"Jospa olisin kuninkaan hovipoika", vastasi tämä, "hei kuinka minä
ratsastaisin."
"Äiti, minä näin kuninkaan, ja hän nyökäytti päätään minulle", sanoi
tyttö, "ja minä vastasin.",
"Sen olet ehkä uneksinut", tuumaili äiti, "mutta nyt menemme saamaan
jotakin suuhumme."
Mukanaan tuomansa eväskontin olivat he piilottaneet erään tallin
seimeen, mutta kun perheen piti asettuman aterioimaan, talutti renki
hevoset talliin; he saivat lähteä muualle, siellä ei ollut sijaa
heille.
"Mennään kaupungin ulkopuolelle", sanoi Maunu. "Nyt voi oleksia joka
pensaan juuressa."
He olivat juuri lähtemäisillään, kun vanhus taas seisoi heidän
edessään.
"Minne matka?" kysyi hän.
"Metsään syömään ja nukkumaan."
"Seuratkaa minua, saatte tilaisuuden kumpaiseenkin."
"Mutta jopa olette kummallinen", sanoi Maunu vähän pelokkaasti. "Ette
edes tunne meitä."
Vanhus nauroi. "Sanokaa minua Simon mestariksi", vastasi hän. "Minä
olen kuninkaan kultaseppä. Minulla ei ole tuttuja kaupungissa, ja
sentähden voin kernaasti puhella teidän kanssanne."
Näin sanottuaan otti hän poikaa kädestä lisäten: "Seuratkaa nyt,
ettemme eksy toisistamme."
Ei siinä ollut miettimisen aikaa; Simon mestari ja Jens pujottelivat
niin näppärästi tulevien ja menevien, ajavien ja ratsastavien
välitse, että Maunu ja Inga, joilla oli tyttö välissään, vaivoin
saattoivat heitä seurata.
He poikkesivat itäpuolelle eräälle sivukadulle, jolla oli verrattain
vähän väkeä; siellä he pysähtyivät erään matalassa aitauksessa olevan
portin eteen, Simon mestari otti suuren avaimen taskustaan ja aukaisi
sen viitaten seuralaisiansa tulemaan sisään sekä sulki taas portin
sisäpuolelta.
He olivat pienessä puutarhassa, jossa oli paljon kukkia ja puita.
"Kuinka täällä on näin tyhjää?" rohkeni Maunu kysyä.
"Talon omistaja ei tahdo tänne vierasta väkeä."
"Hän on luultavasti joku suuri herra", tuumaili Jens.
"Kuningas."
Ei salaman iskukaan olisi saanut suurempaa hämmästystä aikaan;
neuvottomina he katselivat toisiaan, eikä kukaan uskaltanut virkkaa
sanaakaan.
Puutarhan ylisessä päässä oli pieni taiteellinen rakennus, joka
muistutti ylösalaisin käännettyä porkkanaa tai kirkontornia.
"Missä kirkko on, äiti?" kysyi Kaarina.
"Luultavasti maan alla", kuiskasi tämä.
Simon mestari aukaisi pienen sivuoven ja käski vierastensa astua
sisään.
He tulivat jotenkin suureen, vilvakkaan huoneeseen, jossa oli
monta pientä ikkuna-aukkoa; katto oli suurista palkeista, seinät
höylätyistä laudoista, ja niissä oli hiilipiirustuksia, joiden
merkitystä vastatulleet vieraamme eivät voineet käsittää.
Eräässä nurkassa oli suuri liesi, vastaisella puolella kaappi,
joka täytti puolen seinää. Keskellä lattiaa oli pitkulainen,
yksinkertainen puupöytä ja sen ympärillä useita tuoleja, joissa oli
korkeat selkänojat. Siinä koko kalusto.
"Syökäämme nyt; istukaa, hyvät ystävät", sanoi Simon mestari mennen
kaappinsa luo, jonka aukaisi ottaen sieltä esiin yhtä ja toista.
Maunu nyhjäisi Ingaa kylkeen, ja nälkä lopetti pian kaikki
epäilykset; eväskontti avattiin, ja Maunun linkkuveitsellä leikattiin
ahkerasti leipää ja silavaa, kunnes jokainen oli saanut itselleen
riittävän viipaleen.
Simon mestari oli kantanut pöydälleen lintupaistia, lyypekkiläistä
liikkiötä, voita, hienoa leipää ja kaksi pulloa viiniä; hänelläkin
näytti olevan hyvä ruokahalu, hän söi ja joi sanaa puhumatta, luoden
aina silloin-tällöin salavihkaa silmäyksen toisella puolen pöytää
istuviin vieraisiinsa.
Kun kiivain nälkä oli tyydytetty, alkoi huoviperhe kuiskutella
keskenään; janon vaatimukset alkoivat nyt käydä tuntuviksi.
"Oven ulkopuolella on sanko, ja lähteen löydät kyllä", sanoi Simon
mestari Jensille.
Tämä kiirehti sukkelaan ulos.
"Tule tänne, Maunu, saat pikarillisen viiniä."
Maunu kumarsi raapaisten lattiaakin jalallaan; sitten hän astui
hämillään lähemmäksi. Mutta kun hän oli tyhjentänyt lasin, maiskutti
hän suutansa ja sanoi: "Sehän oli oikein taivaallista."
"Tule sinäkin, Inga, saamaan."
Inga niiasi ja hypisteli esiliinaansa.
Viini oli antanut Maunulle uutta rohkeutta, ja hän sanoi:
"Älä ole tyhmä, Inga, et semmoista toiste eläissäsi saa."
Kun Inga oli tyhjentänyt lasinsa, levisi iloinen hymyily hänen
kasvoilleen.
"Se oli viiniä se", sanoi hän.
"Kaarinakin saa maistaa sitä."
Pieni, kaino tyttö ei tahtonut mennä Simon mestarin luo, äidin täytyi
ottaa viinilasi ja antaa se hänelle; mutta juotuansa reipastui
hänkin, meni itsestään mestarin luo, ojensi kätensä ja lausui:
"Kiitoksia paljon!"
Sillä aikaa oli Jens tullut vesisankoineen. Isännän viittauksesta
meni hänkin saamaan osansa, mutta juotuansa ei hän jättänytkään
maljaa heti takaisin, vaan piti sen suunsa edessä saadakseen
viimeisenkin pisaran.
"Sinähän haluaisit saada enemmän", sanoi Simon.
"Niin", vastasi poika ja astui askeleen lähemmäksi.
"Odotahan; kas tässä, Inga äiti, jakakaa keskenänne mitä
aamiaisestani on tähteitä. Tässä pullossa on vielä viiniä teille
jokaiselle; älkää pelätkö, ei se päihdytä."
Senjälkeen meni hän puutarhaan kukkiensa luo jättäen vieraansa
rauhassa tyhjentämään ruokapöytää. Niin hienoja ja oivallisia ruokia
he eivät olleet koskaan maistaneet, ja kun he lopuksi saivat viinin,
niin oikeinpa he kuvailivat olevansa paratiisin yrttitarhassa.
Kaarina nukkui heti Ingan polville. Maunu pani eväskontin päänsä
alle, äiti nojautui häneen, ja kohta olivat kaikki kolme umpi-unessa;
mutta Jensillä ei ollut halua siihen, hän meni puutarhaan ja löysi
pian Simon mestarin, joka juuri oli ulos lähtemässä.
"Mitä, oletko sinä täällä taas?" kysyi hän katsoen suopeasti kaunista
poikaa.
"En minä tahdo nukkua", vastasi tämä, "minä tahdon ulos katsomaan,
minkätähden ne taas niin ampuvat."
"Tulehan mukaan, niin saat nähdä sekä kuningattaren että prinsessat."
Jens ei vitkastellut, ja käsikädessä he lähtivät linnaan päin.
"Onko kuningaskin mukana?" kysyi poika.
"Ei, hän on linnassa; siellä puhalletaan pasuunaa ja leikitään
kaikenmoisia leikkejä kuninkaallisen majesteetin huviksi. Katsoppas,
tuolla ne tulevat mäkeä alas; pysähdytään tähän, niin näemme ne
paraiten."
Ja Jens näki pitkän kulkueen herroja ja naisia ratsastavan hiljalleen
eteenpäin. Ympärillänsä kuuli hän puheltavan:
"Tuo on leskikuningatar, niin nuori ja kaunis; katsoppas, hän pyyhkii
silmiänsä... niin, niin, hänen onnensa oli lyhyt..."
"Tuo tuossa on neiti Sofia; no hänestä ei ainakaan voi sanoa, että
hän on surullinen."
"Sen kyllä luulen", arveli toinen, "hänellähän on lemmittynsä aivan
lähellänsä. Katso, kuinka rakkaita silmäyksiä Maunu herra heittää
häneen; hän tuumii kai pian viedä hänet kanssansa Saksiin."
"Tuo on prinsessa Cecilia; hyi sitä ilkiötä! Hän on kauniin niistä
kaikista."
"Hänen tähtensä ei prinsessa Elisabet ehkä olekkaan matkassa."
Kultaa ja helmiä, kalliita kiviä ja kimaltelevia töyhtöjä, kaikki
nämä ilta-auringon valaisemina saattoivat tuon loistavan kulkueen
melkein tenhoavaksi. Haudan hiljaisuus vallitsi väkijoukossa, joka
suu auki katseli, kun korkea herrasväki kulki linnaan tykkien
jymistessä; kohta sen jälkeen tuli sieltä yliairut ja suuri joukko
sotilaita.
Airut pysähtyi ensin linnanpihalle, sitten kaupungin kaikille
kaduille, ja kuulutti kaikkialla kuninkaallisen majesteetin rauhan.
"Nyt menemme kotiin", sanoi Simon mestari, "omaisesi ehkä
kummastelevat, mihin sinä olet joutunut."
"Minä luulen, että he makaavat", vastasi poika.
Mutta matkalla hän oli aivan uupumaton utelemaan huomispäivän
tapauksia, tulisiko "huomenna vielä koreampaa kuin tänään".
"Huomenna", sanoi Simon mestari, "menevät ensin kuninkaan veljet
linnaan herttuallisissa pukimissaan, joihin kuuluu helmillä ja
jalokivillä koristettu nuttu ja sen päällä musta samettikaapu sekä
kruunu päässä. Kun he saapuvat kuninkaallisen majesteetin luo, tulee
heidän kumartaa syvään ja tervehtiä häntä herranaan, kuninkaanaan ja
korkeana esivaltanaan. Sitten tulee heidän toivottaa hänelle pitkää
hallitusaikaa, luvata hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja
vahvistaa se alamaisella ja ruhtinaallisella valallansa.
"Kun kuninkaallinen majesteetti on tämän kaiken armollisesti
vastaanottanut, tulee vierasten valtain lähettilästen, Saksin
herttuan Maunun ja valtakunnan neuvosten olla saapuvilla sekä seurata
kuningasta kirkkoon."
"Mitä sitten tapahtuu?" kysyi poika.
"Sen kerron kohta. Tie linnasta kirkkoon ja aina kuoriin asti
on verhottu punaisella veralla, ja molemmin puolin on huoveja
vartijoina. Kello kolme lähtee kuningas linnasta, ja silloin ovat
sekä hän että herttuat ja kaikki ritarit ja herrat vielä koreampia ja
vielä enemmän jalokivissä kuin tänään."
"Mimmoisissa vaatteissa on kuningas?"
"Väljässä liivinutussa, joka on koristettu jalokivillä.
Kuninkaallisen majesteetin pään päällä kannetaan punaista
samettitelttaa, joka on taiteellisesti kirjaeltu helmillä ja
kultanapeilla; sitä kantaa neljä kamarijunkkaria neljän tangon
päässä. Lakeijat, jotka tulevat jäljessä, ovat puetut punaiseen,
kullalla nyöritettyyn samettiin, selkä- ja rintapuolellaan on heillä
Göötan vaakuna kullatusta hopeasta. Henkivartijoilla on selässään
ja rinnallaan pyöreä kilpi, siinä kruunu helmistä ja kullasta sekä
symboli: _Jehova cui vult dat_, joka merkitsee: Jumala antaa kelle
tahtoo. Sivuille on myöskin helmistä ja kullasta neulottu kirjaimet
_E.R._"
"Ovatko ne kaikki yhtä koreita?"
"Kamarijunkkareilla, hovipojilla ja ylemmillä sihteereillä on mustat
samettinutut, joissa on kultakoristeet kauluksessa ja rinnassa."
"_Käveleekö_ kuningas kirkkoon?"
"Kävelee, mutta ensin tulee Saksin herttua, hänen jäljessään neljä
airutta hopeasauvat kädessä, senjälkeen kreivi Gösta Juhonpoika
kantaen kulta-avainta, herra Birger Niilonpoika kultaomenaa, herra
Peder Brage valtikkaa, herra Sten Eerikinpoika kruunua ja lähinnä
hänen majesteettinsa edellä herra Svante Sture kantaen valtakunnan
miekkaa. Kuninkaallisen majesteetin jäljessä astuu viisi nuorta
herraa kantaen kirkkoon niitä vaatteita, joita kuningas tarvitsee
kruunauksen aikana.
"Tämän jälkeen tulevat herttuat ikänsä mukaan ja täydessä
juhlapuvussaan lakeijoineen, henkivartijoineen ja palvelijoineen,
sitten valtakunnan neuvokset, lähettiläät ja aatelisto yleensä,
kaikki samassa järjestyksessä kuin ratsastaessaan kaupunkiin."
"Minä näen heidät, minä näen heidät", huusi vilkas poika.
Näyttipä Simon mestarikin näkevän ne; hän tirkisti eteensä ja jatkoi:
"Kirkon ovesta menevät ensimäiset sisään, mutta arkkipiispa
Laurentius ja kaikki piispat ottavat messupuvuissa kuninkaallisen
majesteetin vastaan sanoen: Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran
nimeen. Hosianna korkeudessa! Sitten pidetään rukous.
"Senjälkeen menee kuningas kirkkoon, hänen edellään käyvät piispat
laulaen responsoriumia, hän astuu kuorin puolelle kuninkaalliselle
istuimelleen, herttuat pysähtyvät vähän ulommas heille määrätyille
tuoleille. Sitten tulee leskikuningatar mustassa samettipuvussa
neitosineen ja rouvineen, senjälkeen neidit, kuninkaan sisaret, puvut
kultakankaista ja kruunut päässä; urut soivat, ja kirkkopiha on
täynnä sotilaita."
"Mistä tiedätte tuon kaiken?" kysyi poika ihmetellen.
"Senjälkeen saarnaa arkkipiispa, kuningas menee kuoriin, jossa
kaikki on verhottu punaisella veralla, ja tämä tapahtuu samoilla
juhlamenoilla ja ohjeilla kuin ennenkin; sitten astuu hän alttarin
oikealle puolelle valmistettuun kamariin, joka on verhottuna
silkkikankaalla. Sillaikaa laulavat kuorilaulajat ja torvet soivat.
"Kun kuninkaallinen majesteetti on muuttanut vaatteensa, tulee hän
kamarista kantaen käsissään kullattua maljaa täynnä saksalaisia
taalereita; sen hän asettaa alttarille piispojen kesken jaettavaksi;
kuninkaallinen majesteetti menee rukoustuoliin, polvistuu ja
rukoilee, samoin piispat alttarilla sekä koko seurakunta kuorissa ja
sen ulkopuolella.
"Vexiön piispa, Niilo herra, nousee saarnastuoliin ja kehottaa
valtakunnan säätyjä rukoilemaan Jumalalta siunausta siihen
toimitukseen, joka nyt on tapahtuva. Taas pidetään rukous. Geflen
piispa puhuu Roomalais-epistolan 13:nnen luvun johdosta, ja
arkkipiispa kysyy kuninkaalliselta majesteetilta, tahtooko hän
valalla sitoutua noudattamaan niitä artikkeleita, jotka hän luettelee:
"Pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa, puolustamaan ja voimassa pitämään
oikeata uskontoa, poistamaan kaikki väärät opit, kerettiläisyyden,
valheen ja Jumalan pilkkaamisen.
"Kuningas vastaa tähän: tahdon.
"Rakastamaan ja kunnioittamaan alamaisiasi, köyhiä ja rikkaita,
pitämään pyhinä Ruotsin lait sekä suojelemaan ja varjelemaan
kaikenlaista väkivaltaa ja vääryyttä vastaan kaikkia, jotka
elävät hyvin ja ovat hurskaita, mutta sitävastoin kurittamaan ja
rankaisemaan jokaista, joka pahoin tekee ja rikkoo lakia.
"Kuninkaallinen majesteetti vastaa: tahdon.
"Sitten tekee kuninkaallinen majesteetti valansa, jonka arkkipiispa
hänelle sanelee, sekä sanoo lopuksi:
"Kaiken tämän tahdon Jumalan avulla pitää.
"Arkkipiispa lukee vielä rukouksen, senjälkeen riisutaan
kuninkaallinen majesteetti miehustaan asti ja hän on polvistuneena
rukoustuoliinsa piispan voidellessa häntä ensin rinnan puolelta ja
koko ajan rukoiltaessa.
"Senjälkeen voidellaan hartiat ja olkapäät, vihdoin käsivarret ja
kädet. Mutta kun kuninkaallinen majesteetti on voideltu ja häntä
taas puetaan, lukee arkkipiispa vieläkin rukouksen. Kuningas puetaan
valkeaan liivinuttuun, piispa vetää hansikkaat hänen käteensä, panee
sormuksen hänen sormeensa ja sitoo miekan hänen vyöllensä rukoillen
koko ajan.
"Sitten puetaan kuninkaallinen majesteetti suureen kuninkaalliseen
viittaan, ja hän seisoo miekka kädessä, kun pastori Hannu Tukholmasta
selittää Mattheuksen ev. 16:nnen luvun. Sitten saattavat arkkipiispa
oikealla ja Peder herra Vesteråsista vasemmalla puolella kuninkaan
teltan alla rukoustuolista kuninkaalliselle istuimelle, joka seisoo
korkealla paikalla keskellä kuoria ja on kallisarvoisesti koristettu
sekä peitetty punaisella veralla; tuoli ja sen alusta ovat verhotut
kultakankaalla.
"Valtaistuimen yläpuolella riippuu silkkiteltta, siinä valtakunnan
vaakuna ja muita koreuksia. Kun kuningas istuu valtaistuimella, sekä
ruhtinaat, valtakunnan neuvokset ja piispat seisovat siinä ympärillä,
ottaa arkkipiispa kruunun Sten herralta, panee sen kuninkaallisen
majesteetin päähän ja rukoilee.
"Tämän jälkeen tervehtivät kaikki häntä kuninkaanansa, ja kansa
riemuitsee ja huutaa.
"Sitten antaa piispa hänelle valtikan, omenan ja viimeksi valtakunnan
miekan, aina rukoillen ja Jumalaa avuksi huutaen."
Simon mestari pyyhki otsaansa; hän oli aivan hiessä ja näytti
kokonaan unohtaneen pienen ihmettelevän kuulijansa.
"Kun kuningas sitten majesteetillisena istuu valtaistuimella",
jatkoi hän, "pitäen valtakunnan miekkaa oikeassa kädessään sekä
omenaa ja valtikkaa vasemmassa, ja katsoo suosiollisesti seurakuntaa
ympärillänsä, huutaa airut, joka seisoo korokkeella valtaistuimen
takana:
"Nyt on suurivaltaisin, jalosukuinen ruhtinas ja herra Eerik XIV
voideltu ja kutsuttu Ruotsin kuninkaaksi.
"Tämä huuto kaikuu kirkossa kahdesti, ja aatelisto ynnä rahvas
vastaavat:
"Jumala suokoon kuninkaallemme onnea, autuutta ja pitkän hallitusajan!
"Torvet soivat kirkossa sekä ulkona, ja ampuminen alkaa.
"Arkkipiispa lukee siunauksen alttarilta, ja sitten on kaikki hiljaa.
"Silloin astuu Juhana, Suomen herttua, kuninkaan luo, polvistuu,
ottaa kruunun päästänsä, lupaa kuninkaalliselle majesteetille
kuuliaisuutta ja apua vahvistaen sen ruhtinaallisella valallansa
käsivarsi kohotettuna ja sormi ojennettuna taivaaseen päin, kanslerin
sanellessa hänelle.
"Valan vannottuansa astuu hän lähemmä valtaistuinta ja polvistuu
taas, jolloin kuningas ojentaa hänelle kätensä armonosoitukseksi,
koskettaa häntä poskeen ja pyytää häntä nousemaan ylös; silloin hän
taas tekee syvimmän kumarruksensa ja poistuu.
"Samoin tekevät herttuat Maunu ja Kaarle; jälkimäinen on kuitenkin
liian nuori valaa vannomaan, jonka tähden kuninkaallinen majesteetti
antaa hänen suosiollisesti mennä.
"Lopuksi tapahtuvat kreivi- ja vapaaherranimitykset, mutta niiden
kanssa ei minulla ole mitään tekemistä."
Simon mestari henkäisi syvään. "Ajatteleppas, etten takertunut
missään", tuumi hän, "nyt voin olla varma huomispäivästä."
Silloin sattuivat hänen silmänsä töllistävään ja ihmettelevään
Jensiin, ja hän naurahti makeasti. "Minun tulee valvoa kirkossa
huomenna, ymmärrätkö, ja nyt olet saanut tietää miten kaikki
tapahtuu. Mutta ei sinun kannata koettaa päästä sinne."
Heidän palatessaan kotia oli huoviperhe vielä sikeässä unessa.
"Kellarin etehisessä vasemmalla puolen on heiniä; jos tahdot
itsellesi ja omaisillesi valmistaa vuoteen yöksi, niin nouda niitä
tänne minkä katsot tarpeelliseksi", sanoi Simon mestari.
Poika meni heti ulos, ja kun hän tuli takaisin heinämyttyineen, näki
hän vanhan Simonin istuvan ikkunanloukossa sikeässä unessa.
Jens toi mytyn toisensa perästä, ja kun hän arveli niitä riittävän,
oli hänellä täysi työ saada isää ja äitiä sen verran hereille, että
he voivat siirtyä kovalta makuusijaltaan pehmeämmälle.
Pojalla itsellään ei ollut pienintäkään nukkumisenhalua; kaikki se,
mitä hän oli nähnyt ja kuullut, oli niin pannut liikkeelle hänen
nuoren mielikuvituksensa, että hän vain näki kulkueita ja kuninkaan
valtaistuimellansa sekä kuuli rumpujen pärrytystä, torvien toitotusta
ja ampumista.
Yö oli kirkas ja valoisa, Yhdestä pienestä ikkunaluukusta näki
poika pieneen puutarhaan, jossa kukat olivat ikäänkuin vahtimassa,
ettei kukaan saisi häiritä rauhaa sisällä. Silloin näki hän portin
avautuvan ja tumman varjon tulevan sisään; portti sulkeutui taas, ja
Jens kuuli hiekan narisevan, kun varjo nopein askelin läheni. Poika
ei pelännyt, mutta hän oli utelias tietämään mitä nyt seurasi.
Vieras astui huoneeseen; ensi silmäyksellä hän huomasi
lattialla-makaajat, sillä hän meni sinne, kosketti heitä keveästi
jalallansa sekä mutisi sanoja, joita Jens ei ymmärtänyt. Sitten hän
meni suoraan Simon mestarin luo, töykkäsi häntä jotenkin armottomasti
tiuskien kiivaita vieraskielisiä sanoja.
Vanhus hypähti nopeasti ylös, pyyteli anteeksi, sen näki hänen
liikkeistään, sillä sitäkään ei Jens voinut ymmärtää, mitä hän
vastasi.
Äskentullut osoitti taivasta kohden, ensin kuin sattumalta, sitten
hän tempasi Simon mestarin pystyyn, osoitti erästä tähteä, ja nyt
kuohuivat sanat kuin koski, joka on särkenyt sulkunsa.
Vanha Simon esiintyi aluksi ainoastaan kuuntelijana, mutta sitten
puhui hänkin, aluksi ikäänkuin kysellen itsekseen, pian aina
kiivaammin ja kiivaammin, kunnes lopulta molemmat puhuivat yhtä
nopeasti.
Koko keskustelu kävi melkein kuiskaamalla, käsivarsien ankarasti
liikkuessa, luulipa Jens huomaavansa, että vieraan silmät oikein
säkenöivät. Yhtaikaa juoksivat molemmat kaapille, jonka Simon
aukaisi... Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat kadonneet.
Hämillään tuijotti poika sinnepäin, mutta pian voitti uteliaisuus
taaskin ja hän riensi jäljestä katsomaan, olivatko he piiloutuneet
kaappiin. Silloin hän huomasi kaapissa sisällä pitkän valojuovan...
hän epäili vähän, mutta sitten hän ryömi varovasti sisään
tunnustelemaan, polttaisiko tuo...
Silloin hän keksi oven, joka oli vain puoleksi suljettu. Sieltä valo
tuli... se tuntui aivan liikkumattomalta, mutta poika kuuli kaukaa
ääniä; hän tunsi ne hyvin ja halusi kovin tietää, mitä niillä oli
tuolla sisällä. Taas rupesi hän varovasti koettamaan ovea auki...
vihdoin hän huomasi, että se meni seinään sisään, ja nyt hän näki
pitkät rappuset; sieltä ylhäältä ääni tuli.
Uskaltaisikohan? Eiväthän he voisi muuta kuin lyödä häntä, ja hän oli
kyllin nopsa pakenemaan, niin etteivät he koskaan saisi häntä kiinni.
Hei vaan, ei mitään arkuutta! Ja sukkajaloin, aivan äänettömästi
hiipi rohkea poika rappusia ylös.
Niin varmoja olivat miehet siitä, ettei kukaan heitä yllättäisi,
etteivät he edes noudattaneet niin paljon varovaisuutta, että
olisivat sulkeneet oven. Jens näki, kuinka molemmat työskentelivät
jonkun suuren esineen ääressä lähellä ikkunaa, miten he tirkistivät
siihen sovittaen silmänsä aivan erääseen reikään, joka oli esineen
kapeammassa päässä.
Oliko se loihtimista vai mitä se oli?
Silloin hän huomasi jotakin korkeata, jonka suuri valkea verho
peitti. Jos hän voisi päästä piiloon tuon alle, eivät he voisi häntä
huomata. Varovaisuutta vain, kun he katsovat toisaalle. Yks, kaks!
Nyt se on tehty, ja Jens oli ryöminyt lakanan alle, joka verhosi
korkeita puutelineitä ja niiden edessä olevia jotenkin korkeita
rappusia.
Täällä oli hän varmassa turvassa, mutta hän ei saanut selvää siitä,
mitä miehet tekivät, eikä ymmärtänyt sanaakaan, mitä he puhuivat...
Jospa kiipeäisi tikapuita ylös? Sanottu ja tehty! Ylhäällä
puutelineillä hän huomasi kaksi reikää, joista aivan parahiksi sopi
molemmin silmin katsoa; nyt hän toki käyttäisi silmiäänkin, se oli
varma.
Molemmat miehet jatkoivat tähystelyään astrolabioon ja tekivät
toisilleen huomautuksiansa milloin ranskaksi, milloin ruotsiksi.
"Minä sanon teille, että taivaan merkit ovat yhtä epäsuotuisat kuin
sinäkin yönä, jolloin kuningas syntyi", sanoi vieras, joka oli
kuuluisa tähtien selittäjä Dionysius Beureus.
"Jos vaara uhkaa, eikö ole sitten mitään mahdollisuutta estää sitä?"
kysyi Simon mestari.
"Jos voisi löytää sen, jonka tähti tällä hetkellä kohtaa kuninkaan
tähden, olisi pelastus mahdollinen, mutta minun taitoni ei riitä
siihen."
"Joku suuri ja loistava tähtikö?"
"Ei, vaan niin pieni ja vähäpätöinen, ettei taivas eikä maa kärsisi
siitä, jos se menisi pirstaleiksi, ja tällä omalla kädelläni minä
kernaasti" -- hän teki kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut
vääntää niskat joltakin.
Simon mestari laski sormensa nenälleen ja näytti miettivältä.
"Kummallista", mutisi hän, "hyvin kummallista, mutta ei suinkaan
mahdotonta."
"Mitä tarkoitatte?"
"Herra ja mestari, te olette itse opettanut minulle, että tähti
kuvastuu silmässä, ja nyt minä olen..."
"Mistä tiedätte, että se on juuri tuo tähti?" kysyi vilkas
ranskalainen hyvin kiihkeästi.
"Minä näin viime yönä, että se tulisi himmentämään kuninkaan tähden,
ja nyt se on tapahtunut; katsokaa itse!"
Beureus asetti silmänsä kaukoputkeen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin
hän taas jätti tähystyksensä.
"Mieskö vai nainen?" kysyi hän.
"Voivat olla molemmatkin; olen löytänyt samat merkit neljässä
silmäparissa."
"Se todistaa, että kaikki käyvät yhteen ja tulevat siten paljon
vahvemmaksi."
"Voima voi ilmaantua eri tavoilla."
"Mitä väkeä he ovat?"
"Halpa huoviperhe, mies, vaimo ja kaksi lasta, jotka ovat tulleet
tänne juhlaa katsomaan."
"Vaimo on kai nuori ja kaunis?"
"Sitä ei voi sanoa."
"Se on siis mies?"
Simon pudisti päätänsä. "Pojassa ilmenee tähti paljon voimakkaampana,
hänessä tuntuu olevan enemmän eloa kuin muissa yhteensä."
"Missä hän on?"
"Tuolla alhaalla huoneessa; enempiä tiedusteluja varten toin heidät
tänne, ja nyt he nukkuvat kaikki tyynni."
"Minä menen alas katsomaan heitä." On jo sanottu, että keskustelu
kävi osittain ranskaksi, mutta Jens käsitti melkein vaistomaisesti,
että hän itse ja hänen vanhempansa olivat sen esineinä.
Ranskalaisen vilkkaat liikkeet ja terävät mustat silmät
vaikuttivat häneen yhtä magneettisesti kuin kalkkarokäärme, ja
melkein tietämättänsä hän tuijotti kauhistuksissaan ja peloissaan
alhaalla-seisovia.
"Minä annoin heille makeata viiniä", sanoi Simon hymyillen, "ja
se vaikutti kaikkiin paitsi poikaan, mutta nyt nukkuu hänkin
luullakseni".
Näin sanoen hän otti lampun ja nosti sen jotenkin ylös, joko
näyttääkseen tietä tai jostakin muusta syystä; mutta valo lankesi
suoraan Jensin silmiin, ja samassa silmänräpäyksessä hänen ja
ranskalaisen silmäykset kohtasivat toisensa. Ranskalainen huudahti ja
vetäytyi taaksepäin. Simon katsoi samaan suuntaan ja pudotti lampun
kauhistuksissaan.
Kumpikin teki ristinmerkin ja jupisi manauksia, joita Jens ei
ymmärtänyt; mutta hänet valtasi pelko, että hänet otetaan kiinni ja
tuo kauhea mies vääntää häneltä niskat nurin. Tietämättä mitä teki
tarttui hän telineisiin. Ne liikahtivat. Miehet alhaalla ulvoivat
kauhusta. Silloin telineet romahtivat kumoon ja Jens meni tainnoksiin.
Kun hän toipui ja muisteli, mitä oli tapahtunut, ihmetteli hän, että
hänen ympärillään oli niin hiljaista, mutta hän ei pelännyt, vaan
ryömi varovasti eteenpäin.
Oli jo täysi päivä, mutta ei yhtään ihmistä näkynyt; ovet olivat
selkiselällään, ja alhaalta rappusista kävi kova viima, joka toi
mukanaan kukkien tuoksua. "He ovat juosseet tiehensä", sanoi Jens
virnistellen tyytyväisenä; "minäpä pelotin heidät".
Ennenkuin hän lähti sieltä, tahtoi hän nostaa telineet pystyyn,
jos vain voisi... Ihme ja kumma, etupuoli oli ehyt, ja hän tahtoi
kernaasti nähdä nuo tirkistysreiät ulkopuoleltakin... ja... viimein
hän sai valkean verhon ylös. Mutta tällä kertaa oli Jensin vuoro
pelästyä. Siinä oli suuri pää, ja hänen tirkistysreikänsä olivat sen
silminä.
Enempää ei hän halunnut nähdä, tuntui vain hyvältä mennä alas isän ja
äidin luo herättämään heitä.
Ovessa katsoi hän vielä taaksensa ja meni sitten rappusia alas.
Alhaalla olivat kaikki liikkeellä ja juuri lähdössä. Maunu kertoi
heränneensä niin kauheaan kolinaan, että luuli ukkosen käyvän, ja
Inga äiti sanoi uneksineensa kauhean pitkistä kulkueista, joissa
kaikki olivat päättömiä.
Siitä olivat he yksimieliset, että olivat syöneet tarpeekseen
illalla, joten nyt voivat hyvin olla ilman aamiaista, ja vaikka he
eivät voineet ymmärtää, mihin Jensin oli niin kiire, lähtivät he
kuitenkin, kannettuansa ensin vuoteenaan käyttämänsä heinät ulos.
Porttikin oli auki. Päästyänsä kadulle ja suljettuansa sen kertoi
Jens vanhemmilleen, mitä kummaa hänelle oli tapahtunut.
Ensin he luulivat, että hän oli uneksinut; sitten he tuumailivat
keskenään, ettei Simon mestari eikä kukaan muukaan tästälähin voi
vietellä heitä satimeen; he ymmärtävät kyllä varoa sitä.
Ingaa halutti kääntyä kohta kotiin, mutta Maunu oli kuullut, että
kansalle annettiin ruoka-ateria ilmaiseksi, ja kun kerran oli
kulkenut niin pitkän matkan ja nähnyt niin paljon vaivaa, niin
pitäisi kai olla mukana siinäkin.
Käsikädessä lähtivätkin siis kaikki neljä kirkolle.
Tänne oli kokoontunut suuria ihmisjoukkoja. Ulkona keskellä katua
oli äsken saatu paistetuksi kokonainen härkä ja useita vasikoita,
joita nyt täytettiin paistetuilla hanhilla, sorsilla, kanoilla
ja muilla linnuilla; näistä oli jätetty päät katkaisematta ja ne
sovitettiin niin, että ne pistäytyivät läpi härän ja vasikan nahan.
Kun nämä vielä olivat taidokkaasti asetetut vartavasten tehdyille
puutelineille, näytti tuo kaikki hyvin kummalliselta.
Tilaisuutta varten oli myös kyhätty suojus, jossa oli suuret uunit,
ja niissä oli suuren suuria pannuja täynnä keittoruokaa, sekä silavaa
että muuta.
Eräs Maunun kotipaikkalaisista kertoi, että maan alle oli
kirkosta asti pantu torvia ja että koko torni oli täynnä viini-,
sima- ja oluttynnyreitä. Ne olivat vesijohdon tapaan varustetut
hanalaitoksilla; ei tarvinnut muuta kuin vääntää tappia vain, niin
sai mitä halusi. Lähellä kirkkoa oli suuri maalattu amme; se joka ei
päässyt hanaan käsiksi, sai mennä sinne ja juoda minkä jaksoi.
Aterioiminen ei saanut alkaa, ennenkuin kuninkaallinen majesteetti
oli kruunattu, ja se koetteli kovasti kärsivällisyyttä.
Se kiihotti kylläkin ruokahalua ja erittäinkin janoa, kun sai
katsella tuota kaikkea, mutta ei maistaa. Päivä oli kuuma, aurinko
paahtoi, kieltä kuivi, mutta kuka tässä vettä latkimaan, kun oli
tiedossa paljon parempaa.
Aikaisesta aamuhetkestä alkaen tunkeili kansaa näiden laitosten
ympärillä; siinä sitä seisoi koko aamupäivän väsyneenä, mutta
odottaen. Toisia tuli vielä lisäksikin, verisinä ja vaatteet
revittyinä; he olivat tapelleet hopearahoista, joita kuninkaan
rahastonhoitaja heitti väkijoukkoon, mennessään kuninkaallisen
majesteetin edellä kirkkoon.
Vihdoin pamahtivat kanuunat, tuntui kuin olisi virkistävä
tuulenhenkäys puhaltanut yli taajan joukon, joka nälkäisenä ja
hikoillen odotti ruokaa; kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä,
juhlamenot eivät olleet vielä lopussa, vasta kello 6 illalla lähti
kulkue kirkosta.
Mutta sitten sitä tapeltiinkin ja kiisteltiin ruokapaloista, hanat
otettiin pois ja juomavarat saivat vapaasti virtaella. Pahimmat
juomarit asettivat suunsa alle ja joivat, kunnes läkähtyivät; toiset
seurasivat esimerkkiä. Monet olivat vartavasten paastonneet useita
päiviä, vielä useammilla ei ollut mitään purtavaa ollutkaan; nyt
piti siis syötämän sitä enemmän. Kun himot saavat vapaasti vallita,
alentuu ihminen eläintä kurjemmaksi.
Koko yö jatkui hurjia juominkeja, ja seuraavan päivän aurinko valaisi
näyttämöä, josta se kernaammin olisi kääntynyt pois. Sadoittain
kuljetettiin sieltä pois ihmisiä, mikä sairaana, mikä tukkihumalassa,
mikä kuolemaisillaan, mikä jo kuolleena, kaikki sikin-sokin. Esipuhe
oli loppunut, nyt saa kappale alkaa.
2.