"Oletteko tekin huomannut sen?"
"Hänessä on jotakin levottomuutta."
"Jumalan voima etsii häntä."
"Jumalan voimako?"
"Oi, jospa se myöskin koskisi teihin!"
"Minuun!"
"Antaisin kernaasti henkeni ja monta vuotta iankaikkisesta
autuudestani, jos sama vastustamaton kaipuu vaikuttaisi teissä kuin
tässäkin nuoressa sielussa."
"Mistä kaipauksesta te puhutte?" kysyi Sofia aivan ällistyneenä.
"Minä en ymmärrä teitä".
"Se johtuu siitä, ettette ymmärrä itseänne."
"Johdattakaa minua sitten."
"Tahdotteko seurata minun johdatustani?" kuiskasi hän.
"Tahdon."
"Tahdotteko totella minua?"
"Tahdon", vastasi Sofia nopeasti.
"Kaikessako?"
"Kaikessa!"
Lecoeur lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hameensa lievettä.
"Kiitoksia!" hän sanoi.
"Nouskaa, Lecoeur!"
Hän nousi ja katsoi häntä leimuavin silmin. "Nyt hälvenee pimeys",
huudahti hän, "ja valo säteilevässä kirkkaudessaan tunkeuu esiin!"
"Mitä tahdotte minusta?" kysyi Sofia vavisten.
"Ah, paljon, niin paljon, ettette voi sitä yhdellä kertaa
käsittääkään, jumaloitu prinsessani!"
"Sanokaa, sanokaa!"
"Ei nyt, oppilaan täytyy valmistautua."
"Millä tavalla?"
"Rukouksella ja alttiiksiantaumisella."
"Alttiiksiantaumisella?"
"Niin, sille, jota sydän enimmän rakastaa."
"Minä en ymmärrä teitä."
"Siinä asemassa, johon nyt tulemme toistemme suhteen, täytyy meidän
sinutella toisiamme."
"Sinutella!"
"Suostutteko siihen?"
"Kyllä, kun olemme kahden."
"Kun olemme kolmin, Elisabet on jo pitkällä."
"Pitemmälläkö kuin minä?"
"Älä kysy, odota vain."
"Kuinka kauan?"
"Se riippuu itsestäsi."
Sofian kiihko oli yltynyt korkeimmilleen; hän pani kätensä rinnalleen
ja kysyi hätäisesti:
"Oi Lecoeur, sinä et tiedä, kuinka minä olen sinun vallassasi!"
Hän tiesi sen vallan hyvin, ja kaikki hänen tuskansa oli kuin pois
puhallettu; Sofia oli hänen vallassaan, hän saisi viedä hänet mihin
tahansa.
"Ole tyynenä, kallis ystäväni", sanoi hän lempeällä, hyväilevällä
äänellään.
Samassa Elisabet syöksyi huoneeseen. "Te olitte täällä!" huudahti hän
kiihkeästi. "Odottamassa teitä."
"Minäpä odotin, että te tulisitte."
"Minä pelkäsin teidän ankaraa arvosteluanne."
"Ettepä, sitä ette tehnyt! Tiedätkö, Sofia, hän on maalannut kaikkien
meidän kuvamme -- paitsi sinun, ainakaan ei sitä ollut muiden
joukossa", lisäsi hän ja katsoi epäillen heitä molempia.
"Minä aion nyt vasta alottaa sitä", sanoi Lecoeur katsoen
merkitsevästi Sofiaan.
Tämä kääntyi punastuen pois. "Olitko tyytyväinen omaasi?" kysyi hän
Elisabetilta.
"Hyvin tyytyväinen! Olenko minä todellakin niin kaunis?" sanoi hän
keikaillen Lecoeurille.
"Te voitte tulla vielä paljon kauniimmaksi."
"Millä tavoin?"
"Kun olette saavuttanut kainouden suloisuuden."
"Nyt olette ilkeä minulle."
"Enkä, itsehän te sellainen olette."
Elisabet kääntyi nyreissään pois.
"Suokaa anteeksi, prinsessa", sanoi Lecoeur lempeästi, "minä olin
väärässä enkä tahdo koskaan enää..."
"Mutta teidän täytyy", keskeytti Elisabet äkkiä, "minä tottelen teitä
mieluummin kuin ketään muuta."
"Minä tiedän sen", sanoi Lecoeur hymyillen.
"Tiedätte sen?" Elisabet näytti aivan hämmästyneeltä. "Tiedättekö
myös, mikä sen vaikuttaa?"
"Meidän sielumme ovat sopusoinnussa."
"Ovatko?... Mutta minähän olen prinsessa ja te tavallinen ihminen."
"Mitenkä sanoi herra isänne?"
"Ihminen kuin ihminen, niin, sehän on totta." Hän astui lähemmäksi
Lecoeuria. "Tarkoitatteko, että meidän sielumme muka ovat yhtä
korkealla?"
"Sen, joka johtaa toista, on korkeammalla."
"Toisin sanoen, että te...?"
"Ettekö sanonut, että kernaasti tottelette minua?"
"Sen sanon vieläkin kerran."
"Saanko koetella teitä?"
"Koetelkaa."
"Sinutelkaa minua."
"Sinutelkaa?" toisti Elisabet hämillään.
"Ja antakaa minulle sama oikeus."
"Saako hän sinutella sinua, Sofia?"
"Kyllä, kun olemme kolmisin", vastasi tämä.
"Siitä olette sopineet minun poissaollessani", sanoi hän ja katsoi
taas heitä. "Mutta kyllä minä kaikessa tapauksessa suostun siihen.
Sinä saat sinutella minua, mon coeur", sanoi hän ojentaen kätensä
hänen suudeltavakseen.
Mutta Lecoeur vain kevyesti pudisti sitä.
"Ja nyt, rakkaat oppilaani, Sofia ja Elisabet, nyt syvennymme
kaikessa hiljaisuudessa kenenkään sitä aavistamatta tutkimuksiimme,
jotka aukaisevat teille uuden, tuntemattoman maailman. Minä tahdon,
niin sanoakseni, antaa teille siivet nostaakseni teidät korkealle
aineellisuuden yläpuolelle; mutta te ette ole heti siihen valmiit,
siihen tarvitaan kärsivällisyyttä sekä ennen kaikkea tottelevaisuutta
ja alttiiksiantaumista."
"Milloin alotamme?" kysyi Elisabet,
"Huomenna kello kahdeksan."
Kun Lecoeur tuli huoneeseensa, löysi hän pöydältä pienen,
vahasinetillä suljetun pergamenttikäärön. Se sisälsi:
"Jatkakaa niinkuin olette alottanut, minä vartioitsen."
Närkästyksissään hän kohotti päätänsä, mutta kohta se painui taas
nöyrästi kumaraan. "Hän on minun herrani ja mestarini."
Kuinka myrskyn tavoin hänen tunteensa riehuivatkaan; miten vahvaksi
ja voimalliseksi hän tunsikaan itsensä, jo seuraavana hetkenä
kuitenkin vaikeroidakseen itsekidutuksissa koettaessaan torjua
luotansa kaikkia ylpeitä ja itsekkäitä ajatuksia.
Ensimäinen kirja, jonka Lecoeur valitsi esittääkseen, oli Pyhän
Birgittan elämänvaiheet.
Hehkuvin värein hän kuvaili hänen rakkauttaan nuoreen puolisoonsa,
joka rakkaus sitten muka muuttui rakkaudeksi Vapahtajaan; mutta tämä
rakkaus oli itse teossa jotenkin aistillista laatua ja teki sen
tähden sitä suuremman vaikutuksen prinsessoihin.
Sitten seurasi toinen pyhimyskertomus toista, kaikki samansuuntaisia,
mutta juuri sentähden ne olivat omiansa pitämään vireillä sitä
innostusta, joka todellisuudessa oli menettänyt perustuksensa.
Hekumoiden nautti Lecoeur siitä vallasta, jonka oli saavuttanut
oppilaittensa suhteen. He kuuluivat hänelle molemmat; hän saattoi
johtaa heitä mihin itse tahtoi, hän oli heille kaikki kaikessa, ja
häntä huvitti nähdä heidän mustasukkaisina pitävän silmällä toisiaan.
Bellinin ankarain käskyjen mukaan oli hän saanut Sofian osoittaumaan
helläksi Maunu herttuata kohtaan.
Aluksi prinsessa kyllä kieltäytyi siitä kokonaan, mutta kun Lecoeur
sanoi, että Sofia täten pakottaa heidät eroamaan toisistaan, niin
tämä suostui.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Sofia ja Elisabet juhlallisesti
lupasivat Lecoeurille kääntyä katoliseen uskoon; täten he
vapauttaisivat isänsä sielun kiirastulen tuskista. Mutta itse
juhlallinen kääntyminen oli lykättävä tuonnemmaksi, jotta se ei
herättäisi pahastusta.
Lecoeur saattoi olla huoletta; hän tiesi, ettei hänen kumpainenkaan
oppilaansa häntä petä.
Niin hyvin oli salaisuus säilynyt, ettei leskikuningattarella,
kuninkaalla, prinsseillä eikä koko hovilla ollut pienintäkään
aavistusta siitä, minkälaista opetusta Lecoeur antoi prinsessoille.
Mutta näitä olikin harjoitettu sellaiseen teeskentelyyn, ettei kukaan
olisi sitä heistä uskonut. Sofia käyttäytyi herttuata kohtaan yhtä
ystävällisesti kuin ennenkin, kuunteli hänen "ikuisen uskollisuuden
ja lemmen" vakuutuksiaan ja hänen puhuessaan avioliitosta käski hänen
kääntyä kuninkaan puoleen.
Tämä onnellinen asiain käänne luettiin ranskalaisen ansioksi.
Bellini antoi yleiselle mielipiteelle semmoisen suunnan, joka hänen
tuumilleen paraiten sopi, ja kieliopinnot pidettiin viattomampana
asiana maailmassa.
Tässä suhteessa ei Lecoeurillä ollut mitään pelättävää, mutta
sittenkin hän tunsi olevansa pohjattomuuden partaalla; joka päivä
seurustellen kahden ihastuttavan nuoren naisen kanssa, jotka molemmat
rakastivat häntä kiihkoisesti, ja itse rakastuneena ainakin toiseen
heistä, olisi hän monestikin menehtynyt lemmenkiihkoonsa, ellei hän
näiden seurustelujen aikana toisinaan olisi nähnyt, aina tuntenut
kahden terävän silmän tarkastavan itseään.
Epäilyksen hetkinä hän oli usein pyytänyt Belliniä suostumaan siihen,
että hän saisi matkustaa pois.
"Kirkko tarvitsee teitä; te olette vain ruumis, jonka täytyy totella
veljeskuntamme määräyksiä", vastasi tämä.
"Minä en kestä kauempaa."
"Teidän kärsivä muotonne on omansa herättämään helliä tunteita
prinsessoissa ja edistämään toimienne menestystä. Muistakaa, että
tottelemattomuutta seuraa rangaistus."
"Onko olemassa suurempaa rangaistusta kuin se, mitä minä jo kärsin?"
"On, ja se on se, että tulette näkemään toisen saavan teidän
paikkanne."
Lecoeuriä vavisutti. "Toisen!" mutisi hän kalveten.
"Hupsu raukka, ettekö luule, että minä löytäisin seuraajan teille?"
Ranskalainen taisteli kovaa taistelua; aina silloin-tällöin hänen
silmänsä kohtasivat Bellinin terävän, tutkivan katseen, ja joka kerta
hän kääntyi poispäin. Lopulta hän heittäytyi hänen jalkoihinsa ja
huudahti kiihkeästi:
"Antakaa minun taistella taistelu loppuun... Te tulette olemaan
tyytyväinen palvelijaanne!"
"Ripittäkää itsenne!" kuului uhkaava ääni. "Tuo toinen voisi
syrjäyttää minut."
"Mustasukkaisuutta siis?"
"He ovat mustasukkaisia toisilleen minun tähteni", änkytti hän
punastuen.
"Entä teidän suunnitelmanne?"