Hän tiesi, keneltä se oli, ja kiiruhti sinne.
Cecilia odotti häntä.
"On totta", virkkoi tämä kiihkeästi, "että Badenin rajakreivi on
pyytänyt kättäni, mutta minä en rakasta ketään muuta kuin sinua, ja
minä tiedän, minä tunnen, ettet sinä koskaan voi temmata sydäntäsi
minulta."
Niilo katsoi häneen. Cecilia oli puoleksi riisuutuneena,
viehättävämpänä kuin milloinkaan ennen, mutta Niilo vastasi kylmästi
ja tyynesti:
"Niin, Cecilia, minä olen rakastanut sinua rajattomasti ja rakastan
ehkä vieläkin, mutta minä pidän kunniastani sittenkin enemmän, ja
meidän sukuumme ei ole koskaan otettu vastaan häväistyä naista."
Cecilia huudahti. Vihan tuli leimusi hänen silmissään.
"Nyt olen tullut parannetuksi hullumaisesta rakkaudestani", läähätti
hän, "mutta voi teitä, tämä on tuleva teille kalliiksi!"
Hän läksi. Niilo pysähtyi siihen hetkiseksi ja tuijotti tähtitaivaan
kirkkauteen. Ehkäpä hän huomasi, että tämä hetki oli turmiollinen
eikä voinut jäädä seurauksitta.
Jo samana yönä hän kertoi vanhemmillensa mitä oli tehnyt; ääneti he
kuuntelivat häntä, mutta Märta rouva laski kätensä ylpeästi hänen
olalleen sanoen:
"Niilomme on menetellyt oikein. Kukaan Cecilian tapainen ei saa tulla
meidän sukuumme."
Seuraavana päivänä oli ankaran rouvan pää mahdollisesti vielä enemmän
kenossa kuin ennen. Olipa hän melkein heittänyt senkin toiveensa,
että Magdaleena tulisi kuningattareksi.
Hän piti kyllä varmana, että Cecilia tulee kostamaan, mutta vielä
oli tuo ylpeä neiti tätirouvansa vallassa, eikä tämä ajatellut hevin
hellittää oikeuksistaan.
Palvelijaansa kautta hän oli saanut tietää, että Cecilia neiti
edellisenä iltana oli tullut makuukamariinsa hyvin kiihottuneessa
mielentilassa, oli heittäytynyt vuoteellensa ja saanut ankaria
väristyskohtauksia; suurella vaivalla he olivat saaneet hänet levolle.
Kotiapteekista oli tuotu rohtoja ja hajusuolaa. Sääliväisenä
perheenemäntänä katsoi hän velvollisuudekseen ottaa selvää korkean
vieraansa terveydentilasta ja lähti sentähden suoraa päätä
prinsessain huoneisiin. Mutta jo ovella hän kohtasi palvelijattaren,
joka sanoi, että prinsessa makasi.
"Eikö neiti ota vastaan vuoteessaankin?" kysyi Märta rouva
pistävästi. "Ilmoita minut!"
Mutta kun hän kohta senjälkeen kuuli prinsessan sanovan: "Sano sille
vanhalle viurulle, että makaan päästäkseni näkemästä häntä", löi
hän oven kiinni jälkeensä niin että kaikui. Samassa kuului hänen
korviinsa iloisia lapsen ääniä, olihan siellä yksi jalkavaimo ja
toisen tytär. Semmoisia kirottuja olentoja oleskeli hänen talossaan,
ja hänen täytyi kärsiä sitä.
Hänen sydämensä kuohui harmista. Mitä niillä oli tekeillä, ja mitä he
rohkenivat nauraa?
Hän aukaisi oven ja astui sisään.
Seitsenvuotias Virginia ei ollut vielä puettu, hän makasi matolla ja
kieriskeli nauraen sinne-tänne huomaamatta sisääntulijaa.
Kaarinan tuli tänään pukea päällensä uusi puku, jonka kuningas oli
antanut hänelle. Siihen kuului keltaisesta silkkidamastista tehty
alushame, jonka hän oli vastikään saanut päällensä ja jota hän
hypisteli ihastuksissaan kääntyen milloin sinne, milloin tänne;
huudahdellen lapsellisesta mielihyvästä hän kävi tahi oikeammin
sipsutteli takaperin, kunnes huomaamattaan astui Märta rouvan
varpaalle.
Tämä huudahti, ja Kaarina sai kelpo korvapuustin, josta Virginia
täyttä kurkkua kirkumaan. Yhtäkkiä oli huone täynnä palvelijoita;
siinä tunkeiltiin ja kyseltiin, mitä oli tapahtunut.
Tapansa mukaan seisoi Märta rouva jäykkänä ja selkä kenossa, enemmän
tuomarin kuin syyllisen näköisenä.
Kaarina oli heittäytynyt pitkälleen Virginian viereen; hän puhutteli
lasta tyynnytellen ja hyväillen, ja kun tämä sitten nousi, sanoi hän,
ettei mitään ollut tapahtunut, he vain olivat leikkineet ja Virginia
oli kirkunut ilosta.
Neiti Elisabet oli kuullut melun omaan huoneeseensa ja tuli myöskin
siihen. Nähdessään Kaarinan hän huudahti:
"Koko poski on turvoksissa, joku on lyönyt sinua!"
"Se on hammassäryn tähden", vastasi tyttö. "Minä pyydän, ettei kukaan
huoli siitä sen enempää, ei se haittaa mitään."
Hän katsoi rukoillen ensin talon rouvaan, sitten muihin
läsnäolijoihin.
Kun molemmat tytöt sitten olivat kahden, sanoi Kaarina Virginialle:
"Lupaathan olla puhumatta asiasta mitään?"
"Mutta näinhän minä, että hän löi sinua."
"Ei se tehnyt mitään, enkä minä tahdo, että hänelle tulisi mitään
harmia minun tähteni."
Sitten hän hautoi ahkerasti poskeansa kylmällä vedellä ja jatkoi
senjälkeen pukeutumistaan.
Koko aamupäivän oli Märta rouva innokkaasti taloushommissaan;
aamuisista seikkailuistaan hän ei puhunut kenellekään.
Melkein väkivallalla oli Yrjö Pietarinpoika lopultakin tunkeutunut
kuninkaan luo; tämä sanoi nukkuneensa hyvin eikä tahtovansa mitään
Jobin postia.
"Täällä on tärkeitä kirjeitä Suomesta."
"Veljeni kosimisestako? Minä toivotan hänelle onnea."
"Vieläkö sittenkin, jos hän aikoisi tehdä Suomen itsenäiseksi ja sen
lisäksi tulla Puolan kuninkaaksi?"
"Kautta Pyhän Eerikin, sitä hän ei uskalla!"
Kuningas hypähti sängystään.
"Hän uskaltanee vastedes vieläkin enemmän."
"Todistukset, anna minulle todistukset!"
"Tässä on kirje Henrik Hornilta ja Herman Flemingiltä. Molemmat ovat
yksimielisiä siitä, että herttuan liittoutuminen Puolan kanssa on
tähdätty Ruotsia vastaan; verinen veljessota on puhkeamassa."
"Sitten lähetän urhoolliset mieheni petturia vangitsemaan. Teczin on
luvannut toimittaa Puolan kruunun käsiini Sigismundin jälkeen, ja
palkinnoksi tästä olen luvannut hänelle Cecilian; Juhana ei ennätä
ennen minua."
"Ellei hän vaan ole jo ennättänyt."
"Onko hän jo nainut?"
"Ainakaan emme ehtine sitä estämään."
"Voi tuota valkeata tukkaa, aina näen sen Ruotsin kruunun alla! Minä
en voi kärsiä valkeita hiuksia, ja semmoiset on Niilo Sturellakin."
"Prinsessa Ceciliaa ne miellyttävät paremmin."
"Jumal'avita, luuletko, että hän?... Hm! Suloinen Susannamme
vaihtelee usein armastelijoita."
"Kerran on hänelläkin täysi tosi mielessä, vaihteen vuoksi."
"Kehenkään Stureen hän ei saa rakastua, sen tahdon sanoa hänelle."
"He ovat kyllä kaikki mielin-kielin, mutta ahdistappa heitä."
"Oletko kuullut jotakin?"
"Ruotsin kruunu ei ole niin vakavalla perustalla, että he olisivat
ehtineet unhottaa vanhat muistonsa ja toiveensa."
"Se on totta, se on totta... jos voisin ottaa heiltä hengen kaikilta
yhdellä iskulla, niin tekisin sen... luuletko, etten huomaa kateutta,
petollisuutta ja juonia kaikissa heidän toimissaan, mutta minä olen
liian viisas heille, minua he eivät petä."
"Kuinka kauan kuninkaani aikoo viipyä täällä?"
"Minä lähden jo tänään; tähdistä ehkä saan selityksen, mitä minun on
odottaminen Juhanalta. Oi, että kuningasta niin kovasti koetellaan!"
"Käskenkö panemaan laivat lähtökuntoon?"
"Tee niin; me lähdemme iltapäivällä. Odotahan, mutta silloin tulee
pimeä! Onko nyt kuutamoa?"
"Ei, nyt on loppukuu."
"Sitten lähdemmekin heti aamiaisen jälkeen. Myrskyääkö?"
"On aivan tyyni."
"Niinkuin sanottu, heti aamiaisen jälkeen."
Kun kuningas vähän myöhemmin tapasi herrat, kertoi hän heille
uutisensa Suomesta, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että
Juhana oli menetellyt petollisesti veljeänsä, kuningasta vastaan,
ja päätettiin heti komentaa osasto liiviläisiä estämään herttuaa
palaamasta Suomeen.
Kun tämä valtiota koskeva asia oli ratkaistu, käytiin pöytään,
mutta jonkinlainen mielien painostus vaivasi läsnäolijoita; ajatus
sisällisen sodan syttymisestä, jos Juhanan onnistuisi nostattaa
aseisiin suomalaiset, ja mahdollisuus, että niin hyvin Tanska kuin
Venäjäkin käyttäisivät tilaisuutta sameassa vedessä kalastamiseen,
tuntui varsin uhkaavalta eikä sopinut ensinkään siihen rattoisaan
leikinlaskuun, jommoista vieraspidoissa tarvitaan.
Tänään eivät kuninkaan silmät enää tähystelleet nuoruutta ja
kauneutta; elämän vakavuus oli tunkeutunut häneen. Ne ajatukset,
joita hän tähän asti oli hautonut aivoissaan, tulivat nyt esiintymään
teoissa ja toimissa; nyt hän tuli saamaan todellisuudessakin eikä
vain unelmissaan masentaa vihatun veljensä.
Sellainen oli hänen tarkoitusperänsä, mutta hänessä tuntui jotakin
herpaantumista, josta hän turhaan koetti päästä; rauhoittuakseen
tarvitsi hänen saada muidenkin suusta kuulla, että herttua oli
petturi, että yhteinen perimys oli onnettomuus valtakunnalle ja että
sitä pitäisi vielä enemmän rajoitettaman.
Kuningas Eerik ei tällä hetkellä ajatellut, että herrat puhuivat
omaan pussiinsa, toivoivat aatelisvallan lisääntymistä. Hän uneksi
ainoastaan kuningasvallan vahvistamista.
Näin he pettivät toisiaan, ja seuraukset tulivat kyllä aikoinaan
esiin.
Heti aamiaisen jälkeen lähdettiin. Cecilia neiti oli syönyt aamiaista
omassa huoneessaan ja senjälkeen naisineen jäähyväisiä sanomatta
lähtenyt laivaan.
Sen kannelle valmistettiin vuode, ja siinä hän makasi jo kun kuningas
seurueineen tuli laivaansa.
"Onko prinsessa sairas?" kysyivät kaikki.
"On, mutta jokainen, joka tahtoo, saa tulla sanomaan hänelle
jäähyväisensä."
"Onpa se koko piru keksimään", mutisi Märta rouva antaen salaisia
määräyksiään tyttärillensä.
Eerik katseli näytelmää hymysuin, mutta sitten hänen silmänsä
kohtasivat Elisabetin, joka kiiruhti laivaan sanottuansa lyhyesti
jäähyväiset Märta rouvalle.
Hän lähetti kutsumaan Kaarinan luokseen.
"Onko sinulla ollut hauskaa, pienoiseni?"
"On!" Hän katsoi kirkkailla sinisilmillään kiitollisesti ja
ihastuneena kuninkaaseen.
Mutta Eerikin katse synkistyi. "Onko joku lyönyt, sinua?" kysyi hän
vihasta vavisten.
"Minulla on ollut hammassärkyä", vastasi Kaarina melkein arasti.
"Voi sitä, joka kädellänsä koskee sinuun!" Kaarina tarttui kuninkaan
käteen ja suuteli sitä. "Heti kun tulemme kotiin, menet sinä
lintuhuoneeseen, jossa me tapaamme toisemme ja sinä saat kertoa
kaikki, mitä sinulle on tällä matkalla tapahtunut."
"Sen teen mielelläni."
"Saat kertoa kenestä pidät ja kenestä et."
"Minä pidän kaikista."
"Se osoittaa, miten vähän tunnet maailmaa."
"Minähän olen hyvin oppimaton."
"Niin, pienoiseni, mutta sen voi auttaa."
Herrojen jäähyväiset prinsessalle olivat suoritetut, nyt tuli naisten
vuoro. Mutta Märta rouva tyttärineen ja vieraineen teki vain syvän
kumarruksen liehutellen sitten valkeita käsiliinojaan. Laiva lähti
rannasta, eikä kukaan huomannut, miten harmin puna nousi prinsessan
poskille; hän oli tahtonut nöyryyttää heidät kaikki, mutta nainen,
yhtä viisas kuin hän itsekin, oli voittanut hänet.
Kuningas Eerik viittasi jäähyväisensä, tuuli täytti purjeet, pian
olivat laivat näkymättömissä, ja kuninkaallinen käynti, joka alussa
oli synnyttänyt niin ylpeitä toiveita, oli kohta jo kuin unelmana.
Myrskyn tavoin oli se käynyt yli Hörningsholman ja saanut paljon
häiriöitä aikaan.
Niilo herra käyskenteli useita päiviä synkkänä ja harvapuheisena.
"Ethän katune, että puhuit suusi puhtaaksi?" kysyi äiti. "En, mutta
pelkään seurauksia, en itse puolestani, vaan teidän kaikkien tähden."
"Voitko _sinä_ paremmin välttää vaaroja?"
"Hm, soturin kohtalo on melkein ennakolta määrätty."
"Ajatteletko, että annat ampua itsesi kuoliaaksi?"
"Kyllä niin käy rukoilemattakin."
Märta rouva oli muutamia silmänräpäyksiä ääneti. "Ja sinulla on
sydäntä sanoa..." Ääni tyrehtyi kurkkuun.
"Olettehan te viisas nainen?"
"Ihmisellä voi olla sydän, vaikka se ei riipu ulkopuolella. Ei sinun
tarvitse panna itseäsi maalitauluksi."
"Muut voivat tehdä sen."
"Tarkoitatko ehkä?..." Äiti katsoi levottomasti poikaansa.
"Että jätämme sen asian Herran haltuun."
"Tietysti, mutta joka tapauksessa..."
"Tahdotko sinä sanoa sanasi Hänen neuvonpiteissään?"
Kreivi Svanten huolet olivat toista laatua, mutta silti yhtä vakavia.
Kuningas oli jäähyväishetkellä sanonut hänelle, että hänen täytyi
olla valmiina matkustamaan Suomeen muutamien viikkojen kuluttua ja
ottamaan vastaan kuvernöörin viran Liivinmaassa sekä valvomaan, ettei
herttua tehnyt mitään hullutuksia.
Kun hän tunsi kuninkaan epäilevän luonteen ja hyvin tiesi, että
Yrjö Pietarinpoika oli hänen salainen vihollisensa, sekä ajatteli,
mitä nämä molemmat vaikuttimet yhteisesti saisivat aikaan, pusertui
hänen rinnastaan raskaita huokauksia. Hän oli jo muutaman vuoden
yli viidenkymmenen sekä luonteeltaan hellä ja tunteellinen;
useita kertoja oli hän ottanut osaa taisteluihin sekä maalla että
merellä, mutta se oli aina tapahtunut velvollisuudentunteesta
eikä sodanhimosta. Hän rakasti rauhallista kotiansa, puolisoansa,
poikiansa ja tyttäriänsä sekä maataloustoimia.
Koko Sture-suvussa vallitsi se yhteinen usko, että jos he eivät
istuneet peräsimessä, piti heidän kuitenkin olla mukana ohjaamassa.
Svante kreivi ei ollut mikään voimakas luonne; hän taipui
olosuhteiden mukaan, missä hänellä ei ollut mitään varmaa
mielipidettä, ja hän olisi helposti joutunut taitavan ja tunnottoman
puoluemiehen uhriksi.
Nyt saattoi matka Suomeen hänen mielensä levottomaksi. Hän ei saisi
viettää joulua omaistensa seurassa. Totta kyllä, että hän tuolla
kaukana tuli maaherrana saman kunnioituksen esineeksi kuin kuningas
itse, mutta vastuunalaisuus oli paljon suurempi, koska hän oli
riippuvainen muiden mielivallasta.
Ja sitten sota kahden veljeksen välillä. Saisiko hän vielä ehkä
toimekseen ottaa Juhanan hengiltä? Sitä hän ei voisi ja hän toivoi,
ettei Eerik sitä vaatisikaan.
Hänen harmaantuva päänsä kävi näissä suruisissa mietteissä yhä
enemmän kumaraan. Silloin avattiin äkkiä ovi.
"Eerik Stenbock! Tervetuloa!"
"Häiritsenkö?"
"Etpä suinkaan. Etkö ollut mukana seurassa eilen?"
"Olin hetkisen; sitten lähdin pois."
"Miksi niin?"
"En voinut nähdä..."
"Nähdä?... Mitä?"
"Kuningasta... Magdaleenaa..."
"Hm, kuinka niin?"
"Nyt on kuningas rakastunut häneen."
"Se on mahdollista."
"Jalkavaimokuningas, lupauksensa rikkoja!..."
"Vaiti, hullu poika, seinilläkin on joskus korvat, ja puheesi voimme
saada maksaa hengellämme molemmat."
"Minä toivon kuolemaa."
"Suonet toki minun sentään elää."
"Jospa saisin kuolla teidän puolestanne!"
"Mutta sano ensin mitä tämä merkitsee."
"Minä... minä lemmin Magdaleenaa!"
"Vai niin, entä hän?"
"Hänkin rakastaa minua!"
"Mistä ajasta alkaen?"
"Eilis-aamusta..."
"Oikeinpa tuoretta; tietääkö hänen äitinsä?"
"Ei... minä tulin tänne sitä varten, että..."
"Eikö ole ketään uskottua?"
"Rouva Anna Bielke."
"Se minun olisi pitänyt arvatakkin."
"Kaikki hätääkärsivät kääntyvät hänen puoleensa", huudahti Eerik
Stenbock kiihkeästi.
"Luulen sen. Mutta kuulehan nyt, Magdaleena on vielä lapsi, naiminen
ei voi moneen vuoteen tulla kysymykseen."
"Niin sanoi Anna rouvakin."
"No, sitten voit luottaa minuun. Kuningas kosiskelee sekä Englannissa
että Skotlannissa. Sen, mitä hän täällä näki, on hän jo aikaa sitten
unohtanut; vaikeampana esteenä on sukulaisuutemme."
"Anna rouva sanoi..."
"Annappas kuulla, mitä hänen älynsä on keksinyt."
"Hän arveli, ettei Märta rouva koskaan suostuisi."
"Se riippuu siitä..."
"Oi rakas sukulaiseni, annatte minulle elämäni takaisin, jos..."
"Poika, poika, pitääköhän nyt hullaantua yhdestä kauniista
silmäparista! Kuinka vanha olet?"
"Kahdeksantoista."
"Sen voi kuullakin; ei siitä tule valmista viiteen vuoteen."
"Niin sanoi Anna rouvakin."
"No, hänhän näyttää tehneen minut tässä aivan tarpeettomaksi, mutta
yksi valtti on minulla sittenkin!"
"Yksi valtti?"
"Se on samantekevä, kuule nyt, mitä minä tahdon. Sinä ilmoitat
Magdaleenalle mitä olemme keskustelleet."
"Tänä päivänä!"
"Anna rouvan läsnäollessa."
"Vai niin." Se tuli hieman pitkäveteisesti. "Mitään kahdenkeskisiä
keskusteluja ei saa tästälähin tulla kysymykseen teidän kesken."
Nuorukaisen pää painui suruisena alas. "Sen sijaan lupaan minä
toimittaa asiat sille tolalle, että minun viiden vuoden perästä
sallitaan yhdistää teidän kätenne ja siunata liittonne."
"Toinen isäni ja hyväntekijäni, kuinka voisin kiittää teitä niinkuin
tahtoisin ja niinkuin minun tulisi?"
Svante herra syleili nuorukaista. "Tekemällä hänet onnelliseksi",
vastasi hän.
Mutta jalo herra oli tehnyt pienen virheen laskuissaan; ankara rouva
oli taipumaton.
"Se on Jumalan lakia ja kirkkoa vastaan", sanoi hän; "minä en koskaan
suostu siihen."
"Mutta Kustaa kuningas?"
"Eikö arkkipiispa selittänyt, että hänen avioliittonsa ei ollut
Jumalalle otollinen, ja tokkohan nuorella leskellä on juuri
iloisimmat päivät?"
"Siinä oli niin suuri ikäerotus. Mutta voisikohan erottaa kahta
nuorta ihmistä, jotka ovat samassa yhteiskunnallisessa asemassa ja
rakastavat toisiaan."
"Meidän pitää ennen kaikkea totella Jumalan tahtoa."
"Minä puhun arkkipiispan kanssa."
"Mutta vastauksen pitää olla kirjallinen; minä kirjoitan itse
kysymyksen niin, ettei jää mitään epäilyksiä."
"Eerik tulee edelleenkin käymään perheessämme..."
"Enpä tiedä, onko..."
"Se on jo päätetty; minä olen luvannut sen hänelle", vastasi kreivi,
ja sillä oli asia ratkaistu.
"Sinä pikku naimavälittäjä", sanoi hän sitten suudellen Anna rouvaa
otsalle. "Sano Eerikille ja Magdaleenalle, että heidän asiansa on
minun huostassani, mutta että heillä pitää olla kärsivällisyyttä."
7.