"On hyvinkin!"
"Siinä jäänee Cecilia alakynteen", lisäsi kuningas pilkallisesti
hymyillen.
"Heidän kauneutensa on aivan eri lajia", huomautti kuningatar.
"Meidän pikku turvattimme on vain lapsi."
Cecilian posket hehkuivat, mutta hän puri huultansa ja oli vaiti.
"Minä olen pelastanut hänet linnanhuovin köyhästä kodista ja rahvaan
ihailuista", jatkoi Eerik.
"Me pidämme huolta siitä, että hän saa oppia jotakin", sanoi
Katariina.
"Minä olen ajatellut, että hän voisi nauttia opetusta yhdessä
Elisabetin kanssa ja toisinaan pitää vaaria pikku Virginiastani."
"Minusta nähden sopii hän paraiten viimemainittuun toimeen",
huomautti Cecilia pistävästi. "Samanlaiset lapset leikkivät paraiten
keskenään."
Eerikin silmät iskivät tulta, mutta Katariina tarttui hänen käteensä
sanoen lempeästi:
"Sinä ärsytit häntä!... Salli minun pitää huolta tytöstä, minä
toimitan hänelle kaikkea tarpeellista hoivaa,."
Eerik suuteli hänen pehmeätä, valkoista kättään.
"Yhden ehdon minä vain asetan", sanoi hän.
"Mikä se on?"
"Ettei häntä viedä minun näkyvistäni."
"Minä voin kutsua hänet..."
"Ei, sen teen itse; hänen huoneensa tulee olla lähinnä Virginian
huonetta."
Katariina tunsi pistoksen sydämessään. Hän ainoastaan nyökkäsi
suostumukseksi ja koetti sitten kääntää keskustelua toisaalle.
"Valtiokanslerilla näyttää olevan jotakin ilmoitettavaa. Katsokaa,
kuinka levoton hän on."
Äsken lyöty ritari Niilo Gyllenstjerna liikkui edestakaisin hoviväen
kesken ulommassa suojassa, pysyen aina niin lähellä ovea kuin
mahdollista.
"Tulkaa sisään, Gyllenstjerna, ja antakaa meidän tietää, mitä teillä
on salkussanne", huusi Eerik nauraen.
Liehakoiva hovimies noudatti heti kutsumusta, kumarsi ensin
kuninkaalle, sitten kaikille muille, ja vastasi senjälkeen:
"Minun uutiseni on todellakin niin uskomatonta laatua, että tuskin
tiedän, rohkenenko sitä ilmaista."
"Jota luonnottomampi, sitä parempi. Mitä se koskee?"
"Herra Niilo Sturea."
Cecilia vavahti, kertomus alkoi vetää puoleensa hänen huomiotansa.
"Minä en ole koskaan uskonut hyvää tuosta pellavatukasta", virkkoi
Eerik synkkänä. "Missä hän oleskelee?"
"Tätä nykyä Hörningsholmassa!"
"Valtakunnan vihollisten luonako?"
"Vanhempiensa luona", huomautti Katariina.
"Jotka luulevat, että heillä on suurempi oikeus kruunuun ja
valtakuntaan kuin minulla, kuninkaalla."
"Tällä tavoin emme saa koskaan kuulla uutista", huudahti Elisabet
kärsimättömästi.
"Eikö totta, hän hommaa salaliittoa!" huudahti Eerik.
"Teidän armonne, kerrotaan, että hän on paluumatkallaan Englannista
päättänyt ruveta munkiksi..."
Cecilia sävähti tulipunaiseksi. "Se ei ole totta!" huudahti hän
kiihkeästi.
Eerik purskahti kaikuvaan nauruun. "Jos se on totta, teen hänet
rippi-isäkseni", sanoi hän.
"Päinvastoin olisi sopivampi."
"Miten niin?"
"Niilo herra on nuori, kaunis mies!"
"Entäpä sitten?"
"Kuningatar Elisabetilla on hyvät silmät!"
"Jumal'avita!" Eerik hypähti pystyyn.
"Jos munkkihistoria toteutuu..."
"Se tapahtuu yhtä vähän kuin toinenkaan", keskeytti Eerik ja istui
taas aivan tyynesti. "Kuningatar Elisabet on liian viisas pitääkseen
palvelijan herraa parempana."
"Siihen johtopäätökseen minäkin olen tullut."
Tämän keskustelun aikana, jonka loppupuoli tapahtui hyvin hiljaisella
äänellä, oli kuningatar viitannut hovia astumaan sisään, ja
keskustelu kävi pian yleiseksi, vaikka, kuninkaan tähden, puhuttiin
hiljaa.
Mutta hän siirtyi pian toisiin aineisiin. Hienolla tavallaan osasi
Katariina tasoittaa kaikki mieltenkuohut. Eerik tuli pian hyvälle
tuulelle laskien leikkiä ja nauraen milloin yhden, milloin toisen
kanssa.
"Kun kuningatar Elisabet tulee puolisokseni", lausui hän, "tulee
hänen luoda yhtä miellyttävä koti kuin tämäkin, ja autuaasti
nukkuneen herra isäni tavoin en tahdo koskaan pitää muuta uskottua
kuin kuningattareni."
"Ja teidän armonne nöyrin palvelija tyytyy poimimaan niitä muruja,
jotka putoavat rikkaan pöydältä", lisäsi Gyllenstjerna kumartaen käsi
sydämellä.
"Tarkoitat kai, että siitä aina putoo jokusia suurempiakin paloja",
huomautti Eerik hilpeästi.
"Niin, jos pysyy läheisyydessä ja pitää varansa", vastasi liehakoiva
hovimies.
Kuningas nauroi ja sitten hän kertoi läsnäoleville aikomastaan
matkasta ja niistä varokeinoista, joihin säädyt olivat tuumailleet
ryhtyä, jos hän tulisi myöskin Englannin kuninkaaksi.
Ei ole milloinkaan ihmisaivoissa syntynyt kiihkeämpiä toiveita, kuin
mitä kuningas Eerikin mielikuvituksessa nyt kummitteli.
Myöhään illalla erottiin. Monien uusien tuumiensa tähden oli Eerik
melkein unohtanut Kaarinan; hyvästiä heittäessään hän jätti hänet
vielä kerran kuningattaren huostaan ja poistui tahtomatta edes nähdä
häntä.
Mutta Maunu ja Elisabet olivat keskustelun aikana hiipineet pois,
edellinen saadakseen häiritsemättä ihailla tytön kauneutta,
jälkimäinen nauttiakseen hänen teeskentelemättömästä ihmettelystään
ja kummastelevista kysymyksistään.
Kaarina ei tiennytkään, uneksiko hän vai oliko valveilla, oliko
hänen silmäinsä edessä mielikuvitus vai todellisuusko, niin kummalta
hänestä tuntui.
Molemmat sisarukset veivät hänet mukanaan juhlasaliin, ja hän
näki, kuinka katto oli koristettu kallisarvoisilla leikkauksilla
tai silkki- ja verkaverhoilla. Tapetteihin oli kudottu kulta- ja
hopeakoristeita, olipa siellä turkkilaisiakin seinäverhoja,
erikokoisia tauluja ja monta peiliä.
Varsinkin viimemainitut synnyttivät aluksi pelkoa, sitten hämmästystä
ja ihastusta pienessä, kokemattomassa tytössä. Hän ei voinut alussa
käsittää, että näki niissä itsensä, ja etenkin Elisabet nauroi
tavattomasti hänen hämmästykselleen.
Käsin täytyi hänen pidellä taiteellisesti veistokuvilla koristettua
uunia ja useista eri puulajeista tehtyjä lattioita, joista suuri osa
oli peitetty loistavanvärisillä matolla.
Maunu kertoi hänelle, että seinäverhoissa oli esitettynä merkillisiä
tapahtumia; niinpä hän näytti hänelle "keisari Juliuksen historian",
joka täytti kahdeksan tapettia yhteensä 461 kyynärän pituudelta.
Samoin "Oktavianuksen ja Trajanuksen historiat" sekä "ensimäisen
Eerik kuninkaan historian" ynnä monta muuta, kaikki kudottuina
kultaan, hopeaan ja silkkiin.
Kaarina herkesi pian kyselemästä, hän vain kuunteli tarkkaavasti
prinssin selityksiä ja kertaili toisinaan hiljaa hänen sanojaan.
Sen jälkeen näytti Maunu hänelle huonekaluja linnan saleissa.
Siellä oli "kulta-kankaisia telttoja"; erääseen niistä oli kudottu
hopeakukkia ja valtakunnan vaakuna, toiset olivat silkkiatlassia ja
reunustetut punaisella kultakankaalla, toiset taas punaista, mustaa
tai vihreätä silkkiä.
Siellä oli komeita, helmillä koristettuja sänkyjä sametti- ja
silkkipeitteineen. Kaarina laski niitä olevan kymmenen.
Mutta kaikkia penkkejä ja pöytiä hän ei voinut laskea; hän vain
ihmetteli komeita pöytäliinoja, joista eräässä oli viisikymmentä
"hopeaumppua".
Toisissa oli kultaröyhelöitä ja hopeakoristeita, muutamat olivat
"kulta-atlassia" tai punaista samettia.
Vihdoin hän sai eräässä hyvin komeassa huoneessa nähdä
kuninkaan kallisarvoisen, hopeaisen valtaistuimen, jossa oli
vaaleansinipunainen samettityyny.
Elisabet kertoi, että suuri osa tästä kaikesta oli ollut jo hänen
autuaasti nukkuneen isävainajansa aikana, mutta että paljon oli
myöskin nykyinen kuningas sinne hankkinut.
Mutta sitä Kaarina ei kuullut. Hän seisoi kädet ristissä ja kysyi,
eikö tämä ollut sisäänkäytävä taivaan valtakuntaan.
Elisabet oli nauraa itsensä näännyksiin.
Maunu arveli, että Kaarina löytää sinne tien paremmin kuin kukaan
heistä.
Silloin tuli palvelija kuningattaren lähettämänä viemään Kaarinaa
hänelle määrättyyn kamariin, ja kiitettyänsä nöyrästi kaikesta,
mitä oli saanut nähdä, seurasi hän palvelijaa Elisabetin huoneen
viereiseen suojaan.
Niin tuli neljäntoistavuotias Kaarina Maununtytär Tukholman linnaan.
5.