Tyttäristään rakasti Kustaa enimmän ihanaa Ceciliaa, joka puolestaan
rakasti häntä mitä hellimmällä vastarakkaudella. Onnettoman
häämatkansa jälkeen tämä suri vähemmin hairahdustansa kuin sitä, että
oli tullut karkoitetuksi isän luota, ja isän kuolemaa hän suri aluksi
melkein lohduttomana. Hän sulkeutui huoneisiinsa, eivätkä hänen
sisarensa eikä leskikuningatar saaneet tulla sisään.
"Minä voin nähdä hänet silmieni edessä", huusi hän kyynelten
virtaillessa, "enkä minä tahdo nähdä ketään, en sulkeutua kenenkään
syliin paitsi hänen!"
"Mutta rakkain prinsessani, ei hän pitäisi siitä, jos tietäisi..."
"Tyhmyyksiä, imettäjäni, luuletko, että hän ei lohduttaisi minua, jos
näkisi suruni."
"Siunattu lapsi, eikö teillä ole raamattua, jonka hän itse antoi
teille."
"Anna se tänne!"
Hän otti kirjan imettäjänsä kädestä, kietoi käsivartensa sen ympäri
ja itkien tuuditteli sitä edestakaisin, kuin se olisi ollut pieni
lapsi.
"Ettekö lue sitä?"
"En, minä en voi, minä en tahdo."
"Teidän autuas isänne teki niin joka päivä."
"Muistatko sitä äänen sointua, miten se kaikuikaan, kun hän puhui
tahi luki?"
"Muistatteko myös, _mitä_ hän luki?"
"Ja kun hän lauloi säestäen luutullansa!... Onko kuningas ottanut
tuon vanhan rakkaan luutun?"
"Minä luulen, että se on leskikuningattarella."
"Mene kohta hänen luokseen ja sano, että minä, hänen tyttärensä,
tahdon saada sen."
"Tahtooko prinsessa soittaa sitä?"
"Luuttuako? En, imettäjäni. Ei kukaan saa koskea siihen, tahdon vain
pitää sen näkyvissäni entisten onnenpäivien muistona."
Kun Cecilia oli näin ylenmäärin suruissaan, koettivat hänen molemmat
sisarensa lohduttautua parhaansa mukaan, ottamalla huomioonsa
hovitapojen vaatimukset.
Kolmen kuukauden aikana kuninkaan kuoleman ja hautaamisen välillä
täytyi kaikkien naisomaisten pysyä huoneisiinsa sulkeutuneina, ja se
oli pitkä koetus nuorille.
Mutta vielä sen jälkeenkin vaati tapa ankaraa erilläänpysymistä,
eivätkä prinsessat näyttäytyneet ennen kuin puolen vuoden kuluttua,
Eerikin kruunauksessa.
Nämä kymmenen kuukautta eivät olleet vaikuttamatta heidän
kehitykseensä.
Saksin nuori herttua toivoi saavansa mitä pikimmin viedä Sofian
kotiinsa morsiamenaan, mutta siihen tarvittiin Eerikin ja etupäässä
prinsessan oma suostumus. Naisen oikkuko vai mikä lie ollut syynä,
ehkäpä isän kuolema, mutta prinsessa oli melkein välttänyt herttuaa,
ja joskin tämä voi arvata syyn siihen, niin oli nyt kysymyksessä
hänen suosionsa uudestaan-saavuttaminen. Rikkaampaa puolisoa hän ei
voinut saada, ja sitäpaitsi oli nuori neiti kaunotar, jota kannatti
kylläkin tavoitella.
Maunu herra oli kyllä aikansa kuluksi rakastunut kauniiseen
porvaristyttöön ja varomattomuudessaan uskonut onnensa salaisuuden
prinssi Eerikille. Tämä, joka oli ainainen lörpöttelijä, oli
sisariensa läsnäollessa laskenut leikkiä herttuan pienestä
harha-askeleesta ja saanut hänet takertumaan.
Sofian salamoiva katse oli ollut kylliksi ilmaisemaan herttualle
hänen vastenmielisyytensä, ja siitä päivästä asti oli prinsessa
hänelle kylmä ja vieras.
Tämä tapahtui vanhan kuninkaan vielä eläessä, ja Maunu herrasta
oli käsittämätöntä, että hän voisi olla pahoillaan tuommoisesta
pikkuseikasta.
Nyt piti kuitenkin hänen suosionsa jälleen voitettaman, ja se voisi
ehkä helpoimmin käydä laatuun koettamalla karkoittaa ikävyyttä
siinä yksitoikkoisessa elämässä, johon luostarimainen yksinäisyys
hovisuojissa nyt pakotti nuoret prinsessat.
Turhaan herttua vaivasi ajatuskykyänsä keksiäkseen jotakin
huvituskeinoa, joka ei loukkaisi niitä tapoja, joita niin suuren
surun aikana oli noudattaminen; hän ei keksinyt sellaista.
Onneksi näytti useilla olevan sama ajatus, sillä italialainen
valtiomies signor Bellini kääntyi eräänä päivänä herttuan puoleen
kysyen, eikö olisi jotakin tehtävä prinsessain huvittamiseksi.
"Voitteko ehdottaa jotakin?" kysyi tämä.
"Musiikkia, esimerkiksi."
"Siihen kyllästyy."
"Mutta jos siihen yhdistettäisiin mystiikkiä."
"Mitä te tarkoitatte?"
"Semmoisia näytäntöjä, joita luostareissa pannaan toimeen."
"Mutta eiväthän prinsessat voi ruveta nunniksi."
"Sentähden voivat näytännöt tulla vähän toisenlaisiksi."
"Minä pelkään, ettei sitä sallita."
"Ei kenenkään tarvitse tietää siitä."
"Luuletteko, että vieraita henkilöitä voi tulla linnaan hoviväen
tietämättä?"
"Yksi tai kaksi riittää."
"Mitä he toimisivat?"
"Se riippuu sen henkilön mielenlaadusta, jota he tahtovat huvittaa."
"Kuka voi lukea naisen ajatukset?"
"Mystikko, teidän armonne."
"Onko teillä joku sellainen käytettävänänne?"
"On."
"Mitä kaikkea hän tarvitsee?"
"Ei muuta kuin semmoisen huoneen, jossa prinsessa toisinaan oleskelee
yksin."
"Eikö kukaan saa olla saapuvilla?"
"Ensi istunnon jälkeen saa prinsessa itse määrätä siitä."
"Minä tahtoisin saada todistuksen hänen kyvystään."
"Tahtooko teidän armonne käydä luonani illalla?"
"Varsin mielelläni."
Kohteliaana otti isäntä herttuan vastaan hänen tullessaan ja vei
hänet pieneen, pitkulaiseen huoneeseen, jonka ainoana kalustona oli
mukava lepotuoli, sen vieressä pieni pöytä sekä pöydällä kannu ja
pikari.
"Tätä viiniä täytyy juoda, jos tahtoo tulla oikealle tuulelle", sanoi
italialainen.
"Ja jos minä kieltäydyn siitä?"
"Niin on mystikko joka tapauksessa täyttävä lupauksensa."
"Jäättekö te tänne?"
"En, minä menen heti." Italialainen otti lampun.
"Mitä, pitääkö minun jäädä pimeään."
"Onhan teidän armollanne sekä tikari että miekka, jos niitä
tarvittaisiin", kuului ivallinen vastaus.
"Hassutuksia", jupisi herttua ja heittäytyi tuoliin.
Minuutti oli tuskin kulunut, kun hiljainen soitto alkoi; se tuntui
olevan kaukana, mutta oli kuitenkin niin täyteläistä, että se
sulautui mitä ihanimmiksi soinnuiksi. Herttua kuunteli ihastuneena;
hän ei tiennyt, antoiko joku pikarin hänen käteensä vai tarttuiko hän
siihen itse, mutta tulisempaa viiniä hän ei ollut koskaan maistanut,
ja tietämättään hän sulki silmänsä sitä nauttiessaan.
Kun hän ne taas aukaisi, niin... oi ihmettä!... tuossa seisoi
prinsessa Sofia, ihanana, loistavana... mutta hän vetäytyi pois, tai
oikeammin, keveä pilvi varjosti hänet... Herttua tahtoi hypähtää
pystyyn, mahdotonta, hän ei voinut nousta.
Taas hän tunsi täysinäisen pikarin kädessään, ja toistamiseen hän
tyhjensi sen. Vasten hänen tahtoansa sulkeutuivat hänen silmänsä
muutamaksi silmänräpäykseksi, ja sitten -- tuossa seisoi prinsessa
taas aivan lähellä; oikeassa kädessä oli Sofialla hänen kuvansa,
jonka hän useita kuukausia sitten oli antanut hänelle. Hän katseli
sitä surullisesti ja laski sen sitten pois; heti senjälkeen otti
hän poveltaan pienen kuvan, peitti sen suuteloillaan ja kätki taas
huolellisesti. Herttuan kuvan hän sitävastoin pani laatikkoon, ja
herttua oli kuulevinaan hänen kuiskaavan:
"Ei koskaan! Ei koskaan!"
Katosiko kuva sitten, vai menikö hän muutamaksi silmänräpäykseksi
tainnoksiin, sitä hän ei tiennyt.
Toinnuttuansa hän hypähti tuolilta ja riensi ulos.
Bellini tuli häntä vastaan etuhuoneessa.
"Missä, missä hän on?" huusi herttua.
"Kenestä teidän armonne puhuu?"
"Prinsessasta luonnollisesti!"
"Linnassa. Prinsessat eivät lähde huoneistaan", vastasi italialainen
teeskennellen ihmetystä.
"Kynttilä, antakaa minulle kynttilä!"
Herttua tutki huoneen erittäin tarkoin, mutta ei ollut ovea, josta
voisi päästä pois, ei kaappia, mihin piiloutua... hän koputti seiniä,
tarkasti, oliko lattiassa luukkuja... kaikki turhaan.
"Loihtua", jupisi hän.
"Mystiikkiä, teidän armonne."
"Minä tahdon puhua sen miehen kanssa!"