"Tutkikaa sydämenne syvyydet ja muistakaa, että valhe veljeskunnan
mestarin edessä rangaistaan helvetin tuskilla." Lecoeur näytti jo
tuntevan niitä, sillä hän kiemurteli kuin mato. Viimein hän sanoi:
"Tulevaisuus on epävarma." Italialaisen katse synkistyi.
"Te tiedätte, että prinsessa Sofian häät ovat vietettävät kohta
kruunauksen jälkeen."
"Sen tiedän."
"Mitä sanoo prinsessa siitä?"
"Hän itkee ja valittaa."
"Entä te?"
"Koen rohkaista häntä."
"Se on onnistunut paremmin kuin on odotettukaan. Millä keinoilla?"
"Olen luvannut tukea häntä koettelemuksissa."
"Seurata häntä hänen rippi-isänäänkö?"
"Niin."
"Mitä Elisabet sanoo siitä?"
"Hän ei tiedä siitä vielä."
"Te voitte siis vaihtaa ajatuksianne?"
"Niin, kirjeissä."
"Ehdotitteko te sitä?"
"En, hän pani kirjeen rukouskirjaan."
"Ja te vastasitte samoin?"
"Sen katsoin velvollisuudekseni."
"Aivan oikein. Kaikki, mikä voi edistää palvelemaanne asiaa, on
teidän pyhä ja peruuttamaton velvollisuutenne."
"Hän menee naimisiin Maunu herttuan kanssa!" huudahti Lecoeur melkein
riemuissaan. "Se on ehtona."
"Mutta ei ainoana."
"Mitä vielä lisäksi?"
"Tärkeintä on, että hän kääntyy ainoaan autuaaksitekevään uskoon."
"Entä sitten?"
"Sitten pidämme huolta prinsessa Elisabetista."
"Hän tahtoo seurata sisartansa."
"Ja te tulla heidän molempain rippi-isäksi, niinkö? Hupsu, miten
rohkenette tehdä suunnitelmia omalta varaltanne?"
"Minä luulin... minä ajattelin..." änkytti ranskalainen.
"Teillä ei ole oikeutta toiseen eikä toiseen. Kuulkaa nyt meidän
tahtoamme ja noudattakaa sitä. Pyhän veljeskuntamme suurmestari on jo
määrännyt prinsessa Elisabetille puolison, ja teidän velvollisuutenne
on vähitellen valmistaa häntä ottamaan tämä suosiollisesti vastaan."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Sitä en katso tarpeelliseksi vielä sanoa teille; hänen täytyy niin
täydelleen olla teidän hengellisen valtanne alaisena, että hän
umpisilmin suostuu puolisoon, jonka te määräätte hänelle."
"Onko se mahdollista?"
"Ettekö te ole minun vallassani?"
"Olen kyllä, mutta..."
"Ettekö käsitä, että vahvempi hallitsee ja ohjaa heikompaa
mihin tahtoo. Siinä on jesuiittaveljeskunnan voima; ainoastaan
lujatahtoisimmat voivat saada paikan sen neuvospöydän ääressä: Minä
olen tahtonut opettaa teitä siihen toimeen, mutta se ei onnistune,
sillä teidän himonne ovat teidän herranne, ja minä vaadin, että te
olette himojenne herra."
"Mestari, sinä tulet tyytyväiseksi minuun, ja minä koetan ansaita
kunnian, jota en koskaan ole uskaltanut toivoa!" huudahti Lecoeur
kiihkoisasti.
Bellini nosti hänet ylös ja syleili häntä.
"Muista, poikani, että veljeskuntamme ei kiellä palvelijaltaan
mitään, kun se vain tapahtuu harkinnan mukaan ja lopuksi edistää
harrastuksiamme."
"Se on toisin sanoen...?"
"Että toimenpiteet, jotka tavallisissa oloissa olisivat rikollisia,
tulevat taivaalle mieluisiksi kirkon pyhien harrastuksien
palveluksessa."
"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!"
"Tästälähin saat olla itsenäinen toimissasi, minä en enää vartioitse
sinua... mutta ajattele, että vaara ja vastuu tulevat sitä
suuremmiksi."
Ranskalaisen posket hehkuivat, ja hänen silmänsä salamoivat. "Niin,
niin", sanoi hän melkein uneksien.
"Yksi ainoa rohkea ja varomaton teko, joka ei onnistu ja siis
voi vahingoittaa meitä, ja sinä häviät maailmasta _meidän_
tuomioistuimemme eteen asetettavaksi."
Lecoeur värisi. "Minä tahdon olla vahva", sanoi hän.
"Ennen kaikkea viisas", huomautti Bellini.
"Pois kaikki kurja heikkous! Minä en myy naissuosiosta enkä mistään
muustakaan hinnasta sitä suuruutta, joka nyt kangastaa minulle."
"Aivan niin, sillä jos sen voitat, kuuluu sinulle kaikki muukin;
viisaus hallitsee maailmaa."
* * * * *
Kokonaan toisenlaista menettelyä oli käytetty Cecilian suhteen. Hän
oli nähnyt Niilo Sturen, joka toisinaan ojensi käsiään häntä kohden,
toisinaan oli synkkä ja totinen.
Silloin hän heltyi kyyneliin ja rukoili rakastetulta kuvalta anteeksi
mitä oli rikkonut... hän oli pettynyt, kun luuli rakastavansa kreivi
Juhanaa, itse teossa oli hän ollut nuoruutensa lemmelle uskollinen,
sen hän päätti sanoa hänelle, kun hän tulee takaisin... miksi, miksi
hän viipyi niin kauan vieraassa maassa, kun Ceciliaa jäyti halu
kohdata häntä?
Toisinaan hän taas oli vihoissaan siitä, ettei hän kirjoittanut
hänelle. Tiesihän hän, miten hellästi hän oli rakastanut isäänsä;
miksi hän ei siis ollut ensimäinen valittamaan hänen suurta suruansa?
Mutta mitään kirjeitä ei kuulunut. Sitävastoin tapahtui, usein, että
hän milloin yöpöydältään, milloin rukouskirjansa välistä löysi pienen
pergamenttiliuskan, jossa oli joko kirjoitettuna tai pisteltynä
salaperäisiä sanoja, niinkuin esim. "uskollinen kuolemaan asti",
tai "auringon säde voi tunkeutua jokaisen pilven läpi", "Cecilia,
rakastettuni" j.n.e.
Vanha Gunilla oli liian puhelias voidakseen pitää salassa jotakin;
oli siis selvää, että hän ei ollut kirjelmiä perille toimittanut.
Hän näytti niin tyhmältä, kun häneltä kysyi niistä jotakin, että
sitä nähdessä saattoi nauraa itsensä kuoliaaksi; mutta kuka oli sen
tehnyt?... Tämän kysymyksen teki Cecilia itselleen parikymmentä
kertaa päivässä; yöllä hän uneksi siitä, ja ehkäpä asialla olikin
paras viehätyksensä juuri siinä, että arvoituksen ratkaisu tähän asti
ei kaikista ponnistuksista huolimatta ollut onnistunut.
Cecilia ei epäillytkään, ettei Niilo Sture ollut salaisuuden
alkujuurena; hän muka tahtoi tällä tavalla elää hänen ajatuksissaan
ja muistossaan, kunnes kerran itse ilmestyisi pyytämään hänen
rakkauttaan.
Se mielenkiihko, jossa hän eli, täytti hänen mielikuvituksensa
kaikenmoisilla kuvitelmilla; hänen yksinäisyytensä oli yhtämittaista
ikävöimistä ja lumousta, joka askel askeleelta vei häntä ammottavaan
pohjattomuuteen.
* * * * *
Olemme jo ennen huomauttaneet, ettei leskikuningattarella ollut
aavistustakaan siitä, mitä hänen tytärpuolilleen tapahtui; niin ei
kuitenkaan olisi ollut asianlaita, elleivät samat juonet, jotka heitä
kietoivat verkkoihinsa, olisi uhanneet punoa pauloihinsa häntäkin.
Katariinan hovineitien joukossa oli nuori, tavattoman kaunis
puolalainen. Hänen sanottiin olevan korkeaa sukuperää, mutta hänen
isänsä, joka oli tahtonut jättää kaiken omaisuutensa ainoalle
pojalleen, otti hänet mukaansa Ruotsiin, Vadstenaan, jossa piispa
Haraldsson vihki hänet nunnaksi.
Tämä lienee ollutkin viimeinen nunnaksivihkiminen Ruotsissa.
Muutamia kuukausia senjälkeen kuningas lakkautti luostarin, nunnat
saivat vapautensa.
Mutta tuo tuskin seitsentoistavuotias Romana oli yksin maailmassa
ilman ystäviä ja omaisia.
Sattumalta sai kuningatar kuulla puhuttavan hänen avuttomasta
tilastaan ja kutsui hänet luoksensa.
Romana tuli ja voitti kohta kaikkien sydämet.
Mitä suurimmalla kiitollisuudella hän hyväksyi tarjouksen, että hän
jäisi hoviin kuningattaren koristeneulojattareksi.
Ollen alttiiksiantavainen ja koettaen olla Katariinan mieliksi voitti
hän kuninkaan suosion, ja hänen sallittiin usein olla läsnä pienissä
iltaseurusteluissa.
Eräänä päivänä Katariina tapasi hänet työnsä ääressä kyynelten
vallassa.
Hämmästyneenä hän kysyi syytä siihen. Silloin Romana heittäytyi hänen
jalkoihinsa ja pyysi, ettei häntä enää kutsuttaisi illatsuihin.
"Kuka on loukannut sinua?" tiedusteli kuningatar. "Prinssi Juhana."
"Minä arvasin sen."
Tyttö ojensi hänelle sievoisen kirjeen; se oli prinssiltä, mutta
ilman nimimerkkiä.
Hän ilmoitti siinä Romanalle rakkautensa, pyysi häntä
rakastajattareksensa sekä luetteli lopuksi kaikkia niitä etuuksia,
joita hän saavuttaisi, jos suostuisi.
Vastenmielisyys ja närkästys kuvastuivat Katariinan kasvoilla hänen
lukiessaan kirjettä; lopetettuaan lukemisen hän sanoi surullisena:
"Olisi oikein, että tämä kirje näytettäisiin kuninkaalle, mutta se
tuottaisi hänelle surua saamatta aikaan pienintäkään parannusta
prinssissä."
"En minä sitä pyydäkkään", vastasi tyttö. "Jotakin hyvitystä pitäisi
sinun kuitenkin saada, mutta ainoa, mitä voin sinulle tarjota, on
ystävyyteni, kunnioitukseni ja mieltymykseni."
"Minä olen vain tehnyt velvollisuuteni", nyyhkytti Romana.
"Kaikki eivät tee niin", vastasi kuningatar sulkien hänet syliinsä.
"Tästälähin saat aina olla minun kanssani, ja minä luotan sinuun
enemmän kuin kehenkään muuhun."
Romana suuteli hänen käsiänsä ja lausui, että hänen hartain toivonsa
oli saada elää ja oleskella kuningattaren kanssa.
Kuninkaan kuolintaudin aikana hän olikin Katariinalle suureksi avuksi
ja lohdutukseksi, ja kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai ennen muita
sen luottamuksen, että sai maata kuningattaren huoneessa.
Mutta nyt tapahtui Romanassa kummallinen muutos. Hän saattoi pitkät
ajat istua ja tuijottaa samaan paikkaan, ja kun häntä puhuteltiin,
hypähti hän ylös voiden tuskin tukahuttaa huudahdusta.
Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi, ettei hän ollut sairas, hän vain
luuli, että hänen aikansa oli pian tullut, vakuuttaen samalla, ettei
hän pelännyt kuolemaa.
Sillä välin hän kalpeni ja laihtui huomattavasti, kärsivä piirre
ilmestyi hänen kuvankauniille kasvoilleen tehden hänet vielä
viehättävämmäksi, ja Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.
Eräänä päivänä, kun hän pyysi ja kehotti häntä sanomaan, vaivasiko
häntä joku suru, peitti tyttö kasvonsa käsillään ja puhkesi valtavaan
itkuun.
Kuningatar kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja koetti vetää
häntä luokseen.
Tytöltä pääsi tahtomattakin tuskanhuudahdus.
"Mikä sinua vaivaa?" virkahti Katariina kauhistuneena. "Teinkö
sinulle pahaa?"
"Älkää kysykö minulta; minä en saa ilmaista mitään", änkytti tyttö
vaikeroiden.
"Kuka sinua kieltää?"
"Valani."
"Kenelle annettu?"
"En uskalla sanoa."
"Sinä sanot sen, Romana, jos sinussa vielä on rakkautta minuun."
"Oi kuningattareni, se on juuri teidän tähtenne!"
"Minunko tähteni?"
"Teidän tähtenne tahtoisin kernaasti antaa henkeni."
"Kenelle vannoit valasi?"
"Vannoin... kuninkaalle."
"Kustaa kuninkaalleko?"
"Niin."
"Sitten käsken sinun puhua!" huudahti Katariina mielenliikutuksesta
kalmankalpeana.
"Ainoastaan yhdellä ehdolla saan tehdä sen."
"Sano se heti."
"Että te, kuningatar, vannotte olevanne kenellekään ilmaisematta,
mitä nyt aion teille sanoa."
"Sen vannon kuninkaani ja herrani muiston nimessä."
Tähystellen liitelivät Romanan silmäykset ympäri huonetta; hänen
hengityksensä oli lyhyttä ja huohottavaa, kun hän kuiskasi:
"Kolmantena yönä hänen kuolemansa jälkeen näin hänet ensi kerran."
"Onko Kustaa kuningas näyttäytynyt sinulle?" kysyi Katariina epäillen
ja hämillään.
"On, toisin sanoen, minä näin hänet."
"Missä?"
"Kiirastulessa."
"Jalon kuninkaan täytyy niinkuin kaikkien ihmissielujen mennä sen
kautta."
"Hän on siellä vielä."
"Mistä sen tiedät?"
"Minä näen hänet melkein joka yö."
"Sinä valehtelet!"
"Minä tiesin, ettette uskoisi minua... antakaa minun olla vaiti."
"Sinulla on siis vieläkin sanomista?"
"Älkää kysykö!" Tyttö vääntelihe ikäänkuin kovissa tuskissa.
"Minä olen vannonut, sinä olet siis velvollinen sanomaan minulle
kaikki."
"Mitä tahdotte tietää?"
"Onko hän puhunut kanssasi?"
"Monta kertaa!"
"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa hänen puolestaan?"
"En uskalla!"
"Mikä sinua estää?"
"Pelkään saattavani teidät murheelliseksi."
"Eläessään hän uskoi minulle kaikki surunsa ja huolensa", virkkoi
Katariina kyynelsilmin. "Jos hän nyt _voi_ antaa tietoja itsestään,
niin on kovaa, ettei hän tee sitä suoraan minulle; mutta suorastaan
julma on se, joka tahtoo estää minua saamasta tietää, mitä tietoja ja
tervehdyksiä hän lähettää."
Romana pani tuskallisesti kätensä ristiin. "Kuningattareni,
puolisonne kärsii kadotettujen tuskia!"
"Se ei ole totta, sinä olet petturi!"
Katariina oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä vihastuneena,
melkeinpä uhkaavana.
Mutta tyttörukka oli vaipunut penkille; suuret hikihelmet juoksivat
pitkin hänen kalpeita poskiaan, ja hän näytti enemmän kuolleelta kuin
elävältä.
Kuningatar heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja sanoi hyvin
kiihottuneena: "Romana, sielusi autuuden kautta vannotan sinua
puhumaan totta... tunnusta, että petät minua... ehkäpä paraassa
tarkoituksessa, mutta petät kuitenkin."
"Sieluni ikuisen autuuden kautta!" huudahti tyttö nostaen ylös
kätensä hurjassa innostuksessa, "minä olen nähnyt Kustaa kuninkaan
kärsivän kiirastulen tuskia, vaiva käy päivä päivältä vaikeammaksi
ei ainoastaan sentähden, että hän itse on luopunut ainoasta
autuaaksitekevästä uskosta, vaan tuhatkertaisesti sentähden, että hän
on vetänyt mukanaan maansa ja kansansa samaan kadotuksen piinaan,
jota hänen itse täytyy kärsiä viimeiseen päivään asti!"
Hän olisi ehkä jatkanut kauemminkin, mutta Katariina oli langennut
lattialle ja mennyt tainnoksiin.
Romana säikähti. Hän ponnistihe päästäkseen kuningattarelle avuksi;
silloin avautui salaovi ja Bellini tuli näkyviin.
"Hyvin, tyttäreni!" sanoi hän rohkaisten.
Hänet nähdessään tyttö kiirehti esiin ja lankesi hänen jalkoihinsa.
"Siunaa minua, isä!"
Hän nosti kätensä. "Minä näen marttyyrikruunun leijailevan pääsi
päällä", sanoi hän.
"Sitten eivät kauheat kärsimykseni merkitse mitään", huudahti tyttö
säteilevin silmin.
Bellini kumartui kuningatarta kohden. "Olisi hänelle parasta, että
hän olisi kuollut", mutisi hän.
Mutta Romana ojensi suojellen käsivartensa hänen ylitsensä.
"Salli minun pelastaa hänen kuolematon sielunsa", rukoili hän
itsepintaisesti, "hän on ollut niin hyvä minulle."
"Älä herätä häntä", sanoi Bellini pitkähkön vaitiolon jälkeen,
"pitkällinen pyörtymys vähentää hänen voimiansa ja tekee hänet
alttiimmaksi sinun vaikutuksellesi..."
"Onko... onko minun edelleenkin...?" Tyttö katsoi rukoilevasti
Belliniin.
"Valitse!" sanoi tämä ankaruudella, jossa ei ollut jälkeäkään
sääliväisyydestä. "Sinun kärsimyksesi pitävät hänelle taivaan portit
avoimina ja saavat tuon kovan sydämen lopulta sinun tähtesi säälimään
itseään."
Romana pani kätensä ristiin rinnalleen. "Pitääkö minun
kärsivällisesti kestää kaikkea?" kuiskasi hän.
Kuningatar liikahti.
"Ahdista häntä yhä ankarammin", muistutti italialainen ja katosi
samaa tietä, jota oli tullutkin.
Kun Katariina taas toipui, työnsi hän Romanan luotansa; hän ei
tahtonut enää kuulla mitään, mutta hän ei voinut karkoittaa
mielestään niitä kauheita asioita, jotka hän oli kuullut, ja yksin se
ajatuskin, että se mahdollisesti olisi totta, sai hänet melkein pois
suunniltaan. Vala kahlehti hänen kieltänsä, muuten hän olisi puhunut
asiasta Laurentiuksen kanssa, joka viime aikoina, etenkin kuninkaan
kuoleman jälkeen, oli tullut hänen uskolliseksi ystäväkseen. Nyt
täytyi hänen yksin taistella taistelunsa, voittaa tai joutua
tappiolle sen mukaan, miten hänellä voimia riitti.
Usein, vieläpä joka päivä, oli kuningas puhunut hänen kanssaan
hengellisistä asioista. Hän oli melkein aina ollut läsnä niissä
keskusteluissa, joita Kustaalla oli näistä asioista milloin
arkkipiispan, milloin taas rippi-isänsä ja muiden oppineiden kanssa.
Näissä neuvotteluissa Kustaa aina puolusti järjen oikeuksia;
protestanttisuus oli tullut hänelle rakkaaksi erittäinkin juuri
sentähden, että se ei kieltänyt vapaita tutkimuksia, teki Kristuksen
uskonnon keskipisteeksi ja osoitti, että hänen rakkauteensa ja
hänen oppiinsa perustui ihmiskunnan vapahdus ja autuus, ja että sen
etsiminen ja saavuttaminen oli jokaisen oma asia.
Nämä vakavat totuudet olivat vaikuttaneet Katariina Stenbockiin;
hänestä oli tullut ajatteleva kristitty ja nöyrä Herran palvelija.
Sentähden hän ei uskonut Romanaa; mutta oli hetkiä, jolloin hänen
sielunsa oli täynnä epäilystä, hetkiä, jolloin hän, heltyneenä
tytön kyynelistä ja rukouksista, kuunteli hänen puhettaan muutamia
silmänräpäyksiä, mutta ainahan katui sitä jäljestäpäin.
Hänestä oli epäilys, ettei Kustaa ole Jumalan lapsi, samaa kuin
ikuisen rakkauden olemassaolon epäileminen.
Ainoastaan sisällisen taistelun kautta pääsee selvyyteen, ja jo
lapsuudessaan oli Katariina oppinut etsimään tuota tietä palavassa,
luottavassa rukouksessa.
Monta kertaa, nähdessään hänet rukouksiin vaipuneena, Romana luuli
kääntymisen olevan lähellä ja voittonsa varman, mutta kuningatar
rukoili vapautusta kaikesta epäilyksestä, rukoili valoa ja voimaa.
Ja valo tuli, tuli niinkuin tavallisesti, mitä yksinkertaisimmalla
tavalla ja ilman yliluonnollisuutta.
Muuan palvelijattarista kertoi hänelle eräänä päivänä, että neitsyt
Romana kärsi kauheata kidutusta; hän oli sattumalta nähnyt hänen
paljaan kaulansa ja sanoi, että se näytti kokonaan hienojen neulojen
pistelemältä.
Katariina, joka useita päiviä oli kieltänyt häntä näyttäytymästä,
rupesi heti epäilemään ja kutsutti hänet luokseen.
Hän kauhistui nähdessään sen muutoksen, joka oli tapahtunut niin
lyhyessä ajassa; tyttörukka oli vain varjo entisestään.
Ystävällisin, säälivin sanoin koki Katariina voittaa hänen
luottamuksensa, mutta rukoukset ja kyyneleet olivat hänen ainoa
vastauksensa. Kärsimyksensä hän tahtoi kernaasti kestää, jos vain
sillä pelastaisi kuningattaren sielun.
"Antaudutko sinä kidutuksiin vaikuttaaksesi minuun?" huudahti
Katariina.
"Minä tarkoitan henkistä kärsimistä!" väitti Romana säikähdyksissään.
"Paljasta kaulasi!" käski kuningatar.
Sitä hän ei tahtonut tehdä.
"Tottele, tai näet minut viimeisen kerran!"
Vastenmielisesti hän teki sen.
Katariina kirkaisi kauhusta. "Herra Jumala, mitä tämä on." hän
huudahti nähdessään miten Romanan kaula ja käsivarret olivat
raadellut.
"Se on ainoastaan pieni katumuskidutus tekemieni syntien tähden",
vastasi Romana ja tahtoi rientää pois.
Mutta kuningatar käski hänen riisua vieläkin enemmän yltään
nähdäkseen miten kauas haavoja ulottui.
Kaikki vastustukset, rukoukset ja kyyneleet olivat turhat, Romanan
täytyi totella.
Se oli kauhistuttava näky; koko hänen hento ruumiinsa oli kuin
yhtenä ainoana avoimena haavana, josta tihkui lukemattomia pieniä
veripisaroita.
"Mikä on tämän saanut aikaan?" kysyi Katariina liikutettuna ja
kosketti hiljaa hänen veristä olkaansa.
Samassa hän tunsi hienoja neulan pistoksia kädessään, löysipä siihen
pian syynkin.
Romanalla oli lähinnä ihoaan hienosta silkistä kudottu vaatekappale,
mutta sen jokaiseen silmukseen oli taidokkaasti kiinnitetty
hienonhieno neulankärki, ja tuhansittain tunkeutui semmoisia kärkiä
samalla kertaa ruumiiseen ihon läpi.
"Ota pois kidutuslaitos", käski Katariina liikutuksesta vapisevalla
äänellä.
"Minä olen vannonut kantavani sitä", vastasi Romana. "Minä en
uskalla... minä en voi..."
"Sitten saavat palvelijattareni auttaa sinua."
"Ei, ei!" Ja hän riisti sen yltänsä tietämättänsäkin huoaten
helpotuksesta.
"Anna se minulle", käski Katariina ankarasti, "minä ostan sen
sinulta."
Romana ei uskaltanut kieltää, mutta sekä pitkälliset tuskat että ehkä
vielä enemmän tieto siitä, ettei ollut onnistunut ponnistuksissaan
ja ettei mikään pyhimyskunnia tullut hänen osakseen, vaikuttivat
niin valtavasti hänen jo ennenkin kovassa jännityksessä olleeseen
mielentilaansa, että hän voimattomana vaipui kuningattaren jalkoihin.
Katariina piti hänestä hellää huolta; hän käski kääriä hänet
öljykankaisiin, ja paikalle kutsuttu lääkäri määräsi parantavia
voiteita. Monta päivää Romana horjui elämän ja kuoleman välillä,
mutta vihdoin näytti nuoruuden voima pääsevän voitolle; haavat
alkoivat parantua, ja tajunta palasi päivä päivältä enemmän.
Eräänä iltana, kun kuningatar istui hänen vuoteensa ääressä ja
tapansa mukaan luki hänelle muutamia Lutherin virsiä, tarttui Romana
hänen käteensä ja suuteli sitä monta kertaa katkerasti itkien.
"Te olette ollut ylen hyvä minulle, armollinen kuningatar", sanoi
hän. "En tiedä, teenkö väärin mutta omatuntoni kehottaa minua
täydellä vilpittömyydellä tunnustamaan teille kaikki."
"Jos sen teet, Romana", vastasi tämä, "niin tahdon kaksinkertaisesti
antaa sinulle takaisin ystävyyteni ja luottamukseni, sillä olen varma
siitä, ettet sinä koskaan enää petä lupauksiasi."
"Teidän rakkautenne ja anteeksiantavaisuutenne ovat voittaneet minut.
Ensiksi pitää minun sanoman, että olen tähän asti ollut katolinen."
"Sen olen jo kauan huomannut; onko vakaumuksesi nyt muuttunut?"
"On, minä tahdon tulla Kustaa kuninkaan ja teidän taivaaseenne,
muuten ei minulla koskaan ole anteeksiantamusta."
"Romana, minä ymmärrän sinut ilman pitempiä selityksiä, mutta voinet
kuvailla mielessäsi, kuinka suurta iloa semmoinen tunnustus minulle
tuottaisi."
"Minä olen kirkkomme luopio, ja se tuomitsee minut ikuiseen
kadotukseen", valitti Romana. "Teidän uskontonne sitävastoin tarjoaa
minulle sovituksen ja anteeksiannon; onko siis ihme, että tahdon
kuulua siihen."
Mutta samassa hän kalpeni ja vetäytyi mitä suurimman kauhun eleillä
niin lähelle kuningatarta kuin suinkin.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi tämä.
Hän aukaisi huulensa, mutta hänen suustansa ei tullut sanaakaan;
rukoillen hän katsoi kuningatarta.
Lempein, lohdullisin sanoin koetti Katariina tyynnyttää häntä ja
onnistuikin siinä lopulta.
Romana pelkäsi nähtävästi nukkumista, ja jos hän muutamaksi
silmänräpäykseksi nukahtikin, havahtui hän äkkiä, katsoi pelokkaana
ympärilleen ja kuiskasi tuskaisena:
"Älkää menkö pois luotani!"
Lopulta sai väsymys vallan ja hän nukkui raskaasti.
Heti senjälkeen astui eräs palvelijatar sisään.
Maunu herttua aikoi lähteä Vadstenaan ja pyysi saada sanoa
jäähyväiset kuningattarelle.
Romana nukkui levollisesti; eihän siis voinut olla mitenkään
vaarallista jättää hänet.
Palvelijatar sai käskyn useat kerrat yön kuluessa käydä hänen
luonansa, ja Katariina meni ottamaan vastaan poikapuoltansa.
Mutta seuraavana aamuna hyökkäsivät palvelijattaret kalmankalpeina
hänen luoksensa.
Romana oli kuollut!
He olivat yöllä useita kertoja käyneet hänen luonaan, mutta aina
luulleet, että hän nukkui.
Katariina kiiruhti hänen luokseen.
Ei hänen asentonsa eikä muotonsa olleet muuttuneet; hän makasi siinä
levollisena ja hiljaa, melkein hymyillen.
Katariinan kyyneleet juoksivat virtana. Jos Romana ei olisi jäänyt
yksin, olisi hän ehkä vielä elänyt.
Paikalle kutsuttu lääkäri ei voinut selittää syytä hänen äkilliseen
kuolemaansa. Ainoa, johon hänen huomionsa kiintyi, oli pieni
sinelmä kurkussa; hän oli ehkä tullut tukehutetuksi, mutta ei ollut
luultavaa, että hän olisi sen itse tehnyt, eikä kuitenkaan ollut
mitään todennäköisyyttä, että joku vieras henkilö olisi ollut hänen
luonansa.
"Minä olen hyvin ajatellut sitä", sanoi Katariina, "että se kauhu,
joka hänet niin äkkiarvaamatta valtasi, olisi aiheutunut jostakin
näystä."
"Silloinhan teidän armonne olisi myöskin nähnyt sen", väitti lääkäri.
"Minä olin niin kokonaan kiintynyt katsomaan häneen, ettei
juolahtanut mieleeni kääntyä, vaikka muistan kuulleeni hiljaista
kahinaa."
"Se voisi selvittää tätä asiaa paljon."
"Täällä on ehkä salaovia, kaikki seinät tarkastettakoon... Romana oli
ensimäinen uhri, kukaties tulee sama kohtalo useiden osaksi."
Lääkäri sitoutui noudattamaan mitä ankarinta vaitioloa, ja hänen
sekä kuningattaren valvonnan alaisena toimitti luotettava henkilö
tarkastuksen.
Silloin havaittiin, että joka huoneeseen oli varattu pieni salaovi,
niin taidokkaasti seinään sovitettu, että vain sattumalta ensimäinen
löydettiin, jonka jälkeen toiset sitten oli jo helpompi huomata.
Kaikki käytävät päättyivät suureen romukamariin, jossa säilytettiin
vanhoja aseita.
Mutta siellä huomattiin lisäksi itse seinässä pieni puhetorvi joka
oven vieressä.
Sieltä saattoi siis kuulla kaikki linnan huoneissa tapahtuvat
keskustelut.
Mitä oli tässä nyt tehtävä?
Katariina ei uskaltanut ilmoittaa asiaa kuninkaalle; ei kukaan
voinut tietää, miltä kannalta hän sen ottaisi. Hän uskoi sentähden
salaisuuden isälleen.
Tämä otti asioista tarkan selvän.
"Me seisomme tässä mehiläispesän suulla", sanoi hän. "Jos työnnämme
kätemme sinne, saamme pistoksia. On parasta, että suljemme käytävän;
mehiläiset hankkivat kyllä pian itselleen toisen, mutta me olemme
ainakin hetkisen rauhassa heiltä."
Ja vanha Stenbock oli itsekin apuna laahaamassa aseita ja vanhoja
varustuksia oven eteen, enemmän kuin miehen korkeuteen tämän nojalle.
Lääkäri pyysi saada jäädä alas nähdäkseen, minkä vaikutuksen tuo teki.
"Ei, ei", sanoi Stenbock, "kiittäkää Jumalaa, että ensimäisenä
pääsette pois, ja koettakaa vastaisuudessa kynsin hampain päästä
pelastumaan ainoan autuaaksitekevän kirkon uskollisten palvelijain
käsiin."
Hän kehotti noudattamaan ankaraa vaitioloa ja kun hän sitten jäi
kahdenkesken Katariinan kanssa, pyysi hän häntä heti kruunauksen
jälkeen muuttamaan linnasta.
"Ei, isäni", vastasi nuori, rohkea nainen, "huonosti sopisi teidän
tyttärellenne ja kuningas Kustaan puolisolle arkana pelkurina
vetäytyä pois niistä velvollisuuksista, jotka hänen vielä on
täytettävä."
"Mitä yhteyttä on sinulla ja koko kuninkaallisella perheellä?
Kateutta, ei mitään muuta heidän puoleltaan, mikäli minä tiedän."
"Se ei ole kaikki heidän vikansa; koko tänä aikana olemme eläneet
jokainen itseksemme... Romana on liiaksi ollut minun ajatuksissani,
mutta nyt tulee olemaan toisin. Niinkuin ennenkin kokoan minä iltasin
hovin ympärilleni... sen paras kaunistus on poissa, mutta minä tiedän
kaikessa tapauksessa, että se on hänen tahtonsa mukaan, ja minä
tahdon usein puhua prinsessain kanssa hänestä; ehkäpä he huomaavat,
etten tahdo olla muuta kuin heidän ystävänsä."
"Tee niinkuin tahdot!"
Kyllä vanha Stenbock sillä hetkellä tunsi, että kuningattaren nimi
oli pieni korvaus siitä perheonnesta, jonka suhteen hänen rakastetuin
tyttärensä oli erehtynyt.
Mutta ylpeä hän voi olla tyttärestään; miten olikaan hän pienestä
tytöstä, jolla ei ollut omaa tahtoa, varttunut vahvaksi ja rohkeaksi
nuoreksi naiseksi, joka näki ympäröivät vaarat väistämättä niitä.
"On selvää, että hän tulee Margareettaan", sanoi hän itsekseen.
Sillä välin oli Romana haudattu kaikessa hiljaisuudessa katolisen
kirkkokäsikirjan mukaan; eräs puolalainen lähetti vaati sitä, ja
kuningatar suostui heti.
"Ruumis se vain haudataan", sanoi hän; "sielu menee Jumalansa luo."
4.