Kuinka uroiden lopuksi kävi.
Nyt minä mielelläni lopettaisin tarinani hauskasti. Mutta ei ole minun
syyni, etten voi niin tehdä. Vanhat laulut lopettavat sen surullisesti
ja minä uskon, että ne ovat tosia ja viisaita. Vaikka uroot
puhdistettiinkin rikoksistaan Malean saarella, niin eivät uhrit sentään
voi muuttaa häijyjä sydämiä hyviksi, ja Iason oli ottanut ilkeän vaimon
ja hän sai kantaa kuormaansa loppuun asti.
Ensiksi Medeia keksi keinon rangaistakseen tuota vanhaa Pelias-parkaa,
sen sijaan, että hän olisi antanut hänen kuolla rauhassa.
Hän kertoi Peliaan tyttärille: "Minä voin tehdä vanhat jälleen
nuoriksi, ja saattepa nähdä kuinka helppoa se on." Hän otti vanhan
oinaan ja tappoi sen ja pisti sen kattilaan, jossa kiehui taikayrttejä
ja mumisi loitsuja kattilan, ääressä, ja silloin tuo vanha oinas
hypähti kattilasta nuorena, kauniina karitsana. "Medeian kattila" on
vieläkin sananpartena ja sillä tarkoitetaan sotien ja suurten muutosten
aikoja, kun maailma on käynyt vanhaksi ja heikoksi ja nuortuu taas
kovista kärsimyksistä.
Sitten Medeia sanoi Peliaan tyttärille: "Tehkää te isällenne samoin
kuin minä tälle oinaalle, niin hänestä taas tulee nuori ja voimakas".
Mutta hän ilmaisi heille loitsut vain puoleksi, ja niin he eivät
onnistuneetkaan, ja Medeia pilkkasi heitä. Vanha Pelias-parka kuoli,
ja hänen tyttärensä joutuivat kurjuuteen. Mutta runot kertovat, että
Medeia paransi Iasonin isän Aisonin, niin että hänestä taas tuli nuori
ja voimakas.
Mutta Iason ei voinut enää rakastaa Medeiaa kaikkien hänen julmien
tekojensa jälkeen. Hän oli kiittämätön Medeialle ja teki hänelle
vääryyttä, ja Medeia kosti hänelle. Ja kauheasti hän kostikin, niin
kauheasti, etten siitä voi tässä kertoakaan. Mutta kun tulette
suuremmiksi, niin saatte itse lukea, sillä siitä on laulettu jaloissa
runoissa ja kauniissa sävelteoksissa. Ja olkoon se sitten totta tai ei,
niin se on meille aina varoituksena, ettei tule hakea apua ilkeiltä
ihmisiltä tai pyrkiä hyviin tarkoitusperiin ilkein keinoin. Jos me
käytämme kyykäärmettä vihollisiamme vastaan, niin se kääntää päänsä
ennenkuin aavistammekaan ja pistää meitä itseämme.
Toisistakin uroista olisi monta mieltäkiinnittävää tarinaa
kerrottavana, mutta tässä ei ole tilaa. Saatte niistä lukea itse:
Kalydonin karjusta, jonka Meleagros surmasi, ja Heraklen kahdestatoista
kuuluisasta urotyöstä, ja niistä seitsemästä sankarista, jotka
taistelivat Theben luona, ja kaksoisveljesten Kastorin ja Polydeukeen
jalosta rakkaudesta, kuinka toinen ei tahtonut jäädä eloon, kun toinen
kuoli, niin että he jakoivat keskenään kuolemattomuutensa, ja Zeus
muutti heidät kaksoistähdiksi, jotka eivät milloinkaan nouse yhdellä
kertaa taivaalle.
Entä kuinka kävi Kheironin, tuon hyvän, kuolemattoman kentaurin? Sekin
on surullinen tarina. Sillä uroot eivät saaneet häntä enää koskaan
nähdä. Hän haavoittui myrkytetystä nuolesta Pholoeen kukkuloilla,
kun Herakles avasi sen turmiollisen viiniastian, johon Kheiron häntä
oli kieltänyt koskemasta. Ja kentaurit tunsivat viinin hajun ja
kokoontuivat sen ympärille ja tappelivat siitä Herakleen kanssa. Mutta
Herakles surmasi heidät kaikki myrkytetyillä nuolillaan, ja Kheiron jäi
yksikseen. Silloin Kheiron otti yhden nuolen ja pisti sen vahingossa
jalkaansa. Myrkky virtasi kuin tuli hänen suonissaan, hän kaatui maahan
ja halusi kuolla. Hän huusi: "Viini, tuo koko minun sukuni turma,
minutkin perikatoon vei. Miksi tällaista kuolemantuskaa kärsien iäti
eläisin! Ken tahtoo ottaa minun kuolemattomuuteni, jotta minä saisin
kuolla?"
Silloin vastasi Prometheus, tuo hyvä titaani, jonka Herakles oli
vapauttanut Kaukasokselta: "Minä tahdon ottaa sinun kuolemattomuutesi
ja elää iäti kuolevaisia ihmisparkoja auttaakseni." Kheiron antoi
hänelle kuolemattomuutensa ja kuoli ja pääsi lepoon vaivoistansa.
Ja Herakles ja Prometheus itkivät häntä ja menivät hautaamaan häntä
Pelionin kukkulalle. Mutta Zeus otti hänet ylös tähtien joukkoon
elämään iäti suurena ja lempeänä kaukana etelän taivaalla.
Aikanansa uroot kuolivat kaikki, paitsi Nestor, tuo hopeakielinen
vanhus, ja jättivät jälkeensä uljaita poikia, mutta ei niin suuria
kuin itse olivat olleet. Mutta heidän poikiensakin maine on elänyt
tähän päivään asti, sillä he taistelivat kaikki Troian kymmenvuotisessa
sodassa ja heidän tarinansa on kerrottuna Homeroksen kirjassa, kahdessa
maailman jaloimmassa laulussa: "Iliadissa", joka kertoo meille Troian
piirityksestä ja Akhilleuksesta, joka riiteli kuninkaitten kanssa,
ja "Odysseiassa", joka taas kertoo kuinka Odysseus harhaili maasta
toiseen monta vuotta ja kuinka viimein Alkino'os lähetti hänet terveenä
ja reippaana kotiin Ithalkeen, hänen rakkaalle saarellensa, ja
kuinka Odysseus kohtasi uskollisen puolisonsa Penelopeen ja poikansa
Telemakhoksen ja jalon sikopaimenen Eumaioksen ja vanhan koiransa, joka
nuoli hänen kättään ja kuoli. Sen hauskan tarinan saatte, lapsukaiseni,
lukea jonakin talvi-iltana takkavalkean ääressä. Mutta nyt minä lopetan
kertomukseni ja aloitan toisen, vielä hauskemman, uroosta, josta tuli
mahtava kuningas ja joka voitti kansansa rakkauden.