Se pilvetön taivas, joka kirkkaana hymyili nuorelle herttuaparille
heti kun he olivat saapuneet Turkuun, vetäytyi pian pilveen. Rahvaan
ihastelu muuttuu helposti "ristiinnaulitsemiseksi"; kaikki riippuu
johtajista, jotka kyllä silloin olivat Juhanalle suosiolliset, mutta
joiden sijaan pian voi tulla Eerikin puoluelaisia, etenkin jos näillä
oli enemmän rahaa.
Kaikella on hintansa, eikä uskollisuus vallanpitäjiä kohtaan ole
koskaan ollut korkeassa arvossa. Jos etenkin kurjuus ja nälkä ovat
olleet vallitsemassa, on moni Esau myynyt vakaumuksensa halvasta
hernekeitosta.
Tähän aikaan oli Suomessa vielä enemmän kuin Ruotsissa ihmisen
olemassaolo niin kovasti sidottuna kaikenmoisiin puutteisiin, että
jokainen, joka kuului varsinaiseen rahvaaseen, oli miltei jalkoihin
poljetun ruohonkorren arvoinen. Nelijalkainen luontokappale oli
useinkin korkeammassa hinnassa kuin kaksijalkaiset, jotka kelpasivat
ainoastaan "kanuunan ruuaksi" tai joita käytettiin samalla tavoin
kuin koneita nykyaikaan.
Tylsänä ja välinpitämättömänä istui talonpoika takan ääressä
savustuneessa pirtissään, vaimon keittäessä lientä kaarnasta,
sammalista ja sienistä, onnellisena jos hänellä oli siihen lisätä
jokunen sipuli ja hyppysellinen suolaa, sekä suuren lapsijoukon
nälkäisenä ja ahnaana riidellessä vellistä. Kuinka paljon
olisivatkaan vanhemmat voittaneet, jos olisivat voineet vaihtaa
lapsiparvensa lampaaseen, porsaaseen tai vaikkapa kanaan. Älkää
sanoko, että he olivat kovasydämisiä tai että äidinrakkaus ei olisi
sitä myöntänyt. Kahdeksan kymmenestä näki sikiönsä kuolevan nälkään;
jos olisi löytynyt joku, joka olisi tahtonut ottaa lapsiraukat
huolenpitonsa alaisiksi, niin he eivät koskaan olisi voineet tulla
huonompaan hoivaan kuin kotona. Mutta voi, mihin he olivat joutuneet,
siinä he saivat olla, nähdä nälkää ja elää, jos se oli mahdollista,
tai kuolla nälkään, jos muu ei auttanut.
Kellä oli pahainen hevoskoni, hän valjasti sen auran eteen, kun maa
oli kynnettävä. Jos juhtaa ei ollut, saivat isä tai äiti itse käydä
valjaisiin, toinen tavallisesti työnsi jäljestä; mutta sodan aikana
ei kannattanut kyntää, ja milloin Suomessa ei ollut sotaa? Maa sai
sentähden enimmäkseen olla viljelemättä.
Kaupungeissa eivät asiat olleet paljon paremmin, mutta olivat ne
kuitenkin kermana tuossa sinervän happamessa maidossa.
Mutta kun herrat joutuivat riitaan, silloin rahvaskin merkitsi
jotakin. Arvottomallakin oli silloin hintansa; se, joka enimmän
tarjosi, sai ostaa hänet puolelleen.
Vielä oli Juhana herttua mahtavimpana. Se loisto ja komeus, joka
häntä ympäröitsi, oli ikäänkuin enteenä siitä, että täällä maailmassa
voidaan parempiakin päiviä nähdä. Sentähden se kimalteli kullalta
katsojain silmiin, siinä hurrattiin ja huudettiin.
Ruotsista saapuneet tiedot osoittivat, että vanha lapsuudenaikainen
viha nyt puhkesi ilmiliekkiin, ja Juhana tiesi, että hän sai pelätä
kuninkaallisen veljensä puolelta mitä tahansa. Oli siis viisainta
turvata asemansa, sitä parempi kuta pikemmin.
Myöskin hänen puolisonsa kehotti häntä tähän. Se vaikutus, jonka
Katariina heidän avioliittonsa alussa oli saavuttanut, säilyi hänellä
edelleenkin, ja Katariina Jagellotar oli ja pysyikin Juhanan ainoana
uskottuna. Mutta joskin Katariina seurasi miestänsä juonikkaan
ja verisen politiikan pimeihin eksytyssokkeloihin, täytyi tämän
puolestaan antaa hänelle vasta uhriksi lapsuutensa usko, se oppi,
jonka hänen isänsä äskettäin oli maahan tuonut.
Miehuullinen esiintyminen ja vetoaminen aatelistoon ja papistoon
pidettiin välttämättöminä, ja kesämarkkinoilla, jolloin maapäivät
kokoontuivat Turkuun, herttua piti laajan suomenkielisen puheen,
jossa hän arastelematta teki ankaria valheellisia syytöksiä
kuningasta vastaan. Hän muka oli muun ohessa kosinut Katariinaa ja
saanut rukkaset, josta hän nyt oli suutuksissaan sekä tälle että
Juhana herttualle. Lisäksi ei Eerikillä ollut mitään oikeuksia
Liivinmaahan, joka kuului Puolan kuninkaalle. Hän oli kiihottanut
venäläisiä jotka luultavasti ensi vuonna tekevät verisen hyökkäyksen
Suomeen, ja sentähden, jatkoi herttua, "olen koettanut, saada
aikaan mahtavan liiton Puolan kanssa voidakseni auttaa onnetonta
isänmaatani. Kuningas Eerik", lisäsi hän "halveksii kokeneita herroja
ja pitää ympäristössään ainoastaan räätäli- ja nokipoikia". Sentähden
herttua pyysi, että kunnon suomalaiset antaisivat hänelle voimakasta
apuansa kuningas Eerikin vääryyksiä ja väkivaltaa vastaan.
Suomalaisia ei yleensä helposti saada mielipidettään muuttamaan,
mutta Juhanan kaunis ja miehekäs ryhti sekä jalo ulkomuoto voitti
kaikki epäilykset, ja yksimielisesti suostuivat kaikki hänen
pyyntöönsä. Hänelle vannottiin uusi uskollisuudenvala ja tämä
vahvistettiin avonaisella kirjelmällä. Täten oli taisteluhansikas
heitetty.
Tarpeellisiin varokeinoihin ryhdyttiin heti.
Turun linnaa vahvistettiin, sotaväkeä ja elatustarpeita hankittiin,
Puolasta ja Preussista pyydettiin apua ja, kansaa kiihotettiin kaikin
tavoin Eerikkiä vastaan.
Juoniakaan ei kammottu.
Herttuan pienessä hovissa oli nuori hovijunkkari Eerik Sture eräs
Svante kreivin ja Märta rouvan nuorempia poikia.
Hän oli hyvin kasvatettu ja miellyttävänmuotoinen, jonkatähden hän
olikin herttuattaren ja hänen naistensa suuressa suosiossa. Ei kukaan
ollut niin taitava pallonheitossa ei kukaan osannut tepasteluttaa
hevostaan niin hyvin kuin ritarillinen herra Eerik Sture.
Hämärähetkinä takkavalkean ääressä, johon herttuatar tavallisesti
kokosi pienen hovinsa, hän kertoili heille Hörningsholmasta ja niistä
rikkaista muistoista, joita hänellä oli lapsuutensa ajoilta suuresta
siskopiiristään, ja mihin omat muistot eivät ulottuneet, siinä hän
kuvaili heille mitä oli isältään kuullut.
Sture-nimeen on liittynyt paljon rakkautta ja romanttisuutta;
isänmaan kunniakkaimmat muistot ovat kietoutuneet siihen, ja kun
tapauksia kerrottiin, niinkuin nyt, lämmöllä ja innolla, joka on
nuoruudelle ominaista ja erittäinkin sopii sille, joka itse on
renkaana tuossa kunniakkaassa ketjussa, on melkein itsestään selvää,
että kuulijapiiri nautti niistä ihastuksella ja mielihyvällä.
Matta ylpeän nimen ennen loistava tähti oli laskeumassa, ja sentähden
tuotti nyt surua ja alennusta se, mikä ennen oli tuottanut onnea ja
kohoamista.
Herttuattaren naisien joukossa oli nuori puolalainen nimeltään
Leszinska.
Päinvastoin kuin ympäristönsä oli hän tummaverinen, hänen silmänsä
olivat mustat ja säkenöivät, ja, hänen suustaan näkyi usein kaksi
valkeata helmiriviä, sillä kaunis Leszinska nauroi aina hyvin
tietäen, että se kaunisti häntä.
Eerik Sture rakastui häneen melkein kohta. Hänelle hän kertoili,
hänelle hän lauloi, mutta lemmestään hän ei uskaltanut puhua.
Mutta Eerik olikin vain 17-vuotias.
Nauraen kertoi herttuatar puolisolleen tuosta pienestä lemmenjutusta,
jota leikittiin hänen silmiensä edessä. "Poika on rakastunut hupsu",
sanoi hän, "mutta siitä on ehkä hyötyä meille."
"Millä tavalla?"
"Ei sitä edeltäpäin tiedä; pitää ottaa tilaisuudesta vaarin."
"Sinä olet viisas kaikissa asioissa, Katariina."
"Uskontoni vaikuttaa sen."
"Niinpä alan luulla."
"Sentähden tahtoisin, että sinäkin tunnustaisit sitä."
"Mutta ajatteleppa, isäni!"
"Hän on kyllä jo tullut toiseen mielipiteeseen."
"Jospa sen uskoisin."
"Siitä tulet kyllä vakuutetuksi, kuta enemmän opit uskomaan minua."
"Minä tahtoisin olla vahva niinkuin sinä."
"Minun väkevyyteni on minun uskoni."
Ahkerasti tehtiin tähän aikaan työtä linnan vahvistamiseksi. Sota oli
puhkeamassa, ja nuori Eerik olisi heti matkustanut kotiin, jollei
tuollaista vahvaa magneettia olisi ollut häntä pidättämässä.
Eräänä päivänä tuli Leszinska hyvin kiihottuneena herttuattaren luo.
"Ruotsista on tullut matkustaja tuoden kirjeen herra Eerik Sturelle",
sanoi hän.
"Tiedätkö keneltä?"
"Hänen isältään, sanoo kirjeen tuoja."
"Mitä hän pyytää?"
"Saada tavata Eerik herraa."
"Etkö voisi saada kirjettä käsiisi."
"En tiedä, tokko..."
"Käske kestitsemään kirjeen tuojaa hyvästi; sano, että Eerik herra ei
ole tavattavana, mutta että sinä pidät huolta siitä, että kirje tulee
hänen käsiinsä?"
"Mutta kun Eerik herra saa tietää..."
"Jätä se minun huolekseni."
Hetkisen kuluttua Leszinska toi kirjeen herttuattarelle ja sai
ankaran käskyn olla puhumatta siitä mitään ei herra Eerikille eikä
kenellekään muulle. Mitä palvelijaan tuli, niin hänestä kyllä
pidettäisiin huolta.
Kirje jätettiin herttualle, jota sen aukaiseminen ei ensinkään
arveluttanut.
Se oli niinkuin arveltiinkin Svante herralta, joka hellästi
huolehtien pyysi poikaansa heti palaamaan isänmaahansa. "Jäämällä
sinne sinä vain panet alttiiksi henkesi, joka on vanhemmillesi ja
sisaruksillesi hyvin rakas", kirjoitti hän. "Tule siis heti."
"Sture-nimellä on hyvä maine täällä Suomessa", sanoi herttua hetkisen
mietittyään.
"Tarkoitus pyhittää keinot", sanoi herttuatar. "Mitähän vaaraa olisi
tällä nuorella miehellä tänne-jäämisestään?"
"Ei mitään minun nähdäkseni."
"Kirjeen pistämme kai piiloon?"
"Niin, vastaiseksi."
"Mutta entäs palvelija?"
"Lähetetään rajan taakse."
"Taikka jossakin jahdissa Ruotsiin. Jos hänet saadaan hyvin laivaan
tukkihumalassa, niin hän saa kotiin tultuaan tekaista minkälaisen
kertomuksen haluaa."
"Mutta voiko Leszinskaan luottaa?"
"Jos sanon hänelle, että tahdotaan erottaa Eerik hänestä, pitää hän
kyllä itse huolen rakastajastaan."
"Onko poika sitäkin?"
"Ei, eikä tulekkaan."
Mutta tämän jälkeen Eerik sai monta ystävyyden osoitusta. Leszinska
loi häneen silmäyksiä, jotka saivat veren nousemaan päähän; hän
rakasti ensi kertaa, ajatukset kotimatkasta häipyivät pois, ja isänsä
kirjettä hän ei saanut.
Ruotsista tuli uhkaavia uutisia. Yrjö Pietarinpoika oli vanginnut ja
saattanut syytteeseen useita Juhanan palvelijoita. Kidutuskeinojakin
oli käytetty heitä kuulusteltaessa, ja lopulta oli yksi heistä
tunnustanut, että "Juhana herttuan tarkoituksena oli syöstä Eerik
valtaistuimelta", sen hän oli itse kuullut herttuan suusta.
Sitten saapui tieto, että säädyt olivat kutsutut kokoon ensi päiväksi
kesäkuuta.
"Saahan nähdä", huudahti Juhana, "eikö hän ole tehnyt tätä
syyttääkseen minua, veljeänsä, kavalluksesta!"
Niin olikin asianlaita. Juhana herttua tuomittiin "valtion
kavaltajana menettämään henkensä ja omaisuutensa, ellei kuningas
Eerik erityisestä suosiosta ja armosta tahtonut tässä suhteessa
armahtaa häntä".
Saman tuomion saivat myöskin hänen Ruotsissa oleskelevat
palvelijansa; nämä vietiin Södermalmille ja mestattiin.
Tämä synnytti suurta alakuloisuutta Turussa; tuntuipa melkein
kuin kuolemantuomio olisi uhkaavana väikkynyt kaupungin yllä, ja
tuskaisina odotettiin mitä seuraisi.
Kauan ei tarvinnutkaan odottaa.
Useita hyvinvarustettuja sotalaivoja saapui satamaan. Niitä seurasi
Hogenskild Bielke rauhanvälittäjänä. Antti Sigfridinpoika Rålamb ja
Jaakko Henrikinpoika Hästesko olivat sotavoiman päällikköinä.
Pyydettiin päästä keskusteluihin herttuan kanssa ja siihen
suostuttiin heti.
Juhana oli nähtävästi hätääntynyt, mutta hänen rinnallaan seisoi
Katariina ylevänä ja ylpeänä, katsoen kylmästi ja rohkeasti tulijoita
silmiin.
Kaninkaan nimessä lupasi herra Hogenskild, että herttua, jos
hän vastustamatta antautuu, saa pitää henkensä, mutta joutuu
elinkaudekseen vankeuteen.
Herttua kiitti tarjouksesta, mutta vastasi pitävänsä puolustautumisen
parempana.
Pitempiin keskusteluihin hän ei ryhtynyt, lyhyesti ja päättävästi hän
lähetti luotansa lähettiläät.
Mutta kun kaikki olivat poissa ja hän Katariinan kanssa kahden
suuressa linnansalissa, peitti hän kasvonsa käsillään ja puhkesi
epätoivoon.
"Nyt olemme pakotetut luottamaan omiin voimiimme; suretko sitä?"
kysyi Katariina melkein nuhdellen.
"Oi Katariina, minä en ole niin vahva kuin sinä, ja minusta näyttää
toivottomalta se taistelu, johon olemme antautuneet. Kuolema ja
perikato ovat tulossa."
"Parempi niinkin kuin pelkurimaisesti väistyä."
"Entä sinun ylpeät unelmasi?"
"Mitä ovat tähtienselittäjät ennustaneet sinulle?"
"Surua ja pilkkaa ja sitten kultainen kruunu."
"Eikö tämä ole juuri niin?"
"Voihan sen selittää kuolemaksikin ja..."
"Epäilijä!... Heitä pelkosi, se ei ole arvosi mukaista, sanon minä!"
"Sitten tahdon taistella, taistella epätoivon vimmalla viimeiseen
mieheen."
"Taistella viisaana päällikkönä, joka kerran saa suuremman sotajoukon
johdettavakseen. Mahdottomia sinun ei pidä tekemän, ei paneman
alttiiksi kenenkään henkeä, mutta osoittaman, että olet taitava
päällikkö, jota kannattaa palvella."
"Katariina, mistä sinä saat sanasi?"
"Sydämestäni."
"Niin pitää tapahtuman kuin sinä tahdot. Jos voitan, olet sinä koko
elämäni johtotähti, jos kaadun..."
"Ei, Juhana", huudahti Katariina pontevasti; "sinä et kaadu, minäkin
olen tutkinut tähtiä."
"Oletko? Milloin ja missä?"
"Sen saat tietää toisella kertaa! Rohkeutta! Mutta nyt he tulevat
saamaan käskyjäsi."
"Menetkö sinä pois?"
"Menen, jotta ei näyttäisi siltä, kuin minä olisin toimiesi määrääjä."
"Hän on oikeassa, tuhat kertaa oikeassa", jupisi Juhana katsoen
hänen jälkeensä, "mutta minä olen arka samoin kuin Eerik... meissä
on paljon yhtäläisyyttä. Hänkin voi olla urhoollinen, ja minä tahdon
näyttää, ettei hän ole minua miehuullisempi! Nyt toimeen, käyköön
syteen tai saveen!"
Piiritys alkoi kohta senjälkeen, ja Juhana johti itse puolustusta;
hän osoitti siinä suurta urhoollisuutta ja hänen onnistuikin kahdesti
pakottaa hyökkääjät vetäytymään takaisin, mutta kolmas rynnäkkö,
joka tehtiin kaksi kuukautta ensimäisen jälkeen, oli niin ankara ja
äkkiarvaamaton, että kaikki vastustus oli turhaa.
Apuväkeä oli toivottu, mutta sitä ei saapunut ennenkuin se jo oli
myöhäistä.
Kuultuaan, että vihollinen oli tunkeutunut linnaan, oli herttua kuin
kivettynyt. Hän oli nyt siis julman veljensä vallassa.
Samassa syöksyi Hogenskild Bielke usean herran seuraamana
vangitsemaan häntä; heidän joukossaan oli eräs Antti Niilonpoika
Sabelfana, joka vastikään oli tullut aateloiduksi. Paljastettu
väkipuukko kädessä hän juoksi antamaan herttualle kuoliniskua,
mutta Klaus Boye työnsi hänet takaisin pelastaen Juhanan, joka heti
antautui.
Tämä tapahtui elokuun 12 p:nä 1563.
Valmistukset Ruotsin-matkaa varten olivat jo tehdyt ja herttua
puolisoineen, palvelijoineen vietiin laivaan.
Ennen piiritystä oli Katariina jo lähettänyt pois etevimmät naisensa;
häntä liikutti hyvin vähän se, että hän täten erotti kaksi lempivää
sydäntä.
"Enkö koskaan enää saa nähdä häntä?" kysyi Eerik Sture syvästi
liikutettuna.
"Kyllä, jos voitamme."
Hänetkin vietiin vankina samaan laivaan, johon korkea herrasväkikin.
Koko matkalla herttuatar pysyttäytyi puolisonsa likeisyydessä
koettaen rohkaista ja lohduttaa häntä. Mutta ensi kerran näytti
siltä, kuin hänen sanansa eivät olisi vaikuttaneet mitään herttuaan.
Äänettömänä ja toivottomana hän tuijotti eteensä; olipa kuin hän
olisi nähnyt pyövelin miekan riippuvan päänsä päällä.
Aivan lähellä Vaxholmaa näytettiin herttuattarelle erästä laivaa;
siinä oli Yrjö Pietarinpoika ja muutamia muita kuninkaan kätyreitä.
Herttuatar poistui heti kannelta mennen taakseen katsomatta hyttiinsä.
Pian senjälkeen ankkuroitiin laiva, ja äsken mainitut nousivat siihen.
Yrjö Pietarinpoika meni suoraa päätä herttuan luo ja rupesi häntä
herjaamaan; mutta tämä ei näyttänyt kuulevan eikä käsittävän mitään,
niin ankaran mielenliikutuksen vallassa hän oli. Vasta vähitellen hän
palasi tajuntaansa, mutta samalla heräsi hänessä myös oman arvonsa
tunteminen ja viha.
"Minua ja minun asioitani tuomitsevat keisarit, kuninkaat ja
ruhtinaat, mutta et sinä, senkin papinkakara!" huudahti herttua
suuttuneena.
"Te olette jo tuomittu", kirkui Yrjö, "ja olette nyt vankina
kuninkaan mielivallan alaisena. Kukaan ei voi teitä enää auttaa! Eikä
sitä kukaan koettanekkaan."
Juhana kysyi, mihin häntä vietiin.
"Gripsholmaan", kuului vastaus, "yhden ainoan palvelijan seuraamana."
Senjälkeen käskettiin kaikkien siirtyä toiseen laivaan ja herttuaa
varten tuotiin kahleet.
Nähdessään ne hän purskahti itkuun. "Tämän ovat muut saaneet aikaan!
Sanokaa suoraan, oletteko tulleet surmaamaan minua nyt heti vai
viivytelläänkö siinä toistaiseksi?"
"Minä vain tottelen kuninkaani käskyjä ja pyydän hänen puolestaan
heti päästä ruhtinattaren puheille."
Juhana katsoi häneen terävästi. "Tule", sanoi hän ja meni edellä
herttuattaren hyttiin.
Yrjö kumarsi syvään ja selitti tulleensa kuninkaan valtuuttamana
esittämään hänelle kaksi ehtoa. Toinen oli se, että hän kaikkine
hovinaisineen saisi asianmukaisen ylläpidon jossakin kuninkaan
linnassa. Jos hän sitävastoin tahtoi seurata herttuata, sai hän
vankilaan ottaa mukaansa ainoastaan kaksi palvelijatarta.
Katariina tarkasti häntä terävästi hänen puhuessaan; kun hän oli
lopettanut, veti hän kihlasormuksen sormestaan ja piti sitä hänen
silmiensä edessä sanoen: "Lukekaa!"
"Ei muu kuin kuolema", luki Yrjö. "Se on minun päätökseni", vastasi
hän, mutta vaipui samassa tainnoksiin.
Herttua nosti hänet itkien ylös.
Aluksen viereen oli laskenut pursi; siihen täytyi ruhtinaallisen
parin siirtyä Yrjö Pietarinpojan anastaessa kaikki heidän kirstunsa
kalleuksineen, kirjeineen ja asiakirjoineen. Matka suunnattiin
Gripsholmaa kohden, mutta kun purren oli kuljettava Söderströmin
kautta, käskettiin herttuan istua kannella. Katariina seurasi häntä.
Lukemattomia ihmisjoukkoja näkyi rannalla kaikkialla; oli levinnyt
huhu, että herttua oli murhattu ja joku toinen pantu kahleisiin hänen
sijaansa.
Se seikka, että nyt nähtiin herttua todellakin ja hänen rinnallaan
kalpea ruhtinatar, joka elottomasti tuijotti eteensä, vaikutti
yhtä liikuttavasti. Mutta osanotto oli äänetön; olisipa ollut
vaarallistakin antaa sen puhjeta sanoiksi.
Vielä kerran täytyi purren laskea laivan viereen, ja koko
kansanjoukon silmien edessä pantiin uudelleen tarkastus toimeen;
tällä kertaa tarkastettiin ruokatavarat, tavattiinpa myös muutamia
arkkuja, joissa oli koristuksia. Senjälkeen annettiin käsky matkan
jatkamiseen.
Kun pursi sitten saapui Riddarholman selälle, näkyi Skinnarvikin
vuoren huipulla useita mestauslavoja ja pyöriä; onneton Juhana
Hästesko, herttuan uskollisin ystävä, ja hänen palvelijansa olivat
siellä naulittuina.
Kyyneleet virtailivat Juhanan silmistä. "Uskolliset ystäväni!"
huudahti hän kääntyen pois tuosta surullisen kauheasta näystä.
Matkaa jatkettiin senjälkeen yhtä menoa Gripsholmaan.
Vankihuone oli ajan tavan mukaan hyvin varustettu ja maalattu, ja
siitä oli näköala kauniille Gripsholman lahdelle, mutta lattia oli
paksuista lankuista ja ikkunoissa oli vankat rautaristikot.
Vangit saivat kirjoja, mustetta ja kyniä sekä yleensä kaikkea, mitä
tarvitsivat terveytensä säilyttämiseksi ja aikansa kuluttamiseksi.
Ruhtinatar sai luvan oleskella puutarhassa, kuitenkin valvonnan
alaisena, herttuan sitävastoin täytyi pysyä huoneessaan.
Heidän vastaisesta kohtalostaan ei annettu minkäänlaisia selvityksiä.
Kuningas oli maan eteläosassa käymässä sotaa tanskalaisia vastaan, ja
kaikki riippui hänestä.
Ensimäiseen kovaan iskuun näytti herttuatar menehtyneen, mutta
naissielussa on joustavuus, joka pitemmän vastoinkäymisen aikana
pikemmin vaikuttaa kiihottavasti kuin masentavasti, ja niin oli
Katariinankin laita.
Juhanaa sen sijaan vaivasi toisinaan epätoivo, toisinaan hän taas
heittäytyi tylsään välinpitämättömyyteen. Katariina teki kaiken
voitavansa palauttaakseen hänen rohkeutensa.
Vähitellen hän sai hänet kuuntelemaan sitä hengellistä lohdutusta,
jota hän antoi, ja lopulta ottamaan osaa hänen rukouksiinsakin.
Sillä välin täytyi Juhanan kertoa Katariinalle Eerikistä, vieläpä
pienimpiin yksityisseikkoihin saakka. Hän punnitsi kaikkia
mahdollisia seikkoja, jotka olivat heidän puolestaan ja heitä
vastaan, ja etenkin halusi hän tietää, mitä maailmassa tapahtui.
Hän sai kyllä kirjoittaa, mutta kukapa rohkenisi antaa hänelle
tietoja tapahtumista?
Se saattoi käydä laatuun ainoastaan käyttämällä juonia -- ja kultaa.
Onneksi olivat hänen kallisarvoisimmat koristeensa olleet hänellä
pukimissaan, eikä Yrjö Pietarinpoika ollut uskaltanut ryhtyä
persoonalliseen tarkastukseen; näitä saattoi hän nyt käyttää avukseen.
Palvelijattaret olivat helposti lahjotut; kumpaisellakin oli veli
ja sulhanen sodassa, ja Katariina sanoi heille, että he päällystön
kautta voisivat saada tietoja heistä.
Itse hän kirjoitti kirjeet, joissa mainittiin, että he olivat
onnettoman herttuattaren palveluksessa Gripsholman linnassa. He
eivät tienneet mitä linnan ulkopuolella tapahtui, mutta he tahtoivat
kernaasti tietää, mitenkä heidän rakkaat omaisensa voivat; missä he
itse oleskelivat, se oli jo sanottu.
Ei ollut paljon toivoa saada vastausta tällaiseen kirjeeseen;
kaikki riippui siitä, minkälaisiin käsiin se joutui, ja oliko
herttua Juhanalla, niinkuin hän itse väitti, todellakin ystäviä ja
puoluelaisia aatelistossa.
Katariina oli jo heittänyt melkein kaiken toivon vastauksen
saamisesta, kun kaksi kuukautta senjälkeen annettiin hänelle suuri
kakku, jonka sisästä sitä halkaistaessa löytyi useita tiheästi
kirjoitettuja papereita ilman osoitetta ja allekirjoitusta.
Katariina saattoi tuskin hillitä iloansa; hän sanoi
palvelijattarille, että hänen ensin täytyi yksin tavaella kirjeet,
sitten hän vasta tekisi heille selkoa niistä.
Kun hän tuli sisälle herttuan luo, hämmästyi tämä niin hänen
ulkomuodostaan, että kysyi: "Mitä on tapahtunut?"
Katariina laski paperit hänen käteensä, ja he lukivat.
Niissä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kertomus sodan vaiheista,
ilman liioittelua, mutta koko sen kauhistava todellisuus, Sodan syynä
oli, että Tanskan kuningas oli ottanut vaakunaansa kolme kruunua,
ja kun hän ei tahtonut luopua siitä, oli kuningas Eerik panettanut
sekä Tanskan että Norjan vaakunat sinettiinsä. Lisäksi olivat Ruotsin
lähettiläät, jotka olivat lähetetyt Eerikin puolesta kosimaan
Hesseniin, pidätetyt Kööpenhaminassa.
Uskoteltiin, että laivasto sitten oli varustettu morsianta
noutamaan, mutta se kohtasikin Tanskan laivaston Bornholman luona.
Riitaisuuksista tervehdyslaukauksien suhteen syntyi taistelu, jossa
amiraali Jaakko Bagge anasti Tanskan amiraalilaivan ja kaksi muuta
alusta. Tämän johdosta palkitsi kuningas Eerik häntä juhlakulkueella,
jossa tanskalaiset vangit kuninkaan hovinarrin johtamina kulkivat
sidottuina ja päät paljaiksi ajeltuina.
Vastaukseksi tähän tuli sodanjulistus Tanskasta ja Lyypekistä, jolta
Eerik oli kieltänyt kaupan Narvassa tahtoessaan siirtää Venäjän
kaupan Rääveliin.
Tanskalaiset olivat alottaneet sodan piirittämällä Elfsborgin, jonka
he pian valloittivatkin, kun sitä huonosti puolustettiin.
Kuningas Eerik oli senjälkeen hyökännyt Hallantiin ja piirittänyt
Halmstadia, mutta kuultuaan, että kuningas Fredrik II oli
lähestymässä, oli hän heti jättänyt leirin antamatta minkäänlaisia
määräyksiä, ja tanskalaiset olivat lyöneet Ruotsin joukot, jotka
peräytyessään olivat hajaantuneet.
Siitä huolimatta oli kuningas kansalle toimittamassaan kirjelmässä
ilmoituttanut, että "sen rykmentin urhoollisuuden tähden, jonka hän
itse oli opettanut ja harjoittanut, tämä peräytyminen oli päättynyt
voittoon".
Kirjeen kirjoittaja lisäsi: "Niin pian kuin jokin tappio kohtaa
kuninkaallisen majesteetin sotajoukkoa, on huhu siitä heti
tukahutettava, mutta vihollisista saavutettu voitto on heti
saatettava kaikkien tietoon."
"Kaikki on nyt poltettuna, hävitettynä ja tuhottuna Sölvesborgiin
asti, ja" -- niin päättyi kertomus -- "me olemme paluumatkallamme
lähettäneet muutamia huoviosastoja polttamaan ja hävittämään molemmin
puolin sitä tietä, jota kuljemme." Siihen kirje päättyi.
"Hän on mielipuoli!" virkkoi herttuatar kauhistuen.
"Jos hän unohtaa meidät, niin asia menee itsestään", mutisi herttua
toiveiden hänessä taas herätessä.
"Ja sitten, Juhana?"
"Kostoa!"
8.