IV.

Kuinka Perseus tuli aitiopien luo.

Perseus samosi yhä koillista kohden ja kulki monen vesistön yli, kunnes

hän saapui vieriville hietatöyräille ja synkälle Libyan rannikolle.

Hän jatkoi matkaansa erämaan poikki: kiviröykkiöiden ja somerikkojen ja

tasaisten hieta-aavikkojen yli, auringon vaalistamien näkinkenkäkasojen

ja suurten merihirviöiden luurankojen ja muinaisten jättiläisten luiden

yli, joita oli hajallaan siellä täällä pitkin vanhaa merenpohjaa. Ja

hänen kulkiessaan tipahteli veripisaroita maahan Gorgon päästä ja

muuttui myrkyllisiksi kyykäärmeiksi, joita vielä tänäkin päivänä sikiää

tuossa erämaassa.

Hietikkojen yli hän kulki -- kuinka pitkälti ja kuinka kauan, sitä hän

ei tietänyt lainkaan -- syöden hedelmää, jonka nymfit olivat hänelle

antaneet, ja viimein hän näki lintukotolaisten kukkulat, joilla he

käyvät sotaa kurkia vastaan. Heidän keihäänsä olivat ruovoista ja

kaisloista ja heidän asuntonsa olivat rakennetut kurjenmunien kuorista;

ja Perseus nauroi ja jatkoi matkaansa koillista kohden koko päivän

odotellen, että saisi näkyviinsä sinisen kimaltelevan Välimeren, jotta

hän sen yli voisi lentää kotiinsa.

Mutta silloin tuli ankara tuulenpuuska ja heitti hänet takaisin etelään

erämaata kohden. Koko päivän hän tappeli sitä vastaan, mutta siivekkäät

sandaalitkaan eivät sitä voittaneet. Ja niin hänen täytyi lentää koko

yö tuulen edellä; ja kun aamu sarasti, ei ollut muuta näkyvissä kuin

tuo äskeinen inhoittava hieta-aavikko.

Ja pohjoisesta päin syöksyivät hietamyrskyt hänen päälleen,

veripunaiset patsaat ja hieta-aallot, jotka kokonaan pimittivät

keskipäivän auringon; ja Perseus pakeni niiden edellä minkä jaksoi,

ettei polttava tomu olisi häntä tukehduttanut. Viimein myrsky tyyntyi,

ja hän koetti taas suunnata kulkuansa pohjoiseen, mutta silloin

hietamyrsky nousi uudelleen ja työnsi hänet takaisin aavikolle, ja

sitten taas kaikki oli tyyntä ja kirkasta niinkuin ennen. Seitsemän

päivää hän taisteli myrskyä vastaan ja seitsemänä päivänä myrsky ajoi

hänet takaisin, kunnes hän oli nälkään ja janoon nääntymäisillään, ja

hänen kielensä takertui kitalakeen. Silloin tällöin hän luuli näkevänsä

kauniita järviä ja auringon säteiden leikkivän veden pinnalla; mutta

kun hän saapui järven luo, niin se katosi hänen jalkojensa juuresta,

eikä hän nähnyt enää muuta kuin polttavaa hiekkaa. Ja jollei hän olisi

ollut Taivahisten sukua, niin hän olisi menehtynyt tuolla aavikolla;

mutta hänen henkensä oli lujassa, sillä hän oli enempi kuin ihminen.

Hän huusi avuiksi Athenea ja sanoi:

"Oi, puhdas ja ihana, kuule minua, tahdotko jättää minut tänne

nääntymään? Minä olen tuonut sinulle pyytämäsi Gorgon pään, ja tähän

asti sinä olet antanut matkani menestyä; jätätkö minut nyt lopuksi

oman onneni nojaan? Vai minkätähden nämä jumalaiset sandaalitkin ovat

voimattomat erämaan myrskyjä vastaan? Enkö milloinkaan enää saa nähdä

äitiäni enkä sinisten laineiden loiskinaa Seriphoksen rannoilla enkä

Hellaan päivänpaisteisia kukkuloita?"

Niin hän rukoili, ja kun hän oli rukoillut, vallitsi syvä hiljaisuus.

Hiljaisena kaareili taivas hänen päänsä päällä ja äänettömänä levisi

hieta-aavikko hänen allaan; ja Perseus katsoi ylös, mutta muuta ei

näkynyt kuin häikäisevä aurinko häikäisevässä sinessä; ja hän katsoi

ympärilleen, mutta ei nähnyt muuta kuin häikäisevää hiekkaa.

Perseus seisoi hetkisen liikkumatonna ja odotti ja sanoi: "Varmaankin

olen täällä Taivahisten tahdosta, sillä Athene ei minua petä. Eikö

näiden sandaalien juuri pitänyt johdattaa minua oikealle tielle? Siis

se tie, jota minä olen koettanut kulkea, on ollut väärä tie."

Silloin hänen korvansa yht'äkkiä aukenivat, ja hän kuuli juoksevan

veden solinaa.

Siitä hänen mielensä rohkaistui, vaikka hän tuskin uskalsi uskoa

korviaan; ja hän kiiruhti eteenpäin, vaikka oli niin uupunut, että

tuskin saattoi pystyssä pysyä; ja kivenheiton matkan päässä hänestä oli

hiekassa notkelma ja marmorikallioita ja taatelipuita ja iloinen vihreä

nurmikko. Ja nurmikon poikki lirisi kimalteleva puro, jotka kierteli

puiden lomitse ja katosi hiekkaan.

Vesi lirisi kallioiden keskellä, ja lempeä tuuli kallisteli

taatelipuiden kuivia oksia, ja Perseus nauroi ilosta ja hyppäsi alas

kallion kielekkeeltä ja joi raikasta vettä ja söi taateleita ja nukkui

nurmella; ja sitten hän taas hypähti ylös ja jatkoi matkaansa, mutta

ei enää pohjoista kohden; sillä hän sanoi: "Athene minut varmaan tänne

lähetti eikä tahdo että menisin kotiin. Entäpä jos vielä on tehtävänä

jokin jalo teko, ennenkuin saan nähdä Hellaan päivänpaisteiset

kukkulat?"

Hän samosi etelää kohden, yhä etelää kohden, kukoistavien kosteikkojen

ja lähteiden, taatelipalmujen ja ruohikkojen ohi, kunnes hän näki

edessään mahtavan vuorenseinän, joka hohti aivan ruusunpunaisena

laskevan auringon valossa.

Hän kohosi ilmaan kuin kotka, sillä hänen jäsenensä olivat taas

voimistuneet, ja hän lenteli koko yön vuoren yläpuolella, kunnes päivä

alkoi sarastaa ja rusosorminen Eeos saapui ja punasi taivaan. Silloin

Perseus huomasi, että hänen allansa oli Egyptin pitkä viheriöivä

puutarha ja Niilin kimalteleva virta.

Hän näki kaupunkeja, joiden muurit piirsivät pilviä, ja temppeleitä

ja obeliskeja ja pyramideja ja jättiläismäisiä kivijumalia. Ja hän

laskeutui keskelle ohra- ja hirssivainioita ja pellavapeltoja ja maata

pitkin rönsyileviä kurkkuja; ja hän näki kansaa tulevan ulos erään

suuren kaupungin porteista ja menevän työhön, kunkin paikalleen,

joen juoksun varrelle ja johdattavan taitavasti vettä viljelyksiin

-- niinkuin sopi odottaakin viisaudestaan kuulujen egyptiläisten

tekevän. Mutta kun he näkivät hänet, niin kaikki lakkasivat työstään ja

kokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat:

"Ken olet kaunis nuorukainen? Ja mitä kannat vuohennahassasi?

Varmaankin olet Taivahisia, sillä sinun ihosi on valkoinen kuin

norsunluu, ja meidän ihomme on punainen kuin tiilikivi. Sinun hiuksesi

ovat kuin kultalangat ja meidän ovat mustat ja kiharat. Olet varmaankin

Taivahisia?" Ja he tahtoivat osoittaa hänelle kunnioitustansa; mutta

Perseus sanoi:

"En ole Taivahisia; olen helleeniläinen urho. Olen surmannut Gorgon

erämaassa ja kannan hänen päätään vuohennahassa. Antakaa minulle hiukan

ruokaa, että voisin jatkaa matkaani ja päättää työni."

He antoivat hänelle ruokaa ja hedelmiä ja viiniä; mutta he eivät

tahtoneet laskea häntä lähtemään. Kun kaupunkiin saapui sanoma, että

Gorgo oli tapettu, niin papit tulivat häntä vastaan ja immet, laulaen

ja tanssien ja soittaen harppuja ja käsirumpuja; ja he tahtoivat viedä

hänet temppeliinsä ja tehdä hänet kuninkaaksensa; mutta Perseus pisti

pimeyden hatun päähänsä ja katosi heidän näkyvistään.

Egyptiläiset odottivat kauan hänen palaamistaan, mutta turhaan,

ja palvelivat häntä uroona ja tekivät hänestä Khemmis-saarelle

kuvapatsaan, joka seisoi paikallaan monta sataa vuotta; ja he sanoivat,

että hän ilmestyi heille aika ajoin, jalassaan kyynärän pituiset

sandaalit ja että aina kun hän ilmestyi, tuli hyvä sato ja Niili paisui

korkealle sinä vuonna.

Perseus kulki itään päin Punaisen meren rannikkoa pitkin; ja kun

häntä peloitti mennä Arabian erämaahan, niin hän kääntyi vielä kerran

pohjoista kohden, eikä sillä kertaa myrsky häntä estänytkään.

Hän kulki Isthmoksen ja Kasios-vuoren ja lakean Serbonian rämeikön ohi,

Palestinan rannikkoa pitkin sinne, missä tummaihoiset aitiopit asuvat.

Hän lensi lempeiden laaksojen ja vaarojen ohi, jotka kauneudessa

vetivät vertoja itse Argokselle tai Lakedaimonille tai Tempen ihanalle

laaksolle. Mutta alangot olivat veden vallassa ja ylämaat tulen

korventamia ja vuoret vohkuivat kuin kiehuva kattila maan järistäjän,

Poseidon-kuinkaan, vihan tähden.

Perseusta kammotti mennä sisämaahan ja hän lensi meren rantaa pitkin,

ja hän kulki koko päivän, ja taivas oli tummana savusta; ja hän kulki

koko yön, ja taivas punoitti liekeistä.

Päivän koittaessa hän katsahti rannan kallioille; ja veden reunassa

mustan kallion kielekkeen alla hän näki valkoisen kuvan seisovan.

"Se on varmaankin jonkin meren jumalan kuvapatsas", hän ajatteli;

"menenpä sinne katsomaan, minkälaisia jumalia nämä barbaarit

palvelevat."

Hän lähestyi kuvaa; mutta se ei ollutkaan kuvapatsas, vaan ilmielävä

tyttö; sillä Perseus saattoi nähdä kuinka hänen kiharansa liehuivat

tuulessa; ja kun hän tuli vielä lähemmäksi, niin hän näki, kuinka tyttö

värisi ja hytkähteli, kun aallot roiskuttivat hänen päälleen kylmää

suolaista pärskettään. Hänen käsivartensa olivat ojennetut pään yli ja

kytketyt kallioon kuparisin ketjuin; ja hänen päänsä oli painuneena

rinnalle, väsymyksestäkö lie painunut vai surusta. Mutta silloin

tällöin ihan katsahti ylös ja valitti ja huusi äitiään; mutta hän ei

nähnyt Perseusta, sillä pimeyden hattu oli tämän päässä.

Säälien ja suuttuen Perseus kävi lähemmäksi ja katsoi tyttöä. Hänen

poskensa olivat tummemmat kuin Perseuksen, ja hänen tukkansa oli

sinertävän musta kuin hyasintti; mutta Perseus ajatteli: "Enpä ole

vielä koskaan nähnyt noin ihanaa impeä, en yhdelläkään Kreikan

saarella. Varmasti hän on kuninkaan tytär. Näinkö barbaarit kohtelevat

kuninkaittensa tyttäriä? Kuinka lieneekin, hän on liian kaunis

voidakseen olla syypää mihinkään pahaan. Menenpä häntä puhuttelemaan."

Ja otettuaan hatun päästään hän liiteli tytön näkyviin. Tyttö kirkaisi

kauhusta ja koetti peittää kasvonsa pitkiin hiuksiinsa, sillä hän ei

voinut käyttää käsiään; mutta Perseus huudahti:

"Älä pelkää minua, ihana impi; minä olen helleeni enkä mikään

raakalainen. Ketkä julmurit ovat sinut sitoneet? Mutta ensiksi minä

vapautan sinut kahleistasi."

Perseus riuhtaisi kahleita, mutta ne olivat liian vahvat; ja tyttö

huusi:

"Älä koske minuun, minä olen kirottu, uhrattu meren jumalille. He

tappavat sinut, jos sinä vain uskallat minut vapauttaa."

"Koettakoot!" Perseus sanoi; ja vetäisten Harpeen kupeeltaan hän

katkaisi kahleet, ikäänkuin ne olisivat olleet pellavarihmaa.

"Nyt", hän sanoi, "sinä olet minun, etkä enää noiden meren jumalien,

keitä hyvänsä he lienevätkin!" Mutta tyttö vain yhä kiihkeämmin huusi

äitiään.

"Miksi sinä huudat äitiäsi? Mikä äiti se sellainen on, joka sinut näin

on jättänyt? Kun lintu putoaa pesästä, niin se on sen miehen, joka

sen korjaa. Kun jalokivi heitetään tien viereen, niin se on sen, joka

uskaltaa sen voittaa ja sitä kantaa, niinkuin minä tahdon voittaa sinut

ja kantaa sinua. Nyt tiedän miksi Pallas Athene minut tänne lähetti.

Hän lähetti minut tänne, jotta saisin vaivojeni arvoisen palkinnon, ja

enemmänkin."

Perseus sulki tytön syliinsä ja huusi: "Missä ovat nuo julmat ja

vääryyttä harjoittavat meren jumalat, jotka tuomitsevat kauniita

tyttöjä kuolemaan? Minä kannan Taivahisten aseita. Koetelkoot he

voimiaan minua vastaan! Mutta sanopa minulle, ihana impi, kuka olet ja

mikä katala kohtalo sinut tänne toi?"

Tyttö vastasi itkien: "Minä olen Iopen kuninkaan Kefeuksen tytär

ja minun äitini on kaunis-kutrinen Kassiopeia, ja minua kutsuttiin

Andromedaksi niin kauan kuin kuuluin elävien joukkoon. Ja minä

kovaosainen sidottiin tähän kallioon ruoaksi merihirviölle, jotta

sovittaisin äitini synnin. Sillä äitini kerskasi kerran, että minä olin

kauniimpi kuin kalojen kuningatar Atergatis; ja silloin tämä vihassaan

lähetti suuret tulvat, ja hänen veljensä tulen kuningas lähetti

maanjäristykset ja hävitti kaiken maan, ja tulvien jälkeen syntyi

liejusta hirviö, joka nielee kitaansa kaikki elävät olennot. Ja nyt

hänen täytyy niellä minutkin, vaikka olenkin syytön -- minut, joka en

koskaan tehnyt pahaa pienimmälle hyttysellekään, ja aina kun näin kalan

rannalla, heitin sen veteen, että se virkoaisi ja elpyisi elämään;

sillä meidän maassamme ei syödä ollenkaan kaloja siksi, että pelkäämme

niiden kuningatarta, Atergatista. Mutta kuitenkin papit sanovat, että

vain minun vereni voi sovittaa sen synnin, jota minä en ole tehnyt."

Mutta Perseus nauroi ja sanoi: "Vai merihirviö! Pahimpiakin vastaan

minä olen taistellut. Sinun tähtesi olisin käynyt Taivahisiakin

vastaan, saati sitten meren petoa!"

Silloin Andromeda katsahti häneen, ja uusi toivo syttyi hänen

rintaansa, niin uljaana ja kauniina Perseus seisoi toinen käsi hänen

vyötäisillään ja säihkyvä säilä toisessa. Mutta kuitenkin Andromeda

valitti ja itki vielä kiihkeämmin ja huusi:

"Miksi sinä noin nuorena menisit surman suuhun? Onhan maailmassa

jo ilmankin kylliksi surua ja kuolemaa. Teen jalon teon menemällä

kuolemaan, sillä siten pelastan kokonaisen kansan hengen; mutta sinä,

joka olet parempi heitä kaikkia, miksi sinä minun tähteni joutuisit

turmioon. Kulje sinä tietäsi, minun täytyy kulkea omaani."

Mutta Perseus huusi: "Ei, ei; Olympoksen hallitsijat, joita minä

palvelen, ovat uroiden ystäviä ja auttavat heitä jaloihin tekoihin.

Heidän johtamanaan minä tapoin Gorgon, tuon kauniin kummituksen;

ja heidän tahdostaan minä tulin tänne tappaakseni sen päällä

tämän hirviön. Mutta peitä silmäsi, kun lähden luotasi, jottei se

jähmetyttäisi sinuakin."

Mutta tyttö ei virkkanut mitään, sillä hän ei voinut uskoa Perseuksen

sanoja. Ja sitten hän yht'äkkiä katsahti ylös ja kirkaisi osoittaen

merelle:

"Tuolla se tulee, tuolla se tulee auringon nousun mukana, niinkuin he

sanoivat. Nyt minun täytyy kuolla. Kuinka saatan sen kestää? Voi, mene,

mene! Kyllin kauheaa on tulla revityksi palasiksi sinua näkemättäkin!"

Ja hän koetti työntää Perseuksen pois kalliolta.

"Minä menen", Perseus sanoi, "mutta lupaa minulle yksi asia, ennenkuin

menen: jos minä tuon pedon tapan, niin sinä tulet vaimokseni ja seuraat

minua kuningaskuntaani, hedelmälliseen Argoksen laaksoon, sillä minä

olen kuninkaan perillinen. Lupaa se minulle ja vahvista lupauksesi

suudelmalla."

Silloin tyttö kohotti kasvonsa ja suuteli häntä; ja Perseus nauroi

ilosta ja lensi ylös, ja Andromeda kyyristyi vapisten kalliolle

odottamaan, mitä tapahtuisi.

Lähestymistään lähestyi tuo suuri merihirviö meloen pitkin rannikkoa

kuin ruma musta kaljaasi, halkoen laiskasti laineita ja pysähtyen

silloin tällöin lahden poukamaan tai niemen kärkeen kuuntelemaan

vaatteita valkaisevien tyttöjen naurua tai katselemaan rannalla

pulikoivia poikia ja hietatöyräillä kuljeskelevaa karjaa. Sen isoissa

kupeissa riippui ryhmittäin simpukoita ja meriruohoja, ja vesi pärskyi

sen leveistä sieraimista, kun se hiljakseen vieri eteenpäin, vettä

valuen ja kimallellen aamuauringon paisteessa.

Viimein se huomasi Andromedan ja kuin nuoli se kiiti eteenpäin ottamaan

saalistansa, ja aallot vaahtosivat valkoisina sen ympärillä, ja kala

pakeni hypähdellen sen tieltä.

Korkealta taivaalta syöksyi silloin Perseus kuin tähdenlento alas

aaltojen harjalle, ja Andromeda peitti kasvonsa, kun Perseus kiljaisi;

ja sitten oli hetken aikaa kaikki hiljaa.

Viimein Andromeda katsahti vapisten ylös ja näki Perseuksen juoksevan

luokseen; ja siinä, missä hirviö oli ollut, oli nyt pitkä, musta kari,

jonka ympärillä laineet levollisina loiskivat.

Kuka silloin oli niin ylpeä kuin Perseus ja kuka niin riemuitsi kuin

koko Aithiopian kansa? Sillä se oli seisonut kallioilla odottamassa

hirviötä ja itkemässä tytön kohtaloa. Ja jo oli sanansaattaja lähetetty

Kefeuksen ja Kassiopeian luo, jotka istuivat säkkiin pukeutuneina ja

tuhkaa päähänsä ripotellen palatsin sisimmässä huoneessa odottaen

tyttärensä kuolemaa. Ja he tulivat tuota, ihmettä katsomaan ja koko

kaupunki heidän kanssaan, laulaen ja tanssien ja soittaen harppuja

ja symbaaleja, ja he ottivat vastaan tyttärensä niinkuin kuolleista

nousseen.

Silloin Kefeus sanoi: "Helleenien urho, jää tänne luokseni ja rupea

vävypojakseni; saat minulta puolen valtakuntaani."

"Vävypojaksesi kyllä rupean", Perseus sanoi, "mutta valtakunnastasi en

huoli, sillä minä ikävöin Kreikan lempeitä laaksoja ja äitiäni, joka

minua odottaa kotona."

Silloin Kefeus sanoi: "Ethän sentään heti viene pois tytärtäni, sillä

hän on meille kuin kuolleista noussut. Jää vuodeksi luoksemme, ja sen

perästä saat palata kunniakkaasti maahasi." Ja Perseus suostui; mutta

ennenkuin hän meni kuninkaan palatsiin, hän käski kansan tuoda kiviä ja

puita ja rakensi kolme alttaria, yhden Athenelle, yhden Hermeelle ja

yhden Zeus-isälle, ja uhrasi nuoria hevosia ja oinaita.

Ja muutamat sanoivat: "Hän on hurskas mies". Mutta papit sanoivat:

"Meren kuningatar käy vielä julmemmaksi meitä kohtaan nyt kun hänen

hirviönsä on tapettu". Mutta he eivät uskaltaneet puhua ääneen, sillä

he pelkäsivät Gorgon päätä. Niin he menivät palatsiin; ja kun he

tulivat saliin, niin siellä seisoi Kefeuksen veli, Fineus, raivoten

kuin karhu, jolta poikaset on viety, ja hänen kanssaan olivat hänen

poikansa ja monta aseellista miestä; ja hän huusi Kefeukselle:

"Sinä et saa naittaa tytärtäsi tuolle muukalaiselle, jonka nimeäkään

ei kenkään tiedä! Eikö Andromeda ollut kihlattu minun pojalleni? Ja

eikö pojallani ole oikeus häntä vaatia nyt, kun hän taas on elävien

joukossa?"

Mutta Perseus nauroi ja vastasi: "Jos poikasi on morsiamen tarpeessa,

niin pelastakoon hän tytön itselleen. Mutta tähän asti hän on näyttänyt

olevansa avuton sulhanen. Hän jätti tytön kuolemaan, ja kuollut tyttö

onkin hänelle. Minä pelastin tytön ja minua varten hän elää, minua,

eikä ketään muuta varten. Kiittämätön mies! Enkö minä pelastanut

maatasi ja poikiesi ja tyttäriesi henkeä, ja näinkö sinä tahdot sen

minulle palkita? Mene, tai sinun käy vielä huonommin!" Mutta kaikki

aseelliset miehet vetivät miekkansa ja hyökkäsivät Perseuksen päälle

kuin villipedot.

Silloin Perseus paljasti Gorgon pään ja sanoi: "Tämä on pelastanut

morsiameni yhden villipedon kynsistä, se on pelastava hänet

useammistakin". Ja hänen puhuessaan Fineus ja kaikki aseelliset miehet

pysähtyivät yht'äkkiä ja jäykistyivät kukin paikalleen; ja ennenkuin

Perseus ennätti vetäistä vuohennahan takaisin Gorgon kasvojen eteen, he

olivat kaikki muuttuneet kiviksi.

Silloin Perseus käski kansan tuoda kankia ja vierittää heidät ulos; ja

mitä heille sitten tehtiin, sitä en tiedä.

Sitten pidettiin suuret häät, jotka kestivät kokonaista seitsemän

päivää, ja ketkäpä olivat niin onnellisia kuin Perseus ja Andromeda?

Mutta kahdeksantena yönä Perseus näki unta, että Pallas Athene seisoi

hänen vieressään, niinkuin hän oli hänet nähnyt Seriphos-saarellakin

seitsemän pitkää vuotta sitten; ja Athene kutsui häntä nimeltä ja sanoi:

"Perseus, sinä olet käyttäytynyt kuin mies, ja katso, sinä olet saanut

palkintosi. Sinä olet saanut kokea, että jumalat ovat oikeudenmukaisia

ja auttavat sitä, joka auttaa itseään. Anna nyt minulle Harpe-miekka

ja sandaalit ja pimeyden hattu, että saattaisin antaa ne takaisin

niiden omistajalle; mutta Gorgon pään saat vielä pitää jonkin aikaa,

sillä sinä tarvitset sitä kotimaassasi Kreikassa. Sitten sinun pitää

asettaa se minun Seriphoksessa olevaan temppeliini, jotta saattaisin

sitä kantaa kilvelläni, titaanien ja hirviöiden ja kaikkien jumalten ja

ihmisten vihollisten kauhistukseksi. Ja mitä tähän maahan tulee, niin

minä olen rauhoittanut meren ja tulen, eikä enää ole tuleva tulvia eikä

maanjäristyksiä. Mutta pane kansa rakentamaan alttareita Zeus-isälle

ja minulle ja opeta heitä palvelemaan Taivahisia, maan ja taivaan

hallitsijoita."

Perseus nousi antaakseen hänelle miekan ja hatun ja sandaalit; mutta

hän heräsi ja hänen unensa katosi. Mutta se ei kuitenkaan ollut pelkkää

unta; sillä vuohennahka ja Gorgon pää olivat paikallaan, mutta miekka

ja hattu ja sandaalit olivat poissa, eikä Perseus nähnyt niitä koskaan

enää.

Silloin valtasi Perseuksen suuri pelko ja vapistus; ja hän meni varhain

aamulla ulos kansan luo ja kertoi unensa ja käski kansan rakentaa

alttareita Zeukselle, jumalien ja ihmisten isälle, ja Athenelle, joka

antaa uroille viisautta, ja sanoi, ettei kansan enää tarvinnut pelätä

maanjäristyksiä ja tulvia, vaan sai kylvää ja rakentaa rauhassa.

Kansa teki niin jonkin aikaa ja menestyi; mutta Perseuksen lähdettyä

se unohti Zeuksen ja Athenen ja palveli taas Atergatis-kuningatarta

ja sen pyhän järven kuolematonta kalaa, joka syvyyksiinsä nieli

Deukalionin tulvan, ja lapsia poltettiin Tulen kuninkaan edessä, kunnes

Zeus vihastui tuohon hulluun kansaan ja lähetti Egyptistä vieraan

kansan, joka soti sitä vastaan ja hävitti sen perinjuurin ja asui sen

kaupungeissa monta sataa vuotta.