Tämä sulki hänet syliinsä. "Sano minun jäljestäni: Eerik, minä
rakastan sinua!"
"Mi... ei, mitä äiti siitä sanoisi!"
"Magdaleena!" kuului ääni kaukaa.
"Oi taivas, laske minut, laske!"
"En laske, vaikka he tulisivat joka ainoa."
"Rakas Eerik, minä lemmin sinua!" kuiskasi Magdaleena.
Eerik suuteli sanat hänen huuliltaan, ja tyttö lensi tiehensä. Eerik
lähti kiireesti jäljestä.
Lehtokujan keskipalkoilla hän näki Anna Bielken; Magdaleena oli
kietonut kätensä tämän kaulaan ja ilmaissut rakkautensa.
Kun nuori herra oli saavuttanut molemmat sisaret, huudahti hän
vuorostaan:
"Onnitelkaa minua, serkkuni; Magdaleena on antanut minulle sydämensä."
"Teillä on ollut liian kiire pyytämään sitä", vastasi Anna rouva.
"Magdaleena on vain 15-vuotias."
"Minä odotan kaksi, kolme, viisikin vuotta, enempää ei toki
pyydettäne."
"Ajatelkaa myöskin, että olette serkuksia."
"Entäs Kustaa Vaasa?"
"Te ette tunne meidän ankaraa äitirouvaamme."
"Eihän hänellä toki ole sydäntä erottaa meitä, ja minä puolestani
vannon: Magdaleena tai ei kukaan!"
"Rakas sisar", kuiskasi tyttö itkien, "etkö tahtoisi puhua asiasta
äidille."
"Sen teen kyllä, kun se aika tulee; kiiruhda nyt kotiin, hän on jo
kysellyt sinua."
Magdaleena pyyhki silmänsä ja poskensa ja kiirehti joutuisasti
linnaan.
Anna rouva ja Eerik herra kävelivät kauan ja keskustelivat.
"Ei liene vaikeata saada isämme suostumusta", sanoi edellinen;
"hän ei voi koskaan kieltää meiltä mitään. Mutta Märta rouva pitää
avioliittoa kahden niin läheisen sukulaisen kesken mitä suurimpana
syntinä, ja häntä, pelkään minä, ei ole helppo taivuttaa."
"Eikö sittenkään, jos saan kuninkaan puoltolauseen?"
"Se parantanee asiaa hyvin vähän; minun neuvoni on, että odotatte
sopivaa aikaa."
Nuoren herran täytyi lopulta luvata mukautua tähän sekä olla
sanoillaan tai katseillaan ilmaisematta sitä liekkiä, joka uhkasi
polttaa hänet, kuten hän sanoi.
Luokaamme nyt vähän tarkempi silmäys tämän suuren ja mahtavan perheen
oloihin.
Svante Sture oli aikakautensa rikkaimpia herroja. Se seikka, että
hän oli Kustaa Vaasan lanko, saattoi tuskin hänen arvoansa lisätä;
Sture-nimen maine oli tahraton ja eli vielä kansan keskuudessa niin
suuressa arvossa, että Eerikin sen suhteen yhä kasvava pelko ei
suinkaan ollut aiheeton.
Talon vieraanvaraisuus oli sen rikkauden ja arvon mukainen.
Tervehdyskäynnit kestivät siellä useinkin viikkoja, kuukausiakin.
Samanmieliset tunsivat tarvetta keskustella toistensa kanssa, ja
kun vaivalloiset, useinkin raivaamattomat tiet ja pitkät matkat
herraskartanoiden välillä tekivät matkustuksen kaikkea muuta kuin
mukavaksi, pidettiin parempana kokoontua joukolla sellaiseen
paikkaan, missä häiritsemättä saatiin tuumia asioista.
Etenkin herättivät kuninkaan aikeet tähän aikaan paljon uteliaisuutta.
Yleisenä keskustelualueena oli Juhana herttuan tottelemattomuus,
hän kun ei piitannut mitään veljensä käskyistä. Jättäisikö kuningas
asian tähän, vai puhkeaisiko tuo salainen, mutta kaikille hyvin tuttu
veljesviha nyt ilmituleen?
Entäs Kaarle herttua, kummalle puolelle hän asettuisi?... Toisinaan
hän käyskenteli hiljaa ja varovasti, tähystellen viisailla silmillään
ympärillensä, toisinaan hän otti osaa hurjiin leikkeihin; hänessä
oli toimintakykyä ja lannistumatonta rohkeutta, mutta hän ei pitänyt
ensinkään Eerikistä eikä Juhanasta; hän näytti aikovan käydä omaa
tietänsä.
Ja herrat Hörningsholmassa keskustelivat kuninkaallisten veljesten
elämänvaiheista, mutta kukaan ei voinut aavistaa niitä semmoisiksi,
jommoisiksi ne sitten muodostuivat.
Oli itsestään selvää, että niin hyvin Sturen perheessä kuin hänen
ystäviensä ja omaistensa kesken vertailtiin entisiä ja nykyisiä
oloja toisiinsa. Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen oli tuo kansalle
iäkäs nimi käynyt vieläkin sointuisammaksi. Eerikin tuhlailevaa
elintapaa ja hänen kruunauksensa ylellisyyttä moitittiin yleiseen,
jopa kuiskailtiin siitäkin, että loistavassa kunnossa olevasta
valtiorahastosta oli käytetty paljon muihinkin tarkoituksiin kuin
valtakunnan hyväksi.
Mutta hyväsydäminen ja tunnollinen Svante Sture torjui aina semmoiset
syytökset. Hän oli vannonut uskollisuudenvalansa kuninkaalle, sanoi
hän, ja tahtoi uhrata henkensä ja verensä hänen ja isänmaan puolesta,
jos niin vaadittaisiin.
Vieläpä hän usein saattoi lisätä: "Olen omaan asemaani täysin
tyytyväinen. Minun hartiani ovat liian heikot hallituskuormaa
kantamaan, ja minä tiedän, että Niilo, rakas vanhin poikani,
ajattelee samoin kuin minäkin."
Ennenkuin menemme edemmä, täytyy meidän vähäsen puhua hänestä.
Niilo Sturen tuttavuutta kannattaa kyllä tehdä.
Kustaa Vaasan historian viime ajoilta tunnemme hänen nuoren
rakkautensa Ceciliaan.
Tämäkin rakasti häntä, mutta Niilo matkusti pois ja Cecilia teki
uusia tuttavuuksia; sitten tulivat sisaren häät, oleskelu Vadstenassa
ja hänen häväistyksensä, josta tuli hyvin kiitollinen juorun aihe.
Mutta Niilo Sturea se kohtasi kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta.
Hän rakasti Ceciliaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja ennen
kaikkea hän luotti häneen.
Hänelle olivat uskollisuus ja rakkaus sama asia, toista ei voinut
olla ilman toista.
Hänen oma äitinsä kertoi hänelle aivan peittelemättä mitä oli
tapahtunut.
Märta rouva oli jo ennen mietiskellyt, eiköhän avioliitto
serkusten kesken liene synti; nyt hän oli täysin vakautunut tuossa
mielipiteessään ja samalla hän kiitti Jumalaa, että hänen Niilonsa
oli "päässyt vapaaksi", sekä vannoi pyhän valan, ettei hänen
suvussaan saisi semmoista milloinkaan tapahtua.
Kesti kauan, ennenkuin Niilo herra toipui tuosta huumaavasta iskusta.
Hänen surunsa oli yhtä syvällistä kuin hänen rakkautensakin oli
ollut, ja ainoastaan yhtämittainen työskentely voi antaa hänelle
viihdytystä; unohtaa hän ei voinut.
Hän tahtoi kaikin voimin riistää Cecilian kuvan sydämestään, ja hänen
äitinsä auttoi häntä tässä suhteessa tavalla, joka vain teki tuskat
tuimemmiksi.
Kaikissa kirjeissään puhui Märta rouva siitä, että "prinsessa
lohduttautuu", tai että on "niin ilkeitä juttuja liikkeellä hänestä,
etten voi niitä kertoakaan", ja muita semmoisia.
Niilo palasi samaan aikaan kuin kuningas Kustaa kuoli; hänen
aikomuksensa oli siirtyä ulkomaille, ja hän matkusti kotiin
saadakseen isänsä suostumuksen siihen.
Mutta tämä rukoili ja pyysi häntä, ettei hän jättäisi isänmaatansa.
Olihan jokaisen Ruotsin miehen velvollisuus pyhittää sille kaikki
voimansa.
"Jos olet lemmenasioissasi pettynyt, rakas poikani", sanoi hurskas
isä, "niin tapahtuuhan semmoista hyvin usein ja kuitenkin voi
tulla onnelliseksi, hyvin onnelliseksi", lisäsi hän tukehuttaen
huokauksensa.
Isän elämänvaiheet kuvastuivat elävästi pojan mieleen; voisiko hän
nyt saattaa vanhemmillensa surua sentähden, että itse kärsi.
"Minä jään", sanoi hän.
Silloin saapui kiireellinen viesti kuningas Eerikiltä, että Niilo
herran tuli hänen lähettiläänänsä matkustaa Englantiin jatkamaan
keskusteluja kuningatar Elisabetin kanssa.
"Kuinka minä voisin onnistua, kun Juhana herttua ja Niilo
Gyllenstjerna, tuo terävä valtiomies, eivät ole onnistuneet", väitti
hän.
Kreivi Svantekin myönsi, että se oli joutava yritys.
Mutta milloinpa ei herättäisi äidin ylpeyttä se seikka, että hänen
poikansa tulee huomatuksi?
Märta rouva arveli, että se, mikä ei ollut onnistunut valtakunnan
korkeimmille, varmaankin onnistuu hänen rakkaalle Niilolleen, ja hän
pyysi ja rukoili, että poika ottaisi vastaan tuon kunniakkaan toimen.
"Se hyvä puoli asiassa on, että pääset taas ulkomaille", myönsi isä.
Niilo matkusti Tukholmaan saamaan kuninkaan määräyksiä ja sieltä
suoraa päätä Elfsborgiin, jossa laivat odottivat.
Hän oli iloinen siitä, ettei ollut nähnyt Ceciliaa eikä kuullut
mitään juoruja hänestä; uusissa olosuhteissa hän ehkä pian unohtuisi.
Mahdotonta, Cecilian kuva oli kuin poltettu hänen sydämeensä.
Oikullisen naisen voittaminen oli yhtä mahdoton tehtävä Niilolle kuin
kenelle muulle tahansa, ja hän valmistautui jo paluumatkalle, kun sai
kirjeessä Märta rouvalta tietää, että Cecilia vihdoinkin oli saanut
kosijan.
Badenin rajakreivi oli jo pyytänyt hänen kättänsä ja saanut
suosiollisen vastauksen.
"Mitä minä hänestä huolin", kirjoitti Märta rouva, "mutta sinun
tähtesi ilahuttaa minua, että hän joutuu maasta pois, jotta sinä
pääset näkemästä häntä ja kuulemasta puhuttavan hänestä."
"Onkohan mahdollista, että hän jo on voinut rakastua toiseen?" sanoi
Niilo itsekseen. "Tämä on jo kolmas."
Mutta kaikenmoisilla verukkeilla hän siirsi lähtöänsä tuonnemmaksi,
kunnes kuningatar lopuksi antoi varmasti kieltävän vastauksen.
Suureksi kummastuksekseen sai Niilo tähän aikaan kiihkeän ja hehkuvan
kirjeen Cecilialta. Tämä kirjoitti, ettei koskaan ollut unhottanut
ensi lempeänsä ja että tuli olemaan kuolemaansa asti uskollinen
sille. Salaisten voimain kautta oli hän saanut tietää, että Niilon
sydän yhä vielä kuului hänelle, ja sentähden hän toivoi, että Niilo
palajaisi pyytämään hänen jalkojensa juuressa anteeksi sitä rikosta,
ettei jo kauan sitten ollut tuota hänelle tunnustanut.
Mikä hävyttömyys!... Niilo tuskin uskoi silmiänsä; tuollaisenko
kirjeen hänen Ceciliansa voisi kirjoittaa! Ei, se ei ollut enää hänen
lempensä esine, vaan langennut, kurja nainen!
Hän tuli kyllä kohtelemaan häntä hänen ansionsa mukaan.
Pian senjälkeen hän palasi Ruotsiin ja Tukholmaan, antoi kuninkaalle
kertomuksen toiminnastaan ja kiiruhti Hörningsholmaan.
Siellä hänet otettiin avosylin vastaan, ja hän taisteli
miehuullisesti voittaakseen "heikkoutensa", jota hänen nyt itsekin
täytyi kirota.
* * * * *
Mutta palatkaamme kertomukseemme.
Syyskuu oli puolillaan. Lempeät, suloiset syyspäivät houkuttelivat
ulkoilmaan, ja liiteleväin perhosten tavoin kuljeksivat nuoret
Hörningsholman puistossa ja puutarhoissa, sillaikaa kuin vanhemmat
etenkin herra Pietari Brahen tultua jatkoivat neuvottelujaan ja
keskustelujaan.
Suuri hälinä nousi, kun sanansaattaja vaahtoisella hevosella
karahutti pihaan ja toi kiireellisen kirjeen kreivi Svantelle.
Sen oli kuningas itse armollisesti ja omakätisesti kirjoittanut; hän
sanoi suurine seurueineen tahtovansa vierailla Hörningsholmassa,
ja he olivat jo nousseet laivoihin, kun sanansaattaja lähetettiin
maanteitse.
Nyt sai Märta rouva tilaisuuden näyttää kykyänsä; Hörningsholmaan
mahtui kyllä paljon vieraita, mutta kukaan ei tiennyt, kuinka monta
kuninkaalla oli mukanaan, ja talo oli ennestään melkein täynnä.
Mutta nyt ei auttanut; lähimmät sukulaiset ja ystävät siirrettiin
lähitaloihin, tyttäret ja muu nuoriso pantiin toimimaan kukin
alallansa, mutta kukaan ei ruvennut lähtöhommiin, se vain olisi
loukannut isäntäväkeä.
Isäntä ja hänen miehiset vieraansa tähystelivät innokkaasti merelle
päin nähdäkseen, milloin laivat lähenivät, ja tornissa oltiin aina
vahdissa.
Vastaanotto oli saatava niin juhlalliseksi, kuin niukka aika suinkin
myönsi, ja siinä saatiin kyllä havaita, että Märta rouvalla oli
erinomainen kyky niin hyvin panemaan kaikki voimat toimintaan kuin
myöskin saamaan ne toimimaan niin, että siitä jotakin syntyi.
Aivan kuin taikavoimalla valmistui vihreitä kunniaportteja ja
kukkasköynnöksiä porttien ja ovien yläpuolelle, ja kaikkialla
loistivat Eerikin nimikirjaimet punaisista, valkoisista, sinisistä
tai keltaisista kukista kiedottuina.
Itse valvoi Märta rouva näitä ulkohommia, mutta hänen monilukuiset
palvelijattarensa saivat kyllä huomata, että hän piti huolta myöskin
sisäaskareista.
Jo toisena päivänä oli kaikki valmista juhlalliseen vastaanottoon,
mutta vieläkään ei aluksia näkynyt.
Svante kreivi arveli, että heitä luultavasti oli kohdannut
vastatuuli, mutta Märta rouva tuumaili, ettei heidän pitäisi
odotuttaman itseänsä, kun hän kerran oli niin paljon vaivaa nähnyt.
Hörningsholma on Södermanlannissa erään Itämeren lahdelman
rannalla. Se on rakennettu korkeille perustuksille ja komeasti, on
nelikerroksinen, vahvat tornit nurkissa.
Neljäntenä päivänä ilmoitti pitkäveteinen torven toitotus eräästä
tornista, että kaleerit olivat näkyvissä.
Tästä nousi yleinen hälinä.
Mutta kaikki oli ennakolta valmiina.
Kanuunat olivat jo ladatut, ja kaksi miestä kiiruhti kunkin luo
ampuakseen merkin saatuansa tervehdyslaukauksen.
Kellotapulissa olivat soittajat valmiina.
Kaikista lähiseudun mökeistä tulvaili kiireesti juhlapukuihinsa
pukeutunutta rahvasta, vihreät oksat kädessä.
Eräs Märta rouvan uskotuista palvelijoista oli saanut käskyn antaa
heille merkin, milloin heidän tuli huutaa:
"Eläköön kuningas!"
Mutta voi sitä, joka ei kirkunat täyttä kurkkua! Hän joutui
tekemisiin armollisen rouvan kanssa.
Nyt alkoivat kellot soida.
"Hyvät herrat, rientäkäämme vastaanottamaan kuningasta", sanoi Svante
kreivi.
Miehissä he lähtivät laiturille.
Luotuaan vielä silmäyksen kuninkaalle varattuihin huoneisiin lähti
Märta rouvakin pää pystyssä, tyttäriensä, naissukulaistensa ja
ystäviensä sekä lukuisan juhlapukuisen palvelija joukon seuraamana
samoin alas laivasillalle.
Ensi silmäyksellä hän huomasi, ettei oltukaan pantu paikalleen
mattoa, jolle kuninkaan piti astuman; silmät tulta iskien hän kääntyi
ja viittasi.
Lähimmät palvelijat kiiruhtivat paikalle.
Pari korvapuustia kajahti, ja kirvelevin poskin kiiruhtivat
palvelijat täyttämään mitä oli laiminlyöty.
Itse hän määräsi, miten alustalaisten ja palvelusväen tuli sijoittua,
ja asettui sitten naisineen laiturin vasemmalle puolelle, kreivin ja
muiden herrojen seisoessa oikealla.
Jo saattoi paljain silmin nähdä molemmat laivat, jotka myötätuuleen
lähenivät, eikä kestänyt kauan, ennenkuin voi ensimäisessä laivassa
tuntea kymmenkunnan herran ympäröimän kuninkaan.
Toisessa kaleerissa näkyi vain naisia.
"Jos hän aikoo tuoda jalkavaimonsa tänne, niin minä majoitan heidät
saunaan; linnaan he eivät saa tulla", sanoi Märta rouva jotenkin
kovalla äänellä.
"Varokaa, rakas äiti, joku saattaa kuulla", kuiskasi Anna Bielke.
Ei mitään vastausta. Märta rouva vain tähysteli jälkimäiseen laivaan.
Nyt pamahtivat ensimäiset tervehdyslaukaukset.
Kaikki hatut lensivät päästä.
Kuningas vastasi tervehdykseen.
"Se on prinsessa Cecilia", kuiskasi taas Anna.
"Hänen rakastajattariensa joukossa... se sopiikin mainiosti!"
"Äiti, äiti, te saatatte meidät kaikki onnettomuuteen!"
"Ole levollinen, kyllä minä voin olla viekaskin, jos niin tarvitaan."
Hän astui muutaman askeleen lähemmäksi.
Ensimäinen laiva laski rantaan, ja kuningas nousi maalle.
Taas paukkuivat kanuunat.
Kellojen soitto kuului yhtämittaa.
Kansa huusi täyttä kurkkua:
"Eläköön Eerik neljästoista!"
Valtakunnan etevimmät herrat ja aateliset kumartuivat maahan asti
ottaessaan vastaan korkeata vierasta.
Aurinko oli korkealla taivaalla, ilma lämmin ja luonto pukeutunut
rikkaimpiin ja kirjavimpiin väreihinsä.
Kuningas Eerik luuli luonnollisesti, että kaikki oli hänen
kunniaksensa.
Hän olikin paraimmalla tuulellaan, hymyili ystävällisesti
kokoontuneelle kansalle, syleili isäntää ja nuorta Niilo herraa ja
pudisti muiden kättä lausuen jokaiselle muutamia ystävällisiä sanoja.
Senjälkeen hän kääntyi Märta rouvaan syleillen häntäkin.
"Oletteko minulle pahoillanne, kun tulen teille vaivaksi, Märta
rouva?" kysyi hän.
"Mitä tekee rakastetuinta varten, sitä ei lue vaivaksi", vastasi
Märta rouva ivallisesti hymyillen ja syvään niiaten.
Eerik otti kaiken täydeksi todeksi, eikä kukaan huomannut niitä
vaanielevia haukansilmiä, jotka aivan kuninkaan takana tyystin
tarkastelivat kaikkia läsnäolevia.
"Sallikaa minun nyt tervehtiä tyttäriänne; rouva Anna Bielke on ainoa
heistä, jonka tunnen."
"Jos teidän armonne suvaitsee: Sigrid, Magdaleena. Margareeta."
Nuoret neitoset niiasivat syvään, sen mukaan kuin heidät esitettiin
kuninkaalle.
"Kaikkien pyhimysten nimessä, kauneus näyttää majailevan teidän
perheessänne!"
Varsinkin Magdaleena veti hänen huomiotansa puoleensa. "Jalo
neiti, sallikaa minun katsoa kirkkaisiin silmiinne", sanoi hän
mielistelevästi pitäen kiinni hänen kädestään.
Punastuen neito nosti silmänsä, joissa kuvastui säälinpyynnön ilme.
Eerik sitävastoin luuli huomaavansa niissä herääviä taipumuksia, ja
sentähden hän pudisti kovasti hänen pientä kättänsä, ennenkuin laski
sen irti.
Täällä oli useitakin tervehdittäviä, ja nyt laski toinenkin laiva
laituriin.
Silloin kaikui hopealta helähtävä nauru, ja kevyenä kuin lintu
hypähti Cecilia laiturille; mutta siihen hän pysähtyi suorana ja
jäykkänä odottaen tulevansa arvonsa mukaan vastaanotetuksi.
Svante kreivi kiiruhti esiin lausumaan hänet tervetulleeksi ja
osoittamaan hänelle kunnioitustansa.
Cecilia näytti hajamieliseltä, ja hänen katseensa harhailivat
ylt'ympäri.
Silloin hän näki Niilo herran ja punastui kovin.
Samassa tervehti Märta rouva häntä. Tervehdys oli Cecilian puolelta
hyvin hätäinen; kiireellisesti hän sanoi: "Niinkuin näette, en minä
tule yksin; mutta omalle varalleni on minulla mukanani ainoastaan
kaksi palvelijatarta. Kuningas ja Elisabet saavat vastata muista."
Se oli Märta rouvan sisarentytär, joka rohkeni puhutella häntä näin.
Ankara rouva seisoi äänettömänä ja tuijotti ihmetellen kaunista
prinsessaa.
Mutta tämä ei enää välittänyt hänestä, vaan kääntyi ritariin.
"Tiedättekö ehkä, serkkuseni, että olen tullut tänne teidän
tähtenne", sanoi hän armollisesti.
Tämä vain kumarsi.
"Niin, älkää nyt kuvitelko mitään mielessänne; minä tahdon kuulla
uutisia Englannista ja sallin puolestani teidän miellytellä itseäni
niin kauan kuin rakastettu herra veljeni suvaitsee viipyä täällä."
"Valtiokanslerilla on paljon parempi kertomiskyky kuin minulla."
"Jättäkää se minun arvosteltavakseni; kas niin, tarjotkaa nyt
käsivartenne."
Niilo totteli, ja Cecilia seurasi heti kuninkaan seuruetta muista
välittämättä.