V.

Kuinka Argonautit ajautuivat Tuntemattomalle merelle.

He pakenivat länttä kohden minkä ennättivät; mutta Aietes varusti

laivastonsa ja lähti ajamaan heitä takaa. Ja teräväsilmäinen Lynkeus

näki hänen tulevan, kun hän vielä oli monen penikulman päässä, ja

huusi: "Minä mäen kaukana idässä satoja laivoja ikäänkuin parven

valkoisia joutsenia!" Ja sen kuultuaan uroot soutivat vielä entistä

rivakammin, mutta laivat lähenivät kuitenkin joka hetki.

Silloin Medeia, tuo tumma velhotyttö, keksi julman ja viekkaan keinon.

Hän tappoi nuoren veljensä Absyrtoksen ja heitti hänet mereen ja sanoi:

"Kestää kauan ennenkuin isäni ennättää saada ylös hänen ruumiinsa ja

polttaa sen, ja sillä aikaa me pääsemme kauas edelle."

Kaikki uroot kauhistuivat ja katsoivat häpeissään toinen toiseensa;

mutta he eivät sentään rangaisseet tuota tummaa velhonaista, sillä

olihan hän hankkinut heille Kultaisen taljan.

Kun Aietes tuli paikalle, niin hän näki poikansa ajelehtivan ruumiin.

Hän pysähtyi pitkäksi aikaa, itki poikaansa ja otti hänet ylös

vedestä ja palasi kotiin. Mutta hän lähetti uudelleen merimiehensä

länttä kohden ja velvoitti heidät, uhaten hirmukuolemalla, täyttämään

tehtävänsä. "Tuokaa takaisin minun luokseni tumma velhonainen, jotta

hän kuolisi kauhean kuoleman. Mutta jos te palaatte ilman häntä, niin

teidän on itse kuoltava sama kuolema."

Siten Argonautit sillä kertaa pelastuivat. Mutta Zeus-isä näki tuon

törkeän rikoksen, ja hän lähetti taivaasta ankaran myrskyn ja paiskasi

laivan kauas pois oikealta suunnalta. Päivän toisensa jälkeen myrsky

sitä ajeli aallokossa ja sankassa sumussa, kunnes uroot eivät lopulta

enää tietäneet, missä olivat, sillä aurinkokin oli kätkeytynyt

taivaalta. Viimein laiva törmäsi matalikolle keskelle laakeita muta- ja

hietasaaria, ja aallot vyöryivät sen yli pitkin ja poikin, ja uroot

kadottivat kaiken pelastumisen toivon.

Silloin Iason huusi Heraa avuksi: "Taivasten ihana kuningatar, joka

meitä tähän asti olet suosinut, miksi hylkäsit meidät kurjuudessamme ja

jätit meidät kuolemaan tänne tuntemattomille merille? Kovaa on kadottaa

kunnia, jonka sellaisella tuskalla ja vaarallisella työllä olemme

saavuttaneet, ja kovaa enää koskaan olla näkemättä Hellaata ja Pagasain

lempeää lahtea."

Silloin tuo keulaan kiinnitetty taikaoksa puhui: "Zeus-isän vihan

tähden tämä kaikki teille on tapahtunut; sillä kauhea rikos on tehty

laivallanne, ja pyhä pursi on veren tahraama."

Sen kuultuaan kaikki uroot huusivat: "Medeia on murhaaja. Kärsiköön

tuo velhonainen syntinsä seuraukset ja kuolkoon!" He tarttuivat

Medeiaan heittääkseen hänet mereen, jotta tuon pojan kuolema tulisi

sovitetuksi; mutta taikaoksa puhui taas: "Saakoon hän elää, kunnes

hänen rikostensa mitta on täysi. Kosto häntä lähestyy, verkkaan mutta

varmasti; nyt hänen täytyy vielä jäädä eloon, sillä te tarvitsette

häntä vielä. Hänen täytyy näyttää teille tie Kirke-sisarensa luo, joka

asuu Lännen saarilla. Hänen luokseen teidän täytyy purjehtia vaikeaa ja

vaivalloista tietä, ja hän on puhdistava teidät rikoksestanne."

Urhot itkivät ääneensä, kun he kuulivat tammen tuomion; sillä he

tiesivät, että heillä oli edessään tuskallinen taival ja vuosikausien

katkera kärsimys. Toiset syyttivät tummaa velhonaista ja toiset

sanoivat: "Ei, me olemme kuitenkin hänelle kiitollisuuden velassa;

ilman häntä emme olisi voittaneet Kultaista taljaa". Mutta useimmat

heistä purivat ääneti huuliansa, sillä he pelkäsivät velhon vehkeitä.

Meri tyveni ja aurinko pilkisti jälleen pilvien lomasta, ja uroot

työnsivät laivansa matalikolta ja soutivat tumman velhotytön opastamina

eteenpäin vaivalloista tietään tuntemattoman meren ulapoille.

Mitä teitä he kulkivat, en tiedä, enkä sitäkään kuinka he tulivat

Kirken saarelle. Toiset sanovat heidän kulkeneen länttä kohden ja

Istros-virtaa ylös ja että he sitten saapuivat Adrian merelle laahaten

laivaansa lumipeitteisten Alppien yli. Toiset sanovat heidän menneen

etelään päin punaiselle Intian merelle ja päivänpaisteisten maiden

ohi, joissa kaikenlaiset mausteet kasvavat, ja sitten Aitiopian ympäri

länttä kohden ja viimein tulleen Libyaan. Siellä he vetivät laivansa

polttavan hietikon poikki ja mäkien ja töyräiden yli aina Syrteihin

asti, joiden rannoilla lentohieta-aavikoita leveni monen penikulman

laajuudelta rikkaan Kyrenen ja lootophagien, lootoksen syöjien,

alueiden välillä. Tämä on kuitenkin kaikki vain mielikuvituksen

tuotetta ja taruja ja hämäriä viittauksia tuntemattomiin maihin.

Mutta kaikki tietävät, että he tulivat erääseen paikkaan, jossa he

yhdeksän päivää saivat köysien ja kierikoiden avulla laahata laivaansa

maata pitkin, ennenkuin tulivat Tuntemattomalle merelle. Ja paras

kaikista noista vanhoista lauluista kertoo meille, kuinka he kulkivat

kauas pohjoiseen, kunnes tulivat Kaukasoksen rinteille, siihen

paikkaan, missä se pistäiksen kauas mereen; ja kaidalle Kimmerian

[Krimin ja Sirkassian välillä] Bosporokselle, jonka poikki titaani ui

härän selässä, ja sieltä tyynen Maiotis-meren [Asovan meri] hiljaisille

vesille. Ja sieltä he kulkivat yhä pohjoiseen, ylös Tanais-jokea, jota

me nimitämme Doniksi, geloonien ja sauromatain ja monien vaeltavien

paimentolaisheimojen ja yksisilmäisten arimaspien ohi, joista vanhat

Kreikan runoilijat kertovat, että he ryöstivät kultaa kylmillä Rhipaian

[Uralin vuoret] vuorilla asuvilta grypseilta.

Ja he kulkivat ohi Skythian jousimiesten ja ihmisiä syövien

taurilaisten ja ohi vaeltavien hyperboreialaisten eli peräpohjolaisten,

jotka syöttävät karjalaumojansa Pohjantähden alla, ja viimein he

tulivat pohjoiselle valtamerelle, tuolle kolealle, kuolleelle

Kronoksen [Itämeri] merelle. Mutta siellä Argo ei enää tahtonut

liikkua eteenpäin; ja jok'ainoa mies laski kyynärpäänsä polvelleen ja

nojasi päätänsä käsiinsä nälän ja ponnistusten murtamana ja heittäytyi

kuolemaan. Mutta perämies, uljas Ankaios, sai vielä kerran heidän

mielensä rohkaistuksi ja käski heidän hypätä maihin ja hinata köysien

ja kierikoiden avulla laivaa monta raskasta päivää, maidenko yli, vai

lietteiden vai jäiden en oikein tiedä, sillä runo on hämmentynyt ja

katkonainen kuin uni. Se kertoo sitten, kuinka he tulivat kuuluisien

pitkä-ikäisten ihmisten asuinsijoille ja kimmerien luo, jotka eivät

koskaan nähneet aurinkoa, he kun asuivat syvällä lumipeitteisten

vuorten rotkoissa, ja Hemionian ihanaan maahan, jossa asui kaikista

kansoista hurskaimmat, ja Manalan porteille ja unten asuinsijoille

saakka.

Viimein Ankaios huusi: "Kestäkää vielä hetkinen, kunnon kumppanit,

pahin on kuin onkin jo ohitse; sillä minä saatan jo nähdä, kuinka

länsituulen lauha henkäys panee veden väreilemään ja kuulen valtameren

loiskuvan rantariuttoja vastaan. Masto pystyyn siis ja ylös purjeet, ja

kuin miehet ottakaa vastaan, mitä tuleva on!"

Silloin puhui taikaoksa: "Voi, jospa olisin jo aikoja sitten

kadonnut, musertunut noiden kauheiden kallioiden väliin ja vaipunut

Eukseinos-meren hyrskyjen alle! Parempi olisi ollut sekin, kuin kulkea

iäti ruhtinaitteni rikoksen tahraamana; sillä Absyrtoksen veri vainoaa

minua ja onnettomuus seuraa onnettomuutta. Niinpä joudun nytkin

jonkin salaperäisen hirviön valtaan, jos tulen liian lähelle Ierneen

[Britannian] saarta. Jollette laske niin läheltä mannerta kuin suinkin

ja purjehdi etelää kohden, aina vain etelää kohden, niin minun täytyy

kulkea Atlantin meren tuolle puolen, valtamerelle, jolla ei ole ääriä."

Silloin he siunasivat taikaoksaa ja purjehtivat eteläänpäin, mantereen

rantaa pitkin. Mutta ennenkuin he sivuuttivat Ierneen, tuon sumujen ja

myrskyjen maan, tuli musta, vonkuva vihuri ja tarttui purjeisiin ja

sekoitti köydet. Kaksitoista yötä he ajelivat aavalla, myrskyävällä

Lännen merellä keskellä hyrskyjä ja hyökyaaltoja, eivätkä nähneet

tähtiä eivätkä aurinkoa. Ja taas he huusivat: "Me hukumme, sillä me

emme tiedä, missä olemme. Me olemme eksyneet tässä kauheassa pimeydessä

ja usvassa, emmekä tiedä missä on itä, missä länsi."

Mutta kaukonäköinen Lynkeus huusi iloisesti keulan kyljestä: "Rohkeutta

vielä, oivat purjehtijat; minä näen mäntypuita kasvavan saaren ja

lempeän Maaemon esikartanot, joita pilvet seppelöivät".

Mutta Orpheus sanoi: "Älä ohjaa sinne, ei yksikään elävä olento voi

siellä maihin laskea; sillä tuolla rannikolla ei ole ainoatakaan

valkamaa, äkkijyrkkiä kallioita vain ylt'ympäri".

Niin Ankaios käänsi laivan poispäin; ja enemmän kuin kolme päivää he

vielä saivat purjehtia, ennenkuin tulivat Aiaan, Kirken asunnolle ja

ihanalle Lännen saarelle [Azorit?].

Sinne Iason käski heidän laskea laivansa ja etsiä joitakin elollisen

olennon merkkejä. Kun he kulkivat sisämaahan päin, niin he kohtasivat

Kirken, joka oli tulossa laivalle; ja he vapisivat, kun he näkivät

hänet, sillä hänen hiuksensa ja kasvonsa ja vaatteensa loistivat kuin

tulenliekki.

Ja hän tuli ja katsoi Medeiaan; ja Medeia kätki kasvonsa huntunsa

taakse.

Ja Kirke huusi: "Oi sinä katala tyttö, oletko kadottanut järkesi, kun

uskallat tulla tänne minun saarelleni, jossa kukkaset läpi vuoden

kukkivat? Missä on sinun vanha isäsi ja veljesi, jonka tapoit? Vähänpä

minä siitä välitän, minne sinä joudut noine muukalaisinesi, joita

rakastat. Ruokaa ja viiniä tahdon teille lähettää, mutta teidän

laivanne ei saa jäädä tänne, sillä se on synnin saastuttama, ja synnin

saastuttama on sen miehistökin."

Uroot rukoilivat häntä, mutta turhaan, ja huusivat: "Puhdista meidät

rikoksestamme!" Mutta hän lähetti heidät pois ja sanoi: "Menkää

Maleaan, siellä teidät puhdistetaan synnistänne, ja saatte palata

kotiinne".

Silloin nousi suotuisa tuuli ja he purjehtivat itää kohden Iberian

rannalla olevan Tartesos-kaupungin ohi ja tulivat viimein Herakleen

patsaille ja Välimeren kirkkaille vesille. Sitten he purjehtivat

eteenpäin ja kulkivat Sardinian meren poikki ja Ausonien saarien

ja niemirikkaan Tyrrhenian rannikon ohi, kunnes he eräänä tyynenä

kesäiltana näkivät edessänsä kauniin, kukkaisan saaren. Kun he väsynein

voimin sitä hitaasti lähestyivät, niin he kuulivat rannalta suloista

laulua. Mutta kun Medeia sen kuuli, niin hän hypähti pystyyn ja huusi:

"Taivas varjelkoon, uroot, nuo ovat seireenien saaret. Teidän on

purjehdittava läheltä niiden ohitse, sillä muuta kulkuväylää ei ole;

mutta ne, jotka kuuntelevat tuota laulua, ovat hukassa."

Silloin Orpheus, tuo kaikkien laulajien kuningas puhui: "Antaa heidän

koetella voimiaan minun kanssani. Olenhan minä laulullani lumonnut

kiviä ja puita ja lohikäärmeitä, saatikka sitten ihmisten sydämiä!"

Ja hän otti harppunsa ja nousi seisomaan peräkannelle ja aloitti

tenholaulunsa.

Ja nyt uroot saattoivat nähdä Anthemussan, tuon kukkaisan

saaren seireenit, kolme ihanaa impeä, jotka istuivat rannalla

ilta-auringon punaaman kallion kyljessä tummanpunaisten unikukkien ja

kullankeltaisten liljojen keskellä. Hitaasti ja uneliaasti he lauloivat

lempein, hopeankirkkain äänin, ja säveleet hiipivät yli kullaita

kimmeltävien vesien, ja aina uroiden sydämiin asti Orpheuksen laulusta

huolimatta.

Ja kaikki olivat tulleet kuuntelemaan heidän lumoavaa lauluansa. Lokit

istuivat valkeissa jonoissa pitkin kallioiden kylkiä ja kuuntelivat;

ja rannalla suuret hylkeet viruivat auringon paisteessa ja nyökkivät

tahtia unisilla päillään ja hopealta hohtavat kalaparvet hypähtelivät

korkealle paremmin kuullaksensa ja särkivät ailakoiden veden kiiltävän,

tyynen kalvon. Tuuli hiljensi huminaansa ajellessaan pilviparviansa

länttä kohden; ja pilvet leijailivat taivaan sinessä kuin kullan

kellertävä lammaslauma ja kuuntelivat uneksien seireenien laulua.

Kun uroot kuuntelivat, niin airot heltisivät heidän käsistänsä

ja heidän päänsä painuivat rinnoille ja heidän raskaat silmänsä

sulkeutuivat. He uneksivat hiljaisista hohtavista puutarhoista

ja humisevien honkien siimeksestä, ja kaikki heidän vaivansa ja

ponnistuksensa tuntui heistä hulluudelta, eivätkä he muistaneet enää

mainettansa.

Silloin yksi nosti äkkiä päänsä ja huusi: "Mitä tämä ikuinen

vaeltaminen meitä hyödyttää? Jääkäämme tänne ja levätkäämme hetkinen!"

Ja toinen sanoi: "Soutakaamme tuonne saarelle ja kuunnelkaamme, mitä

he laulavat", ja kolmas: "Minä en välitä sanoista, vaan säveleestä. He

saavat laulaa minut uneen, että saan levon."

Ja Butes, Pandionin poika, kaunein kaikista kuolevaisista, hyppäsi

veteen ja ui saarta kohden huutaen: "Minä tulen, minä tulen, ihanat

immet, kuuntelemaan lumoavaa lauluanne ja elämään ja kuolemaan

luonanne!"

Mutta Medeia väänteli käsiänsä ja huusi: "Laula kovemmin Orpheus,

viritä voimakkaampi sävel; herätä nuo onnettomat unikeot, tai yksikään

heistä ei saa enää nähdä Hellaan lempeitä laaksoja!"

Silloin Orpheus nosti harppunsa ja antoi taitavan kätensä kulkea

kielien yli; ja hänen soittonsa ja laulunsa kohosi kuin pasuunan ääni

illan hiljaiselle taivaalle. Kuin ukkosen jyrinä se syöksyi ilmaan,

niin että kalliot ja meri kaikuivat; ja se tunki uroiden sydämiin kuin

tulinen viini, kunnes kaikkien sydämet alkoivat rajusti sykkiä heidän

rinnoissansa.

Ja hän lauloi laulun Perseuksesta, kuinka jumalat häntä johdattivat

yli maiden ja merien, kuinka hän surmasi kauhean Gorgon ja voitti

itselleen verrattoman morsiamen ja kuinka hän nyt istuu jumalten

luona Olympoksessa, loistaen tähtenä taivaalla, kuolematonna kera

kuolemattoman puolisonsa ja kaikkien ihmisten kunnioittamana.

Niin Orpheus lauloi, ja seireenit vastasivat yli kullalta kimmeltävän

meren. Mutta viimein Orpheuksen ääni voitti seireenien äänen, ja uroot

tarttuivat taas airoihinsa.

Ja he huusivat: "Mekin tahdomme olla miehiä kuin Perseus, ja me

tahdomme uskaltaa ja kärsiä viimeiseen asti. Laulaos meille vielä

kerran hänen laulunsa, kunnon Orpheus, että unohtaisimme seireenit ja

heidän loitsunsa."

Ja kun Orpheus alkoi laulaa, niin uroot pistivät aironsa mereen ja

soutivat hänen soittonsa mukaan ja pakenivat kauas pois; ja seireenien

laulu kaikui yhä heikommin ja sekoittui laivan vanaveden vaahdon

kohinaan ja kuoli vähitellen pois.

Mutta Butes ui rannalle ja polvistui seireenien eteen ja huusi:

"Laulakaa vielä! Laulakaa vielä!" Hän ei kuitenkaan ennättänyt sanoa

enempää, sillä hänen korvansa alkoivat kummasti humista ja hän vajosi

taikauneen ja vaipui pitkäkseen rannan kiville ja unohti taivaan ja

maan, eikä ennättänyt nähdä tuota rumaa rantaakaan, jolla oli ihmisten

luita huiskin haiskin.

Silloin nuo kolme siroa sisarta nousivat hitaasti julma hymy

huulillaan; ja hitaasti he hiipivät häntä kohden kuten tiikerit

saaliinsa kimppuun; ja heidän kätensä olivat kuin kotkan kynnet, kun he

kulkivat yli uhriensa luiden kauheaa juhla-ateriaansa nauttimaan.

Mutta ihana Afrodite näki nuorukaisen Ida-vuoren korkealta kukkulalta,

sääli hänen nuoruuttansa ja hänen kauneuttansa, hypähti kultaiselta

valtaistuimeltaan, ja kuin tähdenlento hän lennähti alas taivaalta

jättäen jälkeensä kimaltelevan valojuovan. Hän pysähtyi seireenien

saarelle, sieppasi saaliin heidän kynsistänsä ja nosti ylös nukkuvan

Buteen, kääri hänet kultaiseen usvaan ja kantoi hänet Lilybaionin

kukkulalle. Siellä Butes vietti nukkuen monta hauskaa vuotta.

Kun seireenit huomasivat joutuneensa tappiolle, niin he kirkuivat

kiukusta ja raivosta, syöksyivät rannalta mereen ja muuttuivat mustiksi

kalliomöhkäleiksi, jotka siellä vielä tänäkin päivänä törröttävät.

Sitten uroot tulivat Lilybaionin kapeaan salmeen ja näkivät Sisilian,

tuon kolmikulmaisen saaren, jonka alla makaa Enkelados-jättiläinen

kuorsaten yötä ja päivää; ja kun hän kääntyy, niin maa järisee, ja

ärjyviä tulenliekkejä syöksyy hänen rinnastaan ja tunkee esiin Ainteen

[Etnan] keilahuipusta, joka kohoaa korkealle yli kastanjanruskeiden

metsien. Ja siellä Karybis tempasi heidät hirvittävään hyrskyynsä ja

vyöryi maston korkuisena heidän ympärillään; eivätkä he päässeet

eteen- eivätkä taaksepäin, sillä pyörre pyöritti heitä ympäri.

Siinä pyörrettä vastaan ponnistellessaan he näkivät aivan lähellänsä

salmen toisella puolen kallion törröttävän vedessä, huippu pilvien

peitossa. Eikä sitä kalliota olisi voinut kukaan kiivetä, vaikka

hänellä olisi ollut kaksikymmentä kättä ja jalkaa, sillä se oli niin

sileä ja liukas, kuin ihmiskäden kiilloittama; ja puolitiessä ylöspäin

synkkä luola ammotti länttä kohden.

Kun Orpheus näki sen, niin hän huokasi raskaasti ja väänteli käsiänsä

ja huusi: "Vähänpä meitä auttaa, vaikka pääsisimmekin pyörteen

kynsistä, sillä tuossa luolassa asuu Skylla, noita, jolla on nuoren

koiranpenikan ääni. Äitini varoitti minua tästä lähtiessämme Hellaasta.

Noidalla on kuusi päätä ja kuusi pitkää kaulaa, ja hän väijyy tuossa

pimeässä onkalossa. Luolastaan hän sieppaa kaikki ohikulkevat, hylkeet

ja haikalat ja delfiinit ja kaiken Amphitriteen karjan. Eikä ainoankaan

laivan miehistö saata kerskata eheänä päässeensä hänen kallionsa ohi,

sillä hän ojentaa pitkät kaulansa ja jokainen suu sieppaa miehen.

Kenpä meitä nyt auttaisi? Sillä Hera ja Zeus vihaavat meitä ja meidän

laivamme on rikoksen tahraama. Niinpä meidän täytyy kuolla, kuinka

hyvänsä käykin."

Silloin Thetis, Peleuksen hopeajalkainen kuningatar, kohosi

syvyyksistä, koska hän rakasti urheaa puolisoansa. Ja kaikki hänen

nymfinsä seurasivat häntä, ja he leikkivät laivan ympärillä kuin

lumivalkoiset delfiinit, sukelsivat aallolta aallolle laivan edessä

ja sen vanavedessä ja sen kupeella, niinkuin delfiinit leikkivät. He

tarttuivat laivaan ja ohjasivat sitä ja heittivät sitä kädestä käteen

halki aaltojen, niinkuin tytöt heittävät palloa. Kun Skylla kurotti

kaulaansa siepatakseen laivan, niin he työnsivät takaisin hänen ahnaat

päänsä. Ja ilkeä Skylla vinkui kuin koiranpenikka heidän hentojen

käsiensä koskiessa häneen ja vetäytyi pelästyneenä luolaansa -- sillä

kaikki paha pelkää sitä, mikä on hyvää -- ja eheänä liukui Argo Skyllan

ohitse myötätuulen alkaessa puhaltaa. Thetis palasi nymfeineen takaisin

meren pohjaan koralliluoliinsa ja vihreältä ja purppuranpunaiselta

hohtaviin puutarhoihinsa, joissa kukat läpi vuoden kukkivat; ja uroot

jatkoivat matkaansa iloissansa, mutta samalla peläten, mitä vielä oli

tuleva.

Senjälkeen he soutivat navakasti monta raskasta päivää, kunnes näkivät

pitkän korkean saaren ja sen takana vuorisen maan. He hakivat, kunnes

löysivät sataman, ja soutivat rohkeasti sitä kohden. Mutta hetken

perästä he pysähtyivät ja ihmettelivät, sillä rannalla kohosi suuri

kaupunki ja temppeleitä ja muureja ja puutarhoja ja linnoja korkeilla

kallioilla. Kaupungin kummallakin puolella he näkivät avaran sataman,

joihin molempiin vei ahdas väylä; ja lukemattomia mustia laivoja oli

kuivillaan rannalla.

Silloin puhui Ankaios, tuo viisas perämies: "Mikä uusi ihme tämä on?

Tunnenhan minä kaikki saaret ja satamat ja kaikki merten mutkat, ja

tämän pitäisi olla Kerkyra, jossa asustaa vain kesyttömiä vuohilaumoja.

Mutta mistä ovat kotoisin nuo uudet satamat ja nuo suuret hiotusta

kivestä tehdyt rakennukset?"

Mutta Iason sanoi: "Tämän saaren asukkaat eivät saata olla villiä

kansaa. Soutakaamme vain satamaan ja koettakaamme onneamme."

He soutivat satamaan, hiotusta kivestä tehtyä laivasiltaa kohden

tuhansien mustakylkisten laivojen lomitse, joista jokainen oli paljon

isompi kuin Argo. Ja he ihmettelivät tuota mahtavaa kaupunkia ja sen

kiiltäviä kuparikattoja ja pitkiä, korkeita marmorimuureja, joiden

päällä oli lujia paalutuksia. Ja laivasilloilla vilisi kaikenlaista

kansaa, kauppiaita ja merimiehiä ja orjia, jotka tulivat ja menivät

kantaen kauppatavaroita. Ja uroiden mieli nöyrtyi, ja he katsoivat

toinen toiseensa ja sanoivat: "Me olimme mielestämme aika ylväitä

lähtiessämme meren rannan Iolkoksesta, mutta kuinka vähäpätöisiltä

me näytämmekään tämän kaupungin rinnalla, ikäänkuin muurahainen

mehiläisparvessa."

Merimiehet huusivat heille töykeästi sillalta: "Mitä miehiä te olette?

Me emme huoli muukalaisista emmekä merirosvoista. Me tulemme kyllä omin

neuvoin toimeen."

Mutta Iason vastasi kohteliaasti, sovittaen sievästi sanansa ja kehuen

heidän kaupunkiaan ja heidän satamaansa ja heidän upeata laivastoansa.

"Toden totta, tepä olette oikeita Poseidonin poikia ja meren

valtiaita! Me olemme vain merta kiertäviä merimiesparkoja, janosta ja

ponnistuksista nääntyneitä. Antakaa meille vain ruokaa ja vettä, niin

me jatkamme rauhassa matkaamme."

Silloin merimiehet nauroivat ja vastasivat: "Etpä ole hullu,

muukalainen. Sinä puhut kuin kelpo mies ja saatpa nähdä, ettemme mekään

ole huonompia. Poseidonin poikia me olemme ja meren valtiaita; mutta

tulkaahan maihin, niin saatte, mitä meillä parasta on."

Uroot kömpivät rannalle väsyneinä ja kangistuneina, ja merimiehet

nauroivat heidän pitkiä takkuisia partojaan ja päivän paahtamia

poskiaan ja heidän rääsyisiä, meriveden turmelemia vaatteitaan ja

suolaisen hyrskyn ruostuttamia aseitaan, -- sillä nuo merimiehet olivat

karkeita kieleltään, vaikka he olivatkin hyväsydämisiä ja kunnon

miehiä. -- Ja yksi heistä sanoi: "Nuopa ovat kehnoja merimiehiä; hehän

ovat sen näköisiä kuin olisivat sairastaneet merikipua kaiken päivää?"

Ja toinen virnuili: "Katsokaa, kuinka heidän koipensa ovat koukistuneet

paljosta soutamisesta; hehän kävellä taapertavat kuin ankat!"

Silloin tuittupäinen Idas aikoi lyödä heitä, mutta Iason pidätti

häntä. Ja yksi kaupparuhtinaista, pitkä ja komea mies, tuli heitä

puhuttelemaan.

"Älkää panko pahaksenne, muukalaiset; meripojat eivät voi olla

pieksämättä kieltänsä. Mutta me tahdomme kohdella teitä hyvin ja

ystävällisesti, sillä muukalaiset ja köyhät ovat Jumalan lähettämiä.

Ettekä te näytäkään miltään tavallisilta merenkulkijoilta, niin

kookkaat ja voimakkaat ovat vartalonne ja komeat aseenne. Tulkaa

kanssani Alkino'okseen, tuon rikkaan meren ruhtinaan, palatsiin ja me

tahdomme kestitä teitä hyvin ja kaikesta sydämestämme; ja sitten te

saatte sanoa meille nimenne."

Mutta Medeia vetäytyi taaksepäin ja vapisi ja kuiskasi Iasonin korvaan:

"Me olemme joutuneet ansaan ja olemme menossa perikatoomme, sillä minä

näen miehistön joukossa maalaisiani, tummasilmäisiä kolkhilaisia, yllä

teräksiset panssaripaidat, jollaisia käytetään minun isänmaassani."

"Liian myöhäistä on kääntyä takaisin", Iason sanoi. Ja hän kysyi

kaupparuhtinaalta: "Mikä maa tämä on, arvoisa herra; ja mikä on tuo

hiljan rakennettu kaupunki?"

"Tämä on Phaiekien maa, jota kaikki Taivahiset rakastavat; sillä he

tulevat tänne ja syövät juhla-aterioita kanssamme kuin ystävät ainakin

ja istuvat rinnallamme salissa. Tänne me tulimme Liburniasta häijyjä

kykloopeja pakoon. He ryöstivät meiltä, rauhallisilta kauppiailta,

vaivoin hankkimamme tavarat ja rikkaudet. Silloin Nausithos, Poseidonin

poika, toi meidät tänne ja kuoli rauhassa. Ja nyt hänen poikansa,

Alkino'os, ja Arete, viisain kaikista kuningattarista, hallitsevat

meitä."

He kulkivat läpi rantapuistikon ja mitä edemmäs he kulkivat, sitä

enemmän he ihmettelivät. Sillä pitkin siltaa oli maassa hyvässä

järjestyksessä paksuja ankkuriketjuja ja raakapuita ja mastoja

Poseidonin, meren vihreähapsisen kuninkaan, temppelin edessä. Puistikon

ympärillä kihisi laivanrakentajia kuin muurahaisia: mitkä punoivat

köysiä, mitkä veistivät kaaripuita, mitkä höyläsivät pitkiä airoja

ja raakoja. Minyalaiset kulkivat ääneti eteenpäin hohtavan valkoisia

marmorikatuja pitkin, kunnes he saapuivat Alkino'ooksen palatsille ja

silloin he ihmettelivät vielä enemmän. Pilviä tavoitteleva palatsi

säteili ja loisti auringossa ja sen seinät eteisestä sisimpään

huoneeseen asti olivat kullatusta kuparista ja ovet olivat hopeasta

ja kullasta. Molemmin puolin sisäänkäytävää istui eläviä kultakoiria,

jotka eivät koskaan vanhentuneet eivätkä kuolleet. Niin taitavasti

Hefaistos ne oli takonut pajassaan savuavalla Lemnos-saarella. Hän

oli antanut ne Alkino'okselle, jotta ne öisin vartioitsisivat hänen

porttejaan. Palatsin salissa oli huoneen kummassakin päässä pitkin

seinän koko pituutta suuria valtaistuimia, jotka olivat verhotut

kalleilla kiiltävillä kankailla, ja niillä tuon mahtavan kauppakansan

kuninkaat istuivat syömässä ja juomassa ja siellä he viettivät juhlia

koko vuoden läpeensä. Sulatetusta kullasta valettuja poikia seisoi

kiiltävillä alttareilla käsissään tulisoihdut, joilla he valaisivat

vieraita kaiken yötä. Ja huoneen ulkopuolella istui ahkerassa työssä

viisikymmentä palvelustyttöä: mitkä jauhoivat jyviä käsimyllyssä,

mitkä pyörittivät rukkia, mitkä kutoivat kangasta, ja heidän kätensä

välkähtelivät kuin lepattavat haavan lehdet, kun he heittivät sukkulaa.

Palatsin edustalla oli suuri puutarha, jota ympäröivät korkeat muurit,

ja se oli aivan täynnä komeita hedelmäpuita, harmahtavalehtisiä

oliiveja ja suloisia viikuna-, päärynä- ja omenapuita, jotka kantoivat

hedelmiä koko vuoden läpeensä, sillä lämmin lounastuuli hyväili niitä,

ja päärynä kypsyi päärynän, viikuna viikunan ja rypäle rypäleen

vieressä kaiken kesää ja talvea. Puutarhan toisessa päässä kukkivat

loistavat kukkalavat läpi kaikkien vuodenaikojen. Siellä pulppusi

kaksi kaunista lähdettä, joista toinen juoksi läpi puutarhan ja toinen

palatsin kadun alitse ja antoi vettä kaikelle kaupungin kansalle.

Sellaisia jaloja lahjoja taivas oli antanut viisaalle Alkino'okselle.

Sitten uroot menivät sisään ja näkivät Alkino'oksen istuvan

valtaistuimellaan, mahtavana kuin itse Poseidon kultakoristeiset,

kankeat vaatteet yllä ja kultainen valtikka sivullaan ja kädessään

kauniisti kaiverrettu pikari, josta hän joi kaupparuhtinaiden

maljoja. Ja hänen vieressään seisoi Arete, hänen viisas ja suloinen

kuningattarensa, ja nojasi pylvästä vastaan kehrätessään kultalankaansa.

Alkino'os nousi ja lausui heidät tervetulleiksi ja pyysi heitä istumaan

ja syömään. Ja palvelijat kantoivat heille pöytiä ja leipää ja lihaa ja

viiniä.

Mutta Medeia lähestyi vapisten Aretea, tuota ihanaa kuningatarta,

ja lankesi hänen jalkojensa juureen, syleili niitä ja huusi itkien

polvistuessaan:

"Minä olen sinun vieraasi, ihana kuningatar, ja minä rukoilen sinua

Zeuksen nimessä, joka on anojien suojelija. Älä lähetä minua takaisin

isäni luo kauheaa kuolemaa kärsimään. Vaan salli minun mennä menojani

ja kantaa kuormaani. Olenhan jo kylliksi saanut kärsiä rangaistusta ja

häpeää!"

"Kuka sinä olet, kummallinen neito? Ja mitä sinä tarkoitat pyynnölläsi?"

"Minä olen Aieteen tytär Medeia ja minä näin täällä tänään

maanmiehiäni. Ja minä tiedän, että he ovat tulleet minua hakemaan

viedäkseen minut kotiini kärsimään kauhean kuoleman."

Silloin Arete astui askeleen taaksepäin ja sanoi: "Viekää tämä tyttö

sisään, neidot. Kuninkaat päättäkööt, mutta en minä."

Ja Alkino'os hypähti ylös valtaistuimeltaan ja huusi: "Sanokaa,

muukalaiset, keitä te olette ja kuka tuo neito on!"

"Me olemme Minyain uroita", Iason sanoi, "ja tämä neito on puhunut

totta. Me olemme niitä miehiä, joiden maine on kiertänyt maat ja

mantereet. Me tulimme tänne kaukaa valtamereltä kärsittyämme ennen

kuulumattomia vaivoja ja vastuksia. Meitä oli suuri joukko, kun

lähdimme ja vain harvat palaavat takaisin, sillä monta jaloa toveria me

olemme menettäneet. Anna siis meidän lähteä rauhassa, niinkuin antaisit

vieraittesi lähteä, niin että maailma saattaisi sanoa: 'Alkino'os on

hurskas kuningas'."

Mutta Alkino'os vetäytyi synkkänä taaksepäin ja seisoi vakavana

mietiskellen. Ja viimein hän puhui:

"Jollei olisi tehty sitä tekoa, mikä tehty on, niin olisin tänä päivänä

sanonut itsekseni: 'Suureksi kunniaksi on Alkino'okselle ja hänen

jälkeläisilleen, että maankuulut Argonautit ovat hänen vierainansa'.

Mutta nuo kolkhilaisetkin ovat minun vieraitani niinkuin tekin, ja koko

tämän kuukauden he ovat täällä odottaneet laivoineen, sillä he ovat

etsineet kaikki Hellaan meret, eivätkä ole teitä löytäneet. Eivätkä he

ole uskaltaneet mennä edemmäksi, eivätkä palata kotiin."

"Anna heidän valita taistelijoita joukostaan, ja me tahdomme taistella

heidän kanssaan mies miestä vastaan."

"Vieraamme eivät saa taistella meidän saarellamme. Ja jos te menette

merelle, niin he voittavat teidät suuremmalla miesluvullaan. Tahdon

tehdä oikeutta teille molemmin puolin, sillä minä tiedän, mikä on

oikein ja teen oikeutta."

Sitten hän kääntyi kuninkaittensa puoleen ja sanoi: "Jääköön tämä asia

huomiseksi. Tänä iltana tahdomme juhlia vieraitamme ja kuunnella heidän

kertovan kaikista vaiheistansa ja kuinka he tulivat tänne valtamereltä."

Ja Alkino'os käski palvelijoittensa viedä uroot sisään, kylvettää heitä

ja antaa heille vaatteita. Ja uroot ihastuivat, kun he näkivät lämmintä

vettä, sillä siitä oli kauan kuin he olivat kylpeneet. He pesivät

pois meren suolan jäsenistään, voitelivat itsensä öljyllä kiireestä

kantapäähän ja sukivat kultakiharansa. Sitten he palasivat saliin, ja

kaupparuhtinaat nousivat ylös istuimiltaan kunnioittaakseen heitä. Ja

jokainen sanoi naapurilleen: "Eipä ole kumma, että nuo miehet ovat

voittaneet mainetta. Tuossahan he seisovat kuin gigantit tai titaanit

tai Olympoksesta tulleet Taivahiset, vaikka talvet ovat heitä pahoin

pidelleet ja kauheat myrskyt runnelleet. Minkähänmoisia he olivatkaan

lähtiessään Iolkoksesta kauan aikaa sitten, nuoruutensa kukoistuksessa?"

He menivät puutarhaan, ja kaupparuhtinaat sanoivat: "Uroot, juoskaa

kilpaa kanssamme. Koettakaamme keiden jalat ovat nopeimmat."

"Emme me saata juosta kilpaa teidän kanssanne, sillä meidän jäsenemme

on merelläolo kangistanut, ja me olemme kadottaneet molemmat

nopsajalkaiset kumppanimme, Pohjatuulen siivekkäät pojat. Mutta älkää

pitäkö meitä pelkureina. Jos te tahdotte koetella meidän voimiamme,

niin me mielellämme ammumme ja painimme ja taistelemme nyrkkitaistelua

kenen kanssa tahansa maan päällä."

Alkino'os hymyili ja vastasi: "Uskon teitä, uljaat vieraat. Mutta te

olette niin kookkaita ja hartevia, ettemme niissä ikinä vedä teille

vertoja. Me emme välitä nyrkkitaistelusta emmekä jousella ampumisesta,

me vain juhlimme ja laulamme ja soitamme harppua ja tanssimme ja

juoksemme kilpaa ja loikoilemme rannan hietikolla."

Niin he tanssivat ja juoksivat kilpaa, nuo hilpeät kaupparuhtinaat,

kunnes ilta tuli ja kaikki menivät sisään.

Sitten he söivät ja joivat ja virvoittivat väsyneitä mieliään.

Alkino'os kutsui sanansaattajan ja käski hänen mennä noutamaan

harpunsoittajaa.

Sanansaattaja lähti ja toi harpunsoittajan ja talutti hänet sisään

kädestä. Alkino'os leikkasi hänelle palan lihaa lihavimmasta

kylkikappaleesta, lähetti sen hänelle ja sanoi: "Laula meille, jalo

harpunsoittaja, ja ilahduta uroiden mieliä".

Harpunsoittaja soitti ja lauloi ja tanssijat tanssivat kummallisia

tansseja. Senjälkeen silmänkääntäjät näyttivät temppujaan, kunnes uroot

taas nauroivat.

Sitten sanoi Aikino'os: "Kertokaapa minulle, uroot, te, jotka olette

purjehtineet valtameren ristiin rastiin ja tunnette kaikkien kansojen

tavat, sanokaapa, oletteko nähneet ennen sellaisia tanssijoita kuin

täällä ja oletteko kuulleet sellaista soittoa ja laulua? Meidän

mielestämme tanssijamme ja laulajamme ovat parhaimmat maan päällä."

"Sellaista tanssia emme ennen ole nähneet", Orpheus sanoi, "ja teidän

laulajanne on onnen kantamoinen, sillä varmaankin joko itse Phoibos

on ollut hänen opettajanaan tai on hän sitten jonkun Muusan poika,

niinkuin minäkin olen, ja olenhan minäkin laulanut silloin tällöin,

vaikka en niin hyvin kuin hän."

"Laula siis meille, jalo muukalainen", Alkino'os sanoi, "niin me

tahdomme antaa sinulle kalliita lahjoja."

Silloin Orpheus otti taikaharppunsa ja lauloi heille liikuttavan laulun

kuvaten uroiden lähtöä Iolkoksesta ja heidän vaaroistansa ja kuinka he

voittivat Kultaisen taljan. Ja hän lauloi heille Medeian rakkaudesta,

kuinka hän auttoi heitä ja seurasi heitä maiden ja merten taa, ja

kaikista heidän kauheista kärsimyksistään ja hirviöstä ja kallioista ja

myrskyistä, kunnes Areten sydän heltyi, ja kaikki naiset itkivät. Ja

kaupparuhtinaat nousivat seisomaan kukin kultaiselta valtaistuimeltaan,

taputtivat käsiänsä ja huusivat: "Terve teille, jalot Argonautit, jotka

olette purjehtineet tuntemattomia meriä!"

Sitten Orpheus jatkoi ja kertoi heidän matkastaan tuulettomalla

Pohjanmerellä ja kuinka he kulkivat poikki rannattoman Okeanosmeren

ihanalle Lännen saarelle, ja seireeneistä ja Skyllasta ja Karybdiistä

ja kaikista niistä ihmeistä, joita he olivat nähneet. Keskiyö kului

ja aamu alkoi sarastaa, mutta kuninkaat eivät ensinkään ajatelleet

nukkumista. Jokainen istui hiljaa ja kuunteli, leuka käden nojassa.

Viimein, kun Orpheus oli lopettanut, menivät he kaikki miettiväisinä

ulos, ja uroot asettuivat levolle kaikuvan pylväskäytävän suuhun, jonne

Arete oli levittänyt heille peittoja ja tyynyjä. Siinä he nukkuivat

hiljaisena kauniina kesäyönä.

Mutta Arete keskusteli miehensä kanssa Medeiasta ja puhui innokkaasti

tytön puolesta, sillä hänen sydämensä oli heltynyt. Ja hän sanoi:

"Jumalat häntä ajallaan rangaiskoot, mutta me emme. Onhan hän meidän

vieraamme ja minun turviini paennut, ja avunanojat ovat Zeuksen

turvatteja. Kukapa sitä paitsi uskaltaa erottaa miestä ja vaimoa kaiken

sen jälkeen, mitä he yhdessä ovat kestäneet?"

Alkino'os hymyili. "Laulajan laulu on sinut lumonnut. Mutta minun

tulee vain ajatella, mikä on oikein, sillä laulut eivät saata oikeutta

muuttaa. Minun tulee pysyä uskollisena nimelleni. Alkino'okseksi,

teräväkärkiseksi minua sanotaan, ja Alkino'os minä tahdon olla".

Mutta siitä huolimatta Arete häntä pyysi ja rukoili, kunnes sai hänet

kokonaan puolellensa.

Seuraavana aamuna Alkino'os lähetti sanansaattajan kutsumaan

ruhtinaat puistikkoon ja sanoi: "Tämä on vaikea asia. Nuo minyalaiset

asuvat aivan meidän lähellämme ja me saatamme usein kohdata heidät

purjehtiessamme merellä. Mutta Aietes asuu kaukana, ja me olemme

kuulleet vain hänen nimensä. Kumpia siis noista molemmista on parempi

loukata -- niitäkö, jotka asuvat lähellämme vai niitä, jotka asuvat

kaukana?"

Ruhtinaat nauroivat ja ylistivät hänen viisauttansa. Ja Alkino'os

kutsui uroot puistikkoon ja kolkhilaiset samoin. He tulivat ja

asettuivat seisomaan vastapäätä toisiansa, mutta Medeia jäi palatsiin.

Sitten Alkino'os puhui: "Kolkhiin uroot, mitä te tahdotte tästä

neidosta?"

"Meidän tulee viedä hänet kotiinsa, jotta hän kärsisi häpeällisen

kuoleman. Jos me palaamme ilman häntä, niin meidän täytyy itse kärsiä

se kuolema, jolla hänen piti kuoleman."

"Mitä sinä sanot tähän, Iason Aiolialainen?" Alkino'os sanoi kääntyen

minyalaisiin.

"Minä sanon", ovela Iason vastasi, "että he ovat lähteneet

hyödyttömälle retkelle. Kolkhiin uroot, luuletteko voivanne saada

Medeian seuraamaan itseänne, hänet, joka tuntee kaikki loitsut ja

taikakeinot? Hän ajaisi teidän laivanne salakarille tai ärsyttäisi

teidän kimppuunne Brimon, tuon metsien hurjan kuningattaren;

tai kahleet putoisivat hänen ranteistaan, ja hän pakenisi

lohikäärmevaunuissansa; tai jollei siten, niin jollakin muulla tavalla,

sillä hänellä on tuhansia keinoja ja neuvoja. Miksi te ollenkaan

palaatte kotiin, uljaat uroot, ja uudestaan uhmaatte noita pitkiä

meriä ja Bosporosta ja myrskyistä Eukseinosta, kaikki vaivanne vain

tulevat kaksinkertaisiksi; onhan näillä rannoilla monta kaunista maata,

jotka vain odottavat teidänlaisianne urheita miehiä. Parempihan olisi

asettua asumaan näille seuduille, rakentaa kaupunki ja antaa Aieteen ja

Kolkhiin tulla omin neuvoin toimeen."

Silloin kävi hyminä läpi kolkhilaisten joukon ja muutamat huusivat:

"Hyvin puhuttu!" ja toiset taas: "Olemme saaneet kylliksemme

kuljeskelusta, emme tahdo enää lähteä meriä kiertelemään!" Viimein

heidän päällikkönsä sanoi: "Olkoon sitten niin. Vaivaksi tyttö on ollut

meille ja vaivaksi isänsä huoneelle ja kiusankappaleen saatte hänestä

tekin. Mutta pitäkää hänet sitten, koska ette ole ymmärtäväisempiä. Me

lähdemme purjehtimaan pohjoista kohden."

Alkino'os antoi heille ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kaikenlaisia

kalliita lahjoja. Samoin hän antoi minyalaisille ja lähetti heidät

kaikki rauhassa matkalle.

Siten tuo tumma noitatyttö jäi Iasonin luokse tuottamaan hänelle

surua ja häpeää. Kolkhilaiset purjehtivat pohjoiseen Adrianmerelle,

asettuivat sinne asumaan ja rakensivat kaupunkeja pitkin rannikkoa.

Mutta uroot purjehtivat itäänpäin päästäkseen Hellaaseen, raikkaaseen

kotimaahansa. Mutta myrsky yllätti heidät ja ajoi heidät kauaksi

etelään. He soutivat sokaisevassa sateessa ja pimeässä, kunnes olivat

aivan uupuneita ponnistuksista. Eivätkä he ensinkään tietäneet, minne

olivat joutuneet, ja jättivät kaiken elämän toivon. Viimein laiva koski

pohjaan, ja kun aamu koitti, niin he kahlasivat rantaan. Mutta he eivät

nähneet ympärillään muuta kuin hietaa ja kuivuneita suolalätäköitä,

sillä he olivat tulleet Syrtin hietasärkille ja niille autioille,

puuttomille aavikoille, jotka ulottuvat Kyrenestä aina Numidiaan

asti pitkin Afrikan polttavaa rannikkoa. Siellä he nääntymäisillään

kiertelivät monta päivää, ennenkuin saattoivat lähteä rannasta ja

päästä taas aavalle merelle. Ja siellä Kanthos, koettaessaan työntää

laivaa rannasta, sai surmansa kivestä, jonka muuan paimen heitti.

Siellä kuoli myöskin Mopsos, tuo tietäjä, joka tunsi kaikkien lintujen

äänet. Mutta hän ei saattanut edeltäpäin tietää omaa loppuansa, sillä

häntä pisti jalkaan kyykäärme, yksi niistä kyistä, jotka syntyivät

Gorgon päästä tippuneista veripisaroista, kun Perseus kantoi sitä

poikki hietikon.

Viimein uroot alkoivat soutaa pohjoista kohden ja ponnistelivat

monta raskasta päivää, kunnes vesi oli lopussa ja ruoka syöty ja

he olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja janoon. Mutta vihdoin

he näkivät pitkän jyrkkärantaisen saaren ja siintävän vuorenhuipun

korkealla pilvien keskellä ja tunsivat sen Idan huipuksi ja Kreetan

kuuluisaksi maaksi. Ja he sanoivat: "Laskekaamme laivamme Kreetan

rantaan ja menkäämme katsomaan Miinosta, kuuluisaa kuningasta, ja

kaikkea hänen kunniaansa ja rikkauttansa. Tottapa hän meitä kohtelee

vieraanvaraisesti ja antaa meidän täyttää vesiastiamme rannalla."

Mutta kun he lähestyivät saarta, niin he näkivät kummallisen näyn

rantakalliolla. Länteen viettävällä niemekkeellä seisoi jättiläinen,

pitempi kuin vuoristonhongat, kimallellen korkealla taivasta vastaan

kuin kiiltävä kuparitorni. Hän käänteli päätänsä ja katseli joka

puolelle, kunnes hän näki Argon ja sen miehistön. Heidät nähdessään

hän tuli heitä kohden nopeammin kuin nopein hevonen hypäten yhdellä

ainoalla askeleella kalliolta kalliolle. Kun hän tuli heidän lähelleen,

niin hän heilutti käsivarsiaan ylös ja alas niinkuin soutajat nostavat

ja laskevat airojaan ja karjaisi kuparikurkullaan kuin pasuuna

kalliolta: "Te olette merirosvoja ja ryöväreitä! Jos uskallatte laskea

maihin, niin paha teidät perii!"

Silloin uroot huusivat: "Emme me ole merirosvoja. Me olemme kaikki

hyviä ja rehellisiä miehiä, emmekä muuta pyydä kuin ruokaa ja vettä."

Mutta jättiläinen huusi vielä kovemmin:

"Te olette ryöväreitä, te olette merirosvoja kaikki. Tunnen kyllä

teidät. Jos te laskette maihin, niin teidän pitää kuolemalla kuoleman."

Sitten hän taas heilutti käsivarsiaan ikäänkuin merkiksi, ja he

näkivät, kuinka kaikki kansa pakeni sisämaahan päin ajaen edellään

karjalaumojansa, ja he näkivät sakeaa savua ja liekkejä kohoavan

kukkuloiden keskeltä. Silloin jättiläinen juoksi laaksoon ja katosi ja

uroot nojasivat peloissaan airoihinsa.

Mutta Medeia seisoi ja tarkasteli tuota kaikkea jyrkkien mustien

kulmiensa alta, viekas hymy huulillaan ja viekas tuuma mielessänsä.

Viimein hän puhui: "Minä tunnen tuon jättiläisen. Kuulin hänestä

puhuttavan kotonani kaukana idässä. Tulen kuningas Hephaistos takoi

hänet maanalaisessa pajassaan Aitne-vuoren [Etnan] alla ja antoi

hänelle nimeksi Talos ja lähetti hänet Miinokselle palvelijaksi

vartioimaan Kreetan rantoja. Kolmasti päivässä hän kiertää saaren

ympäri eikä pysähdy kertaakaan lepäämään. Jos muukalaiset laskevat

maihin, niin hän juoksee uunilleen, joka liekehtii tuolla kukkuloiden

keskellä. Kun hän on tulipunainen, niin hän syöksyy heidän päälleen ja

polttaa heidät kuoliaiksi kuparikourillaan."

Silloin kaikki uroot huusivat: "Mitä meidän on tehtävä, viisas Medeia?

Vettä meidän täytyy saada, muuten kuolemme janoon. Lihaa ja verta

vastaan kyllä saattaisimme onnellisesti taistella, mutta kuka uskaltaa

käydä tuota tulipunaista kuparia vastaan?"

"Minä uskallan käydä tulipunaista kuparia vastaan, jos vain on totta,

mitä olen kuullut kerrottavan. Sillä sanotaan, että hänellä on koko

ruumiissaan vain yksi suoni, joka on täynnä tulinestettä, ja että sitä

suonta pitelee kiinni vain yksi naula; mutta missä kohdassa tuo naula

on, sitä en tiedä. Mutta jos sen vain saan käsiini, niin rauhassa

saatte täyttää vesiastianne tällä rannalla."

Sitten hän käski uroiden viedä hänet rannalle ja soutaa taas pois ja

odottaa, mitä tapahtuisi.

Uroot tottelivat häntä vastahakoisesti, sillä heitä hävetti jättää

hänet yksin, rannalle. Mutta Iason sanoi: "Hän on rakkaampi minulle,

kuin kenellekään teille, mutta kuitenkin minä jätän levollisena hänet

rannalle, sillä hänellä on kauniin ja ovelan päänsä lokeroissa enemmän

neuvoja kuin saatamme uneksiakaan."

He jättivät velhotytön rannalle, ja hän seisoi siinä kauniina ja ypö

yksin. Viimein jättiläinen tulla harppasi takaisin aivan hehkuvan

punaisena kiireestä kantapäähän asti, niin että ruoho sihisi ja savusi

hänen askeleittensa alla.

Kun hän näki tytön yksinään, niin hän pysähtyi. Mutta Medeia

katsoi häntä rohkeasti silmiin hievahtamatta vähääkään ja aloitti

tenholaulunsa:

"Elämä on lyhyt, vaikka elämä on suloinen; ja kupari- ja tulimiestenkin

täytyy kuolla. Kupari ruostuu ja tuli jäähtyy, sillä ajan hammas

kuluttaa kaikki vuorostaan. Elämä on lyhyt, vaikka elämä on suloinen;

mutta suloisempaa on elää iäti; suloisempaa on elää iäti nuorena

jumalten lailla, joilla on ikhoria suonissaan, ikhoria, joka antaa

elämää ja nuoruutta ja iloa ja hehkuvan sydämen."

Silloin Talos sanoi: "Kuka sinä olet, kumma neito, ja missä on tuota

nuoruuden nestettä?"

Medeia näytti hänelle kristallipullon ja sanoi: "Tässä on nuoruuden

nestettä. Minä olen loitsijatyttö Medeia, ja minun sisareni, Kirke,

antoi tämän pullon minulle ja sanoi: 'Mene ja vie palkinto Talokselle,

tuolle uskolliselle palvelijalle, sillä hänen maineensa on kiertänyt

maat ja mantereet'. Tule siis, niin minä kaadan tätä nestettä sinun

suoniisi, että saisit elää iäti nuorena."

Hän kuunteli tytön kavalia sanoja, tuo tyhmä Talos, ja tuli

lähelle. Mutta Medeia sanoi: "Kasta itsesi ensin mereen ja jäähdytä

kupariruumiisi, muuten sinä poltat minun hienot sormeni. Ja näytä

sitten minulle, missä on naula, jotta voisin kaataa nestettä suoneesi."

Silloin tuo tyhmä Talos hyppäsi mereen, ja vesi kihisi ja kiehui ja

höyrysi hänen ympärillään. Sitten hän tuli, polvistui Medeian eteen ja

näytti hänelle salaperäisen naulan.

Medeia veti naulan varovaisesti ulos, mutta ei kaatanutkaan ikhoria

suoneen. Nuoruuden nesteen sijasta tuli purskui ulos, kuin tulipunainen

rautavirta. Ja Talos huusi: "Sinä petit minut, kavala velhotyttö!" ja

koetti nousta pystyyn. Mutta Medeia kohotti kätensä hänen ylitsensä ja

lauloi, kunnes Talos vaipui maahan hänen loitsunsa vaikutuksesta. Kun

hän vaipui, niin hänen kupariset jäsenensä kalisivat raskaasti, ja maa

ähkyi hänen painonsa alla. Tulineste purskui ulos hänen kantapäästään

kuin hehkuva laavavirta ja syöksyi mereen. Medeia nauroi ja kutsui

uroita ja huusi: "Tulkaa rannalle ja täyttäkää rauhassa vesiastianne!"

He tulivat ja näkivät jättiläisen makaavan maassa kuolleena. Ja he

lankesivat polvilleen Medeian eteen ja suutelivat hänen jalkojaan,

täyttivät vesiastiansa ja ottivat härkiä ja lampaita ja purjehtivat

sitten pois tuolta nurjalta rannalta.

Viimein monen monituisen seikkailun jälkeen he saapuivat Melean

niemelle, Peloponnesoksen lounaiseen kärkeen. Siellä he uhrasivat

jumalille, ja Orpheus puhdisti heidät rikoksestaan. Sitten he taas

kulkivat pohjoista kohden Lakoniken rannikon ohi ja tulivat aivan

väsyneinä ja nääntyneinä Sunioniin. Ja sitten he purjehtivat Euboian

pitkää salmea ylös, kunnes he kerran vielä näkivät Pelionin ja Aphetain

ja merenrannan Iolkoksen.

Ja uroot laskivat laivansa rantaan, mutta heillä ei ollut voimia vetää

sitä maalle. He kiipesivät ulos laivasta ja istuutuivat rantakiville

ja itkivät, kunnes eivät enää jaksaneet itkeä enempää. Rakennukset

ja puut olivat kaikki muuttuneet ja kaikki kasvot, jotka he näkivät,

olivat outoja. Heidän ilonsa muuttui murheeksi, kun he muistelivat

nuoruuttansa ja kaikkia kärsimyksiänsä ja niitä uljaita kumppaneita,

jotka he olivat kadottaneet.

Paljon kansaa kokoontui heidän ympärilleen ja kysyi heiltä: "Keitä te

olette, jotka täällä istutte itkemässä?"

"Me olemme teidän ruhtinaittenne poikia, jotka monta vuotta sitten

purjehdimme pois. Kultaista taljaa me lähdimme hakemaan, ja sen olemme

saaneetkin ja murhetta sen ohella. Kertokaa meille isistämme ja

äideistämme, jos ketkään heistä enää ovat elossa."

Silloinpa nousi suuri hälinä, itkettiin ja naurettiin, ja kaikki

kuninkaat tulivat rannalle; ja he veivät uroot koteihinsa ja itkivät

jaloja vainajia.

Sitten Iason meni Medeian kera setänsä Peliaan palatsiin. Kun hän astui

sisään, niin Pelias istui lieden ääressä halvaantuneena ja sokeana

vanhuuttaan ja hänen vastapäätään istui Iasonin isä Aison, sokeana ja

halvaantuneena hänkin. Noiden molempien vanhusten päät tutisivat, kun

he koettivat lämmitellä itseään lieden ääressä.

Ja Iason lankesi polvilleen isänsä eteen ja itki ja kutsui häntä

nimeltä. Vanhus ojensi kätensä ja tunnusteli häntä ja sanoi: "Älä

pilkkaa minua, nuori urho. Minun poikani Iason hukkui kauan kauan

sitten meren aaltoihin."

"Minä olen juuri sinun oma poikasi Iason, jonka sinä veit kentaurin

kasvatettavaksi Pelion-vuorelle. Minä olen tuonut Kultaisen taljan ja

Auringon jumalasta polveutuvan kuninkaantyttären puolisokseni. Anna

siis nyt minulle kuningaskuntasi, Pelias-setäni, ja täytä lupauksesi,

niinkuin minä olen lupaukseni täyttänyt."

Silloin hänen isänsä painautui häneen kiinni kuin lapsi ja itki eikä

tahtonut enää päästää häntä menemään. Ja hän huusi: "Nyt ei minun enää

tarvitse yksin kulkea hautaani kohden. Lupaa, ettet enää koskaan jätä

minua, niin kauan kuin elän."