Uusi kuningas! Mikä sopiva tilaisuus herättämään uusia toiveita!
Mikä aihe täyttämään hovin rappusia ja saleja kaikenmoisilla
onnenonkijoilla! Poissa oli vanha kuningas, poistunut hänen
kanssaan hänen lähin ympäristönsä. Nuoren kuninkaan ja hänen isänsä
keskinäisessä suhteessa oli aina ollut jotakin salaperäisyyttä ja
vihamielisyyttä. Vastapuolueella oli siis mitä parhaat menestyksen
toiveet, ja mitenkä hyvältä tuntuisikaan työntää tieltänsä vanhan
puolueen jäännökset!
Sentähden olivat linnan piha ja rappuset täynnä tulevia ja
meneviä, joista toiset lörpöttelivät ja naureskelivat, toiset taas
tuskittelivat ja olivat vaiti ajatellessaan omia huoliaan tai valtion
asioita.
Tuossa tulee valkohapsinen, turkkeihin puettu valtiomies.
Pöyhkeässä käskevässä katseessa, jonka hän loi ympärilleen, oli
salaista levottomuutta; vanhan ajan miehissä synnytti uusi hallitus
tulevaisuuden pelkoa.
Tässä astuu rautaan ja teräkseen puettu, partasuu soturi, otsa
kurtussa ja pitkä miekka kilisten pihan kivitystä vasten. Hän
oli monta kertaa ottanut osaa iloisiin juhliin Kalmarissa, jossa
katkotut käsivarret ja puhkaistut silmät kuuluivat prinssi Eerikin
jokapäiväisiin huvituksiin. Oliko kuningas Eerikin mieliala
muuttunut, vai tahtoiko hän nyt saattaa suuret lyömämiekat laajempaan
käytäntöön?
Soturi oli tullut saamaan tietoa tästä, toimettomuus väsytti häntä.
Edestakaisin kulki siinä köyhiä avunanojia, iloisina ja täynnä
toiveita sinne mennessään, tuskaisina ja alakuloisina palatessaan;
ei kellään ollut aikaa ottaa vastaan heidän anomuksiaan. Kuninkaan
aika kului tyystin valtion asiain järjestämisessä, ja hänen
neuvonantajansa ja lähin miehensä Yrjö Pietarinpoika ei voinut
silmänräpäykseksikään jättää herraansa.
Usein toistettuna on vastaus "saatte tulla jollakin toisella kertaa"
vienyt lukemattomilta heidän viimeisenkin toivonsa. Ihmiset ovat
ihmeellisesti toisistaan riippuvaisia, aniharvat voivat omin voimin
tunkeutua eteenpäin.
Mutta kulkipa siinä myöskin äskenleivottuja virkamiehiä, ja nämä,
ajattelematta muuta kuin uutta arvoansa, työnsivät tieltänsä
niitä, jotka olivat parempia kuin he itse, ehkäpä heidän entisiä
hyväntekijöitänsä, osoittaakseen hätiköivällä kiirehtimisellään sekä
uutta asemaansa että virkaintoansa.
Tuli tuossa aatelisia, jotka halusivat läänityksiä entisistä
kirkon tiluksista, ja toisia, jotka tahtoivat puhdistautua siitä
syytöksestä, että muka olivat ryöstäneet lähimpiä naapureitaan.
Tuli talonpoikia etsimään suojaa röyhkeitä herroja vastaan.
Ja tuli, eikä suinkaan viimeisinä, pappeja eri kirkkokunnista,
katolisia, kalvinilaisia ja luterilaisia, kukin omia etujansa ajamaan.
Vanha palsta oli hyljätty, oli kynnettävä uusi. Mutta sillaikaa
kuin näin juostiin edestakaisin, pidettiin vahtien ja sotaväen
tarkastuksia, lähetettiin ja otettiin vastaan pikaviestejä, kuultiin
hevosten kavionkapsetta ja hirnuntaa porttien ulkopuolella,
höyhentöyhdöt heiluivat, aseet kalisivat ja kannukset kilisivät
sisäpuolella, samalla kuin rohkeita silmäyksiä luotiin linnan pieniin
ikkunoihin yhdestä toiseen, jotta saataisiin selville, oliko ketään
ja kuka siellä sisällä.
Historian ohjaamina voimme me, jotka näemme läpi muurien, kertoa
taisteluista, joita siellä taisteltiin, juonista, joita siellä
punottiin, kunnianhimoisista suunnitelmista, joita siellä tehtiin, ja
tuulentuvista, joita siellä rakennettiin. Se suuri pyörä, joka niin
monta vuotta oli antanut vauhtia valtiokoneistolle, oli pysähtynyt,
ja pienet pyörivät huimaa vauhtia, luullen kukin itsensä sopivimmaksi
vallan pitämiseen ja valtikan kantamiseen.
Eerik ja Juhana esiintyivät melkein kuin toistensa julkisina
vihollisina, kumpikin salaa työskennellen toisen vaikutuksen
kukistamiseksi, Juhana kateudesta ja vallanhimosta, Eerik peläten
tätä veljeänsä, jota hän lapsuudestaan asti oli vihannut ja kammonnut.
Mutta oli olemassa myöskin puolue, joka uhkaavana kohottautui
kumpaistakin vastaan. Kustaan persoonalliset kyvyt olivat olleet
hänen varmin turvansa aatelistoa vastaan, mutta hänen poikansa eivät
olleet missään suhteessa niin kyvykkäitä, että Ruotsin ylpeä aateli
olisi katsonut heitä kunnioituksella. Oli tavallaan kuninkaan poikain
onni, ettei aatelistossa ollut ketään etevämpää, joka olisi voinut
ryhtyä voimakkaampaan toimintaan, eipä ollut ketään edes siinä
määrässä toimikykyisempää, että olisi tyytymättömän, kuohuilevan
rahvaan avulla voinut tehdä vastarintaa, kun väkivallalla käytiin
sekä maan paraimpien miesten että heidän omaisuutensa kimppuun.
Ei mikään todista paremmin aatelisten keskinäistä kateutta, heidän
keskinäistä epäluottamustaan, horjuvaisuuttaan ja heikkouttaan,
kuin se, että he toinen toisensa perästä taivuttivat niskansa
mestauspölkylle, kunnes arvokkaimmat lopulta olivat kuin lakaistut
pois maan päältä.
Eerik XIV:tä, himojensa orjaa, pitivät jo hänen aikalaisensa
puolihupsuna; yhtä kevytmielinen ja ulkokullattu Juhana sai kiittää
ainoastaan syntyperäänsä nauttimastaan arvosta, ja kuitenkin
tulivat nämä molemmat aateliston pyöveleiksi. He koettivat, etenkin
jälkimäinen heistä, perustuksia myöten järkyttää isänsä suurta työtä,
ja voimakasta apua siihen ei puuttunutkaan, mutta uskonpuhdistus,
vaikkakin vasta heikosti juurtuneena, oli kuitenkin heille liian
vahva; sen aika oli nyt nousemassa.
Vakaamielinen tutkija huomaa tässä todistuksen siitä väkevästä
kädestä, joka ohjaa kansojen kohtaloa; läänityslaitoksen valta oli
laskeumassa, tarvittiin vain niin vähäiset voimat kuin Eerikin ja
Juhanan raivaamaan pois tieltä suurimman osan aatelia.
Eipä onnistunut edes paavinvallan ja vielä kauhistavamman
jesuiittalaisuuden avullakaan Juhanan ja Sigismundin uudestaan
saattaa Ruotsia katoliseksi; uusi aika ei tahtonut tietää siitä, ja
Kaarle odotti, ollen valmiina suureen työhönsä. Synkin silmäyksin
ja otsa rypyssä hän ryhtyi toimeensa; hän oli tutustunut ainoastaan
elämän varjopuoliin; epäluottamus ja vastenmielisyys veljiä kohtaan
sekä liehakoivat hovimiehet olivat lapsuudesta asti painaneet
leimansa hänen sieluunsa.
Melkein kiihkeästi hän oli rakastanut jaloa isäänsä, jonka sanoja,
tekoja ja varsinkaan opetuksia hän ei koskaan unohtanut. Mutta
Kustaan kuoleman jälkeen hän kävi hiljaiseksi ja umpimieliseksi; hän
piti ajatuksensa ominaan, mutta hänen silmänsä olivat aina auki,
terävinä ja tutkivina näkemään mitä tapahtui.
Näinä ensi aikoina vanhan kuninkaan kuoleman jälkeen olivat nuoret
prinsessat jätetyt alttiiksi kaikille niille kiusauksille, vaaroille
ja juonille, joita huolimattomat hoitajattaret, lahjoja ottavat
palvelijat ja imarteleva ympäristö tunnottomasti valmistavat niille,
jotka uskotaan heidän ostettuun huolenpitoonsa.
Nuori leskikuningatar oli vetäytynyt huoneisiinsa; hän ehkä syvimmin
ja vakavimmin kaipasi vainajaa. Hän oli hartaalla uskollisuudella
kiintynyt kuninkaaseen, ja tämä oli antanut hänelle rakkautensa sekä
täydellisen luottamuksensa.
Eerikin hartaasta pyynnöstä täytyi hänen luvata edustaa kuningatarta
niin kauan kuin Eerik oli naimaton, ja hän teki sen edelleenkin
arvokkuudella ja suloudella, joka oli kajastuksena entisistä ajoista
tässä siveellisesti yhä enemmän vajoavassa hovielämässä.
Hän koetti, niin pitkälle kuin hänen vaikutusvaltansa ulottui, olla
myöskin kuninkaan nuorten sisarten turvana, vaikka hän tiesikin, että
he eivät olleet hänelle kovinkaan suopeita.
Vielä oli nuoren kuninkaan onnistunut taivuttaa hänet pitämään
lähiötä huolta hänen kolmesta pienestä lapsestaan. Äitejä, kuninkaan
tunnettuja rakastajattaria, piti pidettämän hovin rouvina, ja vaikka
he eivät kuuluneet kuningattaren seurueeseen, olivat he kuitenkin
läsnä hovijuhlissa.
Erotukseksi siitä puhtaasta elämästä, joka tähän asti oli ollut
huomattavana Ruotsin hovissa, alkoi nyt semmoinen tapojen
hillittömyys, että se loukkasi kaikkia, mutta siihen täytyi mukautua,
kuninkaan tahto oli sellainen; monikin teki sen ehkä salatulla
tyytyväisyydellä, ja kuningas ja prinssit kävivät pöyhkeästi pää
pystyssä. Heidän aikansa oli nyt tullut.
Maunu vieraili Tukholmassa ainoastaan lyhyillä tervehdyksillä.
Veljiensä tavoin oli hänkin ympäristönsä turmelema. Kohtuuttomat
hurjastelut heikonsivat hänen jo alunpitäin heikkoa olemustansa, ja
hän antautui, ollen ylen herkkätuntoinen, tämän johdosta yhtä paljon
surun valtaan kuin haaveellisiin lemmenseikkailuihin.
Hyvin vähän aavisti Kustaa kuningas, mikä kostotar väijyi hänen
perhettänsä; se arasti valoa, mutta me voimme aikakirjoista huomata
sen olemassaolon.
* * * * *
Me alotamme, niinkuin kohtuullista onkin, kuningas Eerikistä.
Se kruunu, jota prinssi Eerik tuskalla ja pelolla oli tavoitellut,
oli vihdoinkin hänen päässään. Hänen samalla vihattu ja pelätty
veljensä oli vannonut hänelle uskollisuudenvalan; Juhana ei tosin
ollut, niinkuin hänen olisi pitänyt, polvistunut valtaistuimen eteen,
mutta hän oli laskenut kruununsa matolle äskenkruunatun kuninkaan
jalkain juureen tehdessään ojennetuin käsin uskollisuudenvalansa.
Valtakunnan mahtava aateli oli hänelle alamainen, sotilaat
ja rahvas hyvin suopeat, hänellä ei ollut mitään pelättäviä
ulkonaisia vihollisia, ja hän oli isänsä jälkeen perinyt täpötäyden
valtiorahaston.
Tehdäkseen kruunauksensa niin loistavaksi kuin mahdollista oli hän
sieltä ammentanut kultaa täysin käsin. Hollannista tuotiin uudet
hallitsijan arvomerkit ja samoin helmillä ja kalliilla kivillä
koristetut puvut kuninkaalle, leskikuningattarelle ja prinsessoille,
kallisarvoisia vaatteita hovilaisille sekä monta arkullista
korutavaraa, hopea-astioita, viinejä, ilotulitustarpeita y.m. Eikä
siinä kyllin; oli tilattu jalopeuroja, kameleja ja muita harvinaisia
eläimiä rahvaan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Siitä on jo kerrottu,
miten kestitsemisestä oli huolta pidetty.
Monta vierasta ruhtinasta oli kutsuttu juhlallisuuksiin, joita kesti
useita päiviä; milloin oli turnajaisia, joihin kuningas itse ja
valtakunnan etevimmät herrat ottivat osaa, milloin eläintaisteluja,
joissa koiria usutettiin karhujen kimppuun ja jotka loppuivat siten,
että ne revittiin kappaleiksi, milloin taas kemuja ja kestityksiä,
joita muuten olikin melkein joka päivä.
Kustaa kuningas oli testamentissaan määrännyt Eerikin veljiensä
läänitysherraksi ja antanut nuoremmille pojillensa perittävät
herttuakunnat, Juhana oli Suomen herttua, Maunu Itägöötanmaan ja
Kaarle Södermanlannin herttua. Vanha kuningas oli toivonut, että hän
semmoisella korotuksella saisi turvatuksi heidän olemassaolonsa ja
että toiselta puolen heissä ei heräisi kateutta kuninkaallista veljeä
kohtaan, jota onni oli paremmin suosinut.
Tämä tarkoitus ei toteutunut; epäsopu leimahti pian ilmituleen
veljien kesken, vaikka sitä alussa peiteltiin kohteliaisuuksilla.
Ensimäisessä kirjeessä, jonka prinssi Eerik sai veljeltään Juhanalta
isän kuoleman jälkeisenä päivänä, oli jo valituksia testamentin
johdosta. Oli muka kylläkin tunnettua, miten ahkera ja innokas heidän
autuaasti nukkunut isänsä oli ollut kokoomaan omaisuutta lapsilleen,
eikä kuitenkaan hänen viimeisessä tahdossaan ollut mitään määräystä
hänen jälkeenjättämänsä puhtaan rahan ja irtaimiston eikä hänen
monien kaunisten tiluksiensa jakamisesta, jotka nyt oikeuden mukaan
kuuluivat lapsille, vaikka vainaja oli siirtänyt niistä lähtevät
tulot valtiorahastoon. Juhana toivoi kaiken tämän nyt tulevan heidän
yhteiseksi omaisuudekseen.
Eerik vastasi: -- "Soisimme kernaasti, että teidän rakastavaisuutenne
tahtoisi tähän aikaan veljellisesti säästää meitä ja antaa meidän
olla itseksemme."
Sillä välin ja enimmäkseen juuri ajatteli Eerik, miten voisi
vahvistaa perimäänsä kuningasvaltaa, tehdäkseen jo alusta
pitäen tyhjäksi sen tuuman yhteishallituksesta hänen ja veljien
välillä, joka vanhalla kuninkaalla näytti olleen mielessä hänen
kirjoittaessaan testamenttiansa.
Eerik oli jo isänsä eläessä vahvistanut sen kirjelmän, jolla Juhana
sai läänikseen osan Suomea, mutta nyt hän tahtoi tarkemmin määrätä
herttuain suhteen kuninkaaseen, jotta ei jäisi mitään epäilystä
siitä, että se, jolla oli kuninkaan nimi, oli myöskin yksin
valtakunnan hallitsija.
Jo maaliskuussa 1561, siis neljä kuukautta ennen kruunaustansa,
hän lähetti kirjeitä voudeille määräten, että aatelin, papiston
ja kahdeksan talonpojan joka voutikunnasta piti saapuman Arbogaan
valtiokokoukseen 13 p:nä huhtikuuta. Siellä esitettiin Eerikin
itsensä tekemä lakiehdotus, koskeva herttuain oikeuksia.
Sen pääsisältö oli:
"-- että alamaisten herttuakunnissa tuli vannoa uskollisuudenvala
kuninkaalle eikä herttuoille. Herttuan sotajoukon järjestävät
kuninkaan määräämät miehet, sodan aikana ne ovat hänen päällikköjensä
komennettavina ja niiden sotalainsäädösten alaisia, joita kuningas
valmistaa; kukaan herttuoista ei saa ilman kuninkaan suostumusta
alottaa sotaa, yhtyä liittoon tai sopimukseen vieraan ruhtinaan
kanssa eikä kuninkaan luvatta kutsua itse tai sallia muiden kutsua
kokoukseen rahvasta ruhtinaskunnassaan tai ottaa veroa. Vakinaiset
verot paitsi kruununkymmenykset oli heillä oikeus kantaa, mutta
ylimääräiset verot kuuluivat kuninkaalle samoin kuin muistakin
valtakunnan osista."
"Kuninkaan antamat lakisäädökset ovat voimassa myöskin
herttuakunnissa. Samoin voi ainoastaan kuningas antaa rälssi- ja
muita etuoikeuksia. Tuomitsemisoikeutta on herttuoilla siinä
määrässä, että kihlakunnanoikeuden päätöksestä saattoi vedota
laamannin sijasta herttuaan, mutta sekä herttuasta että laamannista
kuninkaaseen ja hänen oikeuteensa. Laamannit ja piispat nimittää
kuningas."
Tämä ehdotus sai vaikeudetta säätyjen vahvistuksen, mutta ainoastaan
kova pakko voi taivuttaa prinssi Juhanan alistumaan tällaisiin
määräyksiin; kuitenkin täytyi sekä hänen että prinssi Maunun
ilmoittaa tyytyvänsä tähän.
Alentaakseen herttuain arvoa ja tehdäkseen heidät valtakunnan muiden
herrain vertaisiksi Eerik perusti kreivi- ja vapaaherra-arvot
Ruotsiin.
Jo valtaistuimelle noustessaan hän nimitti kolme kreiviä ja yhdeksän
vapaaherraa. P. Salvator-ritarikunta perustettiin ja suuri joukko
ylhäisiä herroja lyötiin ritareiksi. Samoin julistettiin, että ne
aateliset, joilta tilukset oli vääryydellä ryöstetty, saavat ne
takaisin, jos voivat näyttää todeksi omistusoikeutensa.
Kaikkiin varokeinoihin oli siis ryhdytty, jotta ei mikään
häiritsisi Ruotsin valtaistuimen omistamista. Eerik oli 26-vuotias,
hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hän oli taitava kaikenlaisissa
ruumiinharjoituksissa, suopea ja ystävällinen, terävä-älyinen ja hyvä
puhuja; hän osasi useita kieliä, oli tähtienselittäjä, runoilija,
säveltäjä ja maalari. Luonto ja onni olivat lahjoittaneet hänelle
monta loistavaa ominaisuutta; hänestä itsestään riippui niiden
käyttäminen.
* * * * *
Kruunauksen jälkeen ja kun kuningas oli vieraillut useissa
kuninkaankartanoissa Mälarin rannalla, tapahtui juhlallinen tulo
Tukholmaan, ja senjälkeen palattiin vähitellen jokapäiväisiin toimiin.
Ensi aikoina ei Eerikillä ollut juuri ollenkaan aikaa oleskella
molempien suosikkiensa Yrjö Pietarinpojan ja Dionysius Beureuksen
kanssa; aina oli saapuvilla joku valtakunnan herroista kutsuttuna
neuvottelemaan parannuksista, joita hän halusi panna toimeen
hallitusmuodossa ja hallinnossa.
Vapauttaakseen rahvaan pakollisesta matkustajien kestitsemisestä hän
uudisti vanhan määräyksen majatalojen toimittamisesta yleisten teiden
varsille.
Katolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin, ja monia
jumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja
poistettiin. Kuningas julistutti valtakuntansa turvapaikaksi kaikille
vainotuille protestanteille, ja tämä toimenpide otettiin suurella
mielihyvällä vastaan etenkin kalvinilaisten taholla.
Mutta omissakaan tarkoituksissaan ei Eerik ollut toimeton; hänen
lempituumiansa oli loistavalla avioliitolla laajentaa ainakin omaa
arvoansa ja vaikutusvaltaansa, joskaan ei valtakuntansa rajoja.
Me tiedämme, että hän kruununperillisenä oli kosinut Englannin
kuningatarta Elisabetia ja että tämä pitkät ajat oli antanut
epävarmoja vastauksia, mutta kuitenkin lopuksi kirjoittanut Kustaa
kuninkaalle pyytäen häntä lopettamaan prinssin kosimiset. Mutta
Eerik oli kuuro kaikille estelemisille; hän uskoi kivenkovaan, että
kuningatar suostuisi, jos hän vain itse näyttäytyisi.
Muutama kuukausi kruunauksen jälkeen hän ilmoitti valtakunnan
neuvostolle päättäneensä itse matkustaa Englantiin.
Mitkään vastaväitteet eivät auttaneet; helmien neulojat, räätälit ja
muut käsityöläiset lähetettiin edeltäkäsin ja samalla Elisabetille
kallisarvoinen lahja, johon kuului 18 papurikkohevosta sekä useita
arkullisia rahaksilyömätöntä kultaa ja hopeaa. Neljätoista alusta
määrättiin olemaan valmiina Elfsborgissa, jossa kuningas koko
seurueineen nousi laivaan.
Lähdön edellisenä yönä tapaamme hänet ynnä Beureuksen ja Yrjö
Pietarinpojan linnassa, hänen omassa n.s. tähtitornissaan. Kaksi
senaikuisiksi hyvää astrolabiota oli ojennettuna samaa tähteä kohden,
ja toisessa teki havaintojaan kuningas, toisessa Beureus.
"Tähti on mennyt ohi skorpionin", huudahti kuningas vilkkaasti, "mikä
sikerö on seuraava?"
"Minä luulen... se on rapu, teidän majesteettinne."
"Oletko varma siitä?"
"Jos en erehdy."
"Mutta sinä erehdyt, minä en lykkää matkaani enää tuonnemmaksi,
tällä kertaa en tahdo tietää mistään esteistä; edellisellä kerralla
pakotti autuaallisesti nukkuneen kuninkaan kuolema minut palaamaan,
nyt _menen_ päähän asti, minä otan väkisin omakseni tuon ylpeän
kuningattaren ja tuon hänet kanssani riemusaatossa tänne."
"Eikö teidän armonne edes pelkää, että Juhana herttua menehtyy
harmista?" kysyi Yrjö Pietarinpoika mairitellen.
"Sinä arvostelet veljeäni väärin; eikö hän pyynnöstäni matkustanut
Englantiin ja tullut takaisin hyvin tiedoin kuningattaren luota?"
"Niinpä kyllä, mutta minun alamainen rakkauteni kuninkaaseen estää
minua panemasta suurta arvoa herttuan asioihin, ja sitten ne vaaleat
hiukset..."
"Niin, ne vaaleat hiukset", toisti Eerik tuskitellen. "Miksi onkaan
minulle ennustettu, että joku vaaleatukkainen on ottava minut
hengiltä."
"Jotta aina olisimme varuillamme suojellaksemme teidän
majesteettianne; henkeni uhallakin tahdon suojella ja puolustaa
Herran voideltua!"
"Sen tiedän, Yrjö, sinä pidät minusta minun itseni tähden, ja
sentähden olen vannonut, että aina olen sinulle suosiollinen; kas
tuossa käteni."
Se peittyi suudelmiin, ja kuningas katsoi ylös iloisesti hymyillen:
"Te olette molemmat todellisia ystäviäni, muita ei minulla olekkaan.
Isäni vastenmielisyys äitiin siirtyi minuun; hän olisi mieluummin
antanut kruunun Juhanalle ja heittänyt minut vankeuteen... Se oli
julmaa, julmaa!" Vihaisena ja silmät kyynelissä astui kuningas
kiivaasti edestakaisin; toisinaan hän puisti uhkaavasti nyrkkiänsä
ja mutisi epäselviä sanoja, toisinaan taas painui pää alas ja hän
nyyhkytti kuuluvasti.
"Armollinen herra, te olette Herran voideltu, ei kukaan rohkene
koskettaa kädellänsä teihin, miksi pelkäätte?" huudahti Beureus
juhlallisesti.
"Veljesviha!" kuiskasi Yrjö Pietarinpoika.
Eerik vavahti. "Miksi sitä aina minulle muistutat? Luuletko, että
unohdan sen?" sanoi hän melkein kirkuen. "Ah, jospa joku voisi
vapauttaa minut näistä tuskista, jotka imevät minusta koko elämäni
voiman!"
"Voimakas polkee jalkoihinsa ne esteet, jotka tulevat hänen
tiellensä", jatkoi liehakoitsija.
"Vaiti, katala kiusaaja; minun valtani ja suuruuteni on kohoava niin,
että vihollisteni täytyy langeta jalkoihini; vai etkö luule, että
Englannista saan voimakkaan tuen?"
"Tietysti -- mutta sanotaan, että kuningatar Elisabet on hyvin
oikullinen."
"Enkö minä ole ennenkin voittanut naisten oikkuja? Missäpä on se,
joka on voinut vastustaa minua?"
"Teidän majesteettinne on vastustamaton", huomautti Beureus.
"Toinen asia on, pidänkö minä hänestä; viimeinen Gyllenstjernan
lähettämä kuva ei minua miellytä; hän on jolsa ja ruma, ja minä
tahdon vaaleaverisen kaunottaren, jolla on raitis, luonnollinen
värinsä."
"Kauniimpi on. Maria Stuart!" jatkoi Beureus.
"Hänen kuvansa hankittakoon minulle. Minä laitan lähetystön
Skotlantiin, ja sen tulee viedä mukanansa Hollannista joku mainio
maalari, joka maalaa minulle mitä tarkimman kuvan hänestä. Kuva
lähetettäköön senjälkeen viipymättä minulle. Säädyt ovat antaneet
minulle oikeuden valita puolisoni kotimaasta tai ulkomailta, miten
vain minua miellyttää, mutta me emme tahdo, että meillä olisi lankoja
ja serkkuja valtakunnan aatelisissa; semmoista sukua on jo kyllin."
"Meidän armollinen herramme voi ilman niitäkin hankkia itselleen
tarpeeksi jälkeläisiä", huomautti Yrjö.
"Siinä olet oikeassa", nauroi kuningas, "mutta minä pidän myöskin
huolta niistä; minun kolme pikku tyttöäni ovat leskikuningattaren
silmälläpidon alaisina; äidit eivät saa sekaantua heidän
kasvatukseensa."
"Se onkin enemmän heidän mieleensä, että pääsevät siitä."
"He kuuluvat joka tapauksessa kuninkaan hoviin; minä en ole
velvoitettu olemaan uskollinen kenellekään, ennenkuin menen
naimisiin. Miten on nyt tähteni laita?" keskeytti hän vilkkaasti ja
meni ikkunaan.
"Matkaenteet eivät lupaa onnea", vastasi Beureus; "kuun viimeinen
neljännes alkaa huomenna, ja Jupiter on Oinaan tähdistössä."
"Minä näen, minä näen", sanoi Eerik valittaen; "kaikki on minua
vastaan, minun täytyy jättää lähtöni muutamia päiviä tuonnemmaksi.
Minä sanon, että teen sen Kaarlen tähden."
"Eikö myöskin Maunu prinssi tule mukaan?"
"Tulee, sekä Brahe ja Roos."
"Entä kuninkaani nöyrä palvelija?"
"Ei, Yrjö, sinä jäät kotiin ja pidät silmällä Juhana herttuaa, jos
hän tulisi tänne poissaollessani... Sameassa vedessä kalastaminen on
niin hänen tapaistaan."
* * * * *
Seuraavana päivänä kuningas käski lähettää sanansaattajan
Svartsjöhön, jossa Kaarle herttua oleskeli. Kuningas tahtoi, että
hän yhtyisi toimiin Tukholmassa, josta matka oli alotettava. Maunu
herttua oli jo saapunut.
Senjälkeen hän tarkasti muutamia kallisarvoisia vaatekappaleita,
jotka hän aikoi ottaa mukaansa ja joiden joukossa oli taiteellisesti
tehty hääpaita. Lopuksi hän otti esiin "amuletin", jonka oli
saanut eräältä Englannin hovissa olevalta ylhäiseltä naiselta ja
jossa oli kuningattaren kuva medaljonkiin sovitettuna. Hän painoi
sitä huulilleen ja puhui lemmentuskistaan; kuningatar yksin voisi
pelastaa hänet kaikista väijytyksistä ja juonista; ainoastaan hänen
kauttansa tulisi hänestä niin mahtava ja suuri kuin hän halusi; kohta
seitsemän vuotta hän oli jumaloinut häntä; hän tahtoisi taistella
kilpailijoitansa vastaan ja voittaa heidät, ja kuningatar tulisi
olemaan hänen voittonsa palkka.
Tämän tunteenpurkauksen aikana hän käveli edestakaisin
salakammiossaan lyöden rintoihinsa; kyyneleet virtasivat hänen
kalpeilla poskillaan, ja hänen kauniit, surumieliset silmänsä olivat
luodut taivasta kohden.
"Rakastaa ja olla rakastettu", huokasi hän, "kun on joku, johon voi
luottaa, siinä on onni, siinä autuus, kaikki muu on vähäarvoista tai
mitätöntä."
Yrjö Pietarinpoika oli melkein ainoa Eerikin virkamiehistä, joka
ilmoittaumatta sai tulla hänen luokseen; hän tuli nyt tekemään
muutamia kysymyksiä toimenpiteistä kuninkaan poissaollessa. Saatuansa
näihin vastauksen kysyi suosikki, eikö hänen majesteettinsa tahtoisi
käydä tapaamassa naisiansa, jotka olivat aivan epätoivoissaan hänen
matkansa johdosta, koska pelkäsivät sen ainaiseksi riistävän heiltä
jumaloimansa hallitsijan.
Eerik hymyili. "Sano, että olen aina oleva heille suosiollinen",
vastasi hän; "myöhemmin käyn heitä tapaamassa, nyt täytyy mennä ulos
nauttimaan raitista ilmaa."
"Sanonko..."
"Ei tarvitse, sinä yksin tulet kanssani, ja me menemme jalan; pian
saan kyllä tuntea, miltä hevosen selkä maistuu."
Suurtori oli siihen aikaan täpötäynnä myyjiä, jotka tarjoilivat
kaikenmoista pikkurikkamaansa. Keskikesästä asti oli sinne joka päivä
tullut tuskin keski-ikäinen nainen puolikasvuisen tyttönsä kanssa
myymään marjoja ja hedelmiä sekä myöhemmin syksyllä pähkinöitä.
Tavallisesti he möivät pienet varastonsa nopeaan, sillä tytön tavaton
ihanuus houkutteli ostajia. Pieniä, soikeita kasvoja ympäröivät
vaaleat, luonnolliset kiharat, suu oli pieni, mutta sanomattoman
suloinen, etenkin hänen hymyillessään, jolloin sieltä näyttäytyi
kaksi lumivalkeata hammasriviä. Hänen suurista sinisilmistään, joita
pitkät silmäripset keveästi varjostivat, säteili lapsen iloa ja
viattomuutta.
Ohikulkijat kääntyivät taakseen vielä kerran katsoakseen häntä, ja
ostajat koettivat viivähtää niin kauan kuin suinkin. Maine Suurtorin
kauniista tytöstä alkoi levitä, mutta se ei ollut vielä saapunut
kuninkaan korviin.
Kulkiessaan nyt kävelylle mennessään Suurtorin poikki tuli hän
sattumalta luoneeksi silmänsä tyttöön ja pysähtyi hämmästyneenä.
Tyttökin katsoi häneen, punastui ja loi silmänsä maahan. Ympärillä
seisovat vetäytyivät kunnioittavasti syrjään.
"Vanhako olet?" kysyi kuningas pitkän ajan tarkoin katseltuaan tyttöä.
"Neljäntoista", vastasi hän.
Ääni oli lapsellinen, samoinkuin koko vartalokin hento ja
kehittymätön.
"Tunnetko minua?"
"Tunnen, kuningas."
"Oletko nähnyt minut ennen?"
"Kruunauksessa." Tyttö katsoi kuninkaaseen ikäänkuin kysyen: Etkö
sinä tunne minua?
"Kautta Pyhän Eerikin!... tuo pikku tyttö!... Nyt tunnen minäkin
sinut... Mikä on isäsi?"
"Linnanhuovi."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Maununpoika."
"Ja sinun nimesi?"
"Kaarina."
"Onko tuo nainen äitisi?"
"On."
"Katso tarkoin tätä miestä, Kaarina", kuningas näytti Yrjö
Pietarinpoikaa. "Hän tulee luoksesi illalla. Tottele tarkoin hänen
käskyjään, ne tulevat minulta." Hän nyökkäsi tytölle ja meni.
"Tyttö on liian hyvä joutumaan jonkun hovimieheni tai ehkä veljeni
käsiin... hän on samanikäinen kuin prinsessa Elisabet... heidät pitää
kasvatettaman yhdessä... hän saa hoitaa pikku Viktoriaa... Sinä sanot
vanhemmille, että minä pidän huolta tytön tulevaisuudesta, ja viet
tytön kanssasi linnaan illalla, ymmärrätkö?"
Yrjö kumarsi ja sanoi matelevalla alamaisuudella: "Tokkohan
leskikuningatar ja prinsessat pahastunevat, että..."
"Totelkoot he käskyjäni, muutoin heidän käy huonosti", vastasi
kuningas tuimasti.
"Minä olisin muuten kaikessa nöyryydessä rohjennut ehdottaa, että
puolisoni olisi ottanut pitääkseen huolta hänestä."
"Panen sen mieleeni." Kuningas taputti suosikkiansa olkapäähän. "Mene
nyt heti ja toimita hänelle sopiva puku. Minä tahdon nähdä hänet
illalla, kun menen äitipuoleni ja siskojeni luo."
"Mutta kävelymatka,?"
"Saa jäädä toiseen kertaan!"
Jätämme kuninkaan tähän hänen elämänsä kovimpiin vaiheisiin ja
siirrymme nyt hänen sisariinsa.
3.