VII.

Yliopppilas-ajoistani saakka, kun ensin kosin pientä valkoveristä

kaunotarta ja olin ylen autuas, kun hän pisti rintaansa antamani kukan,

en ole ollut niin tuhmalla päällä kuin nyt. Tuntui kuin olisin vasta

nyt alkanut oppia joltain tanssimestarilta, miten pitää astua naisen

eteen kysymään, josko hän on vapaa ensi franseesiin? Nuo illat Tonavan

sillalla kuutamossa ja kuutamatta, esiintyivät kaikessa viehättävässä

suloudessaan vasta nyt, kun ne olivat ohi. Tavakseni oli jo tullut

kohta kun katulyhdyt sytytettiin,. juosta ulos klubista ja rientää

sillalle. Kumpi ehti ennen paikalle, hän odotti ensimmäisen osaston

korvassa. Vielä sittekin, kun tiesin, ettei kukaan ole siellä minua

odottamassa, olin levoton; tavallisella ajalla oli minun sisällinen

pakko kuljeskella sillalla, väliin katsellen vyöriviä laineita, väliin

taas astuskella eteenpäin. Todellakin sangen suloista huvitusta. Ei

kukaan tule kysymään, kuka olet? minne menet? miksi niin huonolla

tuulella? kauanko valtiopäivät vielä kestävät? hauskaa kun tapasin!

hyvästi! -- Ainoastaan yhden kerran tuli kinttuihini eräs

sanomalehtimies kysyen mitä minä niin tarkasti katson tuonne Margaretan

saarta päin! Vastasin jo viikkokausia havainneeni, että Margaretatan

sillan Pestin puolinen osa silminnähtävästi on vaipumassa veteen. --

Seuraavana päivänä oli tästä asiasta luettavana joka sanomalehdessä.

Arkkitehti oli saada halvauksen pelästyksestä.

Tyttö parka! Olin tottunut näkemään hänen surulliset kasvonsa joka

päivä. Vasta nyt havaitsin pitäneeni häntä aivan omaisenani.

Mutta onhan aivan minun vallassani tavata häntä taasen. Tiedänhän mistä

Kuiskaaja-katu alkaa. Taskussani on sala-oven avain. Ja sainhan jo

tietää, että _Haggeus herran toisen kerran mentyä voi aamuun asti

tapahtua talossa mitä tahansa_.

Mutta tornin korkuisia esteitä kohousi vastaan estämään minua sitä

tekemästä. Jos menen sinne, niin sorran ensiksikin tytön viattoman

sydämen. Jo tämä seikka yksin tuottaisi omantunnon vaivoja. Sitä paitsi

panisin alttiiksi oman elämäni, tavarani ja kunniani. Mahdollista on

myöskin, että kilpailijani ampuisi minut salaa kuoliaaksi tai juopunut

isä lennättäisi minut ilmaan yhdessä tehtaansa kanssa; mutta hyvin

luultavaa on, että he kielittelisivät perheelleni; menettäisin vaimon,

lapset sekä appenikin ja sitte joutuisin minä mieron teille. Jos taas

kirjoitan vekseliin ihanan silmäparin tähden väärän nimen, niin

pelkäisin joka hetki, että salaisuuteni tulee ilmi, ja jos se tulisi

tiedoksi, niin ei minulla olisi muuta neuvoa, kuin ampua heti luoti

otsaani.

Mutta kumminkaan en voinut karkottaa mielestäni tuota seikkaa.

Jumalan kiusaamista on joka askel, jonka astun, ja kuitenkin yllyttävät

kaikki ajatukseni minua eteenpäin. Tiedän, että olen mieletön, järkeni

on poissa.

Mitä useampi päivä kuluu minun häntä näkemättä, sitä raivoisammaksi

tulee sisässäni paha henki, joka yllyttää minua menemään tytön luokse.

Minut valtasi sama tunne, joka kiihoittaa tornin huipulta alas katsovaa

ihmistä hyppäämään maahan.

Eräänä aamuna löysin taas pöydältäni kirjeen, tunnetulla käsialalla

kirjoitettu osoite päällä, jommoisia kirjeitä Kozák tavallisesti

lähetti. Sisässä oli nimeni ja virkani näin: "Petöfin hullu".

Ahaa! Tunnen tuon ulkoa kirjastakin.

"Maan keskustaan mä itsen kaivan,

Otan ruutia

Ja räjähytän ilmaan koko tämän maailman.

Ha ha' ha!"

Siis saan taas illalla tavata Agneksen.

Koko päivän kävin kuin kuumeessa. Minusta ei ollut mihinkään. Kaikki

jotka tapasivat minut, vaivasivat minua kysymällä: mikä minua vaivaa?

Vihdoin uskotin heitä, että valmistan itseäni pitämään suurta puhetta

Siebenbürgin paloviina-asiassa; siten sain heistä eron, mutta tuskin

sain odotetuksi päivän loppua. En muistanut, josko olin päivällistäkään

syönyt.

En malttanut odottaa iltaa. Mikä mahtoi viedäkään minut Tonavan rantaa

ylöspäin, en itsekään tiennyt, ennenkuin olin tuolla puolen Margaretan

siltaa. Täällä loppui jo tunnettu maailma ja kivikatu. Ulkotilukset

alkavat, joista on paras se, jota käytetään polttopuiden

varastopaikaksi.

Erään tämmöisen tulevan vuosisadan kadun kulmassa tuli äkkiä vastaani

Agnes.

Ihan ehdottomasti kuvautui tyttöparan kasvoissa ilo tavatessaan minut.

-- Mitä täällä teette? kysyin.

-- Täällä minä tavallisesti kävelen, kun minun pitää tavata teitä,

kunnes lyhtyjen sytyttämisaika tulee.

-- Sitä minäkin aavistin. Jonkinlainen tunne kutsui kai teitä tänne.

Näin ollen emme ehkä menekään sillalle; täällä voimme paremmin

keskustella. Käykäämme käsitysten.

Myöntyen kehoitukseeni pisti hän käsivartensa kainalooni; toisella

käsivarrellaan riippui ompelukorinsa.

-- No, eikö korissa ole mitään? kysäsin. Eikö minulle ole mitään

lähetettykään? Vai oletteko jo heittänyt sen Tonavaan?

-- En mar. Jätin kotia.

-- Ette vain pannut sitä päänalusen alle?

-- Panin kun paniikin, sinne kätkin sen.

-- Mutta miksi?

-- En tohtinut kantaa sitä kadulle. Pelkäsin, että se löydettäisiin

minulta ja tutkittaisiin mitä se on. Ja minä tiedän mitä se on.

-- Mutta kumminkaan ei teidän olisi pitänyt kätkeä sitä päänalusen

_alle_. Olisittehan voinut panna sen pöytälaatikkoonkin. Mahtuuhan se

sinne.

Pidin silmällä, josko kasvonsa punastuivat, kun minä mainitsin

pöytälaatikkoa. Mutta näitten juonteissa ei näkynyt mitään muutosta.

Tahdoin saada varman tiedon.

-- Sanokaa, Agnes kulta, onko teillä vielä valokuvani?

Kysyessäni katsahti hän pelästyneenä minuun ja veti kätensä ulos

kainalostani.

-- Joko senkin tiedätte? kuiskasi hän kalpeana ja vetäytyi seinän

viereen.

-- Mutta miten olette saanut sen käsiinne? kysyin; -- tahdoin tietää,

josko isä oli tuonut sen?

-- Näin sen valokuvamyymälässä ja ostin. Oletteko siitä suuttunut?

-- Mitä ajattelettekaan? Jos olisin tietänyt teidän huolivan riitä,

olisin sen itsekin teille antanut. Mutta mistä ostitte sen?

-- Kerepesin kadulla on valokuvaaja.

__ Kerepesin kadulla? Siellä en ikinä ole antanut ottaa itsestäni

muotokuvaa.

-- Mutta siellä se oli. Usein olen sen siellä nähnyt mennessäni

ompelemaan; jo monta vuotta sitte.

-- Mahdotonta. Vasta tänä vuonna otin valokuvia kumppanieni tähden.

-- Mutta siellä se vaan oli; sieltä minä sen ostin. Ettehän toru minua?

Eihän se ollut pahasti tehty? Sallitteko minun pitää sitä? Se on

muassani. Juuri hiljan ostin sitä varten seisovan kehän, jotta voisin

asettaa sen pöydälleni. Mutta ettehän vain suutu minulle siitä?

-- Näyttäkää se minulle.

Somasti ujostellen otti hän koristaan pienen laatikon, jossa oli

valokuvani, ja antoi sen minulle.

Mutta tämä ei ollut se valokuva, jonka löysin hänen pöytälaatikostansa

-- sattumalta, vaan ihan toinen. Sen olin jo kokonaan unhottanut.

Useita vuosia sitte, ollessani Balaton-Füderissä kylpemässä, ikuisenti

sikäläinen valokuvaaja maallinen olentoni kuvan -- _vaimoni ja kolmen

pienen paitaressun ympäröimänä_. Nuorin on äidin sylissä ja kurottaa

minulle pientä hevosen selässä istuvaa husaari-nukkea; vanhin syleilee

polveani, vaimoni kasvoista säteilee onnellisuus. Tuo valokuvaaja on

varmaan muuttanut Pestiin ja siten on Agnes tavannut hänellä kuvani.

Kuuluisa "Fire-Queen" sammuttaja ei ole parempi sammuttamaan suurta

tulipaloa kuin tämä kuva sammutti tuhotulen sydämmessäni.

-- Ja te tahtoisitte pitää _tätä_ valokuvaani pöydällänne?

-- Joll'ette kiellä, niin...

Näissä sanoissa esiintyi niin todellinen ja teeskentelemätön

viattomuus, etten voinut enää hallita itseäni. Kyynel pujahti

silmistäni.

Tämän huomasi hän, ja ennenkuin olisin voinut estääkään, suuteli hän

kättäni. Samaa aioin minä juuri tehdä hänelle.

Minä suutelin häntä otsalle. -- Mene kotia, tyttö parka, ja koeta

unhottaa!

Nyt luulin jo todellakin, että eroamme toisiamme kiroomatta. -- Suoraan

sanoen ovat kaikki naiset, joilla tähän asti on ollut onnettomuus tulla

minut tuntemaan, enemmän tai vähemmän minua kironneet. Sen tiedän

hyvin, sillä jokaisen kirous on sattunut.

Tämä ainoa ajatelkoon minusta hyvää. -- Älkäämme tavatko toisiamme

enää!

Minä riensin kotia. Aamusta saakka en ollut käynyt kotona.

Pöydälläni tapasin kirjeen, jonka osoitteesta jo huomasin, kuka oli

kirjoittanut sen. Siinä seisoi: "oma poikanne".

Kirje oli vanhimmalta pojaltani, siltä joka tuossa valokuvassa syleilee

polveani. Käsialansa! oli parantunut paljon, sittekun minä sen viimeksi

näin. Hän ei enää kirjoittanut viivattujen rivien väliin.

Hän kirjoittaa että he kotona ovat. Jumalan kiitos kaikki terveinä,

pikku Mikko kiipee jo puuhun; he toivottavat minulle samaa. Kylään on

ilmaantunut rokkoa; sentähden on äiti päättänyt kohta, kun tulee

lämpimät ilmat, muuttaa lapsineen Balaton-Fürediin kylpemään. He saavat

oppia uimaan. Mutta jo eilisestä saakka on ollut kevät-ilma, vielä

toissapäivänä oli talvi, sentähden päätti äiti lähteä jo huomenna

matkalle. Äiti pyytää että isä olisi aamulla puoli kuuden aikana

odottamassa heitä Pestin asemahuoneella; sillä äiti ei tahdo viipyä,

vaan aikoo sieltä suoraan mennä Budan asemalle; sieltä lähtee juna

kello seitsemän Fürediin päin. Suutelonsa lähettävät he kaikki

yhteisesti. Keskimmäinen kirjoittaa myöskin veljensä kirjeesen: hän

antaa tietää, että hänellä on koulussa säästöpankkikin ja sinne panee

hän kaikki rahansa. (Poika tulee isäänsä!) Nuorimmaltakin (joka kuvassa

on nukki kädessä) oli pari ylöspäin kiipeävää riviä variksen varpaita,

joissa seisoi, ettei "kirsikat ole vielä kypsiä, mutta kumminkin

kiipee joka päivä puuhun; ja varoo, etten putoo alas; varokoon isä

myöskin!"

Huomaan, että tässä tulee "Paavalin kääntymys".

Käskin palvelijani nousta ylös jo neljän aikaan aamulla ja laittaa

issikan asemahuoneelle.

Saavuin sinne niin varhain, että lamput vielä paloivat pitkin tietä.

Mieleni ei tehnyt istua odotussalissa, läksin kävelemään pitkin rataa.

Aamu-sumu peitti vielä koko kaupungin. Se oli pilvi, joka oli syntynyt

pelkästä ihmisten pahuudesta. Ennenkuin tulemme kaupungin-puiston

huviloitten ja eläintarhan huuhkajalinnojen luo, täytyy kulkea

rappeutuneitten mökkiryhmäin ohitse, jotka ovat likistetyt, Itävallan

valtion rautatien ja yhdys-radan Cimborasson korkuisten ratapenkkien

väliin ja tuomitut vähitellen häviämään, Mikä raukee, sitä ei enää

nosteta. Matala rivi nuoria akatsiapuita peittää osan näistä ryhmistä.

Vain hyvin tottunut silmä keksii tämän "tohuvabohun" keskeltä vaaleaa

savua päästävän savutorven, joka on Kuiskaaja-kadulla -- Kozák on jo

hereillä ja keittää sammuttamatonta tulta helvetinkonettansa varten.

Entä mitä uneksii tyttöparka siellä, helvetinkone pään alla; -- ja tuo

muotokuva seinällä päänsä päällä? Kuinka suuri olisikaan ilonsa,

kun saisi nähdä niitten tulevan, joitten kuva hänellä on. Kunnon

vaimo-kultani on sen jälkeen tosin vähän lihonut ja pojat kasvaneet;

mutta kumminkin tulevat he riippumaan minun kaulassani yhtähaavaa, en

itsekään tiedä, ketä heistä ensin syleilen.

Sähkö-kilistyskone ilmoitti, että juna on saapunut Köbánuaan. Palasin

takaisin toivottaen "hyvää huomenta" nukkuvalle, Ehkä kuuli hän sen

unissaan.

Kun juna tulla jyrisi aseman eteen, oli jokaisen pää ulkona vaunun

ikkunasta ja kaikki huudahtivat yhtä aikaa nähtyänsä minut.

Minuutin päästä yleinen syleileminen ja suuteleminen.

Ääretön oli riemu. Puolen vuoden kuluessa en ollut nähnyt heitä

(valtion asiat muka estivät!). Kuinka suuriksi pojat olivat kasvaneet!

Rakas vaimonikin oli terveen näköinen; maaseudun ilma oli tehnyt

hänelle hyvää.

-- Eikö pääsi tullut kipeäksi mutkalla?

-- Tuli, mutta se on jo ohitse.

Tiedän, ett'ei ole muuta tarvis kuin laskea käteni otsallensa, niin

kipu on poissa; mutta kun maan velvollisuudet pitävät kättäni niin

sidottuna!

Kapineet otettiin alas ja ladottiin erään kantajan selkään. Sitä

laukkua, jossa korukalut olivat, ei rouva antanut kädestään; sitä

taasen, jossa oli välttämättömät matkatarpeet, piti vanhin poika;

valkoisten hiirten häkkiä ei nuorin antanut kellekään; keskimäinen oli

tiedemies, hänen ainainen matkakumppalinsa oli kirjalaukku;

kamarineitsy sai pitää huolta hattukoteloista.

-- Mutta missä on iso kapsäkki? Tarvitaanko ajuria?

Vastaus oli sangen rauhoittava. Se oli mennyt jo edellä tavarajunassa

suoraan Fürediin; ettei tarvitse siitä matkalla huolta pitää. Vain yksi

kapsäkki on muassa, ne mahtuu kuskin tuolille.

Sitte sulloimme itsemme "yhteen" issikkaan. Minä tahdoin ottaa kaksi;

mutta ei kukaan tahtonut istua toisilla rattailla, kaikki tahtoivat

olla minun kanssani. Siis koetimme likistää itseämme niin paljo kuin

suinkin yhteen. Joka henki sai pitääksensä yhden laukun ja kopan. Ajaja

ratsasti ison kapsäkin selässä, josta hän ajoi hevosta.

Saavuimme onnellisesti Budan asemalle; siellä toimitin suurusta

perheelleni, ostin matkapiletit, annoin kapineet esille, ostin

kaikenlaisia sekä mieleviä että mielettömiä sanomalehtiä ja palasin

sitte takaisin omaisteni luokse.

Muuta puhetta ei ollut keskenämme kuin: "missä on pikku laukku?

Täälläkö on iso koppa? Kellä ovat plaidit? Kenen tämä lakki on? Missä

tuo lapsi juoksentelee? Älä eksy, taikka jäät tänne! Kuka ei ole vielä

saanut suurusta? Missä on Liisa? Miks'ei hän juo kahviansa? Oletteko te

kantajani? Ettekö? Käskekää sitte n:ro 7 tänne! Viinuri! Tuossa maksu!

Kohta soitetaan! Mitä issikalle tulee? Vaihtakaa pian! Älä ota tuota

laukkua, se on tuon herran! Älkää unhottako sateenvarjoa? Minä otan

tämän lapsen, ota sinä tuo toinen; kun ette vaan tulisi tallatuiksi

ahdingossa! Ensimmäinen kilistys... Tulkaa Jumalan nimessä perässäni!

Hoi konduktööri! Mikä vaunu menee Siöfokiin? Ei tupakoitsijain vaunua.

Tulkaa sisään yksi toisensa perästä! Joko kaikki on täällä? -- Tuossa

juomarahaa! Vaunu on täynnä! Ei ole sijaa." Vasta kun toisen kerran

kilistettyä ovet suljettiin ja he huomasivat että minä jäin sisään,

alkoi taas konsertti: "kas kas, isä tulee muassa? isä tulee meitä

saattamaan", ja taas alkaa kaulastani riippuminen ja jaloilleni

astuminen. Näin suurta uhrausta he eivät minulta olleet odottaneet.

"Tuleeko isä kanssamme Siöfokiin saakaa?" -- "Tulen vaikka Fürediin".

-- Nyt kysyttiin jo "jäätkö sinne kanssamme myöskin?" Vaimoni käski

heidän olla vaiti, sillä isällä ei nyt ole aikaa jäädä; sitä siinä, kun

hän tulee heitä saattamaan sinne saakka. Hänen täytyy olla joka päivä

valtiopäivillä. Rauhoittava katse täynnä autuutta, osoitti

miten onnelliseksi on hänet tehnyt tämä rahtunen perheenisän

velvollisuutta...

Junan kiitäessä eteenpäin istuimme vastapäätä toinen toistamme; rakas

vaimoni alkaa esitellä kotioloja, ja antaa Budan ja Sjöfokin välillä

niin tarkan selityksen taloudellisesta tilastamme, etten ole

täydellisempää kuullut talousministeriltäkään.

Oraat ovat sangen lupaavat, kevätkylvö itänyt hyvin, viiniköynnöksiä ei

ole halla pannut; vasikat ja naudat ovat hyvin kestäneet talven;

menneen- ja toisvuotisesta viinistä saa jo hyvän hinnan, mutta parasta

on pitää vielä myymättä, sillä hinta nousee yhä; villojen kaupan on jo

eräs Pestin kauppias tehnyt ja kymmenen floriinia korkeammasta hinnasta

kuin viime vuonna; kontrahti on täällä muassa, ei muuta tarvita kuin

allekirjoitukseksi. Vastaan ottaessaan maksaa ostaja heti neljätuhatta

floriinia. Porsaista on jo eräs Nagyváradin kauppias luvannut viittä

floriinia korkeamman hinnan kuin syksyllä. Tänä vuonna voimme, jollei

Jumala salli meille mitään onnettomuutta tapahtuvan, maksaa suuren osan

entisten katovuosien velkoja. Meille pantiin liian suuri suostuntavero,

mutta rouva riiteli vastaan ja sai oikeuden; samoin sai hän vääryydellä

koroitetun entisen veron vähennetyksi kolmannella osalla; viinin

valmistuksen oli hän antanut urakalle, siten tulee se maksamaan

vähemmän kuin palkkamiesten työ. Poikki niityn oli hän kaivattanut

vesiviemärin, joten niitty oli tullut tuottavammaksi. Rappeutuneen

myllyn oli hän antanut korjata, ja saanut siihen uuden myllärin, joka

maksaa säännöllisesti arentinsa. Ansaria oli hän lakannut pitämästä,

jottei enää tarvittu kallista puutarhuria. Maitoa hän ei enää myy

meijeristille, joka maksaa vain juustossa, vaan lähettää kaupunkiin.

Nelivetoisten vaunujen sijasta käyttää hän kaksivetosia. Summa

summarum: säästöön on jäänyt senverran, että on vara kuluttaa

kylpemiseenkin. Onpa vielä vara ottaa kotiopettajakin lapsia varten.

Tähän asti ovat he käyneet yleistä koulua, mutta siellä raivosi usein

tarttuvia tautia; nytkin pakenevat he juuri semmoista. Parempi olisi

saada syksyksi perheesen joku kelpo nuorukainen, joka opettaisi

vanhemmalle korkeampia tieteitä ja nuoremmille tiedon alkeita. Siihen

menisi noin neljä tai viisisataa florimia.

Tähän minä vastasin, että tunnen siihen sopivan henkilön, joka ensi

syksystä voi ryhtyä toimeen. Hän ei enää ole aivan nuori; eikä liioin

mikään maailman valkeus; mutta hän on rakastava lapsia, eikä katso niin

paljon palkkaa kuin hyvää kohtelua.

-- Olkoon menneeksi, kun hän vaan on moitteeton elämässään.

-- Mitä siihen tulee, ei häntä vastaan ole todellakaan mitään

muistuttamista; mutta siveellinen kantansa, jos ei kohta parantamaton,

ei ole juuri ensi luokkaan kuuluva.

-- Siinä tapauksessa en minä päästä häntä huoneeseni!

-- Päästät kun päästätkin, kultaseni, otatpa hänet vastaan vielä niin

ystävällisesti, että pian saattaisit minut kadehtimaan tuota

kevytmielistä heittiötä; jollei hän totta puhuen olisi oman isäni ainoa

poika.

Vaimoni löi hänen kättänsä kurottavalle kädelleni sanoen: "sinä pöhkö!"

mutta kuitenkin tarttui hän käteeni jää tuo hiljainen haaveileva ja

autuaallinen katseensa osoitti; ettei tämä ollut hänelle mikään

uutinen; varmaan oli hänen isänsä puhunut hänelle asiasta, että minä

syksyllä jätän valtiopäivämies toimeni ja palaan kotia -- ollakseni oma

mieheni, mutta hän ei ollut uskonut sitä, ennenkuin nyt kuullessaan sen

minulta. Minun puheeni hän uskoo kaikki. Jos sanoisin, etten ole

kertaakaan maistanut viiniä enkä polttanut tupakkia sitte kun hänet

viimeiseksi näin, niin uskoisi hän senkin.

Ilmakin suosi meitä; oli kaunis kevätpäivä.

Nähtyänsä vaunun ikkunasta Balaton järven, riemuitsivat lapset

ääneensä. Näky olikin ihana, edessämme oli Unkarin meri, kuten me

ylvästellen sitä nimitämme. Kirkas veden pinta kimalteli aivan kuin

hopea, kun vieno tuuli pani sen karehtimaan; toisen rannan vuorten alla

oli vesi tyyni kuin peili; yhtäjaksoinen puutarha sekä isompine että

pienempine viinitarhoineen, kartanoineen, tornineen kuvautui ylösalasin

vedessä. Solakkoja haikaria kahlaa rantojen matalalla, vitkaan

siipiänsä nostellen jyrisevän rauta-hirviön lähestyessä; paimenet

juottavat karjojansa, ajaen niitä veteen aina uimiseen saakka,

kalastajat vetävät nuottaansa. Lapset kiipeevät selkääni huutaen: "kas,

tuolla on Balaton-Füredin kylpylaitos!" -- Minulla oli täysi työ

höyrylaivalla pitäessäni heitä koolla, kunnes laiva saapui Füredin

rantaan.

Tähän aikaan on Füred ihanin, vaikka harva ihminen sitä tietää.

Ruusumetsät ovat täydessä kukassa; oikea Kazanlik. Harvoja ihmisiä on

kävelyllä, mutta sitä useampia satakieliä.

Heti perille päästyämme ryhtyi vaimo-kultani työhön, johon ei minun

tarvinnut puuttua, mistä seikasta olen hänelle ikuisesti kiitollinen,

nimittäin matkapakkojen avaamiseen; silloin ovat mies ja lapset vain

tiellä. Minulta ei vaadittu muuta kuin viedä lapset ulos kävelemään

kanssani: ja sitte kylpemään.

Mikä ilo näille Sisseran sotilaille, kun pääsivät vapauteen "isä-kullan

hoidon alle!" Äiti näytti pitäneen poikansa kurissa! Kun he ovat minun

hoitoni alla, on heillä täysi vapaus. Siksipä he riemuitsevat kun minä

palaan kotia. Vanhin, hurja poika, on aika voimistelija; jo kaksi

kertaa on kätensä ollut poissa sijaltaan ja otsassaan on iso arpi.

Kirjoja rakastaa hän yhtä paljo kuin pukki puukkoa. Vasta viimeisellä

hetkellä lukee hän läksynsä, mutta vastaa aina rohkeasti; vastaako hän

kirjan mukaan, se on toinen asia. Sen hän on minulta perinyt.

Keskimmäinen taasen tulee äitiinsä. Sangen ahkera ja sävyisä poika.

Mistä vain kirjan saa kynsiinsä, sen hän on oikein syödä. Taskunsa ovat

aina täynnä leivän palasia, joita hän säästää tulevien pahojen päivien

varaksi. Hänellä on niin suuri kyky laskentoon, että hän kerran pöytäni

ääressä laski seuraavan esimerkin: jos "vanhan korttelin" mitta viiniä

maksaa 25 kr ja jos joku on tottunut juomaan päivälliseensä "uuden

korttelin" viiniä, niin montako decilitraa hän saa juoda 37 1/2

kreutzerin hintaista sammuttaakseen janoansa? Tätä en ole vielä

käytännöstäkään oppinut. -- Nuorimmasta tulee runoilija: pelkkää

haaveilemista ja tunteellisuutta. Hän itkee ilman syyttäkin ja pitää

minusta erittäin paljon. Pienenä ollessaan hän makasi aina minun

vuoteessani eikä sallinut kenenkään muun vaatettaa itseään kuin minun.

Mihin ikänä istahdan niin hän kohta kiipee polvelleni. Muuten on hän

kovin tarkka, kaikki hän näkee, mitä ei muut havaitse. Kävellessämme

valokuvaajan asunnon editse puistossa, vetää hän kerran minua ison

kaapin luo, missä hän jo kaukaa tunsi ison valokuvaryhmän, jossa me

olemme yhdessä kuvatut. Minun täytyi luvata, että tänä vuonna taas

annamme valokuvata itsemme yhdessä. Sitte vein heidät kylpemään. Vanhin

ui kuin saukko, tuskin saa häntä houkutelluksi nousemaan vedestä, mutta

keskimäinen laskee tarkoin, montako minuuttia saa olla niin ja niin

monta astetta lämpimässä vedessä, siihen katsoen, montako astetta

liikaa lämmintä saa haihtua ruumiista, jotta uiminen karaisisi sitä,

muuten se veltostuu. Nuorinta taasen, jonka minä itse vein veteen, ei

saanut irti kaulastani, hän huusi yhä: "voi isä, voi rakas isä kulta,

mennään pois vedestä, minä kuolen". Jo näin nuorella ijällään kauhistuu

runoilija vettä. Kylvettyämme kävelimme hetken puistossa haeskellen

sileitä pikkukiviä, istuimme sitte maahan ja minä opetin pikku Mikkoa

leikkimään niillä.

Matkapakkojen avaamistyöstä sai äiti parka tavallisen

päänkivistyksensä, ja se kestää koko yön; mutta päänkivistystä osaan

minä parantaa yhtä hyvin kuin koko kollegio lääkäreitä. Nuorin poika

tuli taas kanssani maata eikä aamulla tahtonut päästää minua sängystä.

Aamulla täytyi minun taas vaatettaa häntä. Vaimoni oli hieman kalpean

näköinen yöllisestä päänkivusta. Näin ollen oli paha jättää häntä.

Mutta hän joudutti minua itse. Hän oli jo laittanut kahvinkin

valmiiksi. Laivalla soitettiin jo ensimmäinen kerta. Nuorin ei tahtonut

millään muotoa irtaantua minusta, vaan pyysi minua viipymään vielä

yhden päivän siellä. Hän käski katsoa, kuinka paha ilmakin on! Balaton

järvi lainehtii. Tulee myrsky. Laiva uppoo. Minä hukun. Sitte alkaa hän

itkeä. Viimein vaatii hän minua ottamaan hänet mukaani. -- Se vielä

puuttuisi! -- Mutta järkevä vaimoni teki loppu puuhistamme. "Veisitkö

hänet sinne mukanasi valtiopäiville!" -- Se on totta! Enhän anna

olekaan lasten-opettaja, vaan isänmaan ystävä.

Jo soi toisen kerran. Poikaseni, minun pitää mennä. Kaikki seurasivat

he minua höyrylaivalle ja astuivat kanssani sisäänkin. Syleily ja

jäähyväiset kestivät, kunnes laiva jo teki lähtöä; siis tulivat he

saattamaan minua Siöfokiin saakka. Jos olisin sanankin sinne päin

sanonut, niin olisivat he tulleet Budapestiin saakka.

Siöfokissa viivähtäessämme pisti päähäni hyvä ajatus: entä jos

lähettäisin täältä esimiehelle sähkösanoman, että jätän

luottamustoimeni "huonon terveyteni tähden", (vaikka tunnen olevani

hyvinkin hyvissä voimissa); parlamentti saa nähdä, miten se voi tulla

aikaan ilman minutta. Sitte takaisin "cum gentibus" Balaton-Fürediin!

Vahinko vaan, etten koskaan joudu tuumasta toimeen.

Illalla olin taas "kotona" Budapestissä.

Ei mitään kirjettä minulle -- Jumalan kiitos!

Sitte kului useampia päiviä ilman mainittavia, erinomaisia kuulumatta.

Tuttujen vallasnaisten kanssa keskusteltiin valtakunnan kauheasta

vaillingista, mihin ministerit ovat syynä; klubissa puhuttiin naisväen

ylellisestä loisteliaisuudesta, joka on muka syynä vaillinkiin;

valtiopäivillä taasen kauhean suurista vararikoista, joita oli

tapahtunut klubissa: pelkkiä kauheita asioita.

Mutta minua eivät enää häirinneet minkäänlaiset suuren Kosmoksen

atoomit. Luulin heidän jo unhottaneen minut.

Joka ilta otin esille lasten kirjeen ja luin pikku Mikon neuvon:

"varokoon isä, ettei lankee".

Totta puhuen ei kolmen tämmöisen lapsen isän sopisi sekaantua moisiin

seikkailuihin! Luulisi mar lapsekkuuden jo jättäneen minut!

Heittäkäämme pois mielestä koko juttu!

Mutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä, otaksuen niitä pikku Mikon

kolmeksi leikkikiveksi.