hetken ajan.
Sitten Anna lähti verkalleen ovea kohden.
Sofia hypähti ylös ja asettui hänen tielleen.
"Mitä aiot tehdä?"
"Kirjoittaa arkkipiispalle, että hän tulee heti tänne."
"Minkätähden?"
"Tahdon sanoa hänelle, että kaksi Kustaa Vaasan tyttäristä on jo
luopunut isänsä uskosta, että kavala jesuiitta on kietonut heidät
verkkoonsa ja että hänen velvollisuutensa on pelastaa heidät ja
saattaa ovela viettelijä mitä ankarimpaan rangaistukseen."
Anna oli puhunut hyvin voimakkaasti.
Sofia oli kalmankalpea; hän oli langennut polvilleen ja tarttui
molemmin käsin sisareensa.
"Älä mene, älä mene!" huohotti hän.
Elisabet itkeä nyyhkytti.
"Minä tahdon seurata häntä kuolemaan asti!" sopersi hän.
"Sinä kai tahdot tehdä samoin?" kysyi Anna polvistuneelta Sofialta.
"Hän ei tiedä mitä hän puhuu", vastasi tämä harmistuneena.
"Minä luulen, että hän lausuu teidän molempain sydämen ajatukset."
"Niin teenkin", sanoi Elisabet itsepäisesti. "Kuinka monta kertaa
oletkaan sanonut samoin!"
Sofia hypähti pystyyn huudahtaen:
"Vaiti!... Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi", lisäsi hän
hiljaa.
Mutta nyt tarttui Anna kumpaistakin käteen ja veti heidät istumaan
viereensä. "Tahdotteko kärsivällisesti kuunnella minua?"
He tahtoivat.
"Oletteko kuulleet Romanan historian?"
"Siinä ei ole sanaakaan totta."
"Vai niin, onko hän saanut teidät luulemaan niin?"
"Leskikuningattareen ei voi luottaa."
"Ei kai voine korkeaan isäämmekään luottaa?"
"Hän oli luopio!" huudahti Elisabet.
Sofia peitti silmänsä ja itki.
"Mitä te molemmat sitten olette, kun hylkäätte sen uskon, jonka
puolesta isänne taisteli ja jota hurskas äitinne niin syvästi
rakasti! Oletteko unohtaneet, mitenkä istuimme piirissä heidän
ympärillään, miten isämme luki meille pyhää raamattua ja miten sitten
kaikki yhdessä lauloimme 'Jumala ompi linnamme'? Sitten hän otti
meidät syliinsä toisen toisensa perästä, suuteli ja siunasi meitä
sanoen, että lasten suusta oikea Jumalan ylistys kaikuu."
"Sen olen unohtanut, unohtanut kaikki!" huudahti Elisabet melkein
epätoivoisena.
Mutta Sofia oli kalmankalpea; hän ei voinut lausua sanaakaan.
"Eikö katolinen sano, että protestantti on ikuisesti kirottu?
Voitteko uskoa semmoista?"
"En, minä peruutan lupaukseni, minä en tahdo tulla katoliseksi!"
huudahti Elisabet. "Minä sanon hänelle sen."
"Hän sitä tahtoi."
"Meidän piti kääntymän, ennenkuin joutuisimme naimisiin."
"Tuliko hänen pitää teistä huolta siihen asti?"
"Tuli, hänen piti opettaman meitä ja aina menettelemän yhtäläisesti
meidän suhteemme."
Taaskin hän loi epäilevän silmäyksen Sofiaan.
"Pyhä neitsyt, miten kalpea hän on!"
"Joudu, riennä, Elisabet, minun huoneessani on yöpöydällä hajusuolaa,
nouda heti tänne sitä!"
Elisabet kiirehti ulos.
"Miten on laitasi?" kysyi Anna hellästi.
"Älä kysy!"
"Rakastatko häntä?"
"Äärettömästi!"
"Muista Ceciliaa!"
"Pelasta minut hänestä ja itsestäni!"
"Tahdotko luottaa minuun?"
"Täydelleen!"
Nopeasti oli Anna voittanut voittonsa, eikä hän laskenut sitä
käsistään. Seuraavana päivänä hän antoi prinsessain läsnäollessa
Lecoeurille eron hänen toimestaan.
Tämä tapahtui niin odottamatta, niin yllätyksenä, että Lecoeur
mielettömänä vetosi oppilaihinsa; mutta silloin oli Sofiassa kylliksi
lujuutta sanomaan, samassa kuin hän tarttui Elisabetin käteen:
"Se on meidän tahtomme. Te ette saa koskaan tulla silmiemme eteen."
Masennettuna, voimattomana hän lähti sieltä.
Anna asui yhdessä sisariensa kanssa sen ajan, mikä vielä oli häihin.
Sofia aukaisi hänelle nuoren, raadellun sydämensä; se oli ollut
kaikkien niiden tuskien alaisena, joita mustasukkaisuus, mieletön
rakkaus ja heräävä epäilys voivat aikaansaada.
"Minä olen ollut äärettömän onneton", sanoi hän, "enkä suinkaan
vähimmin senvuoksi, että vedin Elisabetia mukanani turmioon."
"Miksi et luottanut kehenkään?"
"Minä olin ylpeä! Minä häpesin!"
Sisarukset palausivat entisiin tapoihinsa. Yhdessä he lukivat
raamattuansa, väliaikoina haastellen menneistä ajoista. Heidän ja
leskikuningattaren väli tuli paremmaksi kuin ennen; olipa kuin olisi
auringonsäde menneiltä päiviltä vielä kerran valaissut Vaasan sukua.
Marraskuun ensi päivinä palasi kuningas Eerik, ja hänen seurassaan
oli sulhanen, Reinin rajakreivi.
Tämä oli komea, ritarillinen herra, joka moitteettomalla
käytöksellään pian voitti kaikkien suosion.
Häät määrättiin vietettäviksi joulukuun 12 p:nä kaikessa
yksinkertaisuudessa Tukholman linnassa.
Eerik tahtoi panna toimeen karusellia ja ritarileikkejä, mutta Anna
kielsi sen.
"Se sopisi huonosti näin surullisiin perheseikkoihin", sanoi hän.
Eerik antoi jyrkästi kieltävän vastauksen hänen pyyntöönsä saada
käydä Gripsholmassa, ja huomatessaan, mitenkä se pahoitti veljen
mieltä, luopui Anna siitä heti.
Häät vietettiin määrättynä päivänä. Arkkipiispa Laurentius
Pietarinpoika toimitti vihkimisen ja puhui tilaisuudessa Salomon
sanojen johdosta, että hurskas vaimo on huoneensa siunaus.
Vastanaineet jäivät Ruotsiin kuukauden loppuun asti ja viettivät
joulua Tukholman linnassa, mutta ensi päivinä vuotta 1564 he
matkustivat sieltä.
Suuren tyhjyyden Anna jätti jälkeensä; lyhyen oleskelunsa aikana hän
oli vaikuttanut niin paljon. Mutta muistoksi hänen käynnistään jäi
sydämellisempi suhde molempien nuorempien tytärpuolien ja hyljeksityn
leskikuningattaren välille.
9.