Hetkisen kuluttua hän kuiskasi kiihkoisesti: "Niilo!"

"Prinsessa!"

"Etkö tahdo sanoa minua Ceciliaksi?"

"En."

"Sitten olet vielä vihainen minulle?"

"Minä surkuttelen teitä."

"Oi, jospa tietäisit, mitä minä olen kärsinyt!"

"Kärsimykset puhdistavat."

"Miksi et vastannut kirjeeseeni?"

"Alamaisesti onnittelemallako teitä rajakreivin kanssa aikomanne

avioliiton johdosta?"

"Ai, sinä olet mustasukkainen!" huudahti Cecilia nauraen hämillään.

"Sitä parempi!"

Tällä välin oli Märta rouva kuiskannut tyttärellensä: "Juokse heidän

jälkeensä, Anna! Ikuisen autuutensa tähden täytyy Niilon päästä

vapautumaan hänestä."

Anna rouva totteli.

"Suvaitsetteko, prinsessa, että osoitan teille huoneenne?" kysyi hän

lempeästi.

"Tehkää niin!" Vastaväitteitä tekemättä hän irtautui Niilon

käsivarresta tarttuakseen Annaan ja seuratakseen häntä.

Elisabet näytti olevan pahalla tuulella, mutta tervehti kohteliaasti

"rakasta tätirouvaansa", sanoen tarvitsevansa ainoastaan yhden

huoneen; kun vain toinen oli siinä lähellä "Kaarinaa ja pikku

Virginiaa varten".

"Eivätkö he kuulu palvelijoihin?" kysyi tuima rouva.

"Mitä te ajattelettekaan! Siitä kuningas olisi pahoillansa!"

Nuori prinsessa tarttui serkkunsa Margareetan käsivarteen, ja he

kiiruhtivat pois.

"Hänen jalkavaimonsa luullakseni", jupisi Märta rouva.

"Lapsihan tuo on, rakas äiti", lausui Sigrid.

"Kyllä hän kasvaa. Toimita sinä heille huone parhaasi mukaan; minä en

voi nähdä heitä."

Märta rouva poikkesi yksin erääseen toiseen lehtokujaan; hänen piti

koota ajatuksiansa.

Kaarina seisoi siinä ihmetellen ja hämillään. Hänen mieleensä ei

juolahtanut, ettei kukaan osoittanut hänelle mitään huomaavaisuutta;

hän kuului kuninkaan seurueeseen.

Sigridin viittauksesta hän tarttui pikku Virginiaa käteen ja seurasi

hienoa neitiä, joka aivan oikein osoitti heille huoneen Elisabetin

kamarin vieressä.

Kun Märta rouva palasi linnaan, ajatteli hän poikaansa. Saisiko

tuo Cecilia hänet taas valtoihinsa... ottaisiko Niilo puolisokseen

toisen jalkavaimon ja oman serkkunsa... sehän olisi kaksinkertainen

häväistys.

Keskellä lehtokujaa hän kohtasi keski-ikäisen miehen, joka kumarsi

hänelle kunnioittavasti.

"Jalo rouva Märta Sture", sanoi hän.

"Joka voi kerskailla tahraamattomasta nimestään", vastasi hän

ylpeästi; "kaikki korkea-arvoiset eivät voi sitä."

"Ei Ruotsissa olekkaan korkeampaa nimeä, joka olisi saanut enemmän

kannatusta kuin jalo Sturen nimi."

"Sen aika on jo mennyt."

"Mutta se voi palautua; ei aatelistolla eikä kansalla ole mitään sitä

vastaan."

Märta rouva silmäili miestä; hän havaitsi hänen katseessaan jotakin,

joka ei miellyttänyt häntä, ja kysyi sentähden tuimasti: "Mikä on

nimenne?"

"Yrjö Pietarinpoika, kuninkaan prokuraattori." Hän kumarsi vieläkin

kerran.

"Vai niin", sanoi rouva pitkäveteisesti. "No, sitten tiedätte

myöskin, ettei kukaan voi syyttää ketään perheeni jäsentä siitä,

että hän olisi ollut osoittamatta sitä kunnioitusta, johon olemme

velvolliset laillista kuningastamme kohtaan."

He olivat saapuneet rappusien luo, mies kumarsi taaskin

kunnioittavasti ja käveli sitten miettiväisenä pitkät ajat ulkona.

Märta rouvalla oli päivällishuolensa, mitä hän välitti Yrjö

Pietarinpojasta!

Ja kuulkaa, kuulkaa! Ruokasalista kuului iloisia ääniä. Kuningas

nauroi ja laski leikkiä, hän oli paraimmalla tuulellaan ja sanoi

tahtovansa tänään heittää mielestään kaikki synkät ajatukset sekä

nauttia vain ystävyydestä, ihanuudesta ja hyvin katetusta pöydästä.

Varsinkin oli hän puuhassa talon nuorien tyttärien kanssa.

Hän kertoi heille ilottomasta nuoruudestaan, unelmistaan ja

tulevaisuudentoiveistaan.

Magdaleenalle hän puhui etupäässä siitä, miten hän rakasti soitantoa

ja laulua ja miten hän halusi saada itselleen morsiamen, joka

ymmärtäisi ja rakastaisi häntä.

Märta rouva näki sen ja myhäili mielessään, mutta hän näki myöskin

Yrjö Pietarinpojan hiipivän ylt'ympäri herättääkseen kuninkaan

huomiota.

Vihdoin oli tämä saapunut niin lähelle, että saattoi kuiskata jotakin

hänen korvaansa.

Kuningas vavahti ja kääntyi.

"Pois täältä!" huudahti hän ankarasti. "Täällä ei ole sinulla eikä

sinun kaltaisillasi mitään tekemistä."

"Sanansaattaja Suomesta."

"Ota se vastaan ja anna minun olla rauhassa."

Säälien katseli moni Eerikkiä tällä hetkellä, ja hän sanoi:

"Minä soitan ja laulan teille; luuttuni on varmaankin matkassa, se on

mukanani kaikkialla."

Kohta senjälkeen hän sanoi kreivi Svantelle:

"Totta on, että olen tullut puhumaan teidän ja muiden hyväin herrain

ja valtakunnan miesten kanssa maan asioista, mutta ne jätän ainakin

huomiseksi; tänään tahdon ainoastaan nauttia elämästä... hyvien

ystävien keskuudessa ja nähdessäni ympärilläni niin paljon nuoruutta

ja kauneutta."

Samassa hän katsoi ihastuneena Magdaleenaa, jonka isä itsekseen

tuumaili, tulisikohan tytöstä kerran Ruotsin kuningatar.

Kun runsas päivällinen oli syöty, jatkettiin leikkipuheita ja pakinaa

koko päivä.

Märta rouva unohti pian kaikki närkästyksensä; hän oli yhtä

tarkkanäköinen kuin miehensäkin, ja jos nyt kävisi niinkuin hän

uneksi, niin kylläpä Yrjö Pietarinpoika ja muu "roskajoukko", jota

hänen nyt oli pakko ottaa vastaan taloonsa, saisi laputtaa tiehensä

ja lähteä muille markkinoille. Hän kyllä heille kyydin antaisi.

Me emme saa unohtaa Ceciliaa.

Hän oli nuori, kaunis, loistava ja yleisen ihailun esineenä. Hänellä

näytti tänään olevan yksi tarkoitusperä, jonka hän oli päättänyt

saavuttaa ja jonka tähden hän ei säästänyt keinoja, vaan teki kaikki

voitavansa ihastuttaakseen ja tenhotakseen.

Sekä vanhemmat että nuoremmat ritarit hyörivät hänen ympärillään, ja

kaikille hän hymyili ja lausui ystävällisiä mairitteluja.

Hän oli kuin kynttilä, jonka ympärillä perhoset leijailevat; kaikki

palasivat siipirikkoina, kaikki paitsi Niilo Sture.

Turhaan koetti Cecilia vetää häntäkin puoleensa; hän pysyi tyynenä ja

kylmänä. Hän ei väistänyt tuon ihanan tenhottaren läheisyyttä, mutta

tämän taikavoima ja veikistelyt eivät näyttäneet vaikuttavan häneen

mitään.

Iloista seurustelua jatkui yöhön asti. Sitten meni kuningas

huoneisiinsa. Siellä hän kohtasi Yrjö Pietarinpojan, mutta käski

hänen läsnäolijain suureksi huviksi mennä tiehensä.

Suosikki totteli, mutta vannoi sydämessään kostoa, tuhatkertaista

kostoa.

"Mikä tästä tulee lopuksi?" kysyi Märta rouva mieheltään.

"Näyttää siltä, kuin kuninkaalliset sisarukset tahtoisivat naida

meidän perheestämme", vastasi Svante hymyillen. "Ei Niilo mene

naimisiin Cecilian kanssa."

"Mutta ehkäpä hän rakastaa häntä."

"Cecilia se on rakastunut; Niilo halveksii häntä, siitä olen varma."

Juuri kun Niilo Sture oli menemäisillään huoneeseensa, pistettiin

hänen käteensä pergamenttiliuska.

Eerik XIV ja Juhana III: I. Veljesviha Historiallis-romanttinen kuvaus · 第 19 / 43 题