Meidän on palaaminen useita kuukausia taaksepäin kertomuksessamme.
Onnistumaton merimatka ei ollut säikähyttänyt Eerikkiä; nyt hän aikoi
Tanskan, Saksan ja Alamaiden kautta matkustaa Englantiin.
Hänen ministerinsä saivat käskyn hankkia hänelle luvan siihen ja
keskustella panttivangeista hänen persoonansa turvaamiseksi, ja
valtakunnan aatelin piti saapuman Jönköpingiin seuratakseen häntä
rajalle.
Samaan aikaan hän kirjoitti Gyllenstjernalle, että tämä koettaisi
lahjoa englantilaisen neuvoston lupaamalla heille eläkkeitä, ja jos
joku voisi poistaa päiviltä kuningattaren rakastetun, Leicesterin
herttuan, niin kuningas ei paljoksuisi 10,000 taaleria.
Mutta vieläkin enemmän: hän käski Gyllenstjernan sanoa herttualle,
että Ruotsin kuningas omassa korkeassa persoonassaan tarjoutui
julkiseen taisteluun hänen kanssaan joko Skotlannissa tai Ranskassa.
Vielä tähänkään ei tuo kuninkaallinen hupsu ollut tyytyväinen. Hän
kysyi neuvoston mielipidettä, eikö olisi syytä ryhtyä naimahommiin
myöskin muilla suunnilla.
Omin päin hän lähetti erään uskottunsa Skotlantiin katsomaan, oliko
kuningatar Maria "niin herttainen kuin kaikki sanoivat", ja pian
senjälkeen täytyi Pietari Brahen matkustaa sinne häntä kosimaan.
"Jos se tulisi tiedoksi Englannissa", tuumaili Eerik, "niin voisihan
sanoa sen olleen vain sitä varten, että Elisabet viimeinkin antaisi
suostumuksensa Ruotsin kuninkaalle."
Kaiken tämän ohessa työskenteli Eerik ahkerasti ystävänsä ja
uskottunsa Yrjö Pietarinpojan kanssa.
Ei liene niin huonoa hallitusta, ettei jotain hyvääkin olisi sen
aikana toimitettu, ja Eerikin hallituskauden alkupuolelta on
mainittava useita hyviä asetuksia.
Rahvaan vapauttamiseksi matkusta jäin väkivaltaisuuksista
uudistettiin asetus kestikievareista eli majataloista, joissa
jokainen oli velvollinen maksamaan mitä oli tarvinnut.
Katolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin ja monia
jumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja
poistettiin.
Yrjö Pietarinpoika ei laiminlyönyt myöskään sitä, mikä oli hänen
hyörimisensä ja pyörimisensä tärkeimpänä päämääränä.
Aateliston ja mahtavien masentaminen oli hänen ajatuksissaan
päivällä, unissaan yöllä.
Heidän ylpeydestään ja röyhkeydestään, heidän vallanhimostaan,
heidän etuoikeuksien väärinkäyttämisestään ja siitä tunnottomasta
sydämettömyydestä, jolla he kohtelivat alustalaisiansa, sai Yrjö
rauhoitusta tunnolleen kostonhimossaan, jota hän ei voinut tyydyttää
vähemmällä kuin kokonaan masentamalla ja musertamalla heidät.
Suurella taitavuudella hän oli tehnyt suunnitelmansa, johon Eerik
heti suostui.
Erityinen korkein tuomioistuin, jota nimitettiin "kuninkaan
lautakunnaksi", perustettiin.
Jäsenten luku siinä määrättiin kahdeksitoista; kuitenkin voitiin
tärkeissä tapauksissa kutsua siihen lisäjäseniksi aatelisia,
porvareja ja pappejakin.
Varsinaisesti istui siinä kuninkaan valitsemia luottamusmiehiä.
Kuninkaallisen lautakunnan piti joka kolmas vuosi kulkeman ympäri
suuremmissa kaupungeissa, etenkin suurien markkinain aikana, ja
tuomitseman "kuninkaan tuomioita".
Tämä oikeusistuin sai pian, samoin kuin tähtikamari Englannissa,
verituomioistuimen luonteen, joka tuomitsi hengiltä joukoittain
ihmisiä n.s. valtiorikoksista tai pienemmistäkin hairahduksista, ei
Ruotsin lain, vaan kuninkaan mielivallan mukaan.
Mutta siinä olikin Yrjö Pietarin poika alituisena syyttäjänä. Laitos
oli juuri hänen mielensä mukainen, ja hänen syytöksensä olivat niin
ankaria, että lautakunta harvoin rohkeni tuomita vapaaksi ketään,
jonka hän oli syylliseksi sanonut.
Eerikin kohtuuton tuhlaavaisuus oli uskomattoman pian lopettanut
kaiken rahan "Eskilin kamarista", ja muutamia kuukausia kruunauksensa
jälkeen hän kirjoitti Juhanalle pyytäen rahaa lainaksi, koska sitä
nyt ei ollut käsillä, ennenkuin jäljellä oleva hopea oli ehditty
lyödä rahaksi.
Heti senjälkeen saapui tieto Juhanan naimisesta sekä samalla kertaa
huhu, että herttua oli langollensa lainannut perimänsä suuren
hopeavaraston saaden pantiksi seitsemän linnaa Liivinmaassa.
Avioliittosopimuksen ehdot pidettiin salassa; oli siis selvää, että
herttua tahtoi anastaa itselleen itsenäisen aseman Suomessa.
Silloin Eerik vimmastui; Puolaa vastaan julistettiin sota, ja Suomen
aateli sai käskyn täysinvarustettuna lähteä Liivinmaahan.
Juhana itse haastettiin oikeuden eteen Tukholmaan; mutta herttua
vangitsi kuninkaan lähettiläät ja kehotti suomalaisia puolustukseen;
lopun me jo tiedämme.
Sitä ennen olivat jo kuninkaan syytöksen johdosta säädyt tuominneet
Juhana herttuan kuolemaan kapinallisuudesta, ellei kuningas tahtoisi
käyttää armoa oikeuden asemesta.
Mutta tällä ei ollut rohkeutta panna tuomiota täytäntöön; tuska ja
pelko täyttivät hänen mielensä, eikä hän voinut tehdä mitään päätöstä.
Yrjö Pietarinpoika puhui kyllä "vaaleista hiuksista" arvellen, että
kuningas pani alttiiksi oman henkensä.
Äitipuoli ja sisarukset taas rukoilivat häntä, ettei hän suostuisi
tekoon, jota hän sekä ajassa että iankaikkisuudessa saisi katua.
Ah, Eerik sekä tahtoi että oli tahtomatta! Viisaus käski panemaan
tuomion täytäntöön, mutta omatunto kielsi.
Arkuus, pelko siitä, mitä maailma sanoisi, pidätti murhaavaa kättä.
Hän kysyi neuvoa tähdiltäkin, ja ne ennustivat hänelle vain tuhoa.
Kun hän tunsi sydämensä surun ja huolien painostamaksi, meni hän
pikku Kaarinan luo. Hänet nähdessä tyyntyi aina levottomuus hänen
sydämessään.
Mutta eräänä päivänä, kun hän tuli Kaarinan luokse, istui tämä
eräässä nurkassa kumarassa ja itki.
"Mikä sinun on, Kaarina?" kysyi hän.
Mutta itkultaan ei tämä kyennyt puhumaan mitään.
"Voi sitä, joka on tehnyt sinulle pahaa!"
"Ei sitä ole kukaan tehnyt."
"Ja kuitenkin itket."
"Hän on kuollut!" nyyhkytti Kaarina.
"Kuka hän?"
"Rakas veljeni!"
"Mutta olenhan minä sinulla; minä en tahdo, että sinä huolit
kenestäkään muusta", sanoi kuningas kietoen käsivartensa hänen
ympärillensä.
"Eikö sinullakin oli veljiä, kuningas Eerik? Etkö sinäkin surisi, jos
joku heistä kuolisi? Minulla on vain tämä ainoa, ja hän on minulle
rakkaampi kuin kukaan muu!"
"Rakkaampi minuakin?"
"Täällä on sijaa teille molemmille", sanoi Kaarina laskien kätensä
sydämelleen.
"Kuka on sanonut, että hän on kuollut?"
"Tohtori."
"Lörpöttelijä!"
"Miksi hän puhuisi minulle toisin kuin asia on? Sitäpaitsi tiesin sen
jo ennenkin."
"Mistä?"
"Näin hänet unissani... Uh", lisäsi hän vavisten, "se oli kauheaa!"
"Mikä?"
"Minä näin hänet merellä pienessä veneessä; eräs vanha mies oli
hänen kanssaan... niin, minä olen nähnyt hänet ennenkin, mutta en
muista missä... en tiedä mistä syystä vene kallistui ja Jens putosi
mereen... hän tuli kohta taas ylös aikoen tarttua veneeseen, mutta
silloin tuo ilkeä mies löi häntä airolla... ja niin hän vaipui
tulematta enää näkyviin."
Kalpein poskin ja silmät kyynelissä tyttö kertoi tämän.
"Ja sen sinä olet uneksinut?"
"Niin, mutta uskon sen todeksi."
"Minkätähden sinä uskot sen?"
"Onhan hän kuollut!"
"Mutta ei sillä tavalla; minä tiedustelen sitä."
"Sitten olen tuumaillut, kuningas Eerik, että olisi parasta, että
lähtisin täältä."
"Tahdotko hyljätä minut?"
"Minä kaipaan sinua kyllä paljon, mutta isäni ja äitinikin ovat
minulle rakkaat."
"He saavat tulla sinun luoksesi."
"Kiitoksia. He kertovat minulle Jensistä, ja me kaikki kolme itkemme
häntä yhdessä."
"Mutta yksi asia sinun täytyy luvata minulle."
"Mikä se on?"
"Älä koskaan puhu, että jätät minut. Sinä et tiedä, Kaarina, kuinka
paljon sinusta pidän."
"Minäkin pidän sinusta hyvin paljon, kuningas Eerik."
"Sinä saat kärsiä hyvin paljon herjausta minun tähteni."
"En, leskikuningatar on hyvin hyvä."
"Mutta entä prinsessat?"
"He eivät kyllä huoli minusta."
"Eikö prinsessa Annakaan?"
"Hän vähemmin kuin muut."
Kaarinan luona kuningas kirjoitti kirjeen, jossa hän määräsi, että
Kaarinan vanhemmat seuraavana päivänä oli tuotava tyttärensä luo.
Suureksi ilokseen sai Kaarina itse kirjeen haltuunsa lähettääksensä
sen kenen mukana tahtoi.
Kun kuningas tuli huoneeseensa, lähetti hän heti kutsumaan Beureusta.
Tämä tuli tavattoman kalpeana ja liikutettuna.
Eerik katsoi häneen tutkivasti.
"Onko se totta?" mutisi hän.
"On, teidän armonne."
"Simon mestariko se..."
"Niin."
"Hän ei saa koskaan enää näyttäytyä täällä!"
"Ei, ei koskaan enää."
"Kuinka hän saattoi..."
"Se oli ihme."
"Mutta oliko se välttämätöntä?"
"Jos hän olisi kohdannut Kaarinan..."
"Sitä hän ei saanut."
"Simon on estänyt sen."
"Kaarina kyllä pian lohduttautuu; minä en tahdo, että hänen sydämensä
on kiintynyt keneenkään muuhun kuin minuun."
"Minä tahdon tästäpuolin vartioida häntä."
"Tarkemminko kuin ennen?" kysyi Eerik hymyillen.
"Hän on kuin karitsa susien keskellä."
"Siinä olet oikeassa."
"Tahdon antaa henkeni suojellakseni häntä."
"Et saa antaa hänen tietää..."
"En, en, hänen tietämättömyytensä on hänen onnensa."
"Hänen tähtensä annan Juhanan elää. Etpä usko, kuinka kauniisti hän
puhui sisaren rakkaudesta."
"Niin, hänen oppinsa on rakkaus kaikkia kohtaan."
"Jumala tietää, mistä hän saa tämän oppinsa; minä en ole koskaan sitä
oppinut."
Vaikuttivatko sen ehkä tunnonvaivat, mutta Eerik ei käynyt
Kaarinan luona useaan päivään. Hän tahtoi, että tällä olisi aikaa
lohduttautua, ja sentähden hän saikin pitää äitinsä luonaan
kokonaisen viikon, jonka jälkeen tämä lähti Ångermanlantiin, mihin
hänen miehensä oli siirretty.
* * * * *
Olemme tähän asti hyvin vähän puhuneet prinsessa Annasta, joka oli
kolmas Kustaan tyttäristä.
Hänestä ei yleensä olekkaan paljon mainittavaa. Ollen sisaruksista
vähimmin kaunis vetäytyi hän itsestään enemmän erilleen maailmasta.
Cecilian onnettomuuden jälkeen pyysi hän niin innokkaasti saada
seurata sisartansa Katariinaa Itä-Frieslandiin, että kuningas lopuksi
suostui hänen pyyntöönsä.
Sentähden hän ei ollutkaan läsnä isänsä kuolinvuoteella eikä veljensä
kruunauksessa.
Hänestä saapui harvoin tietoja, hän oli kuin unohdettu.
Silloin tuli kuningas Eerikille kirje Reinin rajakreiviltä Yrjö
Juhanalta, ja siinä tämä pyysi prinsessa Annan kättä.
Häneltä itseltään seurasi kirje samassa.
Siinä hän mainitsi antaneensa sydämensä rajakreiville ja toivoi,
ettei hänen rakkaalla veljellään olisi mitään heidän liittoansa
vastaan.
Mutta hän ei tahtonut viettää häitänsä muualla kuin Tukholmassa,
jonne hän toivoi saapuvansa jo syyskuussa, ja hänen sulhasensa piti
tulla sinne tapaamaan häntä.
Uutinen oli yhtä odottamaton kuin vastenmielinenkin kaikille muille
paitsi leskikuningattarelle.
Jokaisella oli omat toivomuksensa, joita ei kukaan tahtonut saattaa
julkisuuteen, ja vaikka Anna oli perheen jäsen, oli hän jo ehtinyt
vieraantumaan omaisistansa.
Hän tuli yhtä yksinkertaisena kuin oli lähtenytkin ja otti
paikkansa perheessä niin luonnollisesti, kuin ei koskaan olisi sitä
jättänytkään.
Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat vähää ennen tehneet
surullisen matkansa Ruotsin saariston halki; kaikki puhuivat
vielä kauhistuksella siitä, mutta Anna ei näyttänyt tietävän
mitään. Matkallaan hän oli tavannut Eerikin Halmstadissa; tämä oli
toivottanut hänet tervetulleeksi ja sanonut aikovansa pian tulla
Tukholmaan.
Cecilian kihlaus Badenin maakreivin kanssa oli nyt lopullisesti
päätetty, mutta prinsessa oli niin oikullinen, että Anna ihmetteli,
miten maakreivi voi sietää sitä.
Tämä kuitenkin vain hymyili, mutta milloin hän ei luullut kenenkään
huomaavan, saattoi havaita halveksimistakin niissä silmäyksissä,
joita hän loi kauniiseen morsiameensa.
Mikä oli kaikkeen tähän syynä?
Anna ilmaisi epäilyksensä ja pelkonsa leskikuningattarelle.
"Minä luulen, että maakreiviä viehättävät hänen suuret
myötäjäisensä", vastasi Katariina.
"Onko mahdollista, että Cecilia rakastaa häntä?"
"Sitä en usko."
"Miksi hän sitten menee naimisiin?"
"Cecilialla on hyvin kevytmielinen luonne", vastasi Katariina
vältellen.
Anna oli vaiti hetkisen.
"Minun täytyy puhua hänen kanssaan", virkkoi hän sitten; "mutta
myöskin Sofia ja Elisabet ovat muuttuneet."
"Se onkin tätä nykyä suurin suruni."
"Etkö tiedä syytä siihen?"
"He eivät luota minuun."
"Voitko arvata syytä?"
"Luulen voivani."
"Olen kyllä nykyään vain vieras teidän keskellänne, mutta lähimmät
omaiseni ovat kysymyksessä ja katson oikeudekseni saada tietää sen."
"Se vain tuottaisi surua sinulle."
"Minä voin pakottaa heidät luottamaan minuun", huudahti Anna
kiihkeästi.
"Jos oikein arvaan, ovat he liiaksi sidotut siinä suhteessa", vastasi
kuningatar kauhistuen.
"Mutta puhu, Katariina, puhu taivaan tähden!" rukoili Anna hellästi.
"No sitten sanon sinulle mitä en ole kenellekään ilmaissut, mutta
ensiksi täytyy minun kertoa, mitä itse olen kokenut."
Ja hän kertoi Romanan surullisen tarinan ja salaovien löytämisen.
Hän lopetti sanoen: "Aivan epäilemättä prinsessat ovat saman
vaikutuksen alaisia."
"Etkö ole puhunut heidän kanssaan?"
"He vastaavat, että minun vaikutusvaltani on loppu, heillä ei ole
minun kanssani mitään tekemistä. Ainoastaan maailman tähden olemme
vastaiseksi yhdessä."
Kyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan, kun hän poispäin
kääntyneenä sanoi tämän.
Anna syleili häntä hellästi.
"Anna anteeksi isälleni, että hän anasti sinulta nuoruutesi onnen!
Anna anteeksi meille, hänen lapsilleen, että kylminä, tympeinä
olentoina olemme lisänneet kiviä kuorman päälle!"
Katariina syleili häntä vuorostaan, ja he itkivät molemmat yhdessä.
"Sano minulle", kysyi taas Anna, "onko se Bellini?"
"Hänestä kaikki on lähtöisin, mutta se ase, jota hän käyttää apunaan,
on tätä nykyä paljon vaarallisempi."
"Kuka se on?"
"Lecoeur, esilukija."
"Hänet voi lähettää pois."
"Ei vielä."
"Mikä estää?"
"Molemmat rakastavat häntä."
"Sofiako?... Elisabetko?"
"He voivat ehkä salata sen muilta, mutta eivät minulta."
"Mutta Saksin herttuahan on saanut Sofian suostumuksen."
"Luulen, että Lecoeur on hänet taivuttanut siihen."
"Mitä tarkoitusta vartan?"
"Saadakseen hänet täältä pois ja kokonaan valtaansa."
Anna istui voimattomana. "Herttua ei minua miellytä", sanoi hän
viimein.
"Hän on tuhlari, turhamainen ja kevytmielinen ihminen; Sofia huomaa
sen kyllä."
"Ja suostuu kuitenkin."
"Hän on antanut lupauksensa, sanoo hän."
"Se on kauheata! Mutta mitä Elisabet sanoo?"
"Minä luulen, että molemmat sisaret tietävät toistensa rakkauden; he
ovat vihanneet toisiansa, mutta nyt he itkevät toistensa sylissä."
"Mikä tulee tästä lopuksi?"
"Ranskan ministeri on kysynyt, eikö Elisabet tahtoisi mennä naimisiin
kuningas Henrik III:n kanssa. Eerik ihastui kovin, mutta Elisabet
kirkui alussa: Ei, ei, minä en mene koskaan naimisiin."
"Eikö hän sanonut mitään syyksi?"
"Seuraavana päivänä hän selitti olevansa siihen taipuvainen; se oli
muka suurempi kunnia kuin hän ansaitsikaan."
"Mikä sai tämän mielenmuutoksen aikaan?"
"Lecoeur, luullakseni. Kuka tietää, eikö koko tuuma liene jesuiittain
alkuunpanoa; he tahtovat tärvellä koko Kustaa Vaasan perheen."
"Minun ja sisareni Katariinan suhteen ei se ainakaan onnistu",
huudahti Anna; "yrityksiä on kyllä tehty, mutta hyvin pian torjuttu."
"Pysykää uskollisina."
"Sen teemme."
"Suokoon Jumala, että voisit tehdä jotakin Juhanan hyväksi."
"Voiko Eerikin aikomus olla ottaa hänet hengiltä?"
"Jos Yrjö Pietarinpoika saa määrätä, niin kyllä siten käy."
"Totteleeko hän häntä kaikessa?"
"Useimmiten."
Molemmat istuivat hetkisen ääneti. "Eerik parka!" sanoi Anna. "Sinä
säälit häntä?"
"Paljon enemmän kuin Juhanaa."
Katariina ojensi hänelle kätensä. "Niin minäkin", sanoi hän.
"Aina tuosta onnettomasta iskusta asti, jonka hän sai päähänsä, ei
hän ole ollut täysin tasapainossa."
"Mutta hallitsee kuitenkin maata ja valtakuntaa."
"Oi kurja, kurja synnyinmaani, mitä kohtaloja kohden kuljetkaan!"
"Jumala sitä suojelkoon!"
"Entä Maunu, miten on hänen laitansa?"
"Hän elää unelmissaan."
"Ne eivät ainakaan viene turmioon."
"Säännötön elämä tekee sen. Maunu jäi aikaisin itsekseen."
"Eikä hänellä ollut vastustusvoimaa... Niin, niin, niin se on;
sentähden on _hän_ joutunut turmioon."
"Turmiolla hän ei ole, mutta se johtuu siitä..."
"Miksi vaikenet?"
"En tahdo enempää saattaa sinua levottomaksi."
"Eikö minun oikeuteni ja velvollisuuteni ole tyhjentää surumalja
pohjaan asti; älä peittele minulta mitään."
"Sinun tulee ehkä saada tietää se. Eerik ei saa tuomita Juhanaa
kuolemaan ilman veljiensä suostumusta. Kaarle on vielä alaikäinen,
Maunu on jäljellä."
"Hän ei siihen koskaan suostu."
"Hänet voi siihen vietellä."
"Eerikkö?"
"Ei, vaan Yrjö Pietarinpoika."
"Sen voi estää."
"Minä olen kirjoittanut hänen hoitajattarilleen, etteivät he saa
koskaan laskea häntä näkyvistään, mutta prokuraattori ymmärtää
paremmin kuin kukaan muu ottaa vaarin ajasta."
"Silloin Maunu menettää järkensä."
"Minä pelkään sitä."
"Mutta Kaarle, hän näyttää niin hiljaiselta."
"Niin hän onkin."
"Jo kolmentoistavuotiaana?"
"Hänen nuoressa päässään on kyllä vakavia ajatuksia."
"Vaikuttaneeko se, että hänen katseensa toisinaan on niin synkkä?"
"Niin luulen."
"Jospa hän tahtoisi avata sydämensä minulle."
"Sitä hän ei tehne kenellekään."
"Mutta on kauheata ajatella, ettei Kustaa Vaasan pojista kukaan astu
isänsä jälkiä."
"Kaarle enimmän kunnioittaa hänen muistoansa."
"Miksi hän on niin harvoin täällä?"
"Hän arvelee olevansa velvollinen oleskelemaan siinä läänissä, jonka
hänen isänsä on antanut hänelle, enkä minä uskokkaan, että hän enää
viihtyisi täällä."
"Ei, täällä on niin toisenlaista kuin autuaasti nukkuneen isäni
aikana."
"Minä toivon pian pääseväni täältä", sanoi Katariina lopuksi,
"ennenkuin rakkaat muistoni käyvät nykyisen todellisuuden
tahraamiksi".
* * * * *
Anna ei viivytellyt, vaan kävi pian puheisiin Cecilian kanssa.
Mutta, vastaukseksi tämä puhkesi soimauksiin ja solvauksiin. Mitä
hänen sisarellaan muka oli tekemistä hänen kanssaan; hän sekä voi
että tahtoi hoitaa itse asiansa. Itsestäänkö Anna oli tullut, vai
oliko joku hänet lähettänyt?
Entisestä suloisesta ja rakastettavasta Ceciliasta ei enää ollut
jälkeäkään; hänestä oli tullut ihana kostotar, joka raivoili muita
vastaan, niinkuin ennen oli raivoillut itseään vastaan.
Anna oli hämillään, hän saattoi ainoastaan sydämensä kyllyydestä
huudahtaa:
"Cecilia!"
Mutta äänessä oli täytynyt olla hyvin paljon sydämellisyyttä, koska
se vaikutti tuohon onnettomaan niin, että hän purskahti valtavaan
itkuun sanoen, ettei sitten isän kuoleman kukaan ollut huolinut
hänestä, ja että nyt, kun hänen uskollinen imettäjänsäkin oli mennyt,
hänen elämänsä oli aivan sietämätöntä.
"Senkötähden sinä menet naimisiin?"
"Sinä luulet kai, etten tee sitä rakkaudesta?" kysyi hän korskasti.
"Miksi muuten sitten?"
"En tiedä itsekään, mutta toivon, luulen, että se tuottaa tuskaa
eräälle toiselle, ja siksi teen sen."
"Cecilia, minä en enää tunne sinua!"
"Luuletko, että itse tunnen itseäni? Miten he kaikki matelijatkaan
jalkojeni edessä ja kerjäsivät silmäystä kauniista silmistäni ja
hymyilyä pieniltä punahuuliltani! Jos toivomuksenkaan lausuin, miten
kilpailivatkaan kaikki saadakseen täyttää sen! Miten kadehdittu
olikaan se, joka sai viedä minut tanssiin, jalanjälkien pölyäkin
suudeltiin, minä olin jumalatar, jota kaikki rukoilivat, ja nyt,
nyt!..." Hän ratkesi ankaraan, puistattavaan itkuun.