Sydän täynnä vihaa ja katkeruutta kuningasta kohtaan palasi herttua
heti kruunauksen jälkeen perintömaahansa Suomeen.
Eerik ei ollut, isän testamentin mukaan, jakanut perintöosuuksia
tasan veljesten kesken ja sen lisäksi oli hän vastoin lakia ja
oikeutta ylenmäärin rajoittanut heidän etuuksiansa.
Yhteisenä sukupiirteenä oli Eerikillä ja Juhanalla se, että he
molemmat olivat äärettömän arkoja, jonka tähden ei kumpainenkaan
rohjennut näyttää, mitä hänellä oli mielessä, vaan molemmat koettivat
suloisilla sanoilla ja ystävyyden vakuutuksilla salata ja peitellä
vihamielisyyttänsä.
Kustaa Vaasan suurimman huolenpidon esineenä hänen viimeisinä
elinvuosinaan oli -- Suomi.
Hän oli testamentissaan jakanut vallan poikiensa kesken, koska
ei tahtonut panna kaikkea vaaranalaiseksi Eerikin käsiin. Mutta
tätä valtaa täytyi suojella, ja mitähän tuo suojeleminen tulikaan
maksamaan Ruotsin maalle ja kansalle?
Tulevaisuus näytti uhkaavalta.
Venäjän tsaari Iivana Vasiljevitsh oli helmikuussa 1559 hävittänyt
Liivinmaan autioksi. Kalpaveljesten ritarikunnalla oli siellä kotinsa
ja kontunsa, ja suuressa hädässään he pyysivät apua Puolasta,
Tanskasta ja Ruotsista.
Tähän pyyntöön liittyi alistuminen suojelusvallan alaiseksi, ja
Ruotsin pyrintöinä oli ehkäistä tanskalaisvallan paisumista.
Räävelin kaupunki oli jo 1558 tarjoutunut Kristian Ulille. Estääkseen
liittoa syntymästä näiden kesken oli Kustaa kuningas rahalainalla
suostunut auttamaan ritarikunnan suurmestaria, saaden mainitun
kaupungin pantiksi.
Sodan aiheita esiintyi kuitenkin yhä useampia, ja Kustaa katsoi
välttämättömäksi pitää sekä sotajoukkonsa että laivastonsa valmiina.
Tällä välin oli Juhana herttua kuninkaan tietämättä tehnyt sopimuksen
suurmestarin kanssa vieläkin uudesta lainasta, jonka pantiksi hänen
tuli saada muutamia linnoituksia.
Tässä asiassa Juhana katsoi parhaaksi kääntyä veljensä Eerikin
puoleen, ja tämä ilmoitti olevansa taipuvainen auttamaan häntä,
"vaikkakin siten saavuttaisi kuninkaan vihan".
Näin olivat pojat liittoutuneet isäänsä vastaan juuri siinä asiassa,
joka hänen kuolemansa jälkeen synnytti verivihollisuuden heidän
välilleen.
Sillä nyt, kun isää ei enää ollut, kyti kumpaisessakin epäluulo
toista vastaan sekä samassa arka ja kurja pelko.
Heti Suomeen tultuansa herttua kirjoitti kuninkaalle muistuttaen
häntä hänen lupauksestaan ja vaatien "jonkun osan Liivin maata". Hän
puolestaan sitoutui antamaan Räävelin kaupungille apuansa venäläisten
hirmuista etenemistä vastaan.
Aiotulla kosimismatkallaan ei Eerik ollut päässyt pitemmälle kuin
Skageniin asti; siellä hän joutui ankaran myrskyn ajeltavaksi ja
palasi kiireimmän kautta Tukholmaan.
Vastaukseksi Juhanan kirjeeseen hän lähetti heti melkoisen sotavoiman
Klaus Kristerinpoika Hornin johdolla.
Liiviläiset olivat jo ennemmin pyytäneet kuningas Eerikiltä
rauhanvälitystä tai rahaa.
Rääveli ja Vironmaa ottivat sentähden heti vastaan ruotsalaisen
sotapäällikön ja antautuivat Ruotsin vallan alaisiksi, jonka tähden
ne myös saivat kaikki entiset etuoikeutensa vahvistetuiksi.
Tämä tapahtui jo vuonna 1561, ja tästä alkaen Eerik kirjoitti
nimekseen "Ruotsin, Gööttein, Vendein sekä niihin kuuluvien kuningas,
Liivin ja Räävelin herra".
Tämä turhamainen toimenpide oli ensimäisenä aiheena
sadankuudenkymmenenvuotiseen sotaan.
Juhana kiehui harmista; hänen mielipiteensä mukaan oli tämä hänen
oikeuksiensa loukkaamista.
Sillävälin oli Kalpaveljesten ritarikunta hajonnut ja sen viimeinen
suurmestari Kettler oli jättänyt koko Liivinmaan Puolan ylivallan
alaiseksi pidättäen Kuurinmaan läänityksenä itselleen. Mutta
liiviläiset, jotka tiesivät, että kuningas Sigismund oli liian
voimaton yksin suojelemaan heitä, pyysivät puolestaan apua Ruotsista.
Rauhan rikkominen välttyi ainoastaan siksi, että, vaikka sekä Venäjä
että Ruotsi tahtoivat saada haltuunsa Kuurinmaan, kumpainenkin tahtoi
mielellään jättää toiselle sodan Puolaa vastaan.
Juhana kirjoitti taas veljelleen neuvoen häntä etukädessä sotaan
Venäjää vastaan sekä luovuttamaan Puolalle kaikki, mitä Ruotsilla jo
oli omistuksia Liivinmaassa.
Eerik vastasi käskemällä Hornia valloittamaan Pernaun ja
Wittensteinin, mikä myöskin onnistui.
Sitten hän ilmoitti Juhanalle, että Riian arkkiherttuakunta oli
antautunut Ruotsin vallan alaiseksi, mutta että puolalaiset siitä
huolimatta olivat anastaneet sen maan.
Lopulta kuningas suostui herttuan pyyntöön saada persoonallisesti
käydä tapaamassa kuningas Sigismundia itse kosiakseen häneltä hänen
sisartansa, prinsessa Katariina Jagellotarta.
Eerik onnitteli häntä sen johdosta, että hänelle täten avautui
toiveita Puolan kruunuun, "vaikka", lisäsi hän, "Puolan lähettiläs
Tukholmassa on tarjoutunut, kruunun vapaaksi sattuessa, toimimaan
siihen suuntaan, että me itse tulisimme Puolan kuninkaaksi, jos me
niin tahtoisimme".
Tämä suostumus oli Juhanalle erittäin tervetullut, vaikka hän ilman
sitäkin luultavasti olisi toiminut jo ennen tekemänsä suunnitelman
mukaan.
Oleskellessaan Suomessa oli Juhana näet jo ennen tehnyt matkan
sisä-Puolaan tavatakseen mahdollisesti prinsessan, ja häntä hiveli se
huomaavaisuus, jota tämä osoitti hänelle.
Katariina oli tavattoman älykäs ja harvinaisen kaunis nainen.
Nuori ruotsalainen prinssi vaaleine kutreineen ja eloisine
sinisilmineen voitti heti hänen mieltymyksensä.
Puolan hovissa oikein kihisemällä kihisi katolilaisia, ja prinsessan
rippi-isä kuiskasi hänen korvaansa, miten Jumalalle otollinen työ
olisi palauttaa ruhtinas kerettiläisestä harhauskostaan ainoan
autuaaksitekevän kirkon äidilliseen helmaan.
Sen tiesi prinsessa itsekin, että suorin tie siihen oli hänen
sydämensä valloittaminen.
Hän rakasti, hän tahtoi voittaa hänet; me emme voi vakuuttaa, että se
olisi tapahtunut katolisen kirkon tähden.
Juhana oli aivan hurmaantunut hänen ihanuuteensa, ja se huomio, jota
prinsessa osoitti hänelle, oli hyvin hänen mieleensä. Mutta vielä
täydellisemmin kiintyi hänen sydämensä Katariinaan, kun hän kuuli,
että myöskin Venäjän tsaari tavoitteli tätä puolisoksensa.
Tämän merkillisen ja vaikuttavan uutisen kertoi prinsessa itse
hänelle.
"Minä olen päätökseni tehnyt", sanoi hän kohottaen kauniit silmänsä,
"minä tulen taivaan morsiameksi."
"Älkää ryöstäkö maailmalta sen ihaninta koristetta!" huudahti Juhana
vilkkaasti.
"Minulla ei ole muuta mahdollisuutta; veljeni ei voi suojella minua."
"Mutta minä teen sen! Oi, miksi olen nuorempi poika; jos olisin
kuningas, niin sanoisin: Katariina, tule puolisokseni, minä rakastan
sinua tuhat vertaa enemmän kuin voin sanoin selittää!"
Katariina kääntyi punastuen poispäin.
"Te petätte sekä itseänne että minua", virkkoi hän.
"Voitteko epäillä sellaista?... Vaatikaa mitä todistuksia tahansa,
kaikki, kaikki tahdon tehdä teidän tähtenne!"
"Juhana!" kuiskasi prinsessa.
Juhana lankesi hänen jalkoihinsa. "Onko se mahdollista, te ette
työnnä minua pois luotanne!"
"Minä rakastan sinua!"
Mitä sitten seurasi, sitä ei tarvinne kertoa.
Rakastavaiset vannoivat toisilleen ikuista rakkautta ja sopivat
siitä, että Juhana jonkun ajan kuluttua tulisi pyytämään prinsessaa
hänen veljeltänsä, kuningas Sigismundilta.
Mutta Juhana ei ollut se, joka olisi voinut pitää mitään salassa,
ja Ruotsiin tultuansa hän kerskaili onnestaan sekä valitti syvästi,
ettei voinut tarjota prinsessalle sellaista asemaa, joka olisi hänen
korkean arvonsa mukainen ja vastaisi hänen erinomaisia ansioitaan.
Uutinen tästä tuli lopuksi myöskin tsaarin korviin ja kiihotti häntä
suunnattomasti.
Hänen tiedusteluihinsa Sigismund vastasi, ettei hän puolestaan
suinkaan ollut antanut suostumustansa.
Silloin vannoi tuo hurja venäläinen, että hän ryöstättää Katariina
Jagellottaren, vaikkapa tämä olisi alttarin edessä vihillä
ruotsalaisen prinssin kanssa, mutta kun prinsessa saapuu Venäjälle,
saa hän ansionsa mukaisen rangaistuksen.
Katariinalla oli rohkea mieli, ja hän luotti siihen, että Juhana
tulee häntä pelastamaan.
Ja nyt oli hetki tullut. Niin hyvin kuin mahdollista antoi Juhana
Turussa järjestää kodin tulevalle puolisolleen sekä matkusti sen
jälkeen kiireesti Danzigin kautta, ainoastaan pieni seurue mukanaan.
Puolan hovi oli Wilnassa, ja sinne suunnattiin matka.
Kuningas Sigismund oli hurskas ja hyväsydäminen, jotensakin
yksinkertainen herra. Kuuliaisena aseena jesuiittain käsissä ei
hänellä koskaan varsinaisesti ollut omaa tahtoa, joskin hän toisinaan
saattoi olla kutakuinkin itsepäinen.
Venäjän valtaa hän pelkäsi kovasti, ja vaikka hän ei suinkaan
halunnut antaa sisartansa Venäjän tsaarille, ei hän kuitenkaan
tahtonut kiihottaa tämän vihaa.
Kun hän oli lapseton, tuli kruunu hänen kuolemansa jälkeen siirtymään
jommallekummalle hänen sisaristaan, Annalle tai Katariinalle, jotka
molemmat olivat kiivaita katolilaisia.
Vanhempi heistä, Anna, oli enemmän veljensä kaltainen; ehkäpä veli
juuri tästä syystä piti enemmän nuoremmasta sisarestaan Katariinasta
ja salaa toivoi, että tämän lapsi nousisi hänen jälkeensä Puolan
valtaistuimelle.
Ruotsalaisen prinssin tulo oli pieni mutka matkassa; jokainen tiesi,
että hän tuli kosimishommissa, ja Sigismund mietti kaikkia keinoja
löytääkseen sopivan syyn kieltoon.
Turhaan hän turvausi rippi-isiinsä; sillä kertaa ei kukaan heistä
voinut (tai ei tahtonut) auttaa häntä. Hänen täytyi itse keksiä syyt
estelyihinsä.
Ei hän kuitenkaan tahtonut olla epäkohtelias, ja prinssi otettiin
vastaan asianmukaisella komeudella.
Herttua Juhanalla oli kaikin puolin viehättävä ja hurmaava käytös;
kun hän tahtoi miellyttää, onnistui se melkein aina, ja Wilnan hovi
ylisteli häntä aamusta iltaan.
Hän tuli kaikkien naisten suosikiksi, ja hoviherrain täytyi myöntää,
että he harvoin olivat nähneet niin ritarillista ryhtiä ja niin
miehekästä olemusta kuin prinssi Juhanan.
Entä prinsessa Katariina?
Hän oli seitsemännessä taivaassa ja punehtui kuin ruusu, kun Juhana
astui saliin.
Heidän ei ollut niinkään helppoa päästä kahdenkeskiseen keskusteluun,
mutta lopulta se onnistui sisaren, prinsessa Annan välityksellä.
Ensimäiset hetket kuluivat jälleennäkemisen ilossa ja onnessa.
Sitten sanoi Juhana, että hänen vakaa päätöksensä ei ollut ainoastaan
pyytää Katariinan kättä, vaan myöskin kiirehtiä häitä.
"Mutta hän näyttää sinulle ovea ja erottaa meidät ainaiseksi",
valitti Katariina itkien.
Anna arveli myöskin, että suuri varovaisuus oli tarpeen; hänen
veljensä ei mielellään myöntynyt.
Mutta samana päivänä kuiskasi kuninkaan rippi-isä herttualle:
"Rohkeus ja miehuus vievät perille!"
Heti senjälkeen pyysi Juhana päästä yksityiseen keskusteluun
Sigismundin kanssa, ja tämä vei hänet salakamariinsa.
Kaunopuheisesti hän selitti kuninkaalle hellän rakkautensa
prinsessaan ja pyysi lopuksi hänen kättänsä.
Sigismund kuunteli tarkkaavasti ja tuli niin liikutetuksi, että monta
kertaa pyyhkieli silmiään. Kun Juhana oli lopettanut, sanoi hän
kerran toisensa perästä:
"Mikä vahinko, mikä vahinko!"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Juhana ihmetellen.
"Mikä vahinko", toisti Sigismund, "ettei hän ole vanhempi!"
"Voiko siitä olla jotakin estettä?"
"Ettekö tiedä, että on vastoin Jumalan sanaa naittaa ensin nuorempi,
sitten vanhempi?"
"Mutta kyllä sitä usein tapahtuu."
"Pakanoiden, mutta ei kristittyjen keskuudessa."
"Sen voin kyllä teille todistaa!"
"Ei ei en minä tahdo kuulla semmoisesta valtavasta
synninturmeluksesta; nyt tiedätte ajatukseni, ensin on vanhempi
naitettava, sitten nuorempi."
"Prinsessa Anna rakastaa minua yhtä vähän kuin minäkin häntä", väitti
Juhana.
"Ikävää hyvin ikävää, että niin on, minä olisin ilomielin laskenut
teidän kätenne toisiinsa."
Ja tässä mielipiteessä hän pysyi. Jos Juhanan veli, Maunu prinssi
ehkä menisi naimisiin prinsessa Annan kanssa, niin hän hyvin iloisena
valmistaisi häät molemmille sisarille; muuten ei hän nähnyt, mitään
mahdollisuutta. Nuoremman naittaminen ennen vanhempaa oli hänestä
epäkristillinen teko josta hänen omatuntonsa kielsi häntä.
Juhana oli epätoivossaan; hän tiesi, että jos nyt puhkeaisi sota
Ruotsin ja Puolan välillä, hän ehkä ainaiseksi olisi erotettu
rakkaasta Katariinastaan.
Sillä aikaa oli kuitenkin tämä vieras ruhtinas esiintymisellään
voittanut puolelleen kaikkien suosion Wilnassa, ja kun aivan samaan
aikaan tuli uusi lähetystö tsaarilta uudistaen hänen pyyntönsä
prinsessan suhteen, puhkesi yleinen vastenmielisyys ilmi tavalla,
joka hyvin kuvaa aikakauden raakuutta.
Kun Sigismundilla, joka pelkäsi mahtavaa naapuriansa, ei ollut
rohkeutta antaa kieltävää eikä myöntävää vastausta, ryhtyivät
muutamat hänen alamaisistaan toimimaan ja lähettivät hänen
tietämättään tsaarille hänen haluamansa prinsessan asemesta valkoisen
tamman kalliisiin naisvaatteisiin huolellisesti pyntättynä.
On itsestään selvää, että venäläisen raivoa täten vielä enemmän
ärsytettiin, ja hän vannoi sekä prinsessaa että Juhana herttuaa
kohtaan ikuista vihollisuutta.
Juhana herttua taas ei enää tiennyt mitä tehdä. Katariinaa hän ei
saanut tavata, ja Sigismund nähtävästi karttoi häntä.
Silloin saapui sanansaattaja tuoden tärkeitä kirjeitä kuningas
Eerikiltä. Tämä käski suurimman epäsuosion uhalla herttuaa heti
lopettamaan kosimistouhut Puolassa ja kiireesti matkustamaan pois.
Sen sijaan ehdotti kuningas, että Pietari Brahe lähetettäisiin
Skotlantiin pyytämään Maria Stuartia puolisoksi herttua Juhanalle.
Kuningas oli kyllä itse ajatellut siihen suuntaan, mutta tahtoi nyt
rakkaan veljensä tähden luopua siitä.
Juhanan harmi ja vastenmielisyys Sigismundia kohtaan, ehkäpä myöskin
epäilys Katariinan suhteen, oli niin suuri, että hän päätti totella
Eerikkiä ja antoi heti seuralaisilleen käskyn järjestää kaikki
poislähtöä varten.
Kirjoitettuansa Sigismundille lyhyet jäähyväiset hän lähti laivaansa.
Purjeet piti juuri nostettaman, kun Sigismundin lähettämä
sanansaattaja pyysi häntä palaamaan.
On tuskin luultavaa, että hän olisi noudattanut kutsumusta, jollei
samassa olisi pistetty hänen käteensä pientä pergamenttiliuskaa,
jossa oli tuo ainoa sana: "Tule!"
Nyt hän välitti hyvin vähän Eerikin kielloista ja palasi nopeasti
linnaan.
On luultavaa, että sekä papit että sisarukset lopuksi olivat
vaikuttaneet Sigismundiin, niin että hän suostui määrätyillä ehdoilla.
Hämillään meni hän Juhanaa vastaan ja puhui huonoista ajoista.
Lopuksi kävi selville, että hän suostumuksensa ehdoksi määräsi, että
Katariinan huomenlahjan, 32,000 guldenia, piti jäämän hänelle ja
samoin hänen äidinperintönsä, 50,000 dukaattia; vielä täytyi herttuan
sitoutua lainaamaan langolleen 125,000 taaleria kovina hopeakankina,
saaden näistä pantiksi muutamia liiviläisiä linnoja, sekä lisäksi
auttamaan häntä kovina aikoina ketä vastaan hyvänsä.
Juhana suostui kaikkeen ja pyysi päästä Katariinan luo.
Heidän sinne mennessään puhui Sigismund vielä kerran Annasta
vanhempana sisarena, ja herttua alkoi jo melkein pelätä petosta, kun
prinsessa Anna tuli heitä vastaan.
Ikäänkuin olisi aavistanut herttuan ajatukset, sanoi tämä hymyillen:
"Sisareni pitää teidän armostanne hyvin paljon, mutta siveänä
neitinä hän ei ole voinut sanoa sitä, ennenkuin veljeni on antanut
suostumuksensa. Menkää sisään, hän odottaa teitä."
Juhana kumarsi syvään ja suuteli prinsessan kättä. Sitten hän
kiiruhti sisään saadakseen rakastetun Katariinansa omilta huulilta
vakuutuksen hänen rakkaudestansa.
Onni säteili äskenkihlattujen silmistä, kun he vähäistä myöhemmin
tulivat vastaanottamaan sisarusten onnitteluja.
Juhana puuhaili hyvin innokkaasti sitä, että häät vietettäisiin
viipymättä; ilman Katariinaa hän ei tahtonut palata Suomeen, ja
saattoi olla monessa suhteessa vaarallista viipyä kauemmin poissa.
Sigismund suostui tähän, ja Anna huomautti, että niin hänen kuin
sisarenkin myötäjäiset olivat olleet valmiina jo ennen heidän
äitirouvansa kuolemaa, niin että siinäkään ei ollut mitään estettä;
morsiuspukuja sitävastoin ei ollut ja siihen kai menisi pitempi aika.
"Antaa niiden olla siksi, kun vietämme tuliaisemme Turussa",
keskeytti Juhana; "kaikki semmoiset ovat sivuasioita, joita sitten on
aikaa ajatella. Eikö niin, rakas Katariinani, suostuthan?"
"Täytynee kai suostua, kun on niin päteviä syitä", vastasi hän.
Ja niin vietettiin häät lokakuun 4 p:nä 1562 viivyttelemättä ja ilman
komeutta; ei ketään vieraita ehditty kutsua, ja ainoastaan harvoja
todistajia oli läsnä, mutta nuori pari ei kaivannutkaan mitään,
heille näytti toisissaan olevan kylliksi.
Jo hääpäivän jälkeisenä päivänä lähdettiin matkaan, ja Katariina
näyttäytyi hyvin tyyneksi ja levolliseksi erotessaan omaisistansa,
mikä ihmetytti yhtä paljon heitä kuin hänen puolisoansakin.
"Ethän toki unohda uskoasi?" kuiskasi Anna hänelle. "Minä en unohda
mitään", vastasi hän. Kuningas komensi joltisenkin puolalaisen
sotajoukon seuraamaan heitä Liivinmaahan; pelättiin, että tsaari
suutuksissaan ryöstäisi pois morsiamen.
Tieto naimisesta oli jo ehtinyt Ruotsiin, ja se vastaanotto, joka
odotti vastanaineita heidän matkustaessaan läpi Liivinmaan, oli
kaikkea muuta kuin ystävällistä. Sen oli Eerik saanut aikaan. Juhana
koetti sentähden jouduttaa matkaa, ja joulukuun 4 p:nä he saapuivat
Turkuun.
Matkalla oli Katariina sekä osanottavaisuudellaan että viisaudellaan
saanut Juhanan aukaisemaan sydämensä; hän luki hänen ajatuksensa kuin
avatusta kirjasta, hän tuli tietämään varmuudella monta seikkaa,
joista oli kuullut vain huhuja, ja hän huomasi, että vaikutuspiirinsä
tuli olemaan paljon avarampi kuin hän oli ajatellutkaan.
"Minä aavistan, että sinusta kerran tulee Ruotsin kuningas", sanoi
hän Juhanalle.
"Niin on minusta ennustettukin", vastasi Juhana, "ja se oli myöskin
autuaasti nukkuneen isäni toivomus".
"Yhdessä asiassa hän erehtyi", sanoi hän.
"Mitä tarkoitat?"
"Hän petti ainoan autuaaksitekevän kirkon."
"Vielä on Ruotsissa monta hyvää katolilaista."
"Useampia niitä vielä tulee, jos minun kehotuksiani otetaan huomioon."
* * * * *
Juhana oli aivan yhtä loistonhaluinen kuin veljensäkin ja hän oli
valmistanut Katariinalle upean vastaanoton Turun linnassa.
Lukuisa hovi oli sinne kokoontunut, ja kaikki oli järjestetty niin,
että hänen oleskelunsa siellä tuli niin viehättäväksi kuin suinkin.
Sellaista ruhtinaallista hovia ei Suomessa oltu nähty sitten Kaarle
Knuutinpojan aikojen.
Turun linnaa laajennettiin, kallisarvoiset verhot ja maalaukset
koristivat sen seiniä, kulta- ja hopea-astiat kimaltelivat pöydillä,
erityiset hoviräätälit neuloivat hoviväelle kallisarvoisia vaatteita,
ja huvituksia ja leikkejä pantiin joka päivä toimeen.
Suomen nuori aateli riensi ottamaan osaa tähän iloiseen ja loistavaan
hovielämään.
Erityinen turnauskenttä valmistettiin, ja nuoret ritarit mittelivät
toisinaan miekkojansa kauniiden naisten kunniaksi; toisinaan taas
pantiin toimeen loistavia metsästysretkiä. Ruissaloon perustettiin
eläintarha, mutta useimmiten tanssittiin linnansaleissa viulujen ja
pillien iloisten sävelien makaan.
Huvitteluhalu levisi niin nopeasti ympäristöönkin, että Turun
koulupojat panivat kouluhuoneissa toimeen näytelmiä kutsuen niihin
vanhempiansa ja holhoojiansa.
Herttua antautui kokonaan huvituksiin, mutta ruhtinatar, tuo aurinko,
jonka ympäri kaikki pikkutähdet kiertelivät, huomautti hänelle pian,
miten tärkeätä oli voittaa sen kansan suosio, jonka keskuudessa he
elivät ja jonka apua he jonakin päivänä ehkä tulivat tarvitsemaan.
"Minä olan varma siitä, että he menevät meidän tähtemme vaikka
kuolemaan, jos niin tarvitaan!" huudahti herttua.
"Mutta ethän sinä voi puhutellakkaan heitä heidän omalla kielellään",
vastasi Katariina.
"Moni heistä ymmärtää ruotsia."
"Ei neljäsosakaan. Miksi et ole opetellut heidän kieltänsä?"
"Se on vaikeaa."
"Entä sitten. Ajatteleppa, jos ottaisimme sen hovikieleksemme."
"Sinä et ymmärtäisi siitä sanaakaan."
"Aina siitä asti kuin ensi kerran tapasimme kolme vuotta sitten, olen
opiskellut sitä."
"Sinäkö, Katariina?"
"Tahdotko ottaa minut opettajaksesi?"
"Minä tahdon mitä sinä tahdot."
"Mutta ota huomioosi, että minä olen ankara."
"Epäiletkö kykyäni?"
"En, mutta ehkä tahtoasi."
"Sinun tahtosi on nyt minunkin."
Niin alkoi opiskelu, ja Juhana oppi hämmästyttävän nopeasti kansan
sanomattomaksi mielihyväksi puhumaan suomea.
Mutta samalla kertaa kuin Katariina näin vahvisteli miehensä
vaikutusvaltaa, työskenteli hän myöskin sen asian hyväksi, jota hän
ennen kaikkea oli vannonut edistävänsä.
Oli meneteltävä huolellisimman varovasti, jotta tarkoitukset
eivät tulisi ilmi ennen kuin voitto oli saavutettu; heikkoja oli
vahvistettava herättämättä epäluuloa vastakääntyneissä.
Katariina rouva näytti olevan koko mestari teeskentelytaidossa.
Hän sanoi tahtovansa ottaa selvää Suomen aikaisemmasta kehityksestä,
ja kun Turku juuri oli Suomen edistyksen kehto, oli hänellä mitä
paras tilaisuus saada haluamiansa tietoja.
Ja niin saapuivat kaikki kaupungin oppineet miehet hänen luokseen
pyytäen saada kukin kantaa kortensa yhteiseen kekoon.
Herttuatar otti jokaisen vastaan ja kuunteli tarkkaavasta kertomusta
pyhästä Eerikistä, joka lämpimän kristillisen rakkautensa valtaamana,
raamattu toisessa kädessä, miekka toisessa, tuli Suomeen taistelemaan
pakanoita vastaan oikeauskoisten avuksi ja suojaksi.
Toinen kertoi piispa Henrikistä, joka seurasi kuningasta tällä
matkalla ja toimitti ensimäisen kasteen lähellä Turkua, Kupittaan
lähteellä, jota siitä päivin onkin nimitetty Pyhän Henrikin lähteeksi.
Siihen huomautti kolmas, että piispa, joka oli jäänyt tänne kuninkaan
lähdettyä pois, oli tunkeutunut aina Kokemäenjoelle asti Satakuntaan,
missä oli saarnannut lautasuojuksessa.
Seuraavana vuonna oli eräs rikas talonpoika lyönyt hänet kuoliaaksi
Nousiaisissa kesken hänen siunattua vaikutustansa.
Siihen lisäsi ensimäinen, että se tapahtui tammikuun 19 p:nä 1158
sekä että murhaaja otti piispan lakin ja pani sen omaan päähänsä,
mutta se tarttui siihen niin kovasti, että hiukset ja päänahka
seurasivat mukana, kun se otettiin pois, ja siitä oli seurauksena
miehen kuolema.
"Hän katui rikostansa", kertoi toinen, "ja käski palvelijainsa
valjastaa kaksi härkää reen eteen sekä lähteä kuljettamaan piispan
ruumista, joka haudattiin siihen, minne härät itsestään pysähtyivät."
"Siihen", keskeytti kolmas, "rakennettiin sittemmin kirkko."
"Murhaaja katkaisi piispan sormen, jossa oli sormus", jatkoi taas
ensimäinen; "korppi löysi sen, ja kun se lensi erään sokean ohi, sai
tämä näkönsä."
"Turun tuomiokapitulin sinetissä on sekä sormi että sormus", lisäsi
toinen. "Kirkko julisti hänet pyhimykseksi."
"Sentähden", sanoi ensimäinen, "tehtiin pyhiinvaelluksia hänen
haudalleen Nousiaisiin, ja kun hänen luunsa kesäkuun 10 p:nä vuonna
1300 siirrettiin Turun tuomiokirkkoon, joka rakennettiin hänen
kunniakseen ja sai hänestä nimensä, tulvaili tänne kansaa maan
kaikista osista, erittäinkin suurina juhlapäivinä tammikuun 19:ntenä,
hänen kuolinpäivänään, ja kesäkuun 10:ntenä, jolloin hänen luunsa
siirrettiin."
"Varsinkin sentähden", jatkoi toinen syvästi huoaten, "että
silloin annettiin syntejä anteeksi ja kaikki tahtoivat tulla siitä
osallisiksi."
"Kun näin paljon kansaa tuli yhteen, syntyi siinä vaihtokauppa",
selitti kolmas, joka oli käytännöllinen mies, "ja niin syntyivät
vähitellen meidän markkinamme."
Herttuatarta näyttivät kaikki nämä kertomukset hyvin miellyttävän;
hän vuodatti kyyneliäkin niitä kuullessaan, ja sittemmin hän kertoili
niitä linnan saleissa, ja se harrastus, jota hän osoitti asialle,
tarttui luonnollisesti muihinkin, vetäen kaikki, mitä oppineita oli,
linnaan.
Suomen aikaisemmat vaiheet tulivat yleisen keskustelun alaisiksi, ja
kaikki, jotka tiesivät jotakin menneistä ajoista, saivat osakseen
erityistä huomiota.
Sitten tultiin huomaamaan, ettei kirkko ollut vaikuttanut ainoastaan
suurta maahanmuuttoa, vaan myöskin edistänyt kauppaa ja elinkeinoja.
Mitä ihmetöitä se siis olikaan tehnyt!
Niin tuli puhe piispa Hemmingistä, joka 1365 julistettiin
pyhimykseksi.
Mikä mies hän olikaan! Hän perusti ensimäisen kirjaston Suomeen;
siinä oli kolmekymmentä teosta, jumaluusoppia ja kirkkolakia koskevia
käsikirjoituksia.
Kirja oli siihen aikaan maatilan arvoinen. Hän perusti köyhäinkodin
ja koulun papiksi aikoville. Hän se kiinnitti paavin ja kansan
huomion pyhään Birgittaan, jonka syntyessä hän ilmestyksen kautta oli
saanut tiedon hänen tulevasta suuruudestaan ja maineestaan.
Katariinaa miellytti myöskin suuressa määrässä hänen seuraajansa
Maunu Olavinpoika, joka oli ensimäinen suomalaissyntyinen piispa.
Hän huomautti, mitenkä tämä piispa oli sovituttanut hopeaan P.
Henrikin pään ja käsivarret; hän oli perustanut birgittalaisluostarin
Naantaliin, ja mahtavan vaikutuksensa kautta oli hän saanut aikaan
sillan rakentamisen Aurajoen ylitse Turussa vuonna 1414.
Ennen tätä aikaa oli matkustavaisen ollut hyvin vaikea kesällä
kulkea Suomessa; sen täytyi tapahtua joko ratsain tai jalan. Täällä
"Tuhatjärvisessä maassa" kohtasi häntä yhtämittaa suuria vesistöjä
tai jokia, joiden poikki piti joko kahlata tai kulkea veneellä.
Tästä ajasta alkaen tehtiin siltoja kaikkialle.
Myöhäisemmistä -- luterilaisista piispoista -- ei herttuatar kysellyt
mitään. Innokasta suomalaista pappia Pietari Särkilahtea ja hänen
maanmiestänsä piispa Martti Skytteä ei ollut hänen historiassaan, ja
Agricola sekä Juusten, Suomen kansallisimmat miehet, olivat hänestä
vähäpätöisiä.
Jotta ei kuitenkaan ilmaisisi vastenmielisyyttänsä nykyisiin oloihin,
oli hän läsnä eräässä katolilaiseen tapaan pidetyssä juhlamenossa,
jota käytettiin uusia oppilaita kouluun otettaessa.
Pojat puettiin valkoisiin vaatteisiin, ja seppele päässä sekä
rehtorin ja vanhempiensa seuraamina menivät he juhlakulussa kouluun.
Ovella oli heitä vastassa vanhempi koulunuoriso, joista yksi, ollen
piispana olevinaan, oli puettu valkeaan pukuun, paperista tehty
maalattu piispanhiippa päässä ja samoin puinen maalattu piispansauva
kädessä.
Äskentulleet lankesivat polvilleen, ja piispa luki latinaisen
rukouksen.
Senjälkeen astui esiin toinen vanhemmista oppilaista, samoin
valkoisiin puettuna, ja löi tulijoita vasaralla päähän sanoen
toivovansa, että ne tieteet, joissa he saivat opetusta koulussa,
myöskin pystyisivät heidän päähänsä. Lopuksi laulettiin
latinankielinen virsi.
Katariina ilmaisi olevansa hyvin tyytyväinen esitykseen; hän kehotti
oppilaita ahkeruuteen ja vakuutti opettajille mitä suurimmalla
osanotolla seuraavansa heidän vaikutustansa.
Näin osasi hän saattaa itsensä kaikkien ihailemaksi; sellaisesta
ruhtinattaresta saattoi maalle koitua tavattoman suurta hyötyä.
Itse piti hän ylintä huolta taloudestaan ja teki sen niin taitavasti
ja ymmärtävästi, että häntä pian pidettiin perheenemännän esikuvana.
Nuori ruhtinaspari saavutti yhä vakavampaa jalansijaa kansan
sydämessä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he tarjosivat kuningas
Eerikille tupaantuliaisia, mutta toiset vierailutpa siitä alkoivatkin.
6.