Tällä miehellä on ollut liian huomattava osansa Ruotsin historiassa,
niin ettemme voi jättää häntä sen kuninkaan varjoon, jonka pahana
henkenä hän oli.
On totta, vaikka sitä ei ole täysin todistettu, että korkeassa
asemassa olevilla heikkoluonteisilla henkilöillä aina on
palvelijoita, jotka harjoittavat aivan samoja paheita kuin he
itsekin, mutta jotka alusta pitäen menevät tässä askeleen pitemmälle
kuin herransa ja siten askel askeleelta vievät heitä eteenpäin
kadotuksen tiellä.
"Sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle,
millainen sinä olet", kuuluu vanha sananlasku. Eerikin heikko ja
herkkä luonne oli altis ympäristönsä vaikutuksille; tämä muistutti
hänelle yhtämittaa, että hän oli isänsä ja äitipuolensa vihaama, ja
jos joku oli toista mielipidettä, joutui hän heti epäluulon alaiseksi
ja toimitettiin pois.
Nuori Eerik ruhtinas piti enimmän siitä, että hänen ympärillään
oli imartelijoita ja ihailijoita. Ovela ja juonikas hovimies Niilo
Gyllenstjerna oli jonkun ajan hänen suosiossaan. Ei kenenkään kieli
ollut niin terävä ja pureva kuin hänen kun oli epämieluinen henkilö
kysymyksessä, eikä kenenkään huulilta tulvinut mesimakeata imartelua
mm sujuvasti kuin hänen kun kuningas Eerik oli kysymyksessä.
Mutta Gyllenstjerna oli ylimys, ja Eerik piti enemmän
halpasukuisesta, joka sai olla kaikesta kiitollinen hänelle.
Edellisten joukossa oli monta yhtä korkeasukuista kuin hän itsekin
ja tästä huomautettiin häntä monta kertaa, joskaan ei suoraan, niin
kuitenkin viittauksilla ja silmäyksillä; alhaissäätyiset näkivät
hänessä jumalansa, kaikkensa, ja juuri sitä hän tahtoikin.
Silloin tuli Yrjö Pietarinpoika!
Myöhempi aikakausi ei usko pahuutta olentona, persoonana olevankaan,
mutta ei ole voitu kieltää, että pahuus jostakin saa alkunsa.
Eerikin hyvä enkeli peitti kasvonsa ja pakeni samalla hetkellä, kun
hän ojensi kätensä pahalle; kaikki varoitukset vuosien kuluessa
synnyttivät hänessä vain tuskaa, vieläpä epätoivoakin, mutta
parannusta ei niistä koskaan lähtenyt. Eräs Pietari-niminen pappi
Salassa oli kohta sen jälkeen kuin uskonpuhdistus tuotiin Ruotsiin,
mennyt naimisiin jalkavaimonsa kanssa. Tällä, jota myöhemmin
pidettiin noita-akkana ja velhona, lienee nuoruudessaan ollut
ominaisuuksia, jotka oikeuttivat tällaisiin nimityksiin, niistä
perinnöllisistä taipumuksista päättäen, joita hänestä siirtyi lapsiin.
Näistä oli Yrjö vanhin ja erityisesti äidin suosikki.
Äidistään hän ehkä olikin imenyt sammumattoman vihansa kaikkiin,
jotka olivat häntä korkeammalla; häneltä hän oli oppinut ovelan
käytöstavan, joka voi mukautua minkälaisiin olosuhteisiin tahansa,
mutta joka osaa ottaa tilaisuudesta vaarin ja näyttäytyä oikeassa
valossaan, kun asianhaarat sen myöntävät.
Lahjakkaana, käsityskykyisenä ja tavattoman hyväpäisenä halusi poika
saada oppia, eikä äiti hävennyt käydä kerjäämässä varoja siihen
juuri korkeammalta aatelistolta, jota hän sydämessään halveksi ja
ylenkatsoi.
Nuori Yrjö lähetettiin Wittenbergiin, jossa hänen suuri ahkeruutensa
ja nöyrä käytöksensä herättivät sekä opettajien että toverien
huomiota.
Hänen tavaton itsehillitsemiskykynsä tuli ilmi niissä
kieltäymyksissä, joihin hän antautui. Ei kukaan viettänyt raittiimpaa
elämää, ei kukaan sietänyt paremmin pilkkaa ja ivaa, eikä kukaan
ollut tarkkaavaisempi luennoilla.
Sekä luterilaiset että katoliset elivät siinä toivossa, että hän
kuului heihin, mutta hän ei koskaan lausunut mielipidettänsä, hän
tyytyi vain olemaan kuuntelijana.
Hyvillä todistuksilla hän palasi kotiin ja sai kohta paikan hovissa.
Hänen terävä silmänsä huomasi heti, että Kustaa kuninkaan aurinko oli
laskemassa ja että tulevaisuus oli hänen seuraajansa, prinssi Eerikin.
Mutta voittaakseen hänet puolelleen täytyi käyttää toista
menettelytapaa; hän tuli nyt hävyttömäksi.
Aluksi hän kuiskaili hänelle purevia huomautuksiaan, tavallisesti
arvokkaimmista miehistä kuninkaan ympäristössä, ja kun tämä otettiin
vastaan nauraen ja mielihyvällä, rupesi hän äänekkäämmin lausumaan
törkeitä pistopuheitaan.
Hän saavutti tarkoituksensa ja tuli karkoitetuksi hovista.
Mutta vähää ennen oli prinssi Eerik asettunut Kalmariin, ja siellä
hänet otettiin avosylin vastaan.
Kahta intohimoisempaa ja hillittömämpää ihmistä on harvoin
sattunut yhteen. Pian he kilpailivat siitä, kumpi voittaisi toisen
hurjasteluissa, vakuuttavat aikakirjat, jotka kertovat, että katkotut
käsivarret ja jalat, puhkaistut silmät ja julmat rangaistukset
pienimmistäkin hairahduksista, joita palvelijat ja käskyläiset olivat
tehneet, olivat jokapäiväisenä leipänä "varakuninkaan hovissa"
Kalmarissa.
Kunnialliset naiset pakenivat kauhistuneina nähdessään hoviherroja,
ja usein pantiin kaduilla toimeen oikeita ajometsästyksiä naisten
pyydystämiseksi.
Eräällä sellaisella matkalla joutui Yrjö Pietarinpoika nuoren,
solakan ja erittäin kauniin tytön houkuttelemana sivukadulle, missä
hän ei koskaan ollut käynyt. Erään suuren talon pihalla hän sai tytön
kiinni, mutta samassa hän sai niin voimakkaan korvapuustin, että sitä
aavistamatta keikahti kumoon.
Ajatuksen nopeudella tyttö syöksyi hänen päällensä ja tempasi hänen
miekkansa tupesta, ennenkuin hän edes ehti tehdä vastarintaa; hänen
kimakat huutonsa olivat koonneet väkeä paikalle, ja ennenkuin Yrjö
Pietarinpoika oli ehtinyt toipua saamastaan iskusta, oli koko joukko
valkopukuisia olentoja hyökännyt hänen kimppuunsa pitäen nyt hoilaten
ja kirkuen kiinni hänen käsistään ja jaloistaan.
"Kas niin, pojat", huudahti naissankarimme miekkaa heiluttaen,
"minä menen edellä, seuratkaa minua linnaan, prinssi saa takaisin
kultapoikansa oikeana jauhosäkkinä!"
Kaikuva nauru osoitti, että ehdotus hyväksyttiin, ja Yrjö tunsi
nousevansa maasta voimatta tehdä pienintäkään vastarintaa.
Ei mikään ase ole terävämpi kuin iva, ja Yrjö tahtoi mieluummin
kuolla kuin joutua sen esineeksi.
"Pysähtykää!" huusi hän vimmoissaan. "Mitä vaaditte, kun laskette
minut vapaaksi?"
Kantajat pysähtyivät, ja tyttö kääntyi häneen.
"Sitokaa vanki!" käski hän.
He näyttivät olevan valmiit kaikkeen; köyttä oli heti saatavissa, ja
hänen käsivartensa ja jalkansa sidottiin jotensakin säälimättömästi.
"Kiristäkää tiukkaan", lisäsi tyttö.
Hänet laskettiin maan, ja siinä hän makasi voimatta liikuttaa kättä
tai jalkaa.
Tyttö läheni häntä ja tirkisti häntä silmiin lausuen:
"Mitäpä tarjoat?"
Yrjö oli jo ennen ihastunut tytön kauneuteen ja reippaaseen olentoon.
Juuri sellaisen naisen hän tahtoi saada, ja hän vastasikin:
"Itseni!"
"Enempää ei voi pyytää", vastasi tyttö naurahtaen vähän hämillään.
"Viekää hänet isäni luo!"
Vanki vietiin enemmän kantamalla kuin taluttamalla ensiksi suuren
leipomon ja sitten muutamien pienempien kamarien lävitse suureen
vierashuoneeseen, jossa kaikki osoitti, että oltiin rikkaan porvarin
talossa.
Siellä hänet laskettiin alas, ja rengit poistuivat tytön
viittauksesta.
"Pysähtykää ulkopuolelle", huusi hän käskevästi heidän jälkeensä.
Sitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi Yrjöön
kääntyen:
"Uudista nyt tarjouksesi!"
"Sano minulle nimesi, kaunoiseni, että voin pyytää sinua
puolisokseni", sanoi Yrjö ihastuneena katsellen häntä.
"Nimeni on Anna Antintytär, isäni on kaupungin rikkain leipuri!"
"No hyvä, kaunis Annaseni, minä pyydän sinua morsiamekseni."
"Milloin?"
"Kuta pikemmin, sitä parempi, vaikkapa jo tänään!"
"Varo vaan, minä voin vaatia sinut täyttämään lupauksesi!"
"Muuta en pyydäkkään."
"Mutta minulla on yksi ehto."
"Ja mikä?"
"Prinssin tulee olla saapuvilla hääateriallamme!"
"Sen lupaan!"
"Sitten irroitan siteesi."
"Sitoaksesi minut uusiin."
Mutta tyttö irroitti ainoastaan hänen kätensä sekä työnsi sitten
hänen eteensä tuolin ja pöydän kirjoitusneuvoineen.
"Kirjoita nyt kuninkaalliselle herrallesi ja pyydä häntä tulemaan
suuren seurueen kanssa tänne illalla kello seitsemän."
Yrjö kirjoitti ja pyysi prinssiä tulemaan hääjuhlaan luvaten sitten
selittää kaikki.
Mutta _miten_ hän selittäisi, sitä hän ei tiennyt.
"Minä otan sen huolekseni", sanoi tyttö.
"Muista, että minun maineeni tästälähin on sinunkin."
"Minä tiedän sen", sanoi tyttö nauraen.
Ensi kerran Yrjö tunsi itsensä riippuvaiseksi -- naisesta.
Tämän kutsumana tuli palvelija, harjasi hänet puhtaaksi ja päästi
siteet hänen jaloistaan.
Se oli tuskin tehty, kun ovet aukaistiin ja sisään astui
keski-ikäinen porvari sekä hänen seurassaan pappi täydessä
virkapuvussaan ja heidän jälkeensä suuri joukko häävieraita, kaikki
juhlapukuisina.
Yrjö hämmästyi niin, että hetkisen tuumaili tunkeutua pois ja paeta.
Mutta Annan silmät eivät siirtyneet hänestä.
"Rengit odottavat ulkona", kuiskasi hän, "ja miekkaasi et saa
ennenkuin vihkimisen jälkeen."
"Sinun kauneutesi pidättää minut täällä", vastasi hän tarttuen tytön
käteen viedäkseen hänet kiireessä valmistetun alttarin eteen.
Ja niin heidät vihittiin.
Senjälkeen Yrjö sai miekkansa takaisin.
Kun Eerik tuli, kertoi Anna, että oli kauan rakastanut Yrjö
Pietarinpoikaa, mutta kun oli kuullut niin paljon puhuttavan hänen
kevytmielisyydestään, päätti hän voittaa hänet juonella; kun Yrjö nyt
vei hänet kotiin morsiamenaan, osoitti se, että hän oli voittajana
päässyt taistelusta.
Niin hyvin hän ymmärsi sovittaa sanansa, että prinssi aivan ihastui
häneen, ja Yrjö laiminlöi hänen tähtensä useat päivät korkean
herransa, mutta pian elämä palautui entiseen uraansa; ainoa erotus
oli, että Yrjö Pietarinpoika oli saanut vaimon, joka usein oli
osallisena hänen tuumissaan, mutta jonka kanssa hän toisinaan
vimmatusti riitelikin. Tämä ei kuitenkaan koskaan antanut myöten,
vaan lausui usein:
"Ole varoillasi, Yrjö, minä olen kerran vetänyt sinua nenästä ja voin
sen tehdä vieläkin."
* * * * *
Ei mikään tunne ollut syvemmälle juurtunut Eerikin mieleen kuin
veljesviha. Sitä olivat palvelijat jo hänen lapsuudessansa
istuttaneet häneen ja pitäneet hänessä vireillä, nuo onnenonkijat,
jotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan loisina
hoveissa. Nyt tulivat Juhana herttua ja Ruotsin aatelisto niiksi
keppihevosiksi, joiden avulla Yrjö Pietarinpoika tahtoi sekä
pelotella Eerikkiä että saada hänet oman vaikutuksensa alaiseksi.
Kuninkaan hovissa oli hän usein ollut nuorien aatelismiesten
ilveilyjen esineenä; alussa hän kärsi sitä, mutta hänessä kiehui
kostonhimo ja hän vannoi verisesti kostavansa jokaisen häväistyksen.
Varsinkaan ei hän voinut kärsiä Sture-sukua eikä nuorta Niilo Sturea.
Ja kuitenkin oli tämä ehkä ainoa nuori aatelinen, joka ei koskaan
ollut loukannut häntä; kenties vain hänen jalo olentonsa ja ylväs
luonteensa herättivät Yrjö Pietarinpojassa sekä vihaa että kateutta.
Kun prinssi Eerik kuninkaan kuoleman johdosta tuli estetyksi itse
matkustamasta Englantiin, lähetettiin nuori Niilo Sture kosimista
jatkamaan. Hän oli silloin ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja otti
hyvin vastenmielisesti tämän toimen tehtäväkseen.
Prinssi itse valmisti ohjeet hänelle, ja Niilo Sture lähti matkaan.
Toimistaan hän teki selvää kirjeessä mainiten saaneensa hyvin vähän
aikaan.
Yrjö Pietarinpojan neuvosta käski Eerik hänen palaamaan kotiin ja
päätti nyt itse kuninkaaksi tultuaan tehdä kosimismatkan. Me tiedämme
sen edellisestä luvusta ja voimme nyt. palata kertomukseemme.
* * * * *
Leskikuningatar oli uudistanut entiseen aikaan kuninkaan eläessä
tavaksi tulleet, paljon pidetyt iltaseurustelut, joihin hovi
kokoontui, jolloin otettiin vastaan vieraita ja kulutettiin iltaa
soitannolla, lukemisella ja opettavaisilla keskusteluilla, joissa
Kustaa melkein aina johti puhetta. Illanvietto päättyi tavallisesti
tanssiin.
Viimeksimainittu huvitus täytyi luonnollisesti suruvuoden ajaksi
jättää, mutta soitantoa harjoitettiin. Lecoeur sai lukea, tai
tyydyttiin myöskin keskusteluun.
Kuningatar ja prinsessat oleskelivat tavallisesti sisemmissä
huoneissa, kun taas hovi pysähtyi ulompiin. Siitä heitä kutsuttiin
sisään yksitellen tai myös kaikki yhdellä kertaa, kun pidettiin joku
esitelmä tai soitettiin.
Cecilia oli käynyt ylpeäksi ja uhkamieliseksi, mutta hänessä oli
jotakin kuumeentapaista levottomuutta.
Niilo Sture oli palannut ja ollut useita kertoja kuninkaan luona; hän
oli käynyt tervehtimässä myöskin leskikuningatarta, mutta prinsessoja
hän ei ollut kysynytkään, ja kuitenkin oli Cecilia alentunut niin
paljon, että oli kirjoittanut hänelle ikävästään ja kaipauksestaan.
Myöskin Sofia ja Elisabet olivat nähtävästi muuttuneet; heissä oli
jotakin arkuutta molemmissa, vaikka lapsuus jälkimäisessä toisinaan
pääsi valtaan ja hänestä tuli sama tuulihattu kuin tavallisesti.
Prinssi Maunu oli säilyttänyt kiihkoisen hellyytensä kuningatarta
kohtaan, ja sinä iltana, jolloin viemme lukijamme perhepiiriin, istui
hän tapansa mukaan jakkaralla kuninkaallisen äitipuolensa jalkain
juuressa nappaillen luuttuaan tai keskustellen hiljaa hänen kanssaan.
Eerik oli kutsuttanut hänet Vadstenasta, hänenhän piti seurata
kuningasta Englannin-matkalle.
Hovi ei ollut vielä koolla, ja hän kertoi eloisin liikkein
kuningattarelle erästä untansa.
Kaunis vedenneito oli tahtonut houkutella häntä luokseen; neidon
soitto oli ollut niin ihmeen ihanaa ja tenhoavaa, että hän tunsi
olevansa pakotettu seuraamaan, jos aallotar vielä kerran kutsuu. Nyt
sanoi hän joka yö uneksivansa hänestä.
Turhaan Katariina koetti kääntää hänen ajatuksiansa toiseen suuntaan;
hän palasi alati ihanaan unelmaansa, ja kun kuningatar pahoilla
mielin ja suruissaan kääntyi hänestä pois, tuli astrologi esiin.
Maunu oli innokas tähtienselittäjä; hän saattoi viettää yön toisensa
perästä tähtiä tarkastamassa, ja tuo hämäräperäinen kirjoitus pimitti
yhä enemmän hänen heikkoja aivojansa, niin että toisinaan oli vaikea
ymmärtää, oliko hänen puheessaan mitään tolkkua.
Niin oli tänäkin iltana asianlaita, mutta hänen tuttavallisen
seurustelunsa katkaisi Elisabet, joka tuli nopeasti sisään huudahtaen:
"Nyt on Eerik taas kunnostanut itseänsä!"
"Mitä on tapahtunut?" kysyi kuningatar.
"_Kuningas_ Eerik!" jupisi Maunu.
"Että semmoista pitääkin kärsiä", puhkesi puheeseen olla, joka
tulipunaisena seurasi sisartaan.
Nyt kuului hopealta helähtävä nauru Cecilian kauniilta huulilta, ja
hän lisäsi samassa kuin tuli kamariin ja niiasi kuningattarelle:
"Teidän armollenne on lähetetty eriskummainen lintu -- nähtäväksi
luullakseni."
"Minä unohdin sanoa", keskeytti Elisabet, "että prokuraattori pyytää
puheillenne."
"Minunko puheilleni?" kysäisi Katariina. "Tänne hän ei saa tulla."
Hän nousi nopeasti.
"Prokuraattori!" toisti Cecilia. "Sekö se on se uusi nimi, jonka hän
on saanut. Sitten hän kai osoittanee meillekin, mitä laatua hänen
toimintansa on."
Sisaret nauroivat yhteen ääneen.
Maunu istui paikallaan niinkuin ennenkin näppäillen luuttuansa ja
hyräillen laulua vedenneidostaan.
Katariina astui hitaasti ulos tytärpuoliensa seuraamana, jotka olivat
hyvin uteliaat näkemään mitä nyt tapahtuu.
Ulkona seisoi Yrjö Pietarinpoika, ilvehtivä hymy huulillaan.
Nähdessään kuningattaren hän kumarsi syvään ja sanoi:
"Armollisen herrani ja kuninkaani käskystä olen rohjennut pyytää
puheillepääsyä."
Katariinan silmät olivat sillä välin kääntyneet hänen sivullaan
seisovaan tyttöön, ja hän hämmästyi tämän tavatonta kauneutta.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän lempeästi.
"Kaarina Maununtytär, pähkinäinmyyjä Suurtorilta", vastasi tyttö
katsellen kuningatarta samalla lapsellisella ihastuksella, jolla oli
silmäillyt seiniä, kattoa ja ympärillänsä olevia esineitä.
Sellaista loistoa ja komeutta hän ei ollut koskaan voinut
kuvitellakkaan.
Kuningatar ei voinut irroittaa katsettaan tuosta tavattomasta
ihanuudesta.
Yrjö Pietarinpoika oli pitänyt huolta, että tyttö oli saanut uuden ja
sopivan puvun.
Hänellä oli ruskea damastihame, jonka päällä oli röijy mustaa
silkkiatlassia; jaloissaan oli hänellä pitkät punaiset sukat ja
sievät karduaanikengät. Pieni pää oli paljaana.
Kaarina ei luultavasti aavistanutkaan olevansa kaikkien ihailun
esineenä.
Maunu oli tullut toisten jäljessä ja pysähtynyt kuningattaren taakse.
Hänkin katseli tyttöä silmiään pois kääntämättä.
"Vedenneitoni!" huudahti hän ihastuneena.
Prinsessat purskahtivat nauramaan. Se veti tytön huomion puoleensa,
matta heidän naurunsa ei loukannut häntä eikä saattanut häntä
hämilleen.
Prokuraattori nautti heidän ällistyksestään. Hänen vaanivat
silmänsä siirtyivät toisesta toiseen. Sitten hän suuntasi katseensa
kuningattareen.
"Mikä on asianne?" kysyi tämä.
"Armollinen kuninkaani käski minun jättää tytön teidän armonne
huostaan", vastasi hän kumartaen. "Mikä on hänen tarkoituksensa hänen
suhteensa, sitä en ole katsonut sopivaksi kysellä."
Kuningatar luki hänen ajatuksensa hänen varailevista silmistään ja
sanoi arvokkaasti:
"Meidän korkea poikapuolemme sanonee itse tarkoituksensa. Tyttö saa
jäädä."
Samassa hän teki liikkeen jäähyväisiksi, ja Yrjö katsoi parhaaksi
lähteä heti.
Kaarina ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, menikö hän vai
jäikö. Hän oli aivan ääneti ihmettelystä ja hämmästyksestä.
Katariina laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.
Kaksi hurskasta, viatonta lapsensilmää kohtasi hänen katseensa, mutta
niissä oli niin syvä ilme, että luuli näkevänsä hänen sieluunsa asti,
jota ei vielä mikään syntinen ajatus koskaan ollut saastuttanut.
"Tahdotko mielelläsi jäädä tänne?"
"Äitini ja isäni tahtovat sitä!"
"Entä sinä itse?"
"Minä tahdon niinkuin isäni ja äitini."
"Siihen sinä tuskin kauan olet tyytyväinen", keskeytti Sofia
terävällä pilkalla.
Tyttö katsoi häneen suurilla silmillään, mutta ei puhunut mitään.
"Katsele nyt täällä ympärillesi, minkä haluttaa", virkkoi kuningatar,
"minä pidän huolta siitä, että saat tarpeellista hoivaa."
Kuninkaalliset naiset palasivat sisähuoneisiin, joihin hovi oli jo
alkanut kokoontua.
"Minä luulen", sanoi Katariina, "että Eerik aikoo tytöstä
kamarineitsyttä Elisabetille. Hän ehkä siten pelastaa hänet monista
vaaroista ja kiusauksista."
"Minä puolestani tunnustan luulevani aivan toista", huomautti Cecilia
pilkallisesti.
"Jota hän tahtoo tyrkyttää minulle", keskeytti Sofia,. "Tyhmyyksiä,
hänhän on vielä lapsi."
"Pienestäkin voi tulla suuri!"
"Hän on keijukaiseni, vedenneitoni", huokaili Maunu, "keijukaiseni,
vedenneitoni!"
"Nyt hänkin rakastuu häneen", nauroi Cecilia, "rakastuu linnanhuovin
tyttäreen!"
"Jos minä saan hänet kamarineitsyekseni, niin piilotan hänet niin
hyvästi, ettei kukaan saa nähdä häntä, ei Eerik eikä Maunu", lausui
Elisabet.
Kuninkaallisten naisten täytyi nyt tervehtiä hovia ja äskentulleita
vieraita, mutta kohtausta vahtihuoneessa ei silti unohdettu;
sisarukset kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät, mitä kummallisia
aikeita kuninkaalla lienee tytön suhteen.
Ainoastaan kaksi huonetta erotti sen huoneen, jossa kuningatar oli,
vahtihuoneesta.
Toisella puolen olivat hovisuojat.
Kulovalkean tavoin levisi tänne huhu...
Nuori, ihmeen kaunis tyttö! Mikä tervetullut aihe häväistysjuttuun!
Kuningatar istahti paikallensa sohvaan.
Maunu ei asettunut hänen jalkaansa juureen, mutta hänen lähelleen
kyllä.
Prinsessat istuivat myös lähistölle.
Tuntui siltä, kuin kaikki olisivat tarvinneet toistensa tukea.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kuninkaan ääni vahtisalista; hän
puhutteli tyttöä.
Kaikki vaikenivat hengitystään pidätellen.
Hän puhui iloisesti ja hilpeästi, tyttö vastasi teeskentelemättä ja
pelkäämättä.
Keskustelua jatkui kuninkaan tullessa aina lähemmäksi.
"Hän tuo hänet mukanaan tänne", kuiskasi Sofia.
"Uskaltaneekohan?" lisäsi Cecilia.
"Elisabet!" huusi kuningas ulkoa.
Hän nousi, mutta pysähtyi epävarmana, tottelisiko kutsumusta.
"Jää tänne!" sanoi Katariina lempeästi, jatkaen kovemmalla äänellä
ulospäin kääntyen:
"Elisabet on täällä sisällä luonani."
Seurasi muutaman silmänräpäyksen äänettömyys, senjälkeen tuli Eerik
yksin. Hänen silmänsä olivat synkät, ja kaikesta näkyi, että hänessä
kuohui.
"Täällä pidetään perheneuvottelua, luullakseni", sanoi hän
ivallisesti, heittäytyen tuolille.
"Niin kyllä", vastasi Katariina hilpeästi, "me neuvottelemme siitä,
miten olisi paraiten meneteltävä tytön suhteen, jonka olet uskonut
hoitoomme."