Ei koskaan ollut elämä ja liike ollut Upsalassa suurempi kuin
28:ntena kesäkuuta 1561. Koko edellisen yön oli suuria ihmisjoukkoja
ajaen, ratsastaen ja käyden kulkenut kaupungin läpi ja asettunut
majailemaan jumala ties mihin. Kimpsuineen kampsuineen he vain
katosivat pieniin, vähäpätöisiin taloihin, joilla näytti olevan
erinomainen kyky ottamaan suojiinsa kuinka monta hyvänsä. Näiden
jälkeen tuli toisia joukkoja, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka
vuorostaan hävisivät samoihin tai muihin paikkoihin.
Suurempiin taloihin tuli arvokkaampia vieraita hevosineen,
palvelijoineen, ja niissä tuli sekamelska ja tungos vielä pahemmaksi,
sillä kaikkialla näytti tulleen säännöksi, että jokaisen, joka etsi
kattoa päällensä, piti saaman sen. Ne, jotka tahtoivat nukkua, voivat
sen tehdä nojautuen toisiinsa; mitään kaatumisen vaaraa ei ollut,
siihen ei ollut tilaa.
Ne onnelliset, joilla oli ajoneuvot, jäivät niihin; niissä syötiin
mukana tuoduista eväskonteista ja niissä pukeuduttiin lähestyviä
juhlamenoja varten.
Mutta kaikkialta kaduilta ja pihoista, asuinhuoneista ja talleista
sekä vartavasten pystytetyistä teltoista kuului rupatusta ja naurua,
kysymyksiä ja vastauksia, hevosten hirnuntaa, aasien kiljuntaa,
koirien vinkumista, voitelemattomien pyörien kitinää, porttien
ja ovien pauketta sekä sen ohessa kirouksia Saksan, Hollannin,
Itägöötanmaan, Smålannin, Tanskan ja Tukholman kielillä ja murteilla;
olipa puolalaisia ja ranskalaisiakin sanoja joukossa, niin että
otappa tuosta kaikesta selvää.
Silloin pamahti muutama kumea laukaus.
Tuli hetkiseksi hiljaisuus, sitten huudettiin kuin yhdestä suusta:
"Nyt ne tulevat!" ja porteista sekä sivukaduilta tulvaili suuria
ihmisjoukkoja; siinä tungettiin ja tyrkittiin, huudettiin ja
itkettiin, mutta eteenpäin piti jokaisen pääsemän, vaikka henki olisi
ollut kysymyksessä.
Uteliasten joukossa oli nuori huovi vaimoineen; kumpikin talutti
lasta kädestä, ja he pyrkivät kaikin voimin eteenpäin.
"Minä pelkään, että he likistävät kuoliaaksi tyttöriepuni", sanoi
vaimo hengästyksissään, "kun tunkeilevat niin kauheasti."
"Pidetään häntä välissämme, muuten hänet tallataan", vastasi mies.
Vaimo teki niinkuin neuvottiin, ja 13-vuotias kuolonkalpea tyttö
nojasi päätänsä häneen.
"Miten on laitasi, Kaarina?"
"Minä tahdon kotiin", nyyhkytti tyttö.
"Etkö tahdo nähdä kuninkaan kruunausta niinkuin kaikki muutkin?"
sanoi isä.
"Olisi ollut yhtä hyvä, jos olisimme kuulleet puhuttavan siitä",
virkkoi äiti.
"Enkö ole sanonut kuninkaan kirjeessään ilmoittaneen tahtovansa,
että jokaisen, ylhäisen ja alhaisen, miehen ja vaimon tulee olla
läsnä kruunauksessa, ja kun minulla on lupaus henkivartijastoon
pääsemisestä, voinen tuskin niskoitella korkeata esivaltaa vastaan,
sillä sen voisin saada päälläni maksaa."
"Mitä niin korkea herra meistä huolisi!"
"Isä, isä, auta!" ähkyi poika toisella puolella.
"Niin, mutta nyt ne tekevät kai lopun pojasta", vaikeroi äiti, "etkö
voisi ottaa häntä syliisi."
"Se on pieni asia." Ja kunnon huovimme otti pojan käsivarrelleen ja
heitti hänet hartioilleen; siellä hän istui pian hajareisin, isän
pää jalkojensa välissä, ja pyyhittyään vedet silmistään ja tukan
otsaltaan hän huusi:
"Hurraa! Täältäpä voi nähdä kaikki. Tuolla ne tulevat joen
itäpuolella."
"Niin, ruotsalaisten ja saksalaisten herrain piti menemän
Flöthesundiin hänen majesteettiansa vastaan", sanoi huovi.
"Kas, kas, noin paljon huoveja", huudahti poika.
"Niitä on muutama tuhat", vastasi isä.
"Ja ne, jotka tulevat niiden jäljessä, hohtavat kuin puhtain hopea.
Katsokaa tuollaisia keihäitä ja tapparoita."
"Ne ovat musketöörejä."
Silloin kuului rumpujen pärrytys ja torvien toitotus.
"Niin jumalattoman paljon hevosia", huudahti poika, "ja miehillä on
punaiset hameet."
"Se on matkapuku", selitti eräs vanha mies, joka seisoi aivan
vieressä ja jo ennenkin oli tarkastellut eloisaa poikaa. "Ne, jotka
tulevat edellä, ovat kuninkaan; minä en voi niitä laskea, mutta niitä
pitäisi oleman neljätoistasataa."
"Nyt tulee sieltä kaksi paljain päin", huomautti poika, "ja heidän
jäljessään... kuulkaa semmoista toitotusta ja pärrytystä."
"Ne ovat airuet, torvensoittajat ja rummuttajat, jotka ratsastavat
vierasten lähettilästen edellä."
"Se, joka ratsastaa ensimäisenä, on Pommerin herttua", huudahti
huovi, "hänet minä tunnen."
"Airuita on noin kaksikymmentä, ja jokaista seuraa yksi valtakunnan
neuvoksista", selitti vanhus.
"Kuinka koreita he ovat... kuinka paljon töyhtöjä ja vitjoja!"
huudahti poika aivan hurmaantuneena.
"Katso nyt niitä, jotka tulevat näiden perässä", sanoi vanha mies;
"siinä tulevat kuninkaan kamarijunkkarit ja kamreerit sekä heidän
jäljessään kaksi airutta, nekin paljain päin."
"Ja senjälkeen kahdeksan torvensoittajaa ja kaksi paria vaskirumpuja.
Voi, semmoista hälinää!" huudahti poika.
"Nyt tulevat valtakunnan arvokkaimmat herrat; se on yliairut, joka
ratsastaa heidän edellään, mutta katso nyt, tuolla tulee marski
paljastettu miekka kädessään."
"Kuningas, nyt tulee kuningas!" huudettiin joka puolelta, ja tungos
tuli, mikäli mahdollista, vielä pahemmaksi.
Maunu ja hänen vaimonsa työnnettiin melkein hevosiin asti, mutta
Jens istui tyynenä isän olkapäillä tuijottaen ymmällään kuninkaan
hovipoikiin, jotka punaisissa samettimekoissaan ratsastivat
kullatuilla tamineilla varustetuilla skoonelaisilla hevosilla.
Näiden jäljessä tuli kuningas ratsastaen harmaansinervällä hevosella,
joka oli koristettu kauniimmilla ja komeimmilla töyhdöillä. Itse oli
hän puettu liivinuttuun, johon oli niin tiheään neulottu helmiä ja
jalokiviä, ettei voinut nähdä edes mitä kangasta se oli. Samoin hattu
ja miekkavyö ihan loistivat, niin paljon oli niissä kalliita kiviä.
Kuninkaan lakeijat, jotka juosten seurasivat kulkuetta, olivat puetut
valkoisiin, mustalla sametilla reunustettuihin samettiröijyihin.
Henkivartijain mustaan samettipukuun oli rinnan ja selän puolelle
hopealla neulottu kirjaimet _E.R_ [Ericus Rex = Eerik kuningas.
Suomentajan muist.] ja niiden päälle kruunu.
Kuninkaan jäljessä tulivat ruhtinaat: Juhana herra, Suomen herttua,
Maunu herra, Itägöötanmaan herttua, ja Kaarle herra, Södermanlannin
herttua, kukin lakeijainsa ja henkivartijainsa ympäröimänä.
Senjälkeen tuli Ruotsin aatelisto ja saksalaiset junkkerit
palvelijoineen, tarkk'ampujat ja valtakunnan lippu. Vuorelta
ammuttiin herkeämättä; arkkipiispa ja muut piispat olivat
hänen majesteettiansa vastassa, ja kun hän siten oli saapunut
linnan portille, pysähtyivät huovit tie- ja katuvieriin, mutta
kaikki herrasväki, sekä ruotsalainen että saksalainen, seurasi
kuninkaallista majesteettia linnaan.
Kansanjoukko oli tunkeutunut jäljessä niin kauas kuin oli päässyt;
nyt se hajaantui kaikkiin suuntiin; sinä päivänä, ei enää ollut
mitään nähtävää.