"Tekö, Bellini?"
"Minä olen ilmoittanut teidän armollenne, mitä en ilmaise kenellekään
muulle."
"Te käännätte silmät?"
"En, vaan saatan henget toistensa yhteyteen."
"Tiedättekö, että olen nähnyt prinsessan?"
"En, enempää kuin sitäkään, kumpaista teidän armonne tarkoittaa."
Herttua seisoi kauan miettiväisenä. "Voitteko joka päivä valmistaa
minulle tilaisuuden nähdä häntä?"
"Se riippuu hänen omista ajatuksistaan."
"Voinko minä näyttäytyä hänelle?"
"Voitte."
"Sellaisenako kuin itse tahdon?"
"Sellaisena kuin teidän sisimmät ajatuksenne ovat."
"Kirottua, eihän sisimpiä ajatuksia ilmaista."
"Onhan ymmärrettävää, että..."
"Onko siis olemassa keinoja?"
"On, mutta silloin tulee kuva himmeäksi."
"Se merkitsee vähemmän."
"Minä koetan, mutta siihen tarvitaan joka tapauksessa
ennakkovalmistusta."
"Millaista?"
"Ei saa neljän kolmatta tunnin aikana ajatella muuta kuin tuota
ainoaa."
"Minä alotan heti."
"Ensin täytyy teidän armonne laittaa minulle pääsy vapaaksi."
"Jonkun hovineitsyen avullako?"
"Jonkun avulla, joka voi olla vaiti."
"Siitä en mene takaukseen."
"Jos teidän armonne tahtoo luvata minulle suojeluksensa siinä
tapauksessa, etten onnistuisi, niin koetan itse aukaista tieni."
"Millä tavalla?"
"En tiedä vielä, sattuma määrätköön."
"Tehkää niin, mutta ilmoittakaa minulle ajoissa."
"Olkaa siitä varma, mutta ei sanaakaan kellekään."
"Luottakaa minuun."
Herttua sanoi jäähyväisensä ja läksi, mutta tästä hetkestä alkaen
hän ajatteli yhtämittaa, miten voisi tällaisia salateitä vaikuttaa
prinsessaan. Jonkun päivän kuluttua hän tahtoi neuvotella asiasta
italialaisen kanssa, mutta tämä oli kadonnut. Hän tiedusteli
linnassa, mutta siellä ei ollut häntä näkynyt moneen päivään; hän
jatkoi edelleen hiljaisuudessa tiedustelujaan, mutta turhaan.
Muutamat sanoivat, että Bellini luultavasti oli matkustanut pois,
toiset taas, että hän oli kotonansa sairaana, sillä hänen huoneestaan
oli yöllä nähty valoa. Mutta vaikka herttua sekä lähetti sinne
sananviejiä että kävi siellä itse, pysyi portti suljettuna, ja
naapurit, joilta asiaa tiedusteltiin, vastailivat vältellen, mutta
jos heitä oikein ahdistettiin, tunnustivat he kuulleensa sieltä
omituista melua, niin että pahat henget siellä luultavasti olivat
elämöimässä eikä kristittyjen ihmisten pitäisi koskaan astuman
jalallaan hänen oviensa sisäpuolelle.
Herttua, oli aivan suunniltaan uteliaisuudesta, mutta ei voinut tehdä
muuta kuin odottaa.
Sillä välin oli italialainen suurella kekseliäisyydellä hankkinut
itselleen tiedot olosuhteista linnassa ja käyttänyt niitä hyväkseen.
Hän oli varustautunut kaikkia syytöksiä vastaan, siltä varalta,
että mahdollisesti tulisi ilmi, ja toimi nyt yhtä salaisesti kuin
rohkeastikin.
Cecilian vanha imettäjä, joka oli aivan epätoivoinen nuoren neitinsä
lohduttomasta surusta eikä koskaan puhunut muusta, oli halukkaasti
kuunnellut Bellinin vakuutuksia, että salaisten keinojen avulla voisi
hankkia prinsessalle takaisin hänen entisen hilpeytensä.
Ilman suurempia vastustelemisia hän aukaisi pienen kamarin, missä
Cecilia ennen oli usein oleskellut, ja siellä sai italialainen nyt
tehdä valmistuksiansa.
Prinsessa Sofian ensimäinen hovineitsyt oli jo ennen suosinut
vilkkaankiihkeää italialaistamme; täälläkin sai hän itselleen sopivan
huoneen, tietysti mitä suurinta varovaisuutta noudattamalla.
Tämä tapahtui jo kaksi kuukautta kuningasvainajan kuoleman jälkeen,
jolloin prinsessan ankaraan suruun oli jo ehtinyt sekaantua
väsymyksen ja yksitoikkoisuuden tunnetta, mikä teki tämmöisen
elämäntavan melkein sietämättömäksi. Kuningatar oli ainoa, jonka
luona he saivat käydä, mutta hänen todellakin syvä surunsa vaikutti
vain painostavasti nuoriin mieliin, ja tietämättänsäkin he kaipasivat
vaihtelua ja huvitusta.
Eräänä iltana, kun imettäjä ojensi Cecilialle hänen iltajuomansa,
sanoi hän mielistellen:
"Juokaa pohjaan, prinsessani, niin nukutte hyvin ja näette kauniita
unia."
"En voi nukkua enkä tahdo uneksia", vastasi Cecilia. "En minä laskeu
levolle."
"Tietysti te käytte levolle, lapsi kultaseni, mutta ei tuonne
sänkykamariin, jossa niin monesti olette itkenyt itsenne näännyksiin,
vaan tänne, tähän pieneen kamariin, jossa teidän tapanne oli laulaa
ja soittaa autuaasti nukkuneelle isävainajallenne."
"Älä puhu semmoista, en minä voi itkeä enää tänään."
"Eihän teidän tarvitsekkaan, neitiseni. Kas niin, nyt sohvalle; jos
ette nuku heti, voitte sitten mennä sänkykamariin."
"Enkö minä riisuudu?"
"Ei nyt heti... minä olen täällä etuhuoneessa, kun vain huudatte,
olen heti täällä."
"Mitä tämä on, imettäjäni... sinussa on nyt jotakin salaperäistä...
kuka on sinut houkutellut tällaiseen?"
"Älkää kysykö, minulle on sanottu, että te pitäisitte siitä, mutta en
minä pakota teitä; jos prinsessa niin tahtoo, niin minä lopetan sen
ennenkuin se alkaakaan."
"Ei, antaa olla... kuka se on?"
"Minä olen vannonut, etten ilmaise häntä."
"Ja sinäkö voisit vaieta? Mutta se on yhdentekevää, minä istun
tähän... anna tänne juoma."
"Olen itse juonut samaa nestettä ja tiedän, että se ei ole
vaarallista", vastasi imettäjä ojentaen hänelle pienen, sievästi
koristellun hopeapikarin.
Cecilia maistoi siitä.
"No, lapseni, maistuuko pahalta?"
"Ei, päinvastoin; lähdetkö pois?"
"Minä jään etuhuoneeseen, mutta jos prinsessa tahtoo, niin teen
vastoin kieltoa ja..."
"Ei, kyllä sinä saat mennä. Maljasi!" Hän tyhjensi pikarin ja lisäsi:
"Ota kynttilä mukaasi, en minä pelkää ensinkään."
Imettäjä teki vanhasta tottumuksesta ristinmerkin, mutisi
Isämeitänsä, otti kynttilän ja meni.
Cecilia ei tiennyt, oliko hän nukkunut. Hän oli kuullut suloista,
ihmeellistä musiikkia, ja sitten... niin, sitten hän tiesi olevansa
aivan valveilla; hän oli nähnyt, ensin epäselvästi, sitten aina
selvemmin nuoruuden ensi lempensä esineen, nuoren Niilo Sturen.
Hän peitti silmänsä käsillään ja oli hämillään. Olo Vadstenassa
ja silloiset tapaukset kuvastuivat elävästi hänen mieleensä. Kun
hän taas nosti silmänsä, katsoi hän häntä suoraan silmiin, jotka
surullisen vakavina olivat luotuina häneen. Prinsessa pani kätensä
ristiin ja kuiskasi:
"Anna minulle, anteeksi, Niilo!"
Tämä hymyili ja aukaisi suunsa sanoaksensa jotakin.
"Tulenko sisään, prinsessa kultaseni?" kuului oven takaa.
"Ei, ei, mene tiehesi", kuului kiivas vastaus.
Mutta näky oli kadonnut, ja turhaan hän tuijotti pimeyteen, se ei
palannut...
Taas oli pikari hänen kädessään, miten se tuli siihen, sitä hän ei
tiennyt... se oli täynnäkin, hän tyhjensi sen siinä toivossa, että
näky uudistuisi.
Hän nukkui suloisesti, mutta enää uneksimatta, ja kun hän seuraavana
aamuna heräsi, oli aurinko jo korkealla ja vanha, uskollinen
hoitajatar nojausi huolestuneena hänen vuoteensa yli.
"Sissa kultaseni, kuinka kauan olette nukkunut!"
Hämmästyneenä Cecilia nousi istumaan sohvaan.
"Enhän minä ole ollut riisuttunakaan", sanoi hän.
"Ette, mutta ensi yön makaatte oikein omassa hyvässä vuoteessanne."
"En suinkaan, minä makaan aina täällä, aina, aina, kuuletko!"
"Herra varjelkoon, miten te olette kiivas."
"Pane kello tänne pöydälle, niin minä soitan, jos haluan jotakin,
sillä sinä et saa häiritä minua kesken ihanimpia unelmiani."
"Enkö minä saa tietää, mitä prinsessa on uneksinut?"
"Et, sitä et saa."
"Mutta jos minä arvaisin?"
"Sitä et voi!"
"Sepä olisi peijakasta!"
"Luulenpa, että sinä kiroilet!" Cecilia purskahti kaikuvaan nauruun.
"Onpa jo kauan siitä, kun olen kuullut semmoista ääntä, ja jos se on
unelmieni vaikutusta, niin --"
"Voipa olla, muoriseni!"
"No, sittenpä pyrkii jotakin kielelleni."
"Mitä sitten?"
"Eräs nimi vain!"
"Varohan, ettei se herätä muistoja, jotka..."
"Minä olen vaiti kuin muuri."
"Kunhan vain muuri ei särkyisi."
"Siitä ei vaaraa, jos niin tarvitaan, neiti hyvä."
"Sinä olet aika hupsu; mutta sen tiedät nyt, että tahdon maata täällä
joka yö."
"Yksinkö?"
"En tiedä aivan varmaan, olenko yksin", kuiskasi Cecilia punastuen.
"Ette ole aivan varma!... Mutta, hyvät enkelit... enhän minä voi
uskoa, että..."
"Tyynnyhän toki, ainoastaan unelmani, suloiset ja rakkaat unelmani
ovat kanssani."
"Uneksikaa mitä tahdotte, siunattu lapsoseni; unelmat ovat kuin
virtaava vesi."
"Nyt olet tuhma, mene nyt tiehesi, minä tahdon uneksia taas."
Kesti kuitenkin useita päiviä, ennenkuin näyt palautuivat. Cecilia
paloi halusta saada nähdä niitä toistamiseen.
* * * * *
Kustaa kuninkaan viimeisinä aikoina oli nuori ranskalainen nimeltä
Jean Lecoeur otettu hoviin esilukijaksi ja kielenopettajaksi; hänellä
oli harvinaisen hyvä lauluääni, ja hovin pienissä iltaseurusteluissa
hän sai usein laulaa luutun säestyksellä.
Kun hän samalla oli erittäin kaunis nuori mies, mielistyivät kaikki
naiset häneen ja nimittivät häntä keskenään hyväilynimellä _Mon
coeur_. [Le coeur = sydän. Mon coeur = sydämeni.]
Hovijuorut kertoivat, että prinsessa Sofia oli hyvin kiintynyt
häneen, ja kuiskailtiin, että kun Lecoeur loi suuret, eloisat
silmänsä prinsessaan, niin tämä punastui ja kääntyi äkkiä poispäin.
Kukaan ei voinut kuitenkaan sanoa, että prinsessa olisi koskaan
keskustellut kahdenkesken nuoren Lecoeurin kanssa, ja hänen
punastumiseensa kiinnitettiin sitä vähemmän huomiota, kun yleensä
luultiin, että hänellä oli todellakin taipumusta Maunu herttuaan.
Alussa olikin asianlaita niin, tai hän luuli ainakin niin olevan,
olihan herttua komea, nuori herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa;
prinsessa kuunteli mielihyvällä hänen ikuisen lemmen vakuutuksiansa,
ja joskaan hän ei vielä ollut antanut mitään varmaa lupausta, luuli
herttua kuitenkin pian saavansa sen.
Tällä kannalla olivat asiat kuninkaan kuollessa; melkein samaan
aikaan tai vähää ennen oli Sofia saanut tietää, että herttua oli
salaisissa suhteissa erääseen porvaristyttöön Tukholmassa, ja tästä
hän harmistui silmittömästi.
Kuningassuru oli muka luonnollinen syy vetäytyä pois seurustelusta
hänen kanssaan.
Mutta niistä ajoista asti oli hänellä mielessään katkaista kaikki
suhteet herttuaan.
Prinssi Juhana, jolle hän uskoi salaisuutensa, kielsi kyllä häntä
sitä tekemästä. Se häväistysjuttu, jonka alaiseksi Cecilia joutui
Vadstenassa, oli vielä tuoreessa muistissa, ja ken tietää, mitä
Sofiasta sanottaisiin, jos hän nyt purkaisi jo yleisesti tunnetun
liiton.
Jos herttua olikin rakastunut porvaristyttöön, mitä hänen tarvitsi
huolia siitä; hänen arvoansa vain vahingoittaisi se, että hän oli
ottanut korviinsa tuollaisia juoruja.
"Ole yhtä ystävällinen herttualle kuin ennenkin, se on minun
neuvoni", sanoi prinssi.
Ja hänen nuori sisarensa noudatti neuvoa harmissaan ja
vastahakoisesti, sillä hän ei uskaltanut muuta.
Eräänä päivänä sanoi Elisabet hänelle:
"Lecoeur on pyytänyt saada laulaa ja soittaa meille tänään, ja minä
olen suostunut."
"Me emme ota ketään vastaan", väitti Sofia kiivaasti.
"Hän istuu tuolla salissa, ja meidän tarvitsee vain aukaista ovet
kuullaksemme häntä."
"Ei, ei, se ei käy päinsä."
"Sinä voit mennä makuukamariin, minä tahdon kuulla häntä."
Lecoeur tuli. Hän oli harjoitellut Kustaa kuninkaan lempilauluja
ja lauloi niitä nyt selvästi, sujuvasti ruotsiksi. Prinsessat
hämmästyivät aluksi, mutta pian nousi ilo ja ihastus ylimmilleen.
Itkien he vaipuivat toistensa syliin; soinnukkaat, surumieliset
sävelet tunkeutuivat heidän sydämiinsä, saattoivat sinne uutta eloa
ja uusia ajatuksia, toivat lohdutusta, sytyttivät toiveita.
Hetkisen kuluttua laulu vaikeni.
"Hän menee, minun täytyy kiittää häntä", sanoi Elisabet ja riensi
huoneesta.
Sofia istui ja kuunteli sykkivin sydämin; hän ei voinut erottaa
sanaakaan.
Elisabet palasi pian.
"Hän tulee taas tänne huomenna", huusi hän jo ovessa.
"Elisabet, miten sinä tohdit?"
"Pyysithän sitä itse, ja olisitpa nähnyt, miten iloiseksi hän tuli,
kun sanoin, että sinä olit kuulemassa laulua."
"Sinun ei olisi pitänyt sanoa hänelle sitä."
"Mutta nyt se on tehty, ja kyllä sinä voit olla tulematta tänne
huomenna."
Mutta Sofia tuli joka päivä. Hän kadehti sisartansa, joka sai
puhutella ja kiittää häntä; hän halusi nähdä Lecoeuriä, mutta ei
voinut rikkoa hovitapojen ankaria säädöksiä.
Silloin kertoi hänen hovineitsyensä eräänä päivänä suurena
salaisuutena, että jos prinsessa tahtoisi tyhjentää pienen pullon,
jonka hän antaa hänelle, hän saisi nähdä ajatuksensa ilmielävinä
silmiensä edessä.
Sofia arveli, että se oli mahdotonta, mutta hänellä oli kyllä halua
koettaa sitä.
Määrättyyn aikaan hän tyhjensi pullon.
Hän näki edessään Jean Lecoeurin, joka katseli häntä surusilmin.
Hän tukehutti huutonsa peläten, että näky häviäisi yhtä nopeaan.
Silloin hän huomasi pullon uudelleen olevan kädessänsä, ja melkein
tietämättänsä hän vei sen huulilleen.
Lecoeurin katse tuli eloisammaksi, hän katsoi häntä rukoillen... hän
näytti lähestyvän...
"Pois, pois," huudahti prinsessa kauhistuen.
Samassa näky hävisi.
Mutta kun hän seuraavana iltana taas kuuli Lecoeurin laulavan,
syntyi hänessä mitä ankarin halu saada nähdä häntä, ja sentähden hän
sanoi hovineitsyelleen, että tämä hankkisi useampia pulloja tuota
ihmeellistä juomaa; siitä muka nukkui niin hyvästi.
Toisen kerran hän näki hänet. Lecoeur seisoi maalaustelineiden
ääressä maalaamassa kuvaa, _hänen_ kuvaansa... hän tunsi sen heti.
Taulu oli valmistumaisillaan; hänellä oli kirja kädessä, ja maalaaja
polvistui suutelemaan sitä.
"Lecoeur!" kuiskasi hän.
Tämä kääntyi nopeasti. Sofia ei ollut koskaan nähnyt häntä niin
iloisena; hän viittasi tauluun, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tuo
on minun!" ja sitten hän painoi sitä rintaansa vasten.
Mikä rohkeus... Sofia teki estävän liikkeen.
Silloin kävi hänen katseensa uhkamieliseksi, ja kiihkeästi hän painoi
suudelman kuvan huulille.
Sofia huudahti.
Näky oli hävinnyt.
"En koskaan enää tahdo nähdä häntä."
Mutta seuraavana iltana hän taas kuunteli hänen lauluaan ja kadehti
Elisabetia, joka sai nähdä hänet ja puhutella häntä.
Sen ajatuksen, että Lecoeur rohkeni rakastaa häntä, olisi luullut
synnyttävän vihaa Sofiassa, mutta sen sijaan se täytti hänet
ihastuksella ja ilolla, jota mitkään järjelliset syyt eivät voineet
vähentää.
"Hän rakastaa minua!" ajatteli Sofia itsekseen. "Ja minä, minä,
enköhän minäkin rakasta häntä."
Seuraavalla kerralla Sofia näki hänet lukemassa; Lecoeur katsoi häntä
tuskan ilme kasvoillaan ja ikäänkuin työnsi luotaan hänen kuvansa ja
jatkoi senjälkeen lukuaan.
Kumma kyllä, Sofia oli huomaavinaan laulussa aina senjälkeen
samaa mielentilaa, missä hän viimeksi oli nähnyt hänet. Hempeät,
haaveilevat sävelet saivat sisimmät tunteet väräjämään; se oli alussa
myötätuntoista osanottoa, mutta muuttui pian liekehtiväksi himoksi,
joka pani miettimään keinoja, miten saisi tavata rakastettunsa, hovin
saamatta siitä juorun aihetta.
Elisabet tuli hänelle avuksi.
Hän ehdotti, että he nyt jatkaisivat ranskankielen opintojansa;
eihän heillä olisi siihen koskaan parempaa aikaa, ja olihan heidän
autuaasti nukkuneen isänsä toivomus, että he kehittäisivät itseänsä
tiedoissa.
Punastuen kääntyi Sofia hänestä pois.
"Sinä ehkä voisit sen tehdä, rakas sisko", sanoi hän. "Kysy
kuninkaalta ja leskikuningattarelta."
Kumpainenkaan ei nähnyt siinä mitään pahaa, ja niin alkoivat
luennot. Aluksi otti niihin osaa ainoastaan Elisabet.
Mutta Sofia oli läheisyydessä, hän kuunteli Lecoeurin sointuvaa ääntä
ja halusi olla mukana.
Samaan aikaan sanoi hänen hovineitsyensä, ettei tuota ihmeellistä
juomaa enää ollut useampia pulloja saatavissa, ja täten olivat siis
häneltä kaikki näyt hävinneet.
Turhaan työskenteli mielikuvitus tuon rakkaan kuvan
esiinloihtimisessa; se oli ja pysyi poissa.
"Lecoeur suree jotakin", kertoi Elisabet. "Tule mukaan, ehkä hän
sanoo sen sinulle."
Juuri tätä Sofia sekä pelkäsi että toivoi. Sellainen tunnustus olisi
ainaiseksi erottanut heidät toisistaan.
Ja kuitenkin, kuinka kovasti hän sitä halusikaan kuulla!
Kiusaus oli liian suuri; hän päätti itsekseen olla jääkylmä, mutta
hänen halunsa paloi kuulemaan lemmen vakuutuksia, lemmen, jossa hän
ei suinkaan ollut osattomana.
Niin hän eräänä päivänä seurasi Elisabetia luentohuoneeseen.
Lecoeur ei tiennyt tästä mitään; hänen kalpeat poskensa punastuivat
vahvasti.
Mutta sitten, kuinka kunnioittava ja huomaavainen hän olikaan!
Kun Sofia luki, tunsi hän, että opettajan silmät olivat kiintyneet
häneen, mutta heidän katseensa eivät kohdanneet milloinkaan; oli
selvää, että ne välttivät toisiaan.
Elisabet oli se, joka piti keskustelua vireillä. Hän ehdotti, että
lukutunteja jatkettaisiin joka aamupäivä kello 8--10 ja että Lecoeur
joka ilta soittaisi ja laulaisi prinsessoille heidän neuloessaan.
Sofia ei tiennyt, kävisikö se laatuun, mutta sisaren vakuutukset,
että kuningas ja leskikuningatar olivat antaneet myöntymyksensä,
saivat hänetkin suostumaan.
Miten toisenlaisia olivatkaan luennot, kuin mitä Sofia oli kuvitellut!
Lecoeur ei unohtanut silmänräpäykseksikään velvollisuutensa vaatimaa
kunnioitusta.
Hänen malttavaisuutensa rohkaisi Sofiaa. Tämä tahtoi pakottaa
hänet ilmaisemaan tunteensa, tuli yhtäkkiä puheliaaksi ja
häikäilemättömäksi, hänen kopea olemuksensa muuttui alentuvaksi
tuttavallisuudeksi. Kun hänen käsiään paleli, pyysi hän hymyillen
opettajan lämmittämään niitä omissaan.
Nämä kädet olivat kuumeenpolttavat, ja Sofia tunsi niiden vapisevan
tarttuessaan hänen käsiinsä; hän näki värien vaihtelevan hänen
poskillaan, ja kun hän kysymyksillään sai hänet katsomaan silmiinsä,
näytti tuo silmäys anovan sääliä.
Itse ei Sofia tuosta suinkaan kärsinyt vähintä. Lecoeurin rakkaudesta
hän oli varma; ehkäpä vain pelko siitä, että olisi pakko poistua
ainaiseksi hänen silmäinsä edestä, sitoi hänen kielensä.
Pakottaakseen hänet tekemään tunnustuksensa voisi Sofia kyllä olla
huolimatta arvostaan, mutta ensin hän tahtoi koettaa, olisiko muita
keinoja.
Prinsessa Sofia oli ainoastaan 18-vuotias; hänen ainoa ystävänsä
oli hänen tuskin 14-vuotias sisarensa Elisabet, mutta tälle hän
ei _tahtonut_ uskoa salaisuuttansa, leskikuningattarelle hän ei
_uskaltanut_, ja siten oli hän aivan yksin.
Hän tunsi hyvin veljiensä kevytmielisyyden; jo muutamia viikkoja
isän kuoleman jälkeen oli kuningas Eerik aukaissut linnan portit
rakastajattarilleen.
Tämän olisi luullut herättävän paheksumista, mutta päinvastoin
kumartelivat hovin herrat ja naiset syvempään kuin ennen; nuori
kuningas oli vapaamielinen herra, ja mitä hän oli tehnyt, sitä voivat
hekin itsekukin kenenkään moittimatta tehdä.
Joskin Sofia alussa oli pitänyt Maunu herttuasta, oli mieltymys jo
aikaa sitten mennyttä; nythän rakasti ensi kertaa, rakasti nuoren
sydämensä koko lämmöllä, ja vaikkakin hänen järkensä väitti, että
tämä rakkaus oli hulluutta, tuntui se hänestä kuitenkin kalliimmalta
kuin koko hänen elämänsä. Vielä taisteli hän lemmenkiihkoansa
vastaan, joka päivä päivältä tuli yhä valtavammaksi; muutamina
päivinä näytti siltä, kuin Lecoeur olisi tehnyt tunnustuksensa, kun
hänen silmäyksensä olivat kiihkeämmät ja äänensä hurmaavampi kuin
tavallisesti, mutta toisinaan taas ei katse noussut lattiasta ja ääni
oli melkein kuiskaava.
Oli hyvin luultavaa, että Lecoeur tiesi hänen ajatuksensa. Miksi hän
ei siis tehnyt tunnustustansa?
Jotta hän voisi rauhassa puhua Sofian kanssa, täytyi saada Elisabet
poistumaan. Mutta tämäkin tunsi näistä kokouksista viehätystä, uutta
ja vaarallista.
Sofian kanssa hän ei puhunut kenestäkään muusta kuin Lecoeuristä;
hänen nuori mielikuvituksensa oli kaikesta päättäen hyvin kiihkeässä
toiminnassa, ja juuri tästä arkaluontoisesta asiasta Sofia päätti
puhua Lecoeurin kanssa. Samalla hän, niin hän arveli, voisi ehkä
luoda silmäyksen tämän omaan sydämeen ja poistaa juovan heidän
väliltään; Lecoeurin täytyi tehdä tunnustuksensa, maksoi mitä maksoi.
"Minä tahdon puhua kanssanne kahdenkesken", kuiskasi hän Lecoeurille
seuraavan lukutunnin alussa.
Tämä kumarsi mitään vastaamatta, mutta Sofia huomasi selvään, että
hän lukutunnin aikana oli miettivämpi ja hiljaisempi kuin koskaan
ennen.
Ollessaan lähdössä sanoi hän: "Neiti Elisabet, minulla on muutamia
taiteellisessa suhteessa vähäpätöisiä tauluja, jotka mielelläni
näyttäisin teille."
"Ovatko ne mukananne?" kysyi Elisabet vilkkaasti. "Ne ovat siihen
liian suuria, ne ovat huoneessani läntisessä tornissa... Beata
neitsyt tietää kyllä tien, mutta jättäkää hänet etuhuoneeseen, hän ei
saa niitä nähdä."
"Minä tulen", huudahti hilpeä tyttö.
"Mutta sen täytyy kaiken tapahtua ikäänkuin teidän omasta
alkuunpanostanne; avain riippuu naulassa oven pielessä, te aukaisette
oven ja menette yksin sisään."
"Ettekö te ole kotona?"
"Sitä voitaisiin paheksua, mutta jos maltatte odottaa, niin voinhan
minä yhtäkkiä tulla."
"Minä odotan", huudahti hän ja taputti tyytyväisenä käsiään. "Niin
ihmeen hauskaa!"
"Mutta mihin aikaan?"
"Sen saatte te määrätä."
"Ehkäpä neiti Sofia tekisi sen?"
"Kello kahdeksan huomis-aamuna!" sanoi Sofia hätäisesti.
"Lukutunnilla!" huomautti Elisabet pettynein mielin.
"Minä olen poissa kello kahdeksan", sanoi Lecoeur, kumarsi ja katosi.
"Hän ei kutsunut sinua mukaan."
"Hän tiesi, etten minä olisi siihen suostunut."
"Minä kerron sitten sinulle kaikki!"
"Se sinun täytyy tehdä!"
"Etkö sinä pidä hänestä?"
"Pidän kyllä!"
"Minä pidän sanomattoman paljon!"
"Elisabet, sinä unohdat, kuka sinä olet ja mikä hän on", vastasi
Sofia epävarmasti.
"Eikö meidän autuas isävainajamme sanonut: ihminen kuin ihminen, ja
hän on kauniin, mitä olen nähnyt."
Sofia sai töin-tuskin hänet vaikenemaan; asia oli pidettävä salassa
kaikilta.
Sen huomasi Elisabetkin, mutta tuo hänen ensimäinen seikkailunsa oli
koko päivän hänen ajatuksissaan.
Entä Sofia, mitä hän sanoisi Lecoeurille?... Miten alottaisi
keskustelun ilmaisematta sydämensä ajatuksia, ja mihin asiat
johtaisivat? Ehkäpä ikuiseen eroon... ah, hän ei voi, hän ei tahdo
elää ilman häntä.
* * * * *
Kun Lecoeur jätti prinsessat, kiirehti hän pieneen vinttikamariinsa
ja heittäytyi istumaan ankaran epätoivon vallassa.
"Minä en voi, se on mahdotonta", vaikeroi hän onnettomana, "parempi
on paeta vaaraa".
Hän otti kiireesti esille vanhan kapsäkkinsä, joka oli nurkassa
maalaustelineiden takana, ja heitti siihen muutamia vaatekappaleita,
joita oli huiskin-haiskin tuoleilla ja penkeillä. Lukko oli rikki,
sitä ei voinut sulkea, mutta kaikeksi onneksi oli hänellä köyttä, sen
hän kiersi kapsäkin ympäri, ja niin oli siitä suoriuduttu.
Hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen; kaikkialla oli tauluja,
selkäpuolet huoneeseen päin, siinä oli koko kuninkaallisen perheen
muotokuvat, paitsi Sofian. Hän aukaisi nuttunsa ja otti esiin hänen
kuvansa, jota kantoi povellaan.
"Kaikki muut jääkööt, sinä seuraat minua", kuiskasi hän painaen
huulensa medaljonkiin. Hän piilotti sen uudelleen poveensa, sulki
oven, pisti avaimen taskuunsa sekä riensi nopeasti rappusia alas ja
pois linnasta.
"Minne matka, ranskalainen!" kuului ääni häntä vastaan. Se oli Maunu
herttua. Lecoeur kumarsi ja aikoi mennä.
Silloin tartuttiin väkevällä kädellä hänen olkapäähänsä ja herttua
katsoi häneen terävästi.
"Minä toivon, että teidän sievoinen naamanne viehättää prinsessaa
yhtä vähän kuin minuakin", sanoi hän. "Teidän armonne?"
"Ei ole teille ollenkaan suosiollinen; minulle on sanottu, että
teidän pitäisi valvoa minun etujani prinsessa Sofian luona, eikä hän
ole koskaan ollut minulle kylmempi kuin nyt."
"Siinä suhteessa voin minä hyvin vähän", vastasi Lecoeur vahvasti
punastuen.
"Teillä onkin ehkä enemmän halua asettua minun tielleni. Mutta olkaa
varuillanne; sen mehiläisen, joka aikoo pistää, lyön minä säälittä
kuoliaaksi!"
Näin sanoen herttua jatkoi matkaansa linnaan. Lecoeur ohjasi hitain
askelin ja pää kumarassa kulkunsa Pyhän Klaran kirkon seuduille,
missä Bellini asui.
Tämän asunto oli melkein ruhtinaallinen, ja kuningas ja prinssit sekä
etevimmät aatelistosta kävivät usein hänen luonansa.
Ne kestit, joita hän piti harvoille vierailleen, olivat herkulliset,
ja hyvin halukkaasti niissä käytiin.
Yleensä hän ei ottanut ketään vastaan, mutta Lecoeur pääsi heti
sisään.
Italialainen loikoili pienellä sohvalla kalliiseen itämaiseen
yönuttuun kääriytyneenä. Päässään oli hänellä helmillä koristeltu
lakki ja oikeassa kädessä kaksiosainen intialainen tupakkapiippu,
josta hän silloin-tällöin puhalsi savupilven.
Huone oli melkein täynnä kevyttä, hyvältä tuoksuvaa savua.
Lecoeur pysähtyi hämillään.
"Tuletpa onnelliseen aikaan", sanoi italialainen. "Minä imen
viisautta samasta lähteestä kuin muinaisajan suuret miehet.
Neekeripalvelijani on tuonut Persiasta tätä kallisarvoista yrttiä,
joka selvittää tulevaisuuden aivoituksia."
"Voivatko muutkin kuolevaiset saada sitä?" kysyi Lecoeur.
"Eivät, poikani, se on maailmalle salaisuus, suotu ainoastaan
valituille."
"Minä en varmaankaan ole niiden joukossa!"
Hänen äänensä ilmaisi suurta alakuloisuutta.
Bellini katseli häntä tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä, ja hänen
katseensa synkistyi.
"Miksi olet tullut tänne?"
"Sanomaan jäähyväisiä."
"Jäähyväisiä?" Hän nousi nopeasti.
"Minä en voi jäädä tänne!"
"Et _voi_!" Ääni kaikui uhkaavana.
"Olkaa sääliväinen!"
Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana italialaisen tuliset
silmäykset polttavina koettivat tunkeutua uhrinsa läpi saadakseen
selville sen salaisimmat ajatukset.
Lecoeur seisoi kalmankalpeana, voimattomana hänen edessään, kurjana
työaseena, joka oli rohjennut ajatella omia toiveitaan... Pyöveli
hymyili hänen sitä havaitsemattansa.
"Kenelle te kuulutte?" kysyi hän ankarasti.
"Pyhälle jesuiittaveljeskunnalle!"
"Mitä veljeskunta ennen kaikkea vaatii?"
"Sokeaa tottelevaisuutta!"
"Ja millä saa maksaa halunsa erota veljeskunnastamme?"
"Hengellään!"
"Miksi veljeskunta nimittää palvelijoitansa?"
"Ruumiiksi!"
"Minkätähden?"
"Sentähden että heidän täytyy kuolettaa kaikki omat ajatuksensa ja
toiveensa", läähätti onneton.
"Ettekö tahdo sitä?" kysyttiin melkein ylenkatseellisesti.
"Tahdon kernaasti heittäytyä mihin kidutuksiin tahansa, ruumiilliset
kärsimykset ehkä lieventäisivät sieluni tuskia, mutta en voi, en
siedä nähdä hänen kärsivän."
Taas seurasi pitkähkö vaitiolo.
"Kuka teki teistä prinsessain opettajan?"
"Teidän ylhäisyytenne."
"Kuka on se, joka kujeillaan on aukaissut teille tien prinsessan
sydämeen?"
Ranskalainen oli kahdenvaiheilla; vahva puna levisi hänen kalpeille
kasvoilleen... "Hän oli jo ennen osoittanut minulle suopeutta, jota
-- jota --" Hän vaikeni äkkiä.
"Josta hovijuorut kyllä puhuivat", täydensi italialainen. "Juuri
sentähden minä valitsin teidät; jos olisin valinnut jonkun toisen,
olisi kieltenopettaja pian jäänyt syrjään."
"Totta on, että hänellä on ylpeä luonne."
"Joka minun tahtoni alaisena on taipunut naurettavaan lemmenkiihkoon;
teidän täytyy käsittää, että tämä ei ole tapahtunut teidän tähtenne",
lisäsi Bellini halveksivasti.
Lecoeurin pää painui syvälle kumaraan.
"Että minä selittelen teille näitä asioita, on jo suurempi suosio
kuin te ansaitsette, mutta minä tahdon kiihottaa teidän intoanne
antamalla teidän tietää, että olette kutsuttu täyttämään pyhiä
tarkoituksia. Kustaa Vaasan poikien ja tyttärien täytyy kaikkien
kääntyä ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan. Paavi tahtoo sitä,
katolinen papisto ei sitä voi, mutta jesuiittaveljeskunta on sen
tekevä palvelijainsa kautta.
"Sinulle poikani, on kirkko uskonut Sofian ja Elisabetin pelastamisen
ja antanut meille molemmille siihen välikappaleita. Arvoltani
korkeampana käsken minä sinua käyttämään juonia ja viisautta;
älä koskaan unohda, että välikappaleet ovat hyvät, kun ne vievät
päämaaliin. Heitä pois oma minuutesi, puhu ja toimi viisaan harkinnan
mukaan, niin sinua odottaa ilo, josta sinulla ei ole käsitystäkään!
Ole luja, että ansaitsisit päästä nauttimaan sitä."
Lecoeurin rinta kohoili, ja hänen katseensa hehkui... "Mitä minun
pitää tekemän?" kysyi hän liikutettuna.
"Ripitä itsesi!"
Ja hän kertoi kovista kärsimyksistään, miten Sofia oli saattanut
hänet kiusaukseen silmäyksillään ja sanoillaan, miten hän oli
pannut kätensä hänen käsiinsä, ja kuinka hän oli tuntenut heikon
kädenpuristuksen, vastaamatta siihen, mutta nyt heidän pitäisi
ensi kerran kohdata toisensa kahdenkesken... Sofia tahtoi sitä...
pelastusta ei ollut... sentähden pois, pois!
"Oletko sinä uskon sotilas etkä tiedä mitä sinun pitää tekemän!"
huudahti italialainen. "Jokaista kieltäymystä seuraa voitto. Älä
anna vietellä itseäsi pienintäkään askelta harhaan; lemmenkiihkonsa
pakottamana hän on tekevä mitä sinä tahdot, totteleva pienintäkin
viittausta."
"Minä tiedän, että hän on sen tekevä!" huudahti Lecoeur kiihkoisesti.
"Sinun tähtesi täytyy hänen osoittaa Maunu herttualle samaa suosiota
ja taipumusta kuin ennenkin."
"Sitä hän ei koskaan tee."
"Hänen täytyy, ymmärrätkö."
"Onko minun pakottaminen hänet siihen ja voinko sitä?"
"Sinä voit sentähden, että sinun täytyy."
"Mutta hän inhoo herttuaa."
"Hänen täytyy tulla hänen puolisoksensa."
"Ei koskaan!" huudahti Lecoeur.
"Heti kun kruunausjuhlallisuudet ovat ohi, tulee häävalmistuksien
alkaa."
"Ilman hänen suostumustansako?"
"Sinun täytyy saada hänet suostumaan, ja herttua saa olla sinulle
kiitollinen onnestaan."
"Minä vihaan herttuaa!"
"Pyydä ennemmin hänen puoltolausettaan päästäksesi herttuattaren
rippi-isäksi", sanoi italialainen hymyillen.
Mutta ennenkuin he erosivat, sanoi Bellini: "Muista, että minä olen
siellä läsnä huomenna."
"Siellä läsnäkö?"
"Niin, näkymättömänä, ainakin hänelle."
* * * * *
Kun Lecoeur myöhemmin illalla palasi linnaan, olivat hänen
ajatuksensa sellaisessa sekamelskassa, että hän vietti koko yönsä
milloin hurjassa epätoivossa, milloin palavissa rukouksissa.
Kalpeana ja puku jokseenkin epäjärjestyksessä esiintyikin hän
sentähden seuraavana päivänä prinsessan luona.
Mutta rakkaudella on oma logiikkansa.
Sofiaa ei tämä loukannut, hän tunsi sääliä ja osanottoa. Hänen
oma pelkonsa väheni, kun hän näki Lecoeurin kärsimykset ja hänen
häiriintyneen ulkomuotonsa.
"Tulkaa istumaan tänne", sanoi Sofia ja ojensi hänelle kätensä, jota
hän tuskin kosketti.
"Te tahdotte puhua kanssani, prinsessa."
"Niin, Elisabetista. Mutta nyt tahdon ensin tietää, mikä teitä
vaivaa... oletteko sairas?"
"Niinpä melkein luulen."
"Sitten teidän täytyy kysyä neuvoa yrtintuntijalta."
"Ei kukaan voi parantaa minua."
"Eikö kukaan?"
"Ei muu kuin kuolema."
Sofian sydän sykki ankarasti. "Kuolema!" toisti hän.
"Minä en pelkää sitä, joka lopettaa kaikki tuskat."
"Jean, luottakaa minuun."
"Oi, jospa te luottaisitte minuun!"
"Voitteko epäillä sitä?"
"Minä tiedän, ettette luota."
"Vaatikaa todistuksia, mitä tahansa."
Lecoeur ei rohjennut katsoa häneen, mutta hän tunsi itsessään hänen
silmäyksensä. Sofia tarttui hänen oikeaan käsivarteensa.
"Ei nyt", sanoi Lecoeur, "meidänhän piti puhua prinsessa Elisabetista,
joka... on ehkä heti täällä."