IV.

Kuinka Argonautit purjehtivat Kolkhiiseen.

Mitä sitten tapahtui, lapsukaiseni, on kerrottu -- jos se sitten on

totta tai ei -- vanhoissa runoissa, joita te joskus saatte itsekin

lukea. Ne ovat pitkiä vanhanaikaisia runoja, pitkiä vanhanaikaisia

vieriviä runosäkeitä; ja niitä on nimitetty Orpheuksen lauluiksi eli

Orphikoiksi tähän päivään asti. Ja niissä kerrotaan kuinka urhot

tulivat Aphetain lahden tuolle puolen ja odottivat lounastuulta

ja valitsivat itselleen kapteenin miehistöstään, ja kuinka kaikki

äänestivät Heraklesta, koska hän oli isoin ja väkevin; mutta Herakles

kieltäytyi ja ehdotti Iasonia, koska tämä oli heistä kaikista viisain.

Niin Iason valittiin kapteeniksi; ja Orpheus teki rovion ja tappoi

härän ja uhrasi sen Herralle ja kutsui kaikki uroot piiriin sen

ympärille, kunkin miehen oliiviseppele päässään, ja käski heidän pistää

miekkansa härkään. Sitten hän täytti kultaisen maljan härän verellä

ja vehnäjauhoilla ja hunajalla ja viinillä ja kitkerällä, suolaisella

merivedellä ja käski urhojen maistaa sitä.

Jokainen maistoi maljasta ja antoi sen käydä kädestä käteen, ja

he vannoivat lujan valan ja ottivat todistajiksi päivän ja yön ja

siniharjaisen meren, joka elähdyttää maata, ja lupasivat, että

uskollisesti auttaisivat Iasonia Kultaisen taljan etsinnässä; että

jokaisen, joka peräytyisi tai olisi tottelematon tai rikkoisi

lupauksensa, saavuttaisivat rangaistus ja Erinnyit, jotka vainoavat

syyllisiä.

Sitten Iason sytytti rovion ja poltti härän raadon; ja he palasivat

laivaansa ja purjehtivat itää kohden, kuten miehet, jotka menevät

suorittamaan tärkeätä työtä; ja se paikka, josta he lähtivät, sai

siitä päivästä nimekseen Aphetai, purjehduspaikka. Kolme tuhatta

vuotta ja enemmänkin on kulunut siitä kuin he purjehtivat noille Idän

tuntemattomille merille; ja suuria kansoja on noussut ja kadonnut

sen jälkeen, ja moni myrsky on riehunut yli maan, ja moni mahtava

sotalaiva, jonka rinnalla Argo oli vain pieni vene, on kyntänyt meriä;

englantilaiset ja ranskalaiset, turkkilaiset ja venäläiset ovat

sittemmin purjehtineet noita vesiä; mutta tuon pienen Argo-laivan maine

elää iäti, ja sen nimi on tullut sananparreksi ihmisten kesken.

Niin he purjehtivat Skiathos-saaren ja Sepias-niemen ohi ja kääntyivät

pohjoiseen Pelionia kohden. Niin he kulkivat pitkin Magnesian

pitkää rannikkoa, oikealla puolellaan aava meri ja vasemmalla vanha

Pelion, jonka tummia hongikoita ja lumipeitteisiä huippuja pilvet

kiertelivät. Ja heidän sydämensä ikävöi tuota vanhaa rakasta vuorta

ja he muistelivat muinoisia hauskoja päiviä ja lapsuutensa leikkejä

ja metsästystään ja opiskeluaan vuorenjuurella olevassa luolassa. Ja

viimein Peleus puhui: "Laskekaamme maihin tälle rannalle, ystäväni, ja

kiivetkäämme vielä kerran vanhalle rakkaalle kukkulalle. Olemme menossa

vaaralliselle matkalle; ja ken tietää, tokko enää milloinkaan saamme

Pelionia nähdä? Menkäämme opettajamme Kheironin luo ja pyytäkäämme

hänen siunaustaan matkallemme. Ja minulla on poikakin hänen luonaan,

jota hän kasvattaa niinkuin hän kerran minuakin kasvatti -- se poika,

jonka minulle antoi Thetis, tuo hopeajalkainen merenjumalatar. Hänet

minä sain kiinni luolasta ja kesytin, vaikka hän seitsemän kertaa

muutti muotoansa. Pidellessäni häntä käsissäni hän muuttui vedeksi

ja höyryksi ja leiskuvaksi liekiksi ja kallioksi ja mustaharjaiseksi

leijonaksi ja pitkäksi, komeaksi puuksi. Mutta minä pidin yhä häntä

käsissäni enkä päästänyt, kunnes hän otti jälleen oman muotonsa, ja

sitten minä vein hänet isäni taloon ja voitin hänet puolisokseni. Ja

kaikki Olympoksen hallitsijat tulivat meidän häihimme, ja taivas ja

maa iloitsi, kun Taivahinen otti puolisokseen kuolevaisen miehen. Ja

sallikaa minun nyt nähdä poikani; sillä usein en häntä saa nähdä täällä

maan päällä; maineikas hänestä tulee, mutta lyhytikäinen ja hän on

kuoleva nuoruutensa kukoistuksessa."

Silloin Tifys, perämies, laski heidät rantaan Pelionin kallioiden alle;

ja he kulkivat vuorta ylös jylhien hongikkojen läpi kentaurin luolaa

kohden.

He saapuivat lumipeitteisen kukkulan juurelle ja astuivat luolan

hämärään saliin; ja näkivät ison kentaurin makaavan ja oikovan jykeviä

jäseniään kalliolla; ja hänen vieressään seisoi Akhilleus, tuo lapsi,

jota ei mikään teräase voinut haavoittaa, ja soitti perin ihanasti

harppuansa, sillävälin kuin Kheiron häntä hymyillen kuunteli.

Kheiron hypähti ylös ja lausui heidät tervetulleiksi ja suuteli

heitä kutakin ja asetti heidän eteensä juhla-aterian, sianlihaa,

hirvenpaistia ja hyvää viiniä; ja nuori Akhilleus palveli heiltä ja

kantoi kultaista maljaa ympäri. Illallisen jälkeen urhot taputtivat

käsiänsä ja pyysivät Orpheusta laulamaan; mutta hän kieltäytyi ja

sanoi: "Kuinka minä, joka olen nuorempi, laulaisin; ennen kuin meidän

iäkäs isäntämme?" Silloin he pyysivät Kheironia laulamaan ja Akhilleus

toi hänelle harpun. Ja Kheiron aloitti ihmeellisen laulun; kuuluisan

tarinan muinaisista ajoista, kentaurien ja lapithien taistelusta,

jonka ehkä vielä saatte nähdä marmoriin hakattuna. Hän lauloi, kuinka

hänen veljensä joutuivat hulluudessaan perikatoon, kun he olivat

päihtyneet viinistä; ja kuinka he ja urhot tappelivat kynsin ja hampain

ja viinipikarein; ja kuinka he raivoissaan kiskoivat honkia maasta ja

viskoivat suuria kivilohkareita, niin että vuoret kumisivat tappeluista

ja laajat maa-alueet hävitettiin; ja kuinka viimein lapithit

karkoittivat heidät asuinpaikoiltaan, Thessalian hedelmällisiltä

lakeuksilta, Pindos-vuoren yksinäisiin rotkoihin, niin että Kheiron

jäi ypö yksikseen. Ja urhot ylistivät hänen lauluansa oikein sydämensä

pohjasta, sillä muutamat heistä olivat olleet mukana tuossa suuressa

taistelussa.

Sitten Orpheus otti lyyransa ja lauloi Kaaoksesta ja tämän ihmeellisen

maailman luomisesta ja kuinka kaiken alkuna oli Rakkaus, joka ei voinut

elää yksin syvyyksissä. Ja kuin hän lauloi, niin hänen äänensä kohosi

luolasta kallioiden ja puiden latvojen ja tammi- ja honkanotkojen

yli. Ja puut kumarsivat päänsä, kun ne kuulivat hänen laulunsa, ja

harmaat kalliot halkeilivat ja kaikuivat ja metsän pedot hiipivät

lähelle kuuntelemaan; ja linnut jättivät pesänsä ja leijailivat luolan

ympärillä. Ja vanha Kheiron taputti käsiänsä ja tömisti kavioillaan

tannerta tuon ihmeellisen laulun tenhoamana.

Sitten Peleus suuteli poikaansa ja itki, ja urhot menivät laivalleen;

ja Kheiron tuli heitä saattamaan ja itki ja suuteli heitä kutakin

erikseen ja siunasi heitä ja lupasi heille suurta mainetta. Ja urhot

itkivät, kun he jättivät Kheironin, siksi kunnes heidän jalot sydämensä

eivät jaksaneet itkeä enempää; sillä hän oli ystävällinen ja oikeutta

harrastava ja hurskas ja viisaampi kuin kaikki eläimet ja ihmiset.

Sitten kentauri nousi eräälle kukkulalle ja rukoili heidän edestään,

että he saisivat terveinä ja reippaina palata kotiin; ja uroot soutivat

poispäin ja katselivat häntä, kun hän seisoi rantakalliolla isot kädet

kohotettuina taivasta kohden ja valkeat hapset liehuen tuulessa; ja he

jännittivät silmiänsä ja katselivat häntä, niin kauan kuin vähänkin

saattoivat nähdä, sillä he tunsivat sydämissään, etteivät saisi häntä

enää milloinkaan nähdä.

Senjälkeen he soutivat pitkää, hyrskyistä merta, Olympoksen,

Taivahisten asuinpaikan, ja Athoksen metsärantaisten lahtien ja

Samothrakeen pyhän saaren ohi; ja he purjehtivat Lemnos-saaren ohi

Hellespontoksen ja Abydoksen kaidan salmen läpi ja niin eteenpäin

Propontiiseen asti, jota me nyt nimitämme Marmaran mereksi. Ja siellä

ne tapasivat Kytsikoksen, Dolioonien hallitsijan, ja -- niin runot

kertovat -- oli Aineiaan poika, tuon jalon urhon, josta vielä joskus

saatte kuulla monta tarinaa, sillä Homeros kertoo meille, kuinka

Aineias taisteli Troian luona, ja Vergilius kuinka hän purjehti pois

ja perusti Rooman; ja viime aikoihin asti on luultu, että hänestä

vanhat brittiläiset kuninkaatkin polveutuivat. Kytsikos lausui uroot

tervetulleiksi, sillä hänen isänsä oli ollut Kheironin oppilaita.

Hän lausui heidät tervetulleiksi ja kestitsi heitä ja varusti heidän

laivaansa viljaa ja viiniä ja vaippoja ja peitteitä -- niin runot

kertovat -- ja paitoja, joiden tarpeessa uroot epäilemättä olivatkin.

Mutta yöllä, kun uroot makasivat, heidän päälleen karkasi hirmuisia

miehiä, jotka elivät vuorilla karhujen kanssa. He olivat näöltään kuin

titaanit tai gigantit, sillä heillä oli kuusi käsivartta kullakin ja he

käyttivät aseinaan nuoria mäntypuita. Mutta ennen aamua Herakles tappoi

heidät kaikki kuolettavilla myrkkynuolillaan; mutta heidän joukossaan

hän pimeässä surmasi Kytsikoksenkin, tuon vieraanvaraisen ruhtinaan.

Sitten uroot menivät laivaansa ja asettuivat airoilleen, ja Tifys käski

heidän heittää maalle varppiköydet ja lähteä rannasta. Mutta hänen

puhuessaan tuulenpuuska tuli ja riehui Argon ympärillä ja sekoitti

köydet, niin ettei kukaan voinut niitä irroittaa. Silloin Tifys heitti

peräsimen kädestään ja huusi: "Tämän ovat jumalat lähettäneet." Mutta

Iason meni kokkaan ja kysyi neuvoa taikaoksalta.

Taikaoksa puhui ja vastasi: "Tämä tapahtuu senvuoksi, että olette

surmanneet ystävänne Kytsikoksen. Teidän täytyy lepyttää hänen henkensä

tai ette milloinkaan pääse lähtemään tältä rannikolta."

Iason palasi murheissaan kokasta ja kertoi uroille, mitä oli kuullut.

He hyppäsivät rannalle ja etsivät aamuun asti; ja aamun koittaessa

he löysivät noiden hirveitten petojen ruumiiden keskeltä Kytsikoksen

ruumiin yltä yleensä vereen ja tomuun tahraantuneena. Ja he itkivät

vieraanvaraista isäntäänsä ja panivat hänet kauniille vuoteelle ja

loivat korkean kummun hänen yllensä ja uhrasivat mustia lampaita hänen

haudallaan, ja Orpheus lauloi hänelle lumoavan tenholaulun, jotta hänen

henkensä olisi saanut rauhan. Sitten he pitivät kilpaleikkejä haudalla

sen ajan tavan mukaan, ja Iason antoi palkinnon jokaiselle voittajalle.

Ankaiokselle hän antoi kultaisen pikarin, sillä hän paini parhaiten,

ja Herakles sai hopeaisen maljan, sillä hän oli kaikista väkevin; ja

Kastor, joka ratsasti parhaiten, sai kultaisen kypärin; ja Polydeukes,

paras nyrkkitaistelija, sai kauniisti kirjotun maton ja Orpheus sai

palkaksi laulustansa kultasiipisen sandaalin. Mutta Iason oli itse

paras jousimies, ja Minyain uroot seppelöivät hänet oliiviseppeleellä;

ja sitten -- niin runot kertovat -- kunnon Kytsikoksen henki leppyi, ja

uroot saattoivat jatkaa rauhassa matkaansa.

Mutta kun Kytsikoksen vaimo kuuli, että hänen miehensä oli kuollut,

niin hänkin kuoli surusta; ja hänen kyyneleistään syntyi kirkasvetinen

lähde, joka kumpusi koko vuoden umpeensa.

Sitten uroot soutivat pois -- niin runot kertovat -- pitkin Mysian

rannikkoa, ja ohi Rhyndakos-joen suun, kunnes he saapuivat samaan

lahteen, jota Arganthonion pitkät harjanteet ja korkeat basalttikalliot

suojelevat. Ja siellä he laskivat laivansa rantaan keltaiselle hiekalle

ja käärivät kokoon purjeet ja ottivat maston alas ja sitoivat sen

kiinni tukipuuhun. Sitten he laskivat köysiportaat ja menivät maihin

urheilemaan ja lepäämään.

Herakles meni jousi kädessä metsään ajamaan peuroja. Ja Hylas, tuo

kaunis poika, hiipi hänen perästään ja seurasi häntä salaa, kunnes hän

eksyi rotkoihin ja istahti väsyneenä lepäämään metsälammen partaalle.

Vesinymfit tulivat häntä katselemaan ja rakastuivat häneen ja veivät

hänet syvälle lammen pohjaan leikkikumppanikseen, elämään iäti nuorena

ja onnellisena. Herakles haki häntä turhaan ja huusi hänen nimeänsä,

niin että vuoret kaikuivat. Mutta Hylas, syvällä läikkyvän lammen

pohjassa, ei kuullut hänen ääntänsä. Ja sillä aikaa kuin Herakles

samoili metsiä häntä hakien, nousi hyvä purjetuuli, eikä Heraklesta

löydetty mistään; ja Argo purjehti pois ja jätti Herakleen, eikä hän

saanut koskaan nähdä jaloa Phasis-virtaa.

Sitten minyalaiset tulivat kurjaan maahan, jossa Amykos-jättiläinen

hallitsi eikä pitänyt ensinkään lukua Zeuksen laeista, vaan vaati

kaikki muukalaiset kanssaan nyrkkitaisteluun ja surmasi kaikki, jotka

hän voitti. Mutta Polydeukes, tuo suuri nyrkkitaistelija, antoi

hänelle niin ankaran iskun, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista

saanut, ja surmasi hänet; ja sitten minyalaiset purjehtivat edelleen

Bosporos-salmea, kunnes saapuivat Fineuksen, tuon julman Bithynian

kuninkaan kaupunkiin. Zetes ja Kalais olivat pyytäneet Iasonia

laskemaan maihin sinne, siksi että heillä oli siellä työ tehtävänä.

Ja he laskivat rantaan ja kulkivat kaupunkia kohden metsien läpi, jotka

olivat aivan valkoisina lumesta; ja Fineus tuli heitä vastaan laihan

ja surkean näköisenä ja sanoi: "Tervetultuanne, jalot urhot, tänne

kurjuuden pesään, tänne rajujen tuulten ja pakkasen maahan; koetan

kestitä teitä, minkä parhaiten voin". Ja hän vei heidät sisään ja

asetti ruokaa heidän eteensä; mutta ennenkuin he ennättivät koskeakaan

ruokaan, tuli lentäen kaksi kauheata hirviötä, joiden kaltaisia he

eivät koskaan ennen olleet nähneet. Niillä oli kauniiden neitojen

kasvot ja hiukset, mutta haukkojen, siivet ja kynnet; ja ne kaappasivat

ruoan pöydältä ja lensivät rääkyen pois kattojen yli.

Silloin Fineus löi rintaansa ja huusi: "Ne ovat harpyioita, nimeltään

Tuuliaispää ja Nopsajalka, Thaumaan ja Elektra-nymfin tyttäriä, ja ne

ryöstävät meitä yötä ja päivää. Ne veivät pois Pandareonin tyttäret,

joita kaikki jumalat ovat siunanneet; sillä Afrodite ruokki heitä

Olympoksen hunajalla ja maidolla ja viinillä; Hera antoi heille

kauneutta ja viisautta, ja Athene opetti heille kaikkia taiteita;

mutta kun he tulivat omiin häihinsä, niin harpyiat sieppasivat heidät

molemmat ja veivät heidät Erinnyoiden orjiksi, kurjuudessa elämään

koko ikänsä. Ja nyt nuo harpyiat vainoavat minua ja minun kansaani ja

Bosporosta kauheilla myrskyillä, ja sieppaavat pois meidän ruokamme

pöydiltämme, niin että me näännymme nälkään kaiken rikkautemme keskellä."

Silloin nousivat Zetes ja Kalais, Pohjatuulen siivekkäät pojat, ja

sanoivat: "Etkö tunne meitä, Fineus, ja näitä siipiä, jotka kasvavat

selästämme?" Ja Fineus peitti kauhuissaan kasvonsa; mutta hän ei

vastannut sanaakaan.

"Koska sinä olet petturi, Fineus, niin harpyiat sinua yötä ja päivää

vainoavat. Missä on meidän sisaremme Kleopatra, sinun vaimosi, jota

sinä pidit vankeudessa? Ja missä ovat hänen molemmat lapsensa, jotka

siinä raivoissasi teit sokeiksi häijyn naisen pyynnöstä ja heitit

kallioille kuolemaan? Vanno meille, että teet oikeutta sisarellemme, ja

heität huoneestasi tuon ilkeän naisen; silloin me tahdomme vapauttaa

sinut kiusaajistasi ja karkoittaa nuo vihuri-immet etelään; mutta

jollet lupaa, niin me puhkaisemme sinulta silmät, niinkuin sinä

puhkaisit omilta pojiltasi."

Silloin Fineus vannoi heille ankaran valan ja ajoi pois tuon ilkeän

naisen; ja Iason otti nuo molemmat lapsiraukat ja paransi heidän

silmänsä taikayrteillä.

Mutta Zetes ja Kalais nousivat surullisina seisomaan ja sanoivat:

"Hyvästi jääkää nyt, urhot kaikki; hyvästi jääkää rakkaat kumppanimme,

joiden kera ennen muinoin leikimme Pelionin päivänpaisteisina

rinteillä; sillä kova kohtalo on meille annettu, ja se päivä on viimein

tullut, jolloin meidän täytyy ruveta ajamaan takaa vihuri-impiä yli

maiden ja merien; ja jos me saamme ne kiinni; niin ne kuolevat, mutta

muutoin pitää meidän itse kuolla."

Silloin kaikki uroot itkivät; mutta nuo molemmat nuorukaiset lehahtivat

lentoon ja kohosivat korkealle ilmaan harpyioita takaa ajamaan, ja

tuulien taistelu alkoi.

Ja uroot olivat ääneti ja vapisivat, kun he kuulivat vihurien

kiljunnan, ja palatsin perustukset ja koko kaupunki horjuivat, ja

suuria kiviä lohkeili kallioista ja metsien hongat kallistuivat maahan,

pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen, ja Bosporos vaahtosi

valkoisena, ja pilvet musertuivat kallioihin.

Viimein taistelu taukosi, ja harpyiat pakenivat rääkyen etelää kohden,

ja Pohjatuulen pojat syöksyivät heidän jälkeensä ja toivat kirkasta

päivänpaistetta kaikkialle, mistä kulkivat. Monta monituista penikulmaa

he kulkivat: yli kaikkien Kykladien ja kauas lounaiseen poikki Hellaan,

kunnes he tulivat Ionian merelle. Siellä he hyökkäsivät Akheloos-joen

laskusuulla olevien Ekhinades-saarten kimppuun, ja noita saaria

nimitettiin monta sataa vuotta Vihurisaariksi. Mutta minne Zetes ja

Kalais lopulta joutuivat, sitä en tiedä, sillä uroot eivät nähneet

heitä koskaan enää. Toiset sanovat, että Herakles kohtasi heidät ja

joutui riitaan heidän kanssansa ja surmasi heidät nuolillaan; toiset

taas sanovat, että he nääntyivät kesäauringon helteeseen ja että

Auringonjumala hautasi heidät Kykladeille, kauniille Tenos-saarelle,

ja heidän hautansa oli siellä nähtävänä monta sataa vuotta ja sillä

haudalla oli patsas, joka kääntyi jokaisen tuulen mukana. Mutta

raivoisat myrskyt ja vihurit ovat vainonneet Bosporosta tähän päivään

asti.

Mutta Argonautit purjehtivat itään päin ja ulos aavalle merelle, jota

me nyt nimitämme Mustaksimereksi, mutta silloin sitä nimitettiin

Eukseinokseksi. Eikä yksikään helleeni ollut silloin vielä sen vesiä

purjehtinut, ja kaikki pelkäsivät sitä kammottavaa merta ja sen kareja

ja matalikkoja ja sumuja ja purevia, jäädyttävän kylmiä myrskytuulia;

ja siitä kerrottiin kummia juttuja, kokonaan perättömiä tai puoleksi

tosia, kuinka se pohjoisessa ulottui aina maailman loppuun ja sakeaan

Mädänneeseen mereen ja ikuiseen yöhön ja kuoleman valtakuntaan asti.

Senvuoksi urhot vapisivat kaikesta uljuudestaan huolimatta saapuessaan

tuolle myrskyävälle Mustallemerelle ja nähdessään sen ääretönnä

leviävän edessään, niin kauas kuin silmä kantoi.

Ensiksi puhui Orpheus ja varoitti heitä: "Nyt me tulemme niille

liikkuville sinisille kallioille, joista minua varoitti äitini,

Kalliope, tuo kuolematon Muusa."

Pian he näkivätkin sinisten kallioiden loistavan kuin lasisten

linnojen ja tornien, ja niistä lähti jääkylmä viima, joka värisytti

kaikkien uroiden sydämiä. Kun he lähenivät, niin he saattoivat nähdä,

kuinka kalliot keikkuivat halkoessaan meren pitkiä aaltoja ja kuinka

ne rytisten iskivät yhteen, niin että jyrinä kuului kauas kaikille

suunnille. Meri ryöpsähti korkeaksi patsaaksi niiden välissä ja kihisi

ja kuohui valkoisena vaahtona niiden ympärillä; ja niiden huiput

heilahtivat korkealle ilmaan tuulen kiitäessä vinkuen niiden lomitse.

Pelko valtasi uroiden mielet, ja sydän kurkussa he nojasivat

airoihinsa; mutta Orpheus huusi Tifys-perämiehelle: "Niiden välistä

meidän täytyy kulkea; katso eikö siellä näy mitään aukkoa, josta

pääsisi kulkemaan, ja ole rohkea, sillä Hera on meidän kanssamme."

Mutta Tifys, tuo taitava perämies seisoi ääneti, suu tiiviisti

suljettuna, kunnes hän näki haikaran lentävän maston tasalla kallioita

kohden ja leijailevan hetkisen niiden edessä ikäänkuin hakien

läpimenopaikkaa. Silloin hän huusi: "Hera on lähettänyt meille luotsin;

seuratkaamme tuota viisasta lintua".

Haikara räpytteli hetken aikaa edes takaisin, kunnes se huomasi

piilossa olevan aukon, ja syöksähti siihen kuin nuoli, uroiden

odottaessa, mitä tapahtuisi.

Siniset vuoret jysähtivät yhteen, kun lintu nopeasti lensi niiden

lävitse; mutta ne repäisivät vain yhden höyhenen sen pyrstöstä ja

törmättyään yhteen ne taas ponnahtivat kauas erilleen toisistansa.

Silloin Tifys rohkaisi uroita, ja he hurrasivat; ja airot taipuivat

kuin pajunvitsat heidän käsissään, kun he syöksyivät noiden yhteen

iskeytyvien jäävuorien kuoleman kylmien, sinisten huulten väliin. Mutta

ennenkuin vuoret taas ennättivät törmätä yhteen, he olivat päässeet

niiden lävitse ja soutivat vahinkoa kärsimättä aukeaa merta.

Sen jälkeen he purjehtivat monta vaivaa ja vastusta kokien pitkin

Aasian rannikkoa Mustanniemen ja thynojen maan sivuitse, jossa vuolas

Thymbrios ja kalarikas Sangarios-virta purkavat vetensä Eukseinokseen,

ja viimein he tulivat Susi-virralle ja vieraanvaraisen Susi-kuninkaan

luo. Siellä kuoli kaksi uljasta urosta, Idmon ja Tifys, tuo viisas

perämies. Toinen kuoli ilkeään tautiin, ja toisen tappoi villisika.

Uroot loivat kummun heidän ruumiittensa ylle ja pystyttivät airon

kummun huipulle ja jättivät heidät sinne yhdessä nukkumaan kaukaiselle

Lykian rannikolle. Mutta Idas tappoi villisian ja kosti Tifyksen

kuoleman; ja Ankaios tarttui peräsimeen, ja asettui Tifyksen sijalle ja

ohjasi itää kohden.

Ja he purjehtivat Sinopen ja monen mahtavan virran suun ohi ja monen

barbaariheimon ja amatsoonien, noiden Idän sotaisten naisten, alueiden

ohi, kunnes he kuulivat alasinten kalketta ja palkeiden puhkunaa, jota

jatkui kaiken yötä, ja näkivät kuinka pajan tulet säihkyivät säkeniä

lennätellen vuoren rotkojen pimeydessä; sillä he olivat saapuneet

khalybien asuinpaikoille, noiden iäti väsymättömien seppien, jotka

palvelevat julmaa sodanjumalaa, Aresta, takoen aseita yötä ja päivää.

Päivän koittaessa he katsoivat itään ja puolitiessä meren ja taivaan

välillä he näkivät lumipeitteisten vuorenhuippujen törröttävän ja

hohtavan huikaisevan valkoisina pilvien yläpuolella. Ja he ymmärsivät

tulleensa Kaukasokseen, kaiken maailman loppuun, Kaukasokseen,

joka on korkein kaikista vuorista ja kaikkien Idän jokien isä.

Sen huipuilla makaa kallioon kahlehdittuna titaani, jonka sydäntä

korppikotka raatelee, ja sen juurella jylhät metsät ympäröivät Kolkhiin

salaperäistä maata.

He soutivat kolme päivää itää kohden, ja yhä korkeammalle kohosi

Kaukasos heidän edessänsä, ja viimein he näkivät tumman Phasis-virran

syöksyvän päistikkaa mereen ja Aietes-kuninkaan, Auringon pojan,

kultaisten kattojen kimaltelevan puiden yllä.

Silloin Ankaios, perämies, puhui ja sanoi: "Me olemme nyt viimeinkin

päässeet matkamme päähän, sillä tuolla näkyvät Aieteen katot ja ne

metsät, joissa kaikki myrkyt kasvavat; mutta kuka saattaa meille sanoa,

mihin niistä Kultainen talja on kätketty? Monta vaivaa ja vastusta

meidän täytyy vielä kokea, ennenkuin sen löydämme ja saamme viedyksi

kotiin Kreikkaan."

Mutta Iason rohkaisi uroita, sillä hänen mielensä oli uljas ja

miehuullinen; ja hän sanoi: "Tahdonpa mennä yksin Aieteen luokse,

niin Auringon poika kuin hän onkin, ja koetan taivuttaa hänet kauniin

sanoin. Se on viisaampaa, kuin että menemme sinne yhdessä ja joudumme

heti kahakkaan." Mutta minyalaiset eivät tahtoneet jäädä jälkeen, ja

niin he soutivat rohkeasti jokea ylös.

Ja Aietes näki unen, ja se täytti hänen sydämensä pelolla. Hän näki

unessa loistavan tähden, joka putosi hänen tyttärensä helmaan; ja

hänen tyttärensä, Medeia, otti sen iloiten vastaan ja vei sen virran

rannalle ja heitti sen veteen, ja vuolas virta vei sen mukanaan kauas

Eukseinos-mereen.

Silloin hän hypähti ylös peloissaan ja käski palvelijoittensa tuoda

hänen vaununsa, jotta hän ajaisi joen rannalle ja lepyttäisi nymfit ja

uroot, joiden henget kummittelivat virran äyräillä. Hän meni joelle

kultaisissa vaunuissaan, ja hänen rinnallaan istuivat hänen tyttärensä,

Medeia, tuo kaunis velhotyttö, ja Khalkiope, joka oli ollut Phirksoksen

puolisona, ja hänen perästään tuli suuri joukko palvelijoita ja

sotamiehiä, sillä hän oli rikas ja mahtava ruhtinas.

Kun hän ajoi ruokoiselle rannalle, niin hän näki Argon liukuvan

jokivartta ja siinä joukon uroita, kauniita ja voimakkaan näköisiä

kuin Taivahiset aseineen ja panssaripaitoineen, jotka kiilsivät ja

kimaltelivat joen valkoisessa usvassa nousevan auringon valossa. Mutta

komein kaikista oli Iason; sillä Hera rakasti häntä ja oli antanut

hänelle kauneutta ja pituutta ja peloittavaa miehuutta.

Kun he lähestyivät toisiaan ja katsoivat toisiansa silmästä silmään,

niin uroot pelkäsivät Aietesta, joka tuli vaunuissaan hohtaen kuin

itse isänsä, loistava Aurinko; sillä hänen vaatteensa olivat kalliista

kultakankaasta ja hänen diadeemansa säihkyi kuin tuli; ja kädessään

hän piti jalokivin koristettua valtikkaa, joka tuikahteli kuin tähdet;

ja kopeasti hän heitä katseli kulmainsa alta, ja kopeasti ja kovalla

äänellä hän puhui:

"Keitä te olette ja mitä varten te olette tulleet tänne Kytaian

rannoille? Ettekö ensinkään välitä minun vallastani ja kansastani,

kolkhilaisista, jotka minua palvelevat eivätkä koskaan ole uupuneet

taistelussa ja jotka kyllä tietävät, kuinka hyökkääjät on vastaan

otettava?"

Ja uroot olivat hetken vaiti tuon iäkkään kuninkaan kasvojen edessä.

Mutta Hera, tuo kunnianarvoisa jumalatar, antoi Iasonille rohkeutta, ja

tämä nousi seisomaan ja huusi vastaukseksi: "Me emme ole merirosvoja

emmekä laittomia miehiä. Me emme ole tulleet ryöstämään emmekä ottamaan

orjia sinun maastasi. Minun setäni, Poseidonin poika, Minyain kuningas

Pelias on lähettänyt minut hakemaan Kultaista taljaa ja tuomaan sen

kotia. Eivätkä nämä toisetkaan, minun uljaat kumppanini, ole mitään

maineettomia miehiä; sillä toiset heistä ovat Taivahisten poikia

ja toiset maankuuluja uroita. Emmekä mekään konsanaan uuvu kesken

taistelun ja osaamme mekin antaa iskuja ja ottaa niitä vastaan. Mutta

nyt me haluamme olla vieraina sinun pöydässäsi, sillä se on parasta

molemmin puolin."

Silloin Aieteen viha kuohahti kuin rajutuuli. Hänen silmänsä iskivät

tulta, kun hän kuunteli Iasonin puhetta; mutta hän painoi kiukkunsa

syvälle sydämensä pohjaan ja puhui lempeästi ja viekkaasti:

"Jos te tahdotte kolkhilaisteni kanssa tapella taljasta, niin silloin

on monen miehen kuoltava. Mutta tahtoisitteko tosiaankin tappelemalla

voittaa tuon taljan minulta? Niin vähän kuin teitä on, että helposti

teidät saatan voittaa ja lastata laivanne teidän ruumiillanne! Jos

tahtoisitte kuulla minun neuvoani, niin huomaisitte paljon paremmaksi

valita parhaimman miehen joukostanne tekemään ne työt, jotka minä

hänelle määrään. Silloin minä annan hänelle Kultaisen taljan palkaksi

ja te saatte kaikki suurta kunniaa osaksenne."

Niin sanottuaan hän käänsi hevosensa ja ajoi ääneti takaisin

kaupunkiinsa. Ja Minyain uroot istuivat vaiteliaina ja murheellisina

ja kaipasivat Heraklesta ja hänen voimaansa; sillä ei ollut hyvä mennä

noita tuhansia kolkhilaisia vastaan koettelemaan peloittavaa sotaonnea.

Mutta Khalkiope, Phriksoksen leski, palasi itkien kaupunkiin; sillä

hänen mieleensä muistuivat hänen minyalainen puolisonsa ja kaikki

nuoruuden ilot, kun hän katseli puolisonsa heimolaisten kauniita

kasvoja ja heidän pitkiä kultakiharoitaan. Ja hän kuiskasi sisarelleen

Medeialle: "Miksi pitäisi noiden kaikkien uljaiden miesten kuoleman?

Minkätähden isäni ei anna heille taljaa, niin että puolisoni henki

pääsisi rauhaan?"

Ja Medeia sääli sydämessään uroita, ja Iasonia enin kaikista; ja hän

vastasi: "Meidän isämme on julma ja hirmuinen; kukapa saattaa voittaa

Kultaisen taljan?" Mutta Khalkiope sanoi: "Nuo miehet eivät ole meidän

miestemme kaltaisia; ei ole olemassa mitään, jota he eivät uskaltaisi

tai tekisi".

Ja Medeia ajatteli Iasonia ja hänen uljasta ryhtiänsä ja sanoi: "Jos

heidän joukossaan olisi edes yksikin uskalias mies, niin näyttäisin

hänelle, kuinka talja olisi voitettavissa."

Iltahämyssä he menivät jokivarrelle, Khalkiope ja noitatyttö Medeia ja

Argos, Phriksoksen poika. Ja Argos-poikanen hiipi edellä kaislikkoa

pitkin, kunnes hän löysi uroot, jotka nukkuivat laivansa tuhdoilla

jokiäyrään kyljessä, sillävälin kuin Iason piti vahtia ja nojasi

mietiskellen keihääseensä. Ja silloin poika meni Iasonin luo ja sanoi:

"Minä olen sinun serkkusi Phriksoksen poika; ja äitini Khalkiope

odottaa sinua puhuakseen kanssasi Kultaisesta taljasta."

Silloin Iason meni rohkeasti pojan mukana ja tapasi molemmat

kuninkaantyttäret odottamassa rannalla; ja kun Khalkiope näki Iasonin,

niin hän itki ja huusi:

"Voi, rakastetun puolisoni serkku, lähde kotiisi, ennenkuin joudut

surman suuhun!"

"Huonoa olisi nyt lähteä kotiin, ihana prinsessa, turhaanhan olisimme

silloin purjehtineet kaikki nämät meret." Silloin molemmat prinsessat

pyysivät ja rukoilivat häntä lähtemään; mutta Iason sanoi: "Liian

myöhäistä on enää lähteä!"

"Sinä et tiedä", Medeia sanoi, "mitä kaikkea sen täytyy tehdä, joka

tahtoo taljan voittaa. Hänen täytyy kesyttää kaksi vaskisorkkaista

härkää, jotka syöksevät tulta kidoistaan, ja niillä hänen täytyy

ennen iltaa kyntää neljä auranalaa Ares-jumalan peltoa; ja vakoihin

hänen täytyy kylvää käärmeen hampaita, ja niistä putkahtaa aseellinen

mies jokaisesta hampaasta. Sitten hänen täytyy taistella kaikkia

noita sotilaita vastaan; ja vähän se häntä hyödyttää, vaikka hän ne

voittaisikin, sillä taljaa vartioitsee lohikäärme, paljon suurempi

kuin suurin vuoriston honka; ja sen käärmeen ruumiin yli sinun täytyy

kulkea, jos mielit Kultaisen taljan anastaa."

Mutta Iason nauroi katkerasti: "Väärin on ollut pitää tuota taljaa

täällä, ja vääryyttä harjoittava ja laiton kuningas sitä on pitänyt; ja

väärin on, että minun täytyy kuolla nuoruuteni kukoistuksessa, sillä

ennenkuin aurinko toistamiseen laskee, tahdon ryhtyä tuohon yritykseen."

Silloin Medeia vapisi ja sanoi: "Kukaan kuolevainen ei voi sitä taljaa

saada käsiinsä, jollen minä opasta häntä. Sillä sen ympärillä, joen

tuolla puolen on täyttä yhdeksää kyynärää korkea muuri torneineen ja

pylväineen ja jykevine kolminkertaisine vaskiportteineen; ja porttien

yläpuolella on holvattu muuri, ja holvin päällä on kultaiset sakarat.

Ja porttikäytävän päällä istuu Brimo-velho, tuo metsien hurja valtiatar

heiluttaen männynrunkoa kädessään, ja hänen häijyt koiransa ulvovat

muurin ympärillä. Kukaan ei uskalla häntä lähestyä, eikä katsoa häneen,

paitsi minä, hänen papittarensa, ja hän vartioitsee maata laajalti,

niin ettei yksikään muukalainen pääse lähestymään."

"Ei ole muuria niin korkeata, ettei sen yli viimein kiivetä, eikä

metsää niin tiheätä, ettei sen läpi saata ryömiä; ei käärmettä niin

kavalaa, ettei sitä saa lumotuksi eikä velhonaista niin julmaa, ettei

sitä saa kauniin sanoin kiehdotuksi; ja minä olen voittava Kultaisen

taljan, jos vain muuan viisas neito antaa apuansa uljaille miehille."

Ja hän katsoi viekkaasti Medeiaan ja kiinnitti häneen loistavat

silmänsä, kunnes tyttö punastui ja värisi ja sanoi:

"Kuka uskaltaa uhmata härkien tulista hengitystä ja taistella kymmentä

tuhatta aseellista miestä vastaan?"

"Se, jota sinä autat", Iason sanoi imarrellen, "sillä sinun maineesi

on levinnyt yli kaiken maan piirin. Sinähän olet velhojen kuningatar,

vielä viisaampi, kuin sisaresi Kirke, joka asuu ihanalla saarellaan

kaukana Lännessä."

"Jospa olisinkin Kirke-sisareni luona tuolla hänen kauniilla

Länsimeren saarellaan, kaukana vaikeista kiusauksista ja ajatuksista,

jotka raatelevat sydäntäni! Mutta jos niin täytyy tapahtua -- sillä

minkätähden sinun pitäisi kuolla -- niin minulla on tässä voidetta;

olen valmistanut sen taikavoimaisista jääkukkasista, jotka puhkesivat

Prometheuksen haavoista ylhäällä Kaukasos-vuoren autioilla lumikentillä

pilvien tuolla puolen. Voitele itsesi sillä, niin sinä saat seitsemän

miehen voiman; ja voitele sillä kilpesi, niin ei tuli eikä vesi saata

sinua vahingoittaa. Mutta mitä alat, se sinun pitää lopettaa ennen

auringonlaskua, sillä sen voima kestää vain yhden päivän. Ja voitele

sillä kypäräsi, ennenkuin kylvät käärmeen hampaat; ja kun nuo Maaemon

pojat hyppäävät pystyyn, niin heitä kypäräsi heidän keskellensä, ja

silloin nuo sodanjumalan vainion kuolevaiset sikiöt karkaavat toistensa

kimppuun ja tuhoavat toinen toisensa."

Silloin Iason lankesi polvilleen hänen eteensä ja kiitti häntä ja

suuteli hänen käsiään; ja tyttö antoi hänelle voideastian ja kiiruhti

vapisten pois kaislikon läpi. Ja Iason kertoi kumppaneilleen, mitä oli

tapahtunut, ja näytti heille voirasian; ja kaikki iloitsivat paitsi

Idas, joka joutui aivan pois suunniltaan kateudesta.

Auringon noustessa Iason meni ja kylpi joessa ja voiteli itsensä

kiireestä kantapäähän voiteella ja kilpensä ja kypäränsä ja aseensa

ja pyysi tovereitansa koettelemaan taikakeinon vaikutusta. Uroot

koettivat katkaista hänen keihäänsä, mutta se oli kova ja jäykkä kuin

rautatanko, Idas iski häntä kiukkuisesti miekallaan, mutta miekan terä

kalskahti kappaleiksi ja lensi vasten hänen omia kasvojansa. Sitten

uroot heittivät keihäänsä hänen kilpeensä, mutta keihäiden kärjet

käpristyivät kuin lyijy; ja Kaineus koetti työntää häntä, mutta hän ei

liikahtanutkaan paikaltansa; ja Polydeukes antoi hänelle nyrkillään

iskun, joka olisi tappanut häränkin, mutta Iason vain naurahti, ja

uroot tanssivat iloissaan hänen ympärillään; itse hän hyppi ja juoksi

ja huusi ihastuksissaan äärettömästä voimastansa, kunnes aurinko nousi,

ja oli aika mennä kaupunkiin ja vaatia Aietesta täyttämään lupauksensa.

Iason lähetti Telamonin ja Aithalideen sanomaan Aieteelle, että hän oli

valmis taisteluun; ja he menivät marmorimuurien sivuitse ja kultaisten

kattojen alitse ja astuivat Aietes-kuninkaan saliin, ja Aietes kalpeni

kiukusta.

"Täytä lupauksesi, loistavan Auringon poika. Anna meille käärmeen

hampaat ja päästä irti tulikitaiset härkäsi; sillä me olemme löytäneet

keskuudestamme sankarin, joka saattaa voittaa Kultaisen taljan."

Aietes puri huuliaan, sillä hän oli kuvitellut mielessänsä, että uroot

olisivat paenneet yöllä; mutta hän ei saattanut peruuttaa antamaansa

lupausta ja niin hän antoi heille käärmeen hampaat.

Sitten hän käski tuoda vaununsa ja hevosensa ja lähetti airueita

kuuluttamaan koko kaupungille, ja kaikki kansa tuli hänen kerallaan

kauhean sodanjumalan kentälle.

Siellä Aietes istuutui valtaistuimelleen ja hänen soturinsa asettuivat

molemmin puolin, ja niitä oli monta kymmentä tuhatta miestä, jotka

olivat kiireestä kantapäähän pukeutuneet teräksisiin panssaripaitoihin.

Ja kaikki kansa ja naiset kiipesivät kaikkiin ikkunoihin ja muureille

ja valleille; ja Minyain uroot seisoivat yhdessä, kuin pieni

kourallinen tuon suuren vihollisjoukon keskellä.

Khalkiope oli siellä ja vapiseva Argos-poika ja Medeia, tarkasti

huntuunsa kääriytyneenä; mutta Aietes ei tietänyt, että hän mutisi

voimakkaita loitsuja huuliensa välistä. Silloin Iason huusi: "Täytä

lupauksesi ja anna tulikitaisten härkiesi tulla esille."

Aietes kaski avata portit, ja taikahärät juoksivat esiin. Ja niiden

vaskiset sorkat kalisivat maata vasten ja tulenliekkejä leiskui

niiden sieraimista, kun ne sarvet sojossa ryntäsivät Iasonia kohden;

mutta Iason ei väistynyt askeltakaan. Niiden tulinen hengitys peitti

hänet, mutta se ei kärventänyt hiuskarvaakaan hänen päästään, ja härät

pysähtyivät äkkiä ja värisivät, kun Medeia aloitti loitsunsa.

Iason hyökkäsi lähimmän kimppuun ja tarttui sen sarviin; ja he painivat

ja tappelivat, kunnes härkä vaipui nöyränä polvilleen: sillä elukan

rohkeus lannistui ja sen jykevät jäsenet kävivät hervottomiksi tuon

tumman velhotytön kiinteän katseen ja hänen huultensa loitsumuminan

vaikutuksesta.

Sitten Iason kesytti molemmat härät ja pani ne ikeen alle ja sitoi ne

auraan ja hoputti niitä keihäällään, kunnes hän sai kynnetyksi koko

pyhän pellon.

Kaikki Minyain uroot hurrasivat; mutta Aietes puri vimmoissaan

huuliansa, sillä puolet Iasonin työstä oli jo tehty, ja aurinko oli

vielä korkealla taivaalla.

Sitten Iason otti käärmeen hampaat ja kylvi ne ja odotti, mitä

tapahtuisi. Mutta Medeia katsoi hänen kypäräänsä, ettei hän vain

unohtaisi saamaansa opetusta. Ja jokainen vako kohosi ja paisui, ja

jokaisesta mullanmukulasta putkahti mies. Tuhansittain niitä nousi

maan povesta, ja jok'ikinen oli kiireestä kantapäähän asti teräkseen

pukeutunut. He vetivät miekkansa ja syöksyivät Iasonin päälle, joka

seisoi yksinään heidän keskellänsä.

Silloin minyalaiset kalpenivat pelosta; mutta Aietes nauroi katkeraa

naurua: "Katsokaapa, jollei minulla jo olisi kylliksi sotureita

ympärilläni, saattaisin manata niitä esiin maan povesta!"

Mutta Iason otti kypärän päästänsä ja nakkasi sen tiheimpään parveen.

Ja sokea raivo valtasi heidät, ja epäluulo ja viha ja pelko; ja

toinen huusi toiselle: "Sinä löit minua" ja "Sinä olet Iason, sinun

pitää kuoleman!" Nuo maasta nousseet peikot joutuivat vimmoihinsa ja

käänsivät kätensä toinen toistansa vastaan; ja he tappelivat väsymättä,

kunnes he makasivat kaikki maassa kuolleina. Silloin taikavaot

aukenivat, ja lempeä maa otti heidät takaisin helmaansa; ja ruoho

kasvoi taas vihreänä heidän ylitsensä, ja Iasonin työ oli tehty.

Minyalaiset nousivat ja hurrasivat, niin että Prometheuskin kuuli

heidän huutonsa kalliolleen. Ja Iason huusi: "Vie minut nyt heti taljan

luo, ennenkuin aurinko laskee".

Mutta Aietes ajatteli: "Hän on voittanut härät ja kylvänyt ja

korjannut tuon hirveän viljan. Ken onkaan tuo mies, joka on taikojakin

voimakkaampi? Ehkäpä ihan vielä tappaa käärmeenkin." Niin hän ajatteli

ja vitkasteli ja neuvotteli ruhtinaittensa kanssa, kunnes aurinko

laski ja kaikki pimeni. Sitten hän käski airueen huutaa: "Jokainen

mies menköön yöksi kotiinsa. Huomenna mennään tapaamaan uroita ja

keskustellaan Kultaisesta taljasta".

Sitten hän kääntyi ja katsoi Medeiaan. "Tämä on sinun työtäsi, sinä

kavala velho! Sinä olet auttanut noita keltahapsisia muukalaisia ja

tuottanut häpeää isällesi ja itsellesi!"

Medeia pelästyi ja vapisi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Aietes näki,

että hän oli syyllinen ja kuiskasi: "Jos he voittavat taljan, niin sinä

olet kuoleva!"

Mutta minyalaiset menivät laivoilleen möristen kuin karhut, joilta

saalis on viety: sillä he ymmärsivät, että Aietes aikoi pitää

heitä vain pilkkanansa ja kavalasti pidättää heiltä kaiken heidän

vaivannäkönsä hedelmät. Oileus sanoi: "Menkäämme miehissä lehtoon ja

ottakaamme talja väkivalloin".

Mutta äkkipikainen Idas sanoi: "Heittäkäämme arpaa, kenen meistä tulee

mennä ensiksi; sillä sillä aikaa kuin lohikäärme repii yhtä meistä,

muut voivat sen tappaa ja viedä rauhassa pois taljan". Mutta Iason

pidätti heitä, vaikka hän heitä ylistikin; sillä hän toivoi apua

Medeialta.

Hetken perästä Medeia tulikin vapisten ja itki ison aikaa, ennenkuin

sai puhutuksi. Ja viimein hän sanoi:

"Minun loppuni on tullut, ja minun täytyy kuolla; sillä isäni on

oivaltanut, että minä olen teitä auttanut. Teidät hän tappaisi, jos

uskaltaisi; mutta hän ei ole tekevä teille pahaa, koska olette olleet

hänen vieraitansa. Lähtekää siis, oi lähtekää näiltä rannoilta ja

muistelkaa Medeia-raukkaa, kun olette kaukana meren tuolla puolen!"

Mutta uroot huusivat:

"Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme sinun kanssasi; sillä ilman sinua

emme saata taljaa voittaa, emmekä ilman sitä tahdo mennä kotiin, vaan

kaadumme täällä kaikki viimeiseen mieheen asti taistellen."

"Sinä et saa kuolla", Iason sanoi. "Pakene meidän kanssamme meren

tuolle puolen. Näytä meille vain ensin, kuinka saisimme Kultaisen

taljan; sillä sen sinä saatat tehdä. Olethan sinä lehdon papitar. Näytä

meille vain, kuinka saamme käsiimme taljan, ja pakene sitten meidän

kanssamme, ja sinusta on tuleva minun kuningattareni ja sinä saat

hallita Minyain rikkaita ruhtinaita meren rannan Iolkoksessa."

Ja kaikki uroot tunkeutuivat lähelle ja lupasivat pyhästi, että hänestä

tulisi heidän kuningattarensa.

Medeia itki ja vapisi ja peitti kasvonsa käsiinsä: sillä hän ikävöitsi

sydämessään sisariansa ja leikkikumppaneitansa ja kotiaan, jossa hän

oli viettänyt lapsuutensa päivät. Mutta viimein hän katsahti Iasoniin

ja sanoi kesken nyyhkytyksiänsä:

"Minun täytyy siis jättää kotini ja kansani ja lähteä muukalaisten kera

merten taakse? Arpa on heitetty, ja minun täytyy kestää kohtaloni.

Tahdon näyttää teille, kuinka saatte Kultaisen taljan käsiinne. Viekää

laivanne metsän kylkeen ja pankaa se sinne ankkuriin rantatöyrästä

vastaan; ja Iason ottakoon jonkun urhean toverin mukaansa ja tulkoon

keskiyön aikana tapaamaan minua muurin juurelle."

Silloin kaikki uroot huusivat yhdestä suusta: "Minä tahdon tulla

mukaan!" "Ja minä!" "Ja minä!" Äkkipikainen Idas joutui kateudesta

aivan suunniltaan; sillä hän olisi tahtonut olla ensimmäisenä kaikessa.

Mutta Medeia tyynnytti heitä ja sanoi: "Orpheus tulkoon Iasonin kanssa

ja tuokoon mukanaan taikaharppunsa; sillä minä olen kuullut hänestä,

että hän on kaikkien laulajien kuningas ja saattaa lumota kaikki maan

päällä."

Orpheus nauroi ilosta ja taputti käsiänsä, kun hänet valittiin; sillä

siihen aikaan runoilijat ja laulajat olivat yhtä urheita taistelijoita

kuin kaikkein parhaimmatkin soturit.

Niin he menivät keskiyön aikaan rantaan ja kohtasivat Medeian; ja hänen

mukanaan tuli hänen nuori veljensä, Absyrtos, taluttaen vuoden vanhaa

lammasta.

Medeia vei heidät tiheikköön, joka oli sodanjumalan portin vieressä;

ja hän käski Iasonin kaivaa kuopan ja teurastaa lampaan ja jättää sen

sinne ja sirottaa sen päälle taikayrttejä ja hunajaa.

Silloin syöksyi maan sisästä punaisten tulenliekkien leiskunnassa

Brimo, metsien hurja velho, ja hänen häijyt koiransa ulvoivat hänen

ympärillänsä. Hänellä oli kolme päätä, yksi kuin hevosen ja toinen

kuin verikoiran ja kolmas kuin sihisevän käärmeen, ja hänellä oli

miekka kummassakin kädessään. Hän ryntäsi kuopalle koirinensa ja he

söivät ja joivat niin paljon kuin jaksoivat, ja Iason ja Orpheus

vapisivat, ja Medeia peitti silmänsä. Viimein velho kiiti koirinensa

metsään ja katosi; ja salvat kolahtivat alas ja portin puoliskot

aukenivat selko selälleen, ja Medeia ja uroot riensivät portista sisään

ja kiiruhtivat tuon myrkyllisen metsän läpi, mahtavien tammipuiden

tummien runkojen lomitse Kultaisen taljan hohtoa kohden ja viimein

he näkivät taljan riippuvan suuressa puussa lehdon keskellä. Iason

olisi tahtonut juosta ja temmata taljan puusta; mutta Medeia pidätti

häntä ja osoitti väristen mahtavaa käärmettä, joka makasi kiemurassa

puiden runkojen keskellä. Sen ruumis oli kuin roteva vuoriston honka,

ja sen kiemuroitten väliä oli monta syltä ja se kimalteli pronssilta

ja kullalta. Puolet he vain saattoivat siitä nähdä, mutta ei enempää,

sillä toinen puoli peittyi kauas pimeään.

Kun käärme näki heidän tulevan, niin se nosti päänsä ja katsoi heitä

vaanien pienin kiiluvin silmin ja väläytti kaksihaaraista kieltään

ja sähisi kuin metsiä kiertävä kulo, niin että koko metsä vavahti ja

ähkyi. Sen sähinä värisytti puita lehdennenistä aina juuriin saakka

ja kiiti yli virran pitkien rantojen ja Aieten pylvässalin ja herätti

kaikki nukkujat kaupungissa, niin että äidit peloissaan painoivat

lapsiansa rintaansa vastaan.

Mutta Medeia puhutteli sitä ystävällisesti ja se kurkotti pitkän,

pilkullisen kaulansa ja nuoli hänen kättään ja katsoi häntä silmiin,

ikäänkuin ruokaa pyytäen. Silloin Medeia antoi merkin Orpheukselle ja

tämä aloitti tenholaulunsa.

Hänen laulaessaan metsä taas tyyntyi ja puiden lehdet riippuivat

hiljaa; ja käärmeen pää painui alas ja sen vaskinen ruumis kävi

hervottomaksi ja sen kiiluvat silmät sulkeutuivat hitaasti. Hetken

perästä se hengitti tasaisesti kuin nukkuva lapsi, kun Orpheus kutsui

sen luokse leppeätä Unen jumalaa, joka antaa rauhan ihmisille ja

eläimille ja meren läikkyville laineille.

Silloin Iason juoksi varovaisesti eteenpäin, astui tuon mahtavan

käärmeen yli ja tempasi taljan puun rungosta. Sitten he kaikki neljä

syöksyivät pois puutarhasta joen äyräälle, jossa Argo odotti.

Hetkisen vallitsi rannassa syvä hiljaisuus, kun Iason piti Kultaista

taljaa korkealla. Sitten hän huusi: "Kynnä nyt, kunnon Argo, nopeasti

laineita, jos enää milloinkaan tahdot nähdä Pelionin harjanteita!"

Ja Argo totteli. Vakavina ja vaieten uroot sitä auttoivat airoillansa,

ja honkainen puu taipui kuin pajunvitsa heidän käsissänsä, ja uljas

Argo ulvahteli heidän aironvetojensa alla.

Yhä kauemmas he pakenivat syvän pimeyden turvissa, alas ryöppyävää

virtaa he kiitivät ohi mustien muuriseinien ja temppelien ja Idän

ruhtinaan linnojen, ohi kanavan suiden ja tuoksuvien puutarhojen ja

outoja hedelmiä kasvavien lehtojen, ohi rämeiden, joilla lihavat lehmät

makasivat, ja pitkien, suhisevien kaislikkojen; ja viimein he kuulivat

meren aaltojen; kohisevan hietasärkkää vastaan, joka yksinään törrötti

kuutamossa.

Meren kohinaa kahden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi

aallolta aallolle, sillä se tiesi, että aika oli tullut, jolloin se

saisi näyttää, mihin kelpaisi, ja voittaa kunniaa uroille ja itsellensä.

Meren kohinaa kohden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi

aallolta aallolle, ja henkeään pidätellen uroot katselivat, kukin

airollaan, kuinka se soljui tyynelle aavalle ulapalle.

Silloin Orpheus otti harppunsa ja lauloi paianin, [kiitoslaulu

Apollonin kunniaksi] ja korkealle kohosi jälleen uroiden rohkeus.

Uljaasti ja voimakkaasti he soutivat eteenpäin kauas lännen pimeyteen.