Svante Sture oli kruunauksessa kulkenut lähinnä herttuain jäljessä.
Vestervikin ja Stegeholman linnat tulivat hänen kreivikunnakseen,
Hörningsholma nimitettiin hänen vapaaherrakunnakseen. Samalla hänet
nimitettiin valtakunnan marskiksi, ja ehkäpä juuri tämän ylpeän
nimityksen tähden hän ajatteli asettua herttuain vertaiseksi.
Juhlallisuuksien jälkeen hän palasi heti Hörningsholmaan puolisonsa
ja lastensa seurassa nauttimaan sitä levähdystä valtiomieshommistaan,
jonka kuningas oli myöntänyt hänelle.
Märta rouva oli synnyttänyt herralleen neljätoista lasta: neljä
vanhinta oli kuollut jo lapsina, mutta kylliksi monta oli vielä
jäljellä tekemään Hörningsholman sekä vanhempien että nuorempien
vierasten oleskelupaikaksi. Pian täyttyikin talo vieraista.
Siellä oli kreivi Pietari Brahen rouva, Beata Stenbock,
leskikuningattaren sisar, siellä oli vapaaherra Hogenskild Bielke,
joka kruunauksessa oli lyöty ritariksi; hän oli nainut Anna Sturen,
yhden valtiomarskin ja Märta rouvan tyttäristä.
Useita muitakin oli saapuvilla; nimitämme heidät siinä
järjestyksessä, kuin he tulevat esille.
Yleensä oli mieliala hyvin suosiollinen kuninkaalle sentähden,
että hän tahtoi rajoittaa herttuain valtaa; kaikki katsoivat sen
välttämättömäksi, ja herrat olivatkin päättäneet olla tässä suhteessa
hänelle apuna.
"Henkeni ja vereni tahdon antaa kuninkaan puolesta", puhkesi
puheeseen Svante kreivi. "Hän saa pian huomata, että hänellä juuri
aatelistossa on ystävänsä ja varmimmat puoluelaisensa."
"Naimisliitto kuningatar Elisabetin kanssa ei koskaan ollut autuaasti
nukkuneen kuninkaan mielen mukaan", lisäsi hän.
"Miksi ei?" puuttui puheeseen herra Hogenskild. "Jos kuningas tahtoo
oleskella Englannissa, niin ovathan täällä valtakunnan neuvokset, ja
he voivat nyt yhtä hyvin kuin entisinäkin aikoina hallita maata ja
valtakuntaa."
"Niin, ne ajat olivat paremmat kuin nykyiset", huokasi Svante herra.
Vähän erillään muista istui aivan nuori, tavattoman älykkään ja
miellyttävän näköinen mies.
Hän oli Niilo Sture, vanhin Svante kreivin elossaolevista pojista.
Hän kuunteli kunnioittavasti keskustelua; ei ollut sen ajan tapojen
mukaista, että nuoretkin olisivat lausuneet mielipiteensä, mutta tämä
19-vuotias nuorukainen oli jo tutustunut valtioviisauden juoniin, ja
isä sanoi hymyillen:
"Niilolla lienevät nämä asiat paremmin selvillä kuin kellään meistä,
kuulkaamme mitä hän sanoo."
"Hänen majesteettinsa antoi itse minulle ohjeensa", vastasi Niilo
kumartaen, "mutta ne olivat niin totuudesta poikkeavia, että
kuningatar olisi huomannut itsensä pahoin pettyneeksi, jos olisi
suostunut avioliittoon."
"Mutta hän ei toki kieltänytkään", huomautti herra Hogenskild.
"Ei, hän vain koettaa hyötyä mikäli mahdollista monista kosijoistaan.
Kuningas on lähettänyt hänelle 100 kallisarvoista pukua ja koko
arkullisia rahaksilyömätöntä ruotsalaista kankihopeaa."
"Sinä luulet siis, ettei hän lopultakaan suostu?"
"Panen pääni pantiksi, ettei hän sitä tee; nuori Leicesterin herttua
on hänelle siksi liian rakas, laverrelkoot Beureus ja de Mornay mitä
tahansa."
"Mutta sinä et ole sanonut kuninkaalle..."
"Hän tahtoi vaatia kilpailijansa kaksintaisteluun, ja Gyllenstjerna
sai käskyn siinä tapauksessa, että Leicester ei suostuisi
ehdotukseen, salaa pistää hänet kuoliaaksi. Hän luonnollisesti
kieltäytyi siitä."
"Nythän kuningas ajattelee Maria Stuartia."
"Sekin on de Mornayn keksintöä; hän on erinomaisen kaunis, eikä
kuninkaalla ole mitään vastenmielisyyttä tulla Skotlannin herraksi."
Märta rouvalla oli tapana sanoa sanottavansa hänkin, kun ainoastaan
sukulaisia ja omaisia oli saapuvilla. Nyt hän löi avainkimppunsa
pöytään ja sanoi ankarasti:
"Sanokaa minun sanoneeni, mutta tämä menee päin mäntyä; teidän
kuninkaanne on oikea tuuliviiri, joka ei itsekään tiedä mitä tahtoo."
"Nuori ja varomaton", oikaisi Svante kreivi katsellen ympärillensä
ikäänkuin kuuntelijoita peläten. "Kaikki olisi kyllä hyvin, kun vain
voisimme saada pois tuon juonittelijan Yrjö Pietarinpojan."
"Hän on kuninkaan oikea käsi."
"Niin on, sentähden että kuningas sokeasti luottaa häneen!"
"Ovela konna."
"Hänet pitäisi tuomita mestauspölkylle."
"Sinne hän tahtoisi mieluummin passittaa meidät."
"Siinä hän toki polttaisi sormensa."
"Täällä on paljon muitakin häntyreitä", jupisi Märta rouva, "ja siitä
ei lähde hyvää."
Samassa karahutti useita ratsastajia pihaan; se oli kreivi Pietari
suurine seurueineen.
"Pietari Brahe on tullut takaisin, mitähän se merkinnee!" huudahti
herra Hogenskild.
Beata rouva kiiruhti alas herraansa vastaan; tämä nosti hänet
korkealle ja sanoi: "Näin pian en odottanut sinua näkeväni."
Koko nuorisoparvi riensi toivottamaan häntä tervetulleeksi, mutta hän
sanoi heille hymyillen:
"Minun upseereillani on kyllä miellyttävämpiä asioita kuin
politiikkaa kerrottavana talon ihanille tyttärille."
Punastuen kuin ruusu loi 16-vuotias Magdaleena silmänsä maahan.
Äskentulleiden joukossahan oli nähnyt silmäparin, joka ihastuksella
katseli häntä.
Kreivi Pietari kiiruhti saliin, jossa hän tiesi itseänsä
kärsimättömästi odotettavan.
"Mikä on tähän syynä?" huudettiin häntä vastaan.
"Jumalan ilma", vastasi hän. "Neljätoista hyvinvarustettua laivaa
odotti meitä Elfsborgissa, ja me olimme kaikki hyvin varattuina
aiottuun kosimismatkaan, mutta jo Skagenin luona kohtasi meitä ankara
myrsky, kuningas tuli kovin kipeäksi ja antoi paluukäskyn; mutta
tuskin olimme tulleet maalle taas, ennenkuin hän väitti, että minä ja
Roos olimme tahtoneet kääntymään kotia, mutta sitä me emme ottaneet
syyksemme. Nyt hän on päättänyt matkustaa maitse ja tuumailee pyytää
lupaa tehdä matkansa Tanskan kautta."
"Eikö hän ole puhunut Maria Stuartista?"
"Enemmänkin, hän on kirjoittanut Ranskan kuninkaalle ja kosinut
täydellisesti."
"Mutta jos se tulee tunnetuksi Englannissa?"
"Silloin hän aikoo vastata, että tuon skotlantilaisen kosimisjutun
tarkoituksena oli vain säikyttää kuningatar Elisabet antamaan hänelle
suostumuksensa."
"Voi sillä olla päinvastainenkin vaikutus."
"Kuka on saanut tämän toimekseen?"
"Se, joka mieluimmin olisi vetäytynyt siitä pois, jos se olisi ollut
hänelle mahdollista", vastasi kreivi Pietari. "Kuningas ei antanut
minulle pientäkään rauhaa, ja minun täytyi suostua matkustamaan
Skotlantiin. Herra Kaarle de Mornay tulee mukanani ja suuri
lähetystö; kauan en siis saa viipyä täällä."
"Minua ihmetyttää", huomautti herra Hogenskild, "ettei kuningas
niinkuin hänen korkeasti autuas isänsä katsele lähemmälle
ympärillensä. Eihän Ruotsissakaan ole puutetta kauniista naisista."
"Meidän nuori kuninkaamme tavoittelee ulkonaisia etuja, ja niitä ei
voi täältä saada", selitti Svante kreivi puolustellen. Kun herrat
keskenään käsittelevät kysymyksiä valtakunnan asioista, tahdomme
vähän lähemmin tehdä tiedustelujamme.
Svante herra oli hyvä ja helläsydäminen; joka kerta kun hän kävi
maatiluksillansa, tuli hänen luokseen hänen köyhiä alustalaisiaan
pyytämään päivätöiden huojennusta tai apua hädässä, ja hän kuunteli
heitä, surkutteli heidän huoliansa ja oli aina altis auttamaan.
Tilustensa hoitajia hän sitten kylläkin ankarasti nuhteli siitä,
että he kiusasivat kansaa ylenmäärin, "niinkuin hekin eivät olisi
ihmisiä", kuten hänen tapansa oli lisätä.
Toisin oli Märta rouvan laita; hän piti ankaraa komentoa sekä
talonväen että alustalaisten kesken.
Hän ei hyväksynyt herransa hyväsydämisyyttä ja koetti tehdä sitä
tyhjäksi niin paljon kuin voi. Tilusten hoitajat saivat käskyn estää
kansaa armolliselle kreiville valittelemasta, hänellä kun oli valtion
asioita hoidettavanaan.
Mitä heidän omiin asioihinsa tuli, saivat he kääntyä Märta rouvan
puoleen, joka tahtoi oikeuden ja kohtuuden mukaan tuomita heitä.
Mutta minkälaista tuo oikeus oli, sen saivat asianosaiset pian
kokea. Jouhiruoskalla pehmitettiin heidän selkäänsä, eivätkä sanat,
jotka kuuluivat tuohon kohtuuteen, olleet juuri lempeämpiä. Kuka
heidän käski ylvästellä? Kiittäkööt Jumalaa, ettei heitä ajettu
pois maaltaan, mannultaan; heistä ei ollut hyötyä edes niin paljoa,
että heitä olisi kannattanut elättää, eikä heitä kohtaan ollut
velvollisuus osoittaa mitään sääliä.
Mutta alustalaiset kääntyivät sittenkin Svante herran puoleen ja
saivat häneltä aina apua.
Silloin tuli Märta rouva aivan raivoonsa ja sanoi heille suoraan,
että jos he kuolisivat nälkään joka ainoa, niin siitä olisi hyvin
vähän vahinkoa. Mutta sen tietäkööt, että tästälähin ovat suuret
kahlekoirat irti pitämässä pihaa puhtaana kerjäläisistä ja muista
irtolaisista.
"Eläkää tämän mukaan ja noudattakaa tätä", lisäsi ankara rouva
uhkaavasti.
Mutta kun sittemmin Svante herran luo ei enää tullut köyhiä ja
tarvitsevaisia, vaan nämä päinvastoin välttelivät häntä, sanoi hän
Märta rouvalle:
"Kansa voi kaikesta päättäen paremmin nyt kuin ennen, ja se ilahuttaa
ja lohduttaa minua."
Kaikissa taloushommissa rouva oli itse mukana; voi sitä piikaa, joka
ei vanuttanut taikinaa niin, että Märta rouva oli siihen tyytyväinen,
tai muodostanut kakkuja sellaisiksi kuin hän tahtoi. Omin käsin
hän aina pani humalat olueen ja itse hän maistoi sen väkevyyttä.
Pesutuvassa pelättiin häntä pahimmin, sillä se, jonka soikossa
vaahto ei ollut tarpeeksi lämmintä, sai Märta rouvan omasta kädestä
sangollisen kuumaa lipeää päällensä.
Ei milloinkaan teurastettu eläintä hänen olematta saapuvilla sitä
paloiteltaessa ja itse määräämässä, miten palat piti käytettämän,
mikä suolattaman, mikä savustettaman, mikä syötämän tuoreena. Joka
päivä hän kävi kutomahuoneessa merkitsemässä kangaspuiden kylkeen,
kuinka monta kyynärää sinä päivänä oli ehditty. Neljä neulojatarta
oli vuodet umpeen leikkaamassa ja neulomassa hänen tyttärilleen
myötäjäisiä ankaran rouvan oman silmälläpidon alaisina.
Yhtä ankarassa kurissa hän piti omat lapsensakin; pojat täytyi hänen
kyllä jo nuorina jättää luotansa, mutta tyttäret eivät saaneet
koskaan poistua hänen silmiensä edestä; heidän piti neuloman
kallisarvoisia päähineitä silkistä ja kullasta, oppiman kehräämistä
ja kutomista, ja kaikkea täydellä todella. Märta rouva ei koskaan
sallinut, että mitään tehtiin hutiloimalla.
Lapsistaan hän rakasti enimmän Niiloa ja Annaa; Niiloa osittain
sentähden, että hän oli vanhin, pulska, vaaleakutrinen nuori herra,
joka paljon muistutti isäänsä, osittain sentähden, että hän jo
nuorena oli joutunut valtion palvelukseen, ja Märta rouva ennusti
hänelle varmuudella loistavaa tulevaisuutta.
Senjälkeen seurasi Anna, Hogenskild Bielken puoliso. Tämä oli
ystävällinen ja lempeä ja oli usein puhunut köyhien puolesta
ankaralle äidilleen, auttaen heitä omilla varoillaankin, minkä voi.
Kun hän nyt ensi kerran naimisensa jälkeen vieraili rakkaassa
Hörningsholmassa, vallitsi siellä sekä hänen että Niilo herran tähden
suurempi vapaus kuin tavallisesti.
Nuoret saivat estämättä huvitella miten halusivat; kävelymatkoja
tehtiin, palloa lyötiin ja rengasta heitettiin, toiset viihtyivät
paremmin lehtokujissa käyskennellen tai lehtimajoissa levähdellen, ja
kaikilla oli vapaus kuljeskella miten tahtoivat.
Nuori ritari Eerik Stenbock, joka oli seurannut kreivi Brahea, oli
vihdoinkin saanut tilaisuuden lähestyä Magdaleena Sturea. "Minun
täytyy saada puhua kanssasi kahdenkesken", kuiskasi hän.
"Mahdotonta!" sanoi tyttö kääntyen hänestä pois. "Jos sinä -- jos
sinä ollenkaan pidät minusta, niin mene alas itäiseen lehtokujaan;
kymmenen minuutin kuluttua tapaamme toisemme siellä lehtimajassa; jos
et tule, olemme nähneet toisemme viimeisen kerran..." Hän oli poissa.
"Mikä sinua vaivaa, Magdaleena, sinä näytät niin levottomalta?" kysyi
joku läsnäolijoista.
"Minä olen istunut koko päivän työni ääressä, ja veri on noussut
päähäni. Nyt teen kävelymatkan, se parantaa, sanoo perhelääkärimme."
"Seuraanko ehkä sinua?"
"Älä, äläkä sano mitään, se saattaisi rakkaan äitini levottomaksi..."
Alussa hän kulki hitain askelin, sitten yhä nopeammin, ja tultuaan
lehtokujaan hän juoksi minkä jaksoi.
Ajatteleppa, että kymmenen minuuttia jo olisi kulunut eikä hän saisi
enää koskaan nähdä häntä! Se olisi enemmän kuin hän, lapsi raukka,
voisi kestää.
Milloinkaan ei matka ollut tuntunut hänestä niin pitkältä.
Ja sitten hän kovasti pelkäsi, että joku tapaisi hänet!
"Vihdoinkin! Tuossa on lehtimaja!" Hän riensi sisään.
Siellä seisoi Eerik.
Magdaleena tuli kovin hämilleen.
Hän oli ehkä juossut liian kovaa; nyt tuntui siltä, kuin henkeä
salpaisi.
"Magdaleena!" sanoi Eerik.
Ei koskaan hänen nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. Hän koetti
nostaa silmänsä Eerikkiin.
"Mitä tahdot, Eerik?"
"Sitä vielä kysyt?"
"Mistä sen tietäisin...". Hänen poskiaan poltti; ehkäpä Eerik tiesi,
että hän valehteli!
"Anna minulle kätesi!"
Epäillen hän teki sen.