"Prinsessa!"
"Etkö tahdo sanoa minua Ceciliaksi?"
"En."
"Sitten olet vielä vihainen minulle?"
"Minä surkuttelen teitä."
"Oi, jospa tietäisit, mitä minä olen kärsinyt!"
"Kärsimykset puhdistavat."
"Miksi et vastannut kirjeeseeni?"
"Alamaisesti onnittelemallako teitä rajakreivin kanssa aikomanne
avioliiton johdosta?"
"Ai, sinä olet mustasukkainen!" huudahti Cecilia nauraen hämillään.
"Sitä parempi!"
Tällä välin oli Märta rouva kuiskannut tyttärellensä: "Juokse heidän
jälkeensä, Anna! Ikuisen autuutensa tähden täytyy Niilon päästä
vapautumaan hänestä."
Anna rouva totteli.
"Suvaitsetteko, prinsessa, että osoitan teille huoneenne?" kysyi hän
lempeästi.
"Tehkää niin!" Vastaväitteitä tekemättä hän irtautui Niilon
käsivarresta tarttuakseen Annaan ja seuratakseen häntä.
Elisabet näytti olevan pahalla tuulella, mutta tervehti kohteliaasti
"rakasta tätirouvaansa", sanoen tarvitsevansa ainoastaan yhden
huoneen; kun vain toinen oli siinä lähellä "Kaarinaa ja pikku
Virginiaa varten".
"Eivätkö he kuulu palvelijoihin?" kysyi tuima rouva.
"Mitä te ajattelettekaan! Siitä kuningas olisi pahoillansa!"
Nuori prinsessa tarttui serkkunsa Margareetan käsivarteen, ja he
kiiruhtivat pois.
"Hänen jalkavaimonsa luullakseni", jupisi Märta rouva.
"Lapsihan tuo on, rakas äiti", lausui Sigrid.
"Kyllä hän kasvaa. Toimita sinä heille huone parhaasi mukaan; minä en
voi nähdä heitä."
Märta rouva poikkesi yksin erääseen toiseen lehtokujaan; hänen piti
koota ajatuksiansa.
Kaarina seisoi siinä ihmetellen ja hämillään. Hänen mieleensä ei
juolahtanut, ettei kukaan osoittanut hänelle mitään huomaavaisuutta;
hän kuului kuninkaan seurueeseen.
Sigridin viittauksesta hän tarttui pikku Virginiaa käteen ja seurasi
hienoa neitiä, joka aivan oikein osoitti heille huoneen Elisabetin
kamarin vieressä.
Kun Märta rouva palasi linnaan, ajatteli hän poikaansa. Saisiko
tuo Cecilia hänet taas valtoihinsa... ottaisiko Niilo puolisokseen
toisen jalkavaimon ja oman serkkunsa... sehän olisi kaksinkertainen
häväistys.
Keskellä lehtokujaa hän kohtasi keski-ikäisen miehen, joka kumarsi
hänelle kunnioittavasti.
"Jalo rouva Märta Sture", sanoi hän.
"Joka voi kerskailla tahraamattomasta nimestään", vastasi hän
ylpeästi; "kaikki korkea-arvoiset eivät voi sitä."
"Ei Ruotsissa olekkaan korkeampaa nimeä, joka olisi saanut enemmän
kannatusta kuin jalo Sturen nimi."
"Sen aika on jo mennyt."
"Mutta se voi palautua; ei aatelistolla eikä kansalla ole mitään sitä
vastaan."
Märta rouva silmäili miestä; hän havaitsi hänen katseessaan jotakin,
joka ei miellyttänyt häntä, ja kysyi sentähden tuimasti: "Mikä on
nimenne?"
"Yrjö Pietarinpoika, kuninkaan prokuraattori." Hän kumarsi vieläkin
kerran.
"Vai niin", sanoi rouva pitkäveteisesti. "No, sitten tiedätte
myöskin, ettei kukaan voi syyttää ketään perheeni jäsentä siitä,
että hän olisi ollut osoittamatta sitä kunnioitusta, johon olemme
velvolliset laillista kuningastamme kohtaan."
He olivat saapuneet rappusien luo, mies kumarsi taaskin
kunnioittavasti ja käveli sitten miettiväisenä pitkät ajat ulkona.
Märta rouvalla oli päivällishuolensa, mitä hän välitti Yrjö
Pietarinpojasta!
Ja kuulkaa, kuulkaa! Ruokasalista kuului iloisia ääniä. Kuningas
nauroi ja laski leikkiä, hän oli paraimmalla tuulellaan ja sanoi
tahtovansa tänään heittää mielestään kaikki synkät ajatukset sekä
nauttia vain ystävyydestä, ihanuudesta ja hyvin katetusta pöydästä.
Varsinkin oli hän puuhassa talon nuorien tyttärien kanssa.
Hän kertoi heille ilottomasta nuoruudestaan, unelmistaan ja
tulevaisuudentoiveistaan.
Magdaleenalle hän puhui etupäässä siitä, miten hän rakasti soitantoa
ja laulua ja miten hän halusi saada itselleen morsiamen, joka
ymmärtäisi ja rakastaisi häntä.
Märta rouva näki sen ja myhäili mielessään, mutta hän näki myöskin
Yrjö Pietarinpojan hiipivän ylt'ympäri herättääkseen kuninkaan
huomiota.
Vihdoin oli tämä saapunut niin lähelle, että saattoi kuiskata jotakin
hänen korvaansa.
Kuningas vavahti ja kääntyi.
"Pois täältä!" huudahti hän ankarasti. "Täällä ei ole sinulla eikä
sinun kaltaisillasi mitään tekemistä."
"Sanansaattaja Suomesta."
"Ota se vastaan ja anna minun olla rauhassa."
Säälien katseli moni Eerikkiä tällä hetkellä, ja hän sanoi:
"Minä soitan ja laulan teille; luuttuni on varmaankin matkassa, se on
mukanani kaikkialla."
Kohta senjälkeen hän sanoi kreivi Svantelle:
"Totta on, että olen tullut puhumaan teidän ja muiden hyväin herrain
ja valtakunnan miesten kanssa maan asioista, mutta ne jätän ainakin
huomiseksi; tänään tahdon ainoastaan nauttia elämästä... hyvien
ystävien keskuudessa ja nähdessäni ympärilläni niin paljon nuoruutta
ja kauneutta."
Samassa hän katsoi ihastuneena Magdaleenaa, jonka isä itsekseen
tuumaili, tulisikohan tytöstä kerran Ruotsin kuningatar.
Kun runsas päivällinen oli syöty, jatkettiin leikkipuheita ja pakinaa
koko päivä.
Märta rouva unohti pian kaikki närkästyksensä; hän oli yhtä
tarkkanäköinen kuin miehensäkin, ja jos nyt kävisi niinkuin hän
uneksi, niin kylläpä Yrjö Pietarinpoika ja muu "roskajoukko", jota
hänen nyt oli pakko ottaa vastaan taloonsa, saisi laputtaa tiehensä
ja lähteä muille markkinoille. Hän kyllä heille kyydin antaisi.
Me emme saa unohtaa Ceciliaa.
Hän oli nuori, kaunis, loistava ja yleisen ihailun esineenä. Hänellä
näytti tänään olevan yksi tarkoitusperä, jonka hän oli päättänyt
saavuttaa ja jonka tähden hän ei säästänyt keinoja, vaan teki kaikki
voitavansa ihastuttaakseen ja tenhotakseen.
Sekä vanhemmat että nuoremmat ritarit hyörivät hänen ympärillään, ja
kaikille hän hymyili ja lausui ystävällisiä mairitteluja.
Hän oli kuin kynttilä, jonka ympärillä perhoset leijailevat; kaikki
palasivat siipirikkoina, kaikki paitsi Niilo Sture.
Turhaan koetti Cecilia vetää häntäkin puoleensa; hän pysyi tyynenä ja
kylmänä. Hän ei väistänyt tuon ihanan tenhottaren läheisyyttä, mutta
tämän taikavoima ja veikistelyt eivät näyttäneet vaikuttavan häneen
mitään.
Iloista seurustelua jatkui yöhön asti. Sitten meni kuningas
huoneisiinsa. Siellä hän kohtasi Yrjö Pietarinpojan, mutta käski
hänen läsnäolijain suureksi huviksi mennä tiehensä.
Suosikki totteli, mutta vannoi sydämessään kostoa, tuhatkertaista
kostoa.
"Mikä tästä tulee lopuksi?" kysyi Märta rouva mieheltään.
"Näyttää siltä, kuin kuninkaalliset sisarukset tahtoisivat naida
meidän perheestämme", vastasi Svante hymyillen. "Ei Niilo mene
naimisiin Cecilian kanssa."
"Mutta ehkäpä hän rakastaa häntä."
"Cecilia se on rakastunut; Niilo halveksii häntä, siitä olen varma."
Juuri kun Niilo Sture oli menemäisillään huoneeseensa, pistettiin
hänen käteensä pergamenttiliuska.